25.7.2008

Lenkkeily kannattaa


Revin tänään itseni vihdoin pitkästä aikaa lenkille. Kannatti. Tajusin lenkin loppupuolella että minun ongelmani kai johtuvat siitä että minulle kasattiin lapsena liikaa vastuuta. Yritin ajatuksen voimalla ratkaista vanhempieni, naapureitten ja luokkakavereitteni ongelmat ja pitää maailmaa kasassa. Minulla ei ollut mitään, mihin tukeutua. Jäin yksin ja kaikki oli minun syytäni.

Päädyin tuohon, kun huomasin tekeväni päässäni suunnitelmaa sen varalle, jos lenkiltä palatessani läheisen leirintäalueen juopot päättäisivät joukolla hyökätä kimppuuni. Tiesin kyllä, että sellaisen todennäköisyys on olematon, mutta silti tein suunnitelmaa. Pitää varautua kaikkeen. Erityisesti kaikkeen pahaan. Jo ennen lenkkiä mietin, mitäs sitten jos joku tuolla pururadalla päättää raiskata minut. Minulla on myös suunnitelma siltä varalta, jos satelliitti päättää joku päivä räsähtää tuosta ikkunasta sisään. Rupesin miettimään, miksi ihmeessä minun pitää varautua kaikkeen.

En kai osaa vieläkään päästää irti siitä ajatuksesta, että maailma voi tuhoutua hetkenä minä hyvänsä ja se on minun vikani. Minä en koe olevani turvassa. En edes avokin sylissä, sillä voihan joku rynnätä sillä hetkellä kun rentoudun ovesta sisään ja tappaa meidät molemmat. Olen kuin se hermoheikko täti Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarja -elokuvassa. Ei saa avata ovia nupeista, koska ne voivat räjähtää. Ei saa mennä lähelle jääkaappia, ettei se kaadu päälle jne. Paitsi että minä pelkään että joku hyökkää kimppuuni, raiskaa tai tappaa.

Se pelko oli hyvin todellinen vielä muutama vuosi sitten. On todella vaikeaa vakuuttaa itsensä siitä, että maailma ei tuhoudu (minä en kuole), vaikka en jatkuvasti miettisi toimintaohjeita kaiken varalta. Kun vielä asuin "kotona", oli jatkuvasti oltava varpaillaan, ja silti kaikki meni aina pieleen