17.5.2008

Leffailta


Tavallisia ihmisiä (Ordinary people, 1980) on hyvä leffa. Katselen sitä tässä. Ymmärrän päähenkilöpoikaa hyvin. Yrittää toipua veljensä kuolemasta, käy psykoterapiassa ja sössii elämäänsä.  Perhe ei ymmärrä. Vasta tämän leffan myötä tajusin, että minut on oikeasti revitty kuilun reunalta pois. Tunsin aivan samoin kuin tuo poika, joka kertoi tuntemuksistaan ennen itsemurhayritystään. Olin mustassa kuilussa, en ymmärtänyt mitään, kaikki tapahtui kuin nopeutetussa filmissä ympärilläni. Olin jatkuvasti paniikissa ja toimin vaiston, en järjen varassa. Järkeä ei ollut jäljellä, sillä kaikki energia meni siihen, että pysyi kasassa. Jotenkin. Jos en olisi saanut apua, olisin vetänyt ranteet auki. Tai kurkun. Ja minä tunnustan sen itselleni vasta nyt.

(...)

Nyt se tuli. Iso itku. Olen huutanut ja itkenyt täällä. Anteeksi vain, naapurit. Minä olin kuolla. Se hullu melkein tappoi minut. Miten isä voi olla niin kieroutunut, että ajaa tyttärensä itsemurhan partaalle ja vielä nauttii tilanteesta?

Minä taisin vihdoin antaa itselleni anteeksi, että olen ollut uhri. Että en pystynyt pelastamaan kaikkia siltä hullulta.

Pistetääs huomenna taas kaikki nenäliinat pesuun. Nyt on tyhjä olo. Haluan vain tuijottaa valkoista seinää. Öitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)