22.6.2008

Vittuunnu sinä, minä ahdistun


Äh. Tänään tuli sellainen olo, että kaverilla on jokin hätänä. Hän oli tuossa viikolla puhunut haulikon ostamisesta, ja tänään en saanutkaan häntä kiinni. Kävin sitten ovella, ja hengissähän tuo oli. Oli vain erittäin vittuuntunut juhannuksen jäljiltä poikaystäväänsä, eikä halunnut olla yhteydessä keneenkään. Nyt minä sitten ahdistun kotona, kun en voi auttaa. En tiedä, mikä minussa on, mutta en voi olla rauhassa, jos tiedän että jollakulla tutulla on asiat huonosti. Samasta syystä en halua tietää kenestäkään nälänhädän tai hirmumyrskyn uhrista, kun lahjoittaisin kaikki rahani sinne jonnekin ja ahdistuisin, kun en voisi pelastaa kaikkia.

Tiedän kyllä hyvin, mistä tämä johtuu. Mielensärkijän vittuuntuminen oli heti kaikkien muiden (etenkin minun) vika, eikä kukaan saanut olla rauhassa, ennen kuin hän oli rauhoittunut. Eli jos hän halusi riehua koko illan, kaikkien muiden piti olla henkisessä hätätilassa niin kauan, kunnes hän rauhoittuisi. Tai eihän hän ikinä sanonut "lepo vaan", kun hän rauhoittui, vaan jossain vaiheessa sitä huomasi, että tuo oli rauhoittunut jo tunti sitten, turhaan olen ollut sydän kurkussa.

Tiedostaminen ei vielä tarkoita sitä, ettei tuntisi yhä samalla vanhalla tavalla. No, ainakin minä olen hyvin tehokas tässä kanssaelämisessä. Terpan kanssa viimeksi puhuttiinkin siitä, että tunnen huonoa omaatuntoa avokin mielialoista, jos ne ovat negatiivisen puolella. Aivan sama, mikä syy avokilla on ärtsyillä, minä syyllistyn aina. Pitäisi hokea itselleen, että nyt ei ole tarpeen ahdistua ja antaa muille lupa olla juuri niin vittuuntuneita kuin he haluavat olla. Pitäisi ja pitäisi. Ei se ole aina niin helppoa. Pitäisi hokea itselleen koko ajan sitä toimintatapaa, minkä mukaan on päättänyt elää. Tarvitsisin jonkun sisäisen koirankouluttajan pitämään minut ruodussa. Heti, kun menisi pieleen, tulisi tuju "ei!" ja määräys korjata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)