31.7.2008

Kuitenkin tuli tehtyä


Ihmeellistä, olen saanut paljon aikaan. Sen siitä saa, kun antaa itselleen luvan olla tekemättä mitään. Keittiö kiiltää ja vatsassa on ruokaa. Tuossa keittiötä puunatessa muistin viimeöisen uneni. Olin jossain koulussa tai lastenleirillä valkoseinäisessä talossa. Myös luokkakavereita ala-asteajoilta oli siellä. Ainoa aikuinen oli kuviksen opettaja, joka pisti meidät rakentamaan taloja kylään, joka kärsii yhdestä inhottavasta asukkaasta. Jokaisen piti rakentaa yhden kyläläisen talo. Minä sain rakennettavaksi nelihenkisen perheen talon. Yksi tytöistä sai rakennettavakseen sen akan talon, joka terrorisoi kaikkia muita taloja. Hän ei olisi halunnut, mutta lopulta hän äksyili meille kuin talon ilkeä akka. Kävin jossain vaiheessa sanomassakin hänen kamalasta käytöksestään opettajalle, joka nuhteli meitä.

Me yritimme tehdä taloistamme niin hienoja kuin mahdollista, mutta opettaja käski meidän tehdä joka taloon jälkiä jotka kertoisivat ilkeän akan rikkoneen jotain. En halunnut tehdä niin, mutta talooni alkoi sitten ilmestyä kaikennäköistä roskaa ja rikkinäistä.

Kun talot olivat valmiit laitoin taloni kuivumaan rappusille. Muut seurasivat esimerkkiä. En tiedä, mitä sitten tapahtui, mutta äkkiä alkoi sataa kaatamalla. Olin jo ehtinyt unohtaa että vein taloni kuivumaan rappusille. Kun muistin sen, ulkona tulvi jo niin, että talo oli jäänyt veden alle ja perhettä esittävät nuket olivat kadonneet. Nostin talon vedestä ja toin sen sisään ja sanoin muille, että heidän talonsa ovat tainneet kärsiä yhtä pahasti, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnostuneen. Yritin sanoa, että paljon olisi vielä pelastettavissa, mutta kukaan ei vieläkään kiinnostunut, paitsi yksi luokkakaverini, joka haki omansa, ja arveli, että sen voisi vielä korjata. Siihen uni taisi loppua.

En halua alkaa tulkita tätä unta. Laitetaan nyt kuitenkin ylös, jos terppa osaisi sanoa siitä jotain.



Iltapäivää. Tämän päivän olen päättänyt pitää vapaata. Siis on täysin luvallista vain maata sohvalla koko päivä. Ei tarvitse lähteä kaverille, ei ulos, ei minnekään. Saa nähdä, saanko syötyäkään tänään (siis muuta kuin pähkinöitä). Tiedä taas, miksi se on juuri niin vaikeaa. En ole saanut vielä hoidettua sitäkään, että tekstaisin terpalle ja pyytäisin uudelleen ne ensi kuun ajat, kun olen onnistunut hukkaamaan sen lapun jolla ne olivat. Ei tahdo, ei halua tehdä mitään järkevää. Ei tahdo tehdä edes mitään kivaa.

Olen käyttänyt paljon aikaa lueskellen uusia blogeja. Olen todennut, että on mahdotonta löytää blogia, jota jaksaisi lukeakin, ja jolla ei vielä ole tuota timanttia. Tai sitten olen vain sokea.

Jos sitä sitten nousisi sen verran että vetäisi verhot pois ikkunan edestä ja avaisi telkkarin.

29.7.2008

Aargh


Aluksi kerrottakoon, että olen saanut palkinnon:

Kiitokset Katamarialle. Sitten otsikon asiaan. Olemme menossa katsomaan Batmania perjantaina kaveriporukalla. Sitten sain selville, että olin unohtanut nuorimmaisen syntymäpäivän. Kutsuin hänet samaan leffaan synttärilahjaksi. Kysyin avokilta, sopiiko. Kuulemma sopi, joten sovin asian. Kun nuorimmainen kävi pyytämässä lupaa lähteä leffaan, laiminlyöjäkin halusi tulla mukaan. Kysyin taas avokilta, sopiiko. Ei kuulemma, hän ei halua koko sukua leffaan. Seurauksena laiminlyöjä loukkaantui, ja menee katsomaan leffan sitten yksin. Avokki suuttui itselleen, kun ei sanonut minulle heti ettei käy että nuorimmainen tulee. Ja minä olen vihainen itselleni, kun sotkin taas kaiken. Aargh. Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa?

Inhoan päätöksiä, ja nyt niitä työnnettiin monta peräjälkeen nenän alle. Inhoan vastuuta, ja päätöksistään joutuu sen kantamaan. Inhoan olla kotona, kun avokki mököttää. Olen nyt yrittänyt pitää itseni irti siitä tutusta masennuksen kehästä, mutta tämä yrittää kovasti saada minut taas vajoamaan sinne. Huoh. Toivottavasti uusi päivä neuvon antaa.


25.7.2008

Lenkkeily kannattaa


Revin tänään itseni vihdoin pitkästä aikaa lenkille. Kannatti. Tajusin lenkin loppupuolella että minun ongelmani kai johtuvat siitä että minulle kasattiin lapsena liikaa vastuuta. Yritin ajatuksen voimalla ratkaista vanhempieni, naapureitten ja luokkakavereitteni ongelmat ja pitää maailmaa kasassa. Minulla ei ollut mitään, mihin tukeutua. Jäin yksin ja kaikki oli minun syytäni.

Päädyin tuohon, kun huomasin tekeväni päässäni suunnitelmaa sen varalle, jos lenkiltä palatessani läheisen leirintäalueen juopot päättäisivät joukolla hyökätä kimppuuni. Tiesin kyllä, että sellaisen todennäköisyys on olematon, mutta silti tein suunnitelmaa. Pitää varautua kaikkeen. Erityisesti kaikkeen pahaan. Jo ennen lenkkiä mietin, mitäs sitten jos joku tuolla pururadalla päättää raiskata minut. Minulla on myös suunnitelma siltä varalta, jos satelliitti päättää joku päivä räsähtää tuosta ikkunasta sisään. Rupesin miettimään, miksi ihmeessä minun pitää varautua kaikkeen.

En kai osaa vieläkään päästää irti siitä ajatuksesta, että maailma voi tuhoutua hetkenä minä hyvänsä ja se on minun vikani. Minä en koe olevani turvassa. En edes avokin sylissä, sillä voihan joku rynnätä sillä hetkellä kun rentoudun ovesta sisään ja tappaa meidät molemmat. Olen kuin se hermoheikko täti Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarja -elokuvassa. Ei saa avata ovia nupeista, koska ne voivat räjähtää. Ei saa mennä lähelle jääkaappia, ettei se kaadu päälle jne. Paitsi että minä pelkään että joku hyökkää kimppuuni, raiskaa tai tappaa.

