5.7.2008

Eteenpäin mennään, taaksepäin vilkuillen


Olen miettinyt, miksen kirjoittele tänne enää niin paljon, vaikka tarve olisikin. Ehkä osittain se johtuu siitä, että olen nyt terapiatauon aikana päättänyt tunkea kaiken pahan vain maton alle, ja käsitellä niitä vasta sitten kun on turvallinen ihminen tukena. Toiseksi olen alkanut miettiä, miksi minä näitä asioitani kerron kaikille tuntemattomille, joista osa saattaa olla tuttujakin. Alkuun sen ymmärsi, kun silloin oli niin kova tarve kertoa, ettei ollut väliä, kenelle sitä kertoi. Kerroin kavereille, avokille, ihmisille odotushuoneessa tai ravintolassa tai bussipysäkillä. En kaikkea, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että kavereitani ei enää kiinnosta, enkä minä halua tilittää kaikkea ihmisille joita en edes tunne (mutta jotka voivat tuntea laiminlyöjän), mutta joku ihminen pitäisi silti olla vastapuolella. Mykkä kirja tai tietokoneen kovalevy ei houkutellut.

Ensimmäinen kommentti oli tärkeä, koska se oli varmistus sille, etten kirjoitellut vain itselleni. En kuitenkaan kovin usein vastaa kommentteihin. Oion vain jotain, mikä on käsitetty väärin tai minkä olen sanonut huonosti. Minä keskustelen näistä terapeutin kanssa puoliväkisin. Jos voin välttää keskustelun (kuten täällä), minä teen niin.

Mietin kyllä sitäkin, voiko kukaan ulkopuolinen tunnistaa minua täältä. Jotkin asiat tiedän vain minä. Joitain asioita olen tänne kertonut niin kuin haluaisin ne muistaa, enkä niin, miten ne tapahtuivat. Osaksi huomaamattani, osaksi tarkoituksella. Joitain asioita olen jättänyt kertomatta, koska ne ovat lukijan kannalta merkityksettömiä, mutta joku voisi tunnistaa minut niistä. Mutta n. 95% teksteistä on kerrottu juuri siten, kuin minä ne koin. Muistan asioita, joita kukaan muu tuskin muistaa, mutta ne ovat minulle tärkeitä. Ne on pitänyt saada ylös.

Vierauden tunne on vähitellen laimennut. Tunnistan jo kirjoitukset omaksi tekstikseni, enkä enää koe lukiessani, että kirjoittaja on joku minulle tuntematon ihminen. Valehtelin itselleni niin taitavasti, etten tunnistanut mielipiteitäni tai tuntemuksiani. Olen oppinut rehellisemmäksi itselleni. Ehkä minä vähitellen opin tulemaan toimeen itseni kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, kuin sisälläni kasvaisi koko ruumiin mitalta erittäin piikikäs kaktus, enkä voi olla rauhassa, jos minulla ei ole muuta tekemistä kuin vajota ajatuksiini.

Ehkä minä kirjoittelen tänne nyt harvemmin, koska ihminen on pohjimmiltaan laiska. Koska haluan rankaista itseäni. Koska vanha on tuttua, uusi tuntematonta. Koska en halua enää repiä sieluani auki kaikkien edessä. Koska jäljellä olevat asiat ovat minulle niin tuskallisia, etten pysty vielä käymään niihin käsiksi. Koettakaa kestää. Ainakin säät suosivat silloin kun ei ukkosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)