Se pelko oli hyvin todellinen vielä muutama vuosi sitten. On todella vaikeaa vakuuttaa itsensä siitä, että maailma ei tuhoudu (minä en kuole), vaikka en jatkuvasti miettisi toimintaohjeita kaiken varalta. Kun vielä asuin "kotona", oli jatkuvasti oltava varpaillaan, ja silti kaikki meni aina pieleen. On jotenkin kauhean vaikeaa oppia siihen, että asiat voivat:
- järjestyä (joskus vieläpä helposti)
- olla hyvin
- olla loppuun käsiteltyjä
- olla vaivattomia (ts. ei tarvitse pinnistellä äärirajoilleen selvitäkseen edes välttävästi)
- olla tilapäisiä (eikä kaikki jää roikkumaan vuosiksi)
- muuttua (eikä kukaan kuole siihen)
- olla järjestyksessä (eikä kukaan kuole siihen)
- paikoillaan
- tapahtua loogisesti

Tämä muutos vastaa sitä, jos joku olisi siirtänyt minut toiseen ulottuvuuteen. Yhtäkkiä ihmiset tekevätkin hyvää ihan pyyteettömästi, eikä siksi että haluavat jotain. Äkkiä kukaan ei hyökkääkään kimppuun päivittäin. Äkkiä kaikelle onkin joku järkevä selitys, eikä kaikki voi olla minun vikani. Minä saan tehdä virheitä ja olla epätäydellinen. Saan itse päättää, mitä haluan tehdä elämälläni, eikä minun tarvitse elää sitä jonkin etukäteen määrätyn kaavan mukaan. Saan kokeilla ja epäonnistua ja silti olla tyytyväinen itseeni. Saan liukastua, saan tehdä asioita vahingossa, saan tehdä asioita tyhmästi, ja minulle ei huudeta. Minulla on ihan hulluna vapauksia, enkä meinaa uskoa sitä. On kuin joku olisi pitänyt minua häkissä 18v. ja sitten avannut oven ilman mitään selittelyjä ja häipynyt paikalta.

Vielä kun itse päästäisin itseni ulos häkistä. Antaisin itseni tuntea tekemisen sijaan. Luin eilen mielenkiintoista artikkelia siitä, miten ihmisen ajattelussa on periaatteessa kaksi tasoa: toiminnan taso ja olemisen taso. Minä olen jumissa toiminnan tasolla. Sen sijaan, että vain katselisin, minun täytyy jatkuvasti miettiä, miten asiat korjattaisiin. En voi jättää tv-ohjelmaa kesken, ennen kuin tiedän että kaikille kävi hyvin. Jos niin ei käy, pohdin ongelmaa ja miten se olisi pitänyt ratkaista koko yön. Yritin tehdä rentoutusharjoitusta keskittymällä vain hengitykseeni että voisin sitten siirtyä tarkkailijan rooliin. Mutta se on hirvittävän vaikeaa. Huomaan äkkiä ruumiissani vaikka mitä, mille pitää tehdä jotain ja alan tehdä sille jotain sen sijaan että vain huomioisin asian ja jatkaisin sitten keskittymistä hengitykseeni. Ei auta, vaikka kuinka sanoisin, ettei maailma lakkaa pyörimästä, jos minä rentoudun hetkeksi. Ei auta, vaikka sanoisin, että minulla on oikeus rentoutua. Ei auta, vaikka sanoisin että ei sitä kohtaa äsken kutittanut, enkä minä kuole siihen etten raavi sitä. Kostoksi kroppa laittaa ihon kehittämään siihen kutinakohtaan allergisen reaktion hirmuisen kutinan ja punaisten laikkujen kanssa.

Pahin viholliseni olen enää minä itse.


24.7.2008

Unta palloon


Viime yönä näin unta. Olin saanut päähäni, että meidän pitää avokin kanssa muuttaa parempaan asuntoon. No, tuo "parempi" asunto oli autotalli, jonka yksi seinä oli avoin. Yritin puhua avokkia mukaani tuohon kämppään samalla kun laiminlyöjä ja mummoni kantoivat jo tavaroitani autotallin nurkkaan. Avokki kuitenkin päätti, että saan jäädä yksin tuohon taloon, sillä hän ei ainakaan muuta sinne. Yritin selittää, että avoimen seinän eteen saa vedettyä liukuoven, mutta avokki lähti takaisin nykyiseen asuntoomme vedoten siihen, että autotallissa on talvella liian kylmäkin. Silloin alkoi sataa lunta.

No, vedin autotallin liukuoven pitkän sivun peitoksi, ja huomasin että koko pitkässä liukuovessa oli vain yksi ulko-ovi, joka oli aivan autotallin toisessa päässä. Eli piti kulkea koko tallin päästä päähän että pääsi siihen asuttuun osaan. Totesin vihaavani tätä taloa ja ihmettelin miksi olin niin kovasti halunnut muuttaa sinne. Lähdin kuitenkin kävelemään kohti asuntoani autotallin sisällä, sillä tiesin ystävieni odottavan siellä minua ja juhlivan samalla tupaantuliaisia. Tuntui että talli piteni sitä mukaa kuin jatkoin eteenpäin. Siinä oli aivan liikaa tilaa. Ihmettelin mitä tekisin sillä kaikella yksikseni. Lisäksi joka paikka oli täynnä inhottavia huonekaluja, joita odottaisi näkevänsä odotushuoneissa tai koulun käytävillä.

Seuraavaksi olin puistossa (joka siis oli autotallin sisällä) lumisateessa ja ihmettelin miksei kukaan ollut kertonut että tallissa oli kaksi autokauppaa. Ne hohtivat yössä valokuutioina. Yritin löytää asuntoani, jonka tiesin olevan puiston takana, mutta eksyin puistossa ja löysin vain takaisin autokauppojen luo. Tienristeyksissä oli kylttejä, mutta ne olivat niin korkealla ettei katulamppujen vähäinen valo yltänyt niihin enkä saanut tekstistä selvää. Olin aivan yksin ja kirosin mielessäni hullua ajatustani muuttaa. Lopulta uni päättyi, enkä löytänyt puistosta enää edes ulos.

Ahdistava tunnelma ja turhautuminen olivat unen päällimmäiset tunteet. Yritin tulkita untani, mutta ainoa mitä keksin on, että olen eksynyt pahaan olooni ja tunnen avokin hylänneen itseni. Olen kyllä osittain aiheuttanut tilanteeni itse oikein hakeutumalla siihen murehtimisen kehään, johon on aivan liian helppo uppoutua. Ja nyt vaikka tiedän että ajatus oli huono, en enää löydä pois siitä vatvomisen ja masentumisen alhosta, jonne olen päätynyt. Huoh.

Avokki lähti reissuun ja olen yksin lauantaihin saakka jolloin lähden perässä samaan paikkaan. Eli olen viettänyt koko päivän sohvalla, syönyt kerran ruokaa ja paljon karkkia. Kutsuin sentään kaverin käymään että sain hyvän syyn käydä suihkussa. Huomiselle ei ole muuta ohjelmaa kuin pestä pyykkiä. Luulin, että olisi mukavaa tehdä juuri niin kuin haluan, mutta tämä on tylsää ja voin huonosti kun en syö enkä liiku. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutten halua toimia niin. Haluan kapinoida, vaikken tiedäkään mitä tai ketä vastaan. Haluan määrätä itse kehostani ja tekemisistäni ilman, että kukaan sanelee minulle mitään. Huoh. Kohta varmaan rupean tupakoimaan ihan vain osoittaakseni että voin tehdä niin.

23.7.2008

Valvepainajaisia


Kun aloin miettiä, miksi yöt ovat niin vaikeita, muistin montakin asiaa. Yhdessä vaiheessa en saanut millään nukahdettua ilman että näin unen ja valveen rajamailla ollessani pyörteen. Se ilmestyi yleensä katonrajaan nurkkaan, mutta se saattoi ihan yhtähyvin ilmestyä minne vain nyt satuin unohtua tuijottamaan. Pyörre oli aina taustansa värinen (eli yöllä valkoharmaa) ja aluksi se ei ollut mitenkään uhkaava. Mutta katsottuani sitä jonkin aikaa aloin tuntea, miten imeydyin siihen sisään. Pakokauhu alkoi vallata alaa, ja lopulta olin aivan paniikissa. Sain yleensä viime hetkellä repäistyä itseni pyörteestä irti, ja sitten tuijottelin paniikissa seiniä, milloin se ilmestyy uudelleen. Jossain vaiheessa pyörre lakkasi ilmestymästä, en tiedä miksi. Ehkä siksi, että annoin itseni kerran vajota pyörteeseen, eikä muuta tapahtunut kuin että nukahdin.

Sitten olivat nuket. Mielensärkijällä oli tapana tuoda ulkomaanmatkoiltaan minulle matkamuistonukkeja. Niitä oli huoneessani hyllyllinen. Yöllä, kun tuuli liikutti ikkunani ulkopuolella olevan puun oksia, olin välillä aivan varma että nuket liikkuivat. Öisin pelkäsin niitä, päivisin inhosin. Niillä ei saanut edes leikkiä, niiden piti antaa vain kerätä pölyä hyllyllä. Oksat aiheuttivat myös varjoja huoneeseeni. Yksi niistä näytti aivan Isolta pahalta sudelta (Aku Ankasta). Kun tuuli, susi liikkui. Sekin oli pelottavaa.

Nämä muistot ovat ajalta, jolloin minulla vielä oli oma huone eikä nuorimmaisesta tiedetty mitään. Eli olin varmuudella alle 10v. Tarkemmin en muista. Mutta muistan uneni. Niissä jääkarhu ajoi minua takaa talomme pihalla. Kun juoksin niin lujaa kuin pystyin, pysyin juuri sen ulottumattomissa. Sitten maahan alkoi ilmestyä mustia, pohjattomia aukkoja. Uni päättyi vasta kun putosin johonkin aukoista.

Teini-iässä tulivat Ihmiset. Nukahtaessani olin äkkiä varma, että minua katseltiin. Huoneessa oli varmasti ihmisiä. Tästä pääsin vähitellen eroon kun luin lehdestä että kyseessä on ihan normaali nukahtamiseen liittyvä aivotoiminnasta johtuva ilmiö. Samasta lehdestä sain myös selville että äkillinen putoamisen tunne juuri ennen nukahtamista on sekin ihan luonnollista, vaikka hiton pelottavaa onkin. Mutta sitten ilmestyi hirviö. Se istui sänkyni päädyssä odottamassa, milloin nukahdan että voisi käydä kimppuuni. Se ei ikinä tehnyt muuta kuin virnisteli ja odotti. Välillä olin varma, että sillä oli apuvoimia vieressään, mutten ikinä nähnyt niitä kovin hyvin. Hirviöstä pääsin eroon, kun maalasin sen hereillä ollessani ja totesin ettei se niin hirveä olekaan.

Mutta painajaisista en päässyt eroon. Yhdessä oli riiteleviä kääpiöitä, jotka tappelivat peltojensa rajoista. Yritin komentaa niitä, mutta ne vain ryntäilivät joka suuntaan rajaviivoja osoittavien metallivaijereidensa kanssa. Äkkiä vaijerit kiristyivät ympärilleni enkä saanut henkeä. Saman unen variaatiossa Batman ja Robin juttelivat keskenään ja yritin huutaa niille jotain. Mutta äkkiä maasta alkoi nousta mustia metallitankoja, jotka estivät minua liikkumasta ja lopulta rusensivat minut.

Samoihin aikoihin aloin myös nähdä unia joissa muka heräsin sängystäni huutoihin. Äkkiä tiesin, että joku oli tappanut koko perheen ja tulisi seuraavaksi minun perääni. Yritin estää sitä nojaamalla oveeni, mutta musta miehen varjo tuli oven raosta seinää pitkin. Sillä oli varjokädessään pitkä musta puukko jolla se aikoi tappaa minut. Yritin paeta, mutten päässyt minnekään.

Nämä kaikki olivat siis toistuvia. Kerran elämässä tapauksiakin oli. Yhdessä näin unta, että olin siskoni huoneessa. Ihmettelin, miten olin sinne päässyt ja ajattelin lähteä hiljaa ovesta pois etten herätä häntä. Mutta ovi olikin muurattu kiinni! Yritin löytää siitä rakoa, josta saisin oven auki. Yritin lyödä sitä, raapia muurin rikki. Lopulta itkua tihrustaessani tajusin, että ikkuna on väärässä kohtaa. Taisin siinä vaiheessa herätä, sillä tajusin kynsineeni huoneeni takkaa. Olin tippunut parvisängystäni tuolin päälle, ja lattialla olin havahtunut sen verran että luulin olevani siskoni huoneessa. Kylkeeni sattui aika mukavasti, mikä vahvisti päättelyni. Onneksi olin pudonnut nukkuessani, muuten olisi voinut käydä pahastikin.

Mutta uneni ovat olleet ahdistavia niin pitkään kuin muistan. Jos ne ovatkin alkaneet mukavasti, jossain vaiheessa tunnelma on muuttunut todella ahdistavaksi. Yöt ovat olleet taistelua niin pitkään kuin muistan. Jos ei muuten, niin lähdettyäni pelästyneenä etsimään apua aikuisilta, törmäsin vihaiseen mielensärkijään, jota oli aivan turha yrittää vakuuttaa mistään. Mikään ihme, että inhoan mennä nukkumaan.


Piristystä ilman Karvista

22.7.2008

"Minä vain haluaisin että sinä olisit terve"


No onpas ollut taas päivä. Aamulla oli kauhea suostuttelu, että ylipäätään sain itseni ylös. Lopulta onnistuin, kun lupasin itselleni muroja. Kaikki tuntui taas niin turhalta. Romahdin sohvalle murojeni kanssa ja tuijotin televisiota viiteen. Silloin sain suostuteltua itseni lähtemään ruuan hakuun, kun kirjastoon oli pakko palauttaa kirjoja viimeistään tänään. Ostin pitsan, jota olin syömässä kun avokki tuli kotiin. Avokki suuttui, koska tiedän että hän on laihiksella ja silti ostan pitsaa. No tällä kertaa vain itselleni.

Pitsan jälkeen päätin nukkua kun halusin pakoon todellisuutta. Kun heräsin, oli parempi olo ja kello puoli 10. Avokki sen sijaan oli kuin myrskyn merkki. Kauheaa valitusta siitä, kuinka tämän viikon reissu varmaan menee pieleen kun minä vain nukun koko ajan ja suren. Ja huominenkin on jo valmiiksi pilalla, kun minä sain hänet ahdistumaan ja nyt hän ei pääse ajoissa nukkumaan ja herätys on jo seitsemältä. Aargh.

Mitäköhän tässä voisi tehdä? En voi päättää että lakkaan suremasta. En voi päättää parantua tuosta noin vain. Tällä hetkellä mikään ei kiinnosta. Opiskeluja en jaksa jatkaa nyt.

(Edit:
Jatketaas merkintää, kun viime yönä kirjoittaminen piti jättää kesken kun yritin saada avokin kanssa asioita puhuttua halki ja saada häntä ajoissa nukkumaan.)

Minulla ei oikein ole elämää kodin ulkopuolella, kun väsyn kaikesta sosiaalisesta nopeasti. Kaikki tämä ottaa avokkia päähän. Hän kun haluaisi vain minun olevan terve. Siksi hän oli sopinutkin kahden kaverinsa kanssa että lähdemme tansseihin ensi viikonloppuna. Eipä se kai niin mahdottomalta kuullostaisi, mutta kun tanssipaikalle ajaa tunnin suuntaansa, tansseissa pitäisi olla 4h ja minä väsyn jo kolmessa tunnissa liikaa. Eli 2h tansseissa ja minua pitäisi jo kantaa kun pää päättää että nyt nukutaan.

Kysyin avokilta, miksi hän sopii tuollaista vaikka tietää rajani. Hän alkoi hokea, että ollaan sitten vaan kotona ja tuijotetaan televisiota. Yritin sanoa, että kyllähän me voimme muutakin tehdä, mutta en kai onnistunut vakuuttamaan häntä. Avokki on väsynyt selittämään ihmisille, miten minä en nyt taaskaan jaksa mitään. Ymmärrän häntä hyvin, mutta en minä parane huomenna, en vielä ylihuomennakaan.

Lopulta avokki ei saanut unta, vaikka menin nukkumaan hänen kanssaan, kuten hän oli toivonut. Aamulla heräsin särkyvän lasin ääneen. Avokki oli viiden tunnin yöunien jälkeen touhuamassa keittiössä, ja heti meni lasi rikki. Hyvään huomeneeni vastattiin "vittu!". Lähti hän sentään sinne minne pitikin nyt aamusta, mutta ilmoitti että heti sen jälkeen hän käy ostamassa kauheasti karkkia ja tulee sitten kotiin mököttämään. Huoh. Hirveä sää ei varmaan auta asiaa, hän on luultavasti kuin uitettu koira kun kotiin pääsee.

Saa nyt nähdä, miten sen reissun käy. Torstaina pitäisi avokin lähteä edeltä, ja minun pitäisi seurata lauantaina. Nyt voi olla, ettei lähdetä minnekään. Voi tulla ankea kihlajaisten vuosipäivä... Vaikka minun puolestani siihen nyt ei tarvitsisi huomiota kiinnittää, kun häitäkään ei saa vielä suunnitella. Päivä sekin kuin mikä tahansa muukin. Minä en jaksa. En jaksa sitä, että sairastamiseni väsyttää avokin äärirajoilleen. En jaksa tätä ainaista tappelua. Tätä ainaista sadetta. Tätä ainaista väsymystä. Jaksan vain koomata sohvalla kunnes pitää mennä nukkumaan. Ja sitäkään ei enää saisi tehdä. Pitäisi olla Sosiaalinen, Ahkera ja Koko Ajan Menossa. Vaikka avokki yrittikin vakuuttaa, että on minulla yhä oikeus sairastaa. Tai ei saisi sanoa "sairastaa". Pohdin vanhoja, ja tuijottelen seinään. Keksisinköhän sille jonkun oman sanansa? Aargh?


21.7.2008

Yöllä iskee ahdistus


Jännää. Pitäisi aina iltaisin alkaa venytellä kunnolla, kun huomaa ihan miten lihakset kiristyvät sitä mukaa kun ilta pimenee. Epämukavaa. Varsinkin jos (kun) on lihakset jo valmiiksi jumissa, niin ne vielä kiristyvät lisää. Ihan kuin elimistö varautuisi johonkin taisteluun.

Muistan ajan, jolloin yöt olivat sitä aikaa kun sai olla rauhassa. Sai lukea sängyssä sarjakuvia ilman että kukaan häiritsi. Silloin siitä nautti. Miksi ihmeessä asetelma on nykyään kääntynyt ylösalaisin?

- Wäää! sanoo sisäinen nelivuotias. Isä on kuulemma kiusannut häntä öisin. Kiusaan mielensärkijää tahallani, kun en mene nukkumaan, vaan haluan vielä voileipää ja kaakaota ja... Miten aikuinen ihminen voi olla niin tyhmä, ettei tajua antaa lapsilleen iltapalaa ajoissa? Sitä vain ruvetaan laittamaan lapsia nukkumaan, vaikka edellisestä ruokailusta on jo ainakin kolme tuntia, ja sitten ihmetellään, kun ne jaksavat itkeä nälkäänsä. Kyllä minä tiedän (nykyään) että lapset eivät halua pysyä sängyssään, ja se voi olla välillä rasittavaa. Mutta ongelman ratkaisu ei varmastikaan ole se, että ruvetaan karjumaan naama punaisena (sieltä korkeuksista) samalla kun täytetään koko lapsen näkökenttä vihasta täristen ja uhkaillaan ties millä (jäät kokonaan ilman ruokaa, vihaatko sinä meitä todella noin pahasti, eikö se jo uppoa päähän että pysyt siellä sängyssä, miksi sinun pitää olla niin vaikea lapsi). Joka ilta...

Muistan ajan, jolloin pelkäsin niin paljon mielensärkijän reaktiota, jos hän heräisi siihen että käyn yöllä vessassa, että pissasin vesilaseihin huoneessani ja piilotin ne sitten tuuletusikkunan taakse, josta tyhjensin ne ensimmäiseksi aamulla. Ja minä olin silloin jo riparin käynyt. Että minä vihaan sitä miestä.

Tulipa yksi toinenkin muisto mieleen. Olimme nukkumassa teltassa keskellä metsää jollain leirillä, enkä saanut unta kun oli pissahätä. Sanoin siitä mielensärkijälle, joka vain mutisi, että tuolla tienvieressä on ulkohuussi, käy siellä, ja käänsi kylkeä. No, minä olin silloin niin pieni (4? 5?), että vaikka tiesin tien kulkevan siinä ihan vieressä, en muistanut enää, missä se ulkohuussi oli, vaikka se oli minulle päivällä ohimennen näytetty. Lisäksi ulkona oli todella pimeää, joten teltan naruja ei nähnyt, ja kompastelin niihin. Kierrettyäni teltan tienpuoleiseen päätyyn, rohkeus petti ja pissasin sitten siihen. Tällä kertaa minulle kyllä vain naureskeltiin, kun "taisi pikkutyttöä pelottaa!". No totta kai, pimeässä metsässä, jossa on ensimmäistä yötä, eikä kukaan lähtenyt kanssani etsimään sitä vessaa. Ei sentään ruvettu huutamaan. Melkein alettiin, kun mielensärkijä pelästyi, että olin kastellut teltan, mutta kun niin ei ollut käynyt, säästyin.

Minä en ymmärrä sitä miestä.

Minä en saa rauhaa öisin. Kaikki tällaiset muistot alkavat pyöriä mielessä, ja näitähän riittää. Kaikista eniten pelkään kuitenkin sitä, että aika kultaa muistot ja unohdan. Että joskus leppyisin sille hullulle ja alkaisin taas käyttäytyä niin kuin kaikki olisi hyvin. Sitä minä en halua. Minä haluan hieroa nämä kaikki muistot sen hullun naamaan kunnes se tikahtuu niihin. Haluan kostaa sisäisen nelivuotiaani puolesta. Meidän kaikkien puolesta.

Jos alkaisi ajaa Suomessa eutanasian asiaa, että saisi joskus ihan luvan kanssa vetää töpselin seinästä ja katsoa, miten mielensärkijästä tulee vaaraton. Harmi, ettei ruumiitakaan saa häpäistä. Joku voisi yrittää estää, jos alkaisin hyppiä vastakuolleen päällä ja solvata tätä. Hmm... Saisikohan jonkun lain ajettua siitäkin läpi? "Jos perheenjäsenen mielenterveys hyötyy siitä, että hän saa hakata kuolleen sukulaisensa mössöksi, tätä ei katsota ruumiin häpäisemiseksi eikä siten rangaistavaksi teoksi". :) Äh. Siihenkin kuitenkin tarvittaisiin triljoona lappua, jotka pitäisi kaikki käyttää Kelan kautta ja viidellä asiantuntijalla kolmena kappaleena, ja ne pitäisi sitten kaikki esittää lääkärille ennen kuin alkaisi purkaa patoumiaan.


19.7.2008

Löytyipäs taas syy piristyä


Avokki heitti ilmaan tuossa kääntyessään kotona, että kai minä olen jo lukenut uudesta Batmanista aivan kaiken. No en tietenkään ollut. Olen pelännyt, ettei se kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin mitä hype on antanut ymmärtää, mutta googlettelin huvikseni arvosteluja kyseisestä rainasta, ja nyt olen jo toinen jalka leffateatterin aulassa ostamassa lippuja. Aarhg. Aina olen ollut hirmuinen batman-fani. Onneksi näin Batman Foreverin ja Batman&Robinin niin nuorena, että ne olivat silloin vielä todella hyviä (löytyvät hyllystä edelleen videoina, mutta niitä katsotaan vain silloin kun halutaan nauraa ja ollaan to-del-la humalassa). Vanhempana näin sitten Batmanin ja Batman - paluun. Mutta kaikissa näissä leffoissa oli yksi vika: Batmania ei otettu vakavasti. Batman Begins vihdoin teki niin, mutta sekään ei ollut täydellinen. Alussa jaariteltiin, kontattiin pitkin vuoria ja töllisteltiin typerän näköisiä kyläläisiä. Ja se koko päävihollinen... Huh-huijaa.

Mutta Batmobil oli upea. Siitä alkoi pitää vielä enemmän, kun dvd:n extroista selvisi, että auto on ihan oikeasti rakennettu ja toimiikin kuten pitää. Ainoa, mikä autossa oli yhä huvittavaa oli tuli perseen alla, mutta siitä Hollywoodissa kai ikinä päästetään irti, onhan se niin näyttävää. (Ja minähän periaatteesta vihaan autoja ja raahaisin ne kaikki romuttamolle, jos annettaisiin). Batmanin näyttelijääkään ei tarvinnut hävetä, vaan saattoi kuolata rauhassa (vaikka hän näyttääkin vähän liikaa Tom Cruiselta minun makuuni (Tom Cruise - yäk! Jos ette usko, katsokaa amerikkalainen versio Vanilla Sky -leffasta.)) Minusta Batman ei ole Batman, ellei hänellä ole oikeanlaista leukaa, ja Christian Balella on tarpeeksi hyvä.

Nyt kun vain ensi-ilta tulisi nopeasti. Ja kun muistaisi vielä ostaa siihen liputkin ajoissa. Laitoin varmuuden vuoksi taustakuvaksi tämän etten vain unohda. En tykännyt Jokerista Batmanissa. Muistan vieläkin ne hampaat jotka jäivät säksättämään verilammikkoon... Jotenkin se Jokeri ei ollut uskottava. Toivottavasti tämä uusi versio on parempi. Ainakin meikki on minusta todenmukaisempi. Tuolta voisi uskoa hullun, pahoinvoivan ihmisen näyttävän. Jack Nicholsonin Jokeri oli liian siloiteltu. Siinä oli vielä samaa henkeä kuin 60-luvun Batmanissa.

Taidetta pitää olla olemassa, jotta ihmisraadot jaksaisivat elää tässä hullussa maailmassa. Taidetta, mielikuvitusta, tarinoita. Jos nyt alkaisi lukea seuraavaa Terry Pratchettiä, Onttujen toista kirjaa. Luin jo Tähtihatun tänään, se oli hyvä. Ontuista en pidä yhtä paljon, mutta nyt on hyvä syy valvoa kun avokki lähti jatkojen jatkoille kaupungille, ja tarvitsee ehkä taluttajaa ovelta sänkyyn... Sitten joskus kun hän kotiutuu.


18.7.2008

Taas tällainen päivä


Tuntuu kuin ei olisi elossa. Tai siis hengittää jne., mutta ei tule tehneeksi muuta kuin maanneeksi sohvalla. Syöminen ei houkuttele, vessaan ei mene ellei ole pakko. On jano, mutten kiinnitä siihen huomiota. Pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta ei jaksa. Tai oikeammin ei kiinnosta. Haluan vain maata tässä ja upottautua television tai kirjojen maailmaan. Olen taantunut ala-asteen kesälomien aikaan. Silloin oli juuri tällaista. Menen nukkumaan aamuyöstä tai sitten kun aurinko nousee. Herään iltapäivällä. Puen ettei tule kylmä ja menen sitten sohvalle makaamaan, enkä nouse ennen kuin menen illalla nukkumaan. Avokki on näemmä jo tottunut, kun käy puhumassa kanssani juuri sen verran että kysyy haluanko kaupasta jotain ja että hän lähtee nyt sinne ja sinne.

Tai kävin minä tänään tuossa lähikirjastossa. Hurjat 500m suuntaansa. Houkuttelin itseni sinne sillä, että hankin samalla reissulla aamupalaa. Olisihan täällä ollut puuroa, mutta sen syöminen tuntui yhtä houkuttelevalta kuin ämpärillinen matoja. Ostin suklaamuroja ja söin koko paketillisen. Yhden satsin aamupalaksi, yhden pääruuaksi, yhden välipalaksi ja sitten ne olivatkin jo loppu. Seuraava välipala oli lasillinen kokista, jota avokki osti illan nyyttäreitä varten. Terveellistä elämää. Minä nyt makaan tässä sohvalla ja odotan että talo syttyisi palamaan ja pääsisi tästäkin surkeudesta. Tai avaruussukkula rysähtäisi katon läpi. Tai maailmanloppu koittaisi. Äh. Elämä on vaikeaa.

16.7.2008

Sivistyneitä siimahäntiä ja vapaita pikkumiehiä


Olen löytänyt kirjat uudelleen. Lapsena en lukenut kirjoja, vaan kirjasarjoja. Niihin oli mukava paeta todellisuutta. Nyt pakenen ajatuksiani. Kun en voi käsitellä niitä nyt terapiatauon aikana (tai siis minulla ei ole kiintopistettä ajatuksilleni), olen päättänyt unohtaa ne uppoamalla Terry Pratchettin luomiin maailmoihin. Eilen luin "Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät"-kirjan, tänään luin "Vapaat pikkumiehet" ja aloitin Onttujen ensimmäistä kirjaa. Tuo Vapaat pikkumiehet sai minut jopa innostumaan. Pitää huomenna hakea sen jatko-osa kirjastosta.

Ongelma on, etten minä saa naurettua. Noissa kirjoissa tapahtuu ja sanotaan vaikka mitä, mistä tietää että tämän pitäisi nyt olla hauskaa, mutta mitään ei tapahdu. Muistan, kun luin Linnunradan käsikirjaa liftareille. Nauroin välillä vedet silmissä. Siitä on kauan. Nyt kyllä tykkään katsoa komedioita, lukea parodioita yms., mutta ei vain naurata. Ne kerrat kun olen onnistunut nauramaan, puhkean seuraavaksi itkuun. Olenko kieltänyt itseltäni ilon, vai surenko oikeasti? Tällä hetkellä kaikki tuntuu turhalta, mitäänsanomattomalta ja yhdentekevältä. Jos olen onnellinen edes hetken, ihmettelen mikä minua vaivaa. Onneksi kirjoihin voi uppoutua ja elää edes välillä muiden ihmisten (vaikkakin keksittyjen) tunteita.

Olen nyt nukkunut paljon paremmin luettuani kirjaa ennen nukkumaan menoa telkkarin katselun sijaan. TV kiihdyttää liikaa, kirja etenee juuri niin nopeasti kuin minä sitä luen. Ja kaikista kamalimpia ei edes tarvitse kuvitella niin kamalina kuin mitä kirjoittaja kuvailee. Televisiokuva näyttää kaikki yksityiskohdat, halusi niitä nähdä tai ei. Varsinkin, kun olen nyt viimeaikoina katsonut enimmäkseen murhadekkareita. Kaikenlaiset sitä "kevyemmät" ohjelmat (sisustukseen, elämäntapaan tai askarteluun liittyvät) tuntuvat jotenkin kiiltokuvamaisilta, tyhjänpäiväisiltä, turhilta. Miksi ihmiset käyttävät aikaansa hullutuksiin, kun maailmassa on oikeitakin ongelmia?

Uutisetkin ottavat päähän. Lasketaan vain veroja, vaikka kaiken järjen mukaan kun suomalaiset ovat rikkaampia kuin koskaan ja sosiaaliturva on heikentynyt heikentymistään, veroja pitäisi nostaa. Kaikilla on liikaa rahaa. Jopa minulla. Kuvitelkaa, että eilen ostin luumuja miettimättä, onko minulla oikeasti niihin varaa, ja mistä se raha on pois. Ja meillä on tavaraa hulluna, kun kukaan ei enää arvosta tavaraa ja antavat sitä pois ilmaiseksi. Tulisi kohta se lama, ehkä ihmiset sitten suostuisivat pysähtymään vähän.

No, kohta on kuitenkin vesi loppu maailmasta, kun kulutus vain kasvaa ja suolaantuminen ja saasteet pilaavat pohjavedet. Kohta on ruoka loppu kun mehiläiset ja muut pölyttäjät eivät enää löydä kukkia saasteiden keskellä. Kohta maailma muuttuu. Sitä odotellessa...

Ai niin. Erosin kirkosta. Veli kertoi mielensärkijälle, joka ei olisi halunnut kuulla uutista. Minusta on hullua, että ihmiset kastetaan jonkin uskonnon jäseniksi ennen kuin he tajuavat edes olevansa äidistään irrallisia yksilöitä. Luulen, että tapa johtuu ihan vain siitä, että vanhemmat eivät tykkää kun lapset rupeavat ajattelemaan itse ja valitsevatkin jonkun toisen tavan hahmottaa maailmaa. Uskonnot ovat ihmisen luoma illluusio, todellisuuden voi löytää vain tutkimalla itse maailmaa. Toisaalta kirkko kyllä tekee hyvää työtä paikkaillessaan sosiaaliturvan aukkoja, mutta se homma kuuluisi kyllä valtiolle. No niin, se siitä aiheesta, ja tätä enempää en uskonnosta keskustele. Piste. Lapsena sitä sai harrastaa ihan tarpeeksi.


13.7.2008

Elämä voittaa (ehkä)


Avokki sai suunnattua vittuuntumisensa siivoamiseen. Nyt täällä on taas ihmeen siistiä. Mukavaa. Samalla hän sai tehtyä pari muutakin roikkumaan jäänyttä asiaa. Jos huomenna saisi pyykättyä. Taudissa tässä ollaan yhä, mutta parempaan päin ollaan silläkin suunnalla menossa.


Vittu kun vituttaa


Hemmetin elämä heittää paskaa niskaan. Pyykitkin on pesemättä, eikä kohta enää ole puhtaita vaatteita. Lakanat pitäisi vaihtaa, mutta kun ei jaksa. Keittiössä on hellalla kattilallinen liian suolaista ruokaa, jolle ei jaksa tehdä mitään. Pöydät ovat täynnä tavaraa, jolle pitäisi tehdä jotain. Miten ihmiset ovat aikoinaan kuluttaneet aikaansa, kun ei vielä ollut näin paljon tavaraa? Miten nykyään kukaan saa mitään järkevää aikaan, kun niin paljon aikaa menee ihan vain tavaroiden kanssa näprätessä? Pese tämä, tiskaa tuo, pyyhi pölyt, kiinnitä seinään, hanki parempi. Ei jaksa.

Piti olla karkkilakossa, mutta niin minä taas mussutan suklaata vitutukseen.

11.7.2008

Ihme flunssaa pukkaa


Tänään piti käydä kaverilla, mutta yön aikana kurkku turposi mahdottomaksi, ja nyt on sen verran flunssainen olo, ettei mistään muusta kuin sohvalla makaamisesta tule mitään. Äh. Kuumetta ei kuitenkaan ole. Ihmeellinen flunssa tämä on, kun nokka vuotaa ja kurkussa on lasinsiruja, mutta kuumetta tai edes lämpöä ei ole. Taitaa sama tauti olla tulossa avokillekin, raukka haluaisi vain nukkua. Tai sitten hänellä on vain uupumusta. Mene ja tiedä.

Outoa, että hän on nyt mennyt huonompaan päin, vaikka hän on jo pitkään syönyt masennuslääkkeitä. Pitäisiköhän annosta muuttaa tms.? Välit ovat nyt kuitenkin paremmat, kun riideltiin kunnolla tuossa toissapäivänä. Sen jälkeen minulla on ollut paljon keveämpi olo. Eipä tässä ollutkaan muussa vikaa kuin siinä, että ylireagoin kaikkeen, mitä avokki sanoo, mistä seuraa, ettei avokki uskalla sanoa mitään poikkipuolista, kun pelkää reaktiotani. Sovittiin, että hän sanoo rohkeammin, ja minä kysyn kuinka vakavasta asiasta on kyse. Että onko suhde kiinni siitä, vai pitääkö vain korjata asia vai riittääkö anteeksipyyntö. Minulla kun ei ole mitään käsitystä siitä, miten tulisi reagoida, kun puoliso huomauttaa perunankuorista pöydällä tai siitä, että imuri on jäänyt lattialle.

Kirottua, kun ei ole mitään mallia toimivasta parisuhteesta. Ei tiedä, miten ihmiset "normaalisti" näitä asioita hoitavat. No, ehkä se tästä. Pitää vain yrittää nyt vähän rauhoittua, eikä yrittää niin kovasti. Tuskin tämä suhde kaatuu siihen, että unohdan jonkun pikkuasian roikkumaan. Kirottu flunssa, menisipä pian ohitse.


7.7.2008

Avokki-parka


Avokin kanssa on nyt vaikeaa. Hän saa masennuskausia, jolloin mikään ei auta. Kyllä hän silti haluaa kanssani olla, mikä on se, minkä avulla yritän tätä jaksaa. Yritän muistaa antaa hänelle luvan kokea niitä hankaliakin tunteita. Ehkä hän sitten oppisi vähitellen kestämään niitä paremmin kuin tähän saakka.

Olen nyt sitten omistautunut kavereilleni, kun olen halunnut muuta ajateltavaa. Kotona ei ole kovin kiva olla. Avokki kai kaipaisi enemmän tukea ja huomiota, mutta minusta tuntuu, etten osaa antaa sitä, mitä hän haluaisi. Tai sitten huomioin häntä väärin. Vaikeaa, kun hän vastaa kaikkeen "en tiedä". Hapuillaan nyt sitten pimeässä, kunnes hän suostuu antamaan niitä suuntaviivoja. Toivottavasti tämä on vain valmistumiseen liittyvää stressiä, ja hänestä tulisi taas iloinen oma itsensä, kun se on tehty. En vain oikein jaksa uskoa siihen.

Minusta meillä on ongelmia, eikä niitä saada ratkaistuksi, kun avokki on niin väsynyt. No, ainakin minulla on yhä halua ratkaista ongelmat ja jatkaa tätä suhdetta. En tällä hetkellä osaa kuvitellakaan elämää ilman avokkia. Hän on minulle mielettömän tärkeä. Hän kärsii, enkä minä osaa auttaa. Tilanne on tuskastuttava, mutta minkäs teet. Voin vain tukea häntä, järjestää pieniä yllätyksiä silloin tällöin ja yrittää kestää. Ehkä se tästä.


5.7.2008

Kehon muisti


Viime aikoina minusta on tuntunut, että kehoni haluaa kertoa minulle jotain. Rintani päällä on paino, selkääni oikoessani herää muistoja ja muropaketin poimiminen pöydältä ei onnistu, koska äkkiä hyppäänkin sisään johonkin muistoon. Siksi aloin etsiä tietoa kehon kyvystä muistaa tapahtumia. Löysin hyvän artikkelin aiheesta: www.introspekt.fi/artikkelit/traumojen_vaikutus_kehoon.pdf

Eli nyt vain opiskelemaan itsepuolustusta. Hierojallakin olisi hyvä käydä (jos olisi rahaa) ja joogaa aion jatkaa. Selkäni muistaa erittäin hyvin seinälle heittämiseni. Vatsani on varastoinut kaikki huudot. Rinnassani ovat kaikki itsesyytökset. Sitä en edes uskalla ajatella, mitä niiden alta löytyy.


Eteenpäin mennään, taaksepäin vilkuillen


Olen miettinyt, miksen kirjoittele tänne enää niin paljon, vaikka tarve olisikin. Ehkä osittain se johtuu siitä, että olen nyt terapiatauon aikana päättänyt tunkea kaiken pahan vain maton alle, ja käsitellä niitä vasta sitten kun on turvallinen ihminen tukena. Toiseksi olen alkanut miettiä, miksi minä näitä asioitani kerron kaikille tuntemattomille, joista osa saattaa olla tuttujakin. Alkuun sen ymmärsi, kun silloin oli niin kova tarve kertoa, ettei ollut väliä, kenelle sitä kertoi. Kerroin kavereille, avokille, ihmisille odotushuoneessa tai ravintolassa tai bussipysäkillä. En kaikkea, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että kavereitani ei enää kiinnosta, enkä minä halua tilittää kaikkea ihmisille joita en edes tunne (mutta jotka voivat tuntea laiminlyöjän), mutta joku ihminen pitäisi silti olla vastapuolella. Mykkä kirja tai tietokoneen kovalevy ei houkutellut.

Ensimmäinen kommentti oli tärkeä, koska se oli varmistus sille, etten kirjoitellut vain itselleni. En kuitenkaan kovin usein vastaa kommentteihin. Oion vain jotain, mikä on käsitetty väärin tai minkä olen sanonut huonosti. Minä keskustelen näistä terapeutin kanssa puoliväkisin. Jos voin välttää keskustelun (kuten täällä), minä teen niin.

Mietin kyllä sitäkin, voiko kukaan ulkopuolinen tunnistaa minua täältä. Jotkin asiat tiedän vain minä. Joitain asioita olen tänne kertonut niin kuin haluaisin ne muistaa, enkä niin, miten ne tapahtuivat. Osaksi huomaamattani, osaksi tarkoituksella. Joitain asioita olen jättänyt kertomatta, koska ne ovat lukijan kannalta merkityksettömiä, mutta joku voisi tunnistaa minut niistä. Mutta n. 95% teksteistä on kerrottu juuri siten, kuin minä ne koin. Muistan asioita, joita kukaan muu tuskin muistaa, mutta ne ovat minulle tärkeitä. Ne on pitänyt saada ylös.

Vierauden tunne on vähitellen laimennut. Tunnistan jo kirjoitukset omaksi tekstikseni, enkä enää koe lukiessani, että kirjoittaja on joku minulle tuntematon ihminen. Valehtelin itselleni niin taitavasti, etten tunnistanut mielipiteitäni tai tuntemuksiani. Olen oppinut rehellisemmäksi itselleni. Ehkä minä vähitellen opin tulemaan toimeen itseni kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, kuin sisälläni kasvaisi koko ruumiin mitalta erittäin piikikäs kaktus, enkä voi olla rauhassa, jos minulla ei ole muuta tekemistä kuin vajota ajatuksiini.

Ehkä minä kirjoittelen tänne nyt harvemmin, koska ihminen on pohjimmiltaan laiska. Koska haluan rankaista itseäni. Koska vanha on tuttua, uusi tuntematonta. Koska en halua enää repiä sieluani auki kaikkien edessä. Koska jäljellä olevat asiat ovat minulle niin tuskallisia, etten pysty vielä käymään niihin käsiksi. Koettakaa kestää. Ainakin säät suosivat silloin kun ei ukkosta.

3.7.2008

Lomailua


Tänään käytiin alessa ostamassa elokuvia. V for Vendetta, Batman Begins ja muita hyviä. Tänään tuli katsottua kaksi leffaa, ja vieläkin tekisi mieli katsoa jokin.

Tähän mennessä loma on mennyt hyvin. Voin sanoa jopa edistyneeni! Joitain oivalluksia. Vihaan välillä itseäni, mikä on alkanut korostua enenevissä määrin, mutta ainakin vielä kohtaukset ovat pysyneet hallinnassa. Välillä olen pelästynyt, että tärinät alkavat taas, mutta ne ovat jääneet käsien vapinan asteelle. Terapeuttia on kyllä ikävä. Sitä tunnetta, että joku välittää siitä, mitä minulle kuuluu, kaipaa. On myös mukavaa käsitellä heti inhottavat asiat, ettei niitä sitten joudu vatvomaan ties kuinka pitkään. Riidat avokin kanssa olisi mukava entiseen tapaan käsitellä heti seuraavassa terapiassa samalla viikolla.

Ikäviä asioita en halua enkä jaksa nyt miettiä. Keskityn itsestäni huolehtimiseen. Ja iloitsen siitä, että veljeni otti äitinsä tyttönimen käyttöönsä, ja luopui sillä tavoin mielensärkijän nimestä. Hän sanoi, että tämä toimi paremmin kuin mielialalääkkeet. Kunpa minäkin voisin pian lopettaa sen hullun sukunimen käytön. En halua olla sukua sille hirviölle. No, ehkä se tästä. Nimi minulla vaihtuu kyllä viimeistään silloin kun minusta tulee rouva.

1.7.2008

Hirveä kiire!


No niin. Kaverini mielestä ylireagoin, ja homma ohitettiin sillä. Sitten tuli kaiken näköistä: kaveri muutti yötä myöten, yksi katastrofaalinen lomareissu tuli riehuttua läpi, yhteen kilpailuun tuli ilmoittauduttua ja siihen pitäisi vielä osallistuakin. Huh.

Lomareissulla tuli vihdoin riideltyä avokin kanssa. Minä tajusin, että jos haluan tämän suhteen jatkuvan, minun on pakko alkaa priorisoida meidän etumme. Ei kaverini etu, ei minun etuni, vaan meidän etumme. Meidän etumme on usein myös minun etuni, minä en vain välttämättä suostu uskomaan sitä sillä hetkellä. Avokki usein huomaa minua paremmin, milloin käyn ylikierroksilla, milloin olen tekemässä jotain ihan tyhmää ja milloin teen jotain vain rangaistakseni itseäni.

Tuli tuon reissun aikana itsensä syyttelyn ja riitelyn lisäksi mietittyä, olenko kirottu. Koko reissu alkoi huonosti. Ensin myöhästyin bussista, sitten en saanut taksia, myöhästyin junasta, odotin kaksi tuntia seuraavaa (eikä asemakaan ollut auki) palellen kesämekossa. Perillä eksyimme, koska luulin tietäväni minne olin menossa. Jäi siis myöhästymisen takia yksi paikka käymättä, ja eksymisen takia toinen. Sitten tuli ensimmäinen riita. Seuraavana päivänä priorisoin kaverini avokin ylitse, ja kävin hoitamassa kaverini asioita ajalla, jonka olisin voinut käyttää käymällä avokin kanssa hänen haluamassaan kohteessa. Onneksi aloin tulla järkiini, ja käytimme illan laatuajan viettoon ja kävimme leffassa. Seuraavana aamuna jäi sitten taas riidan takia yksi paikka käymättä, koska avokki vain halusi äkkiä kotiin. No, päätin valita hänet, ja tulimme samalla junalla kotiin. Nyt kaikki on taas hyvin.

Miksi, miksi minä priorisoin kaiken muun, paitsi avokin? Pidänkö häntä itsestäänselvyytenä?

Näin muuten viime yönä outoa unta. Uni oli jatkoa unelle, jonka näin vuosia sitten. Unen alussa kerrattiin vanhat tapahtumat nopeasti. Kolme nuorta pääsi sopimukseen peikkojen (2kpl) kanssa: viemäriputki rakennetaan niin, että se kulkee peikkojen luolan katossa, ja peikot kaivavat luolaansa syvemmäksi laskemalla lattiaa. Samoin huone, jonne peikot olivat vahingossa kaivautuneet, korjattiin niin, että peikot saivat huoneesta osan ilman että ihmiset tiesivät peikoista mitään.

Uusi uni alkoi siitä, kun rakennuksessa (se oli koulu) aloitettiin remontti, ja viemäriputki revittiin auki, koska se oli tukossa. Kävi ilmi, että yksi peikoista oli raivostunut katossa kulkevalle putkelle, ja vääntänyt sen solmuun. Kolme nuorta pyydettiin paikalle kertomaan korjaajille ja rehtorille peikoista ja näiden kanssa tehdystä sopimuksesta, koska he eivät olleet tienneet peikoista. Mietittiin, miten peikot nyt reagoisivat, kun niiden huoneen seinä oli rikottu, kun putkea oli tutkittu.

Peikot tietysti suuttuivat, eivätkä suostuneet hyväksymään omaa osuuttaan tapahtumissa.

Loppu unesta oli aika painajaismainen. Joku meni peikkojen luolan kautta kulkevalle polulle tietämättä pelätä, ja kaksi muuta lähti pelastamaan häntä, ennen kuin peikot huomaavat. Minun peikoillani oli pitkät metalliterät kynsinä, ja ne halusivat käyttää niitä tunkeilijoihin. Seurasi pakenemista mm. hautausmaan halki, ja lopulta kolme nuorta pakenivat maakellariin, jonka oven he saivat lukkoon. Peikot lähtivät kaivautumaan maakellariin, mutta viime hetkellä aurinko nousi, ja peikot pakenivat. Nuoret lähtivät kellarista, keksivät keinon korjata peikkojen seinä kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla, ja uni loppui rauhallisissa tunnelmissa.

Lisäksi olen nähnyt unia vankiloista, joissa ammutaan kenkien toimittajia. Jostain syystä kaikille vangeille pitää toimittaa uusi kenkäpari joka päivä, ja osa vankilasta on yhden jengin vallassa... Pitää taas pyytää terpalta unianalyysiä, jahka elokuu koittaa. Mutta nautitaan ensin heinäkuusta, joka on lempikuukauteni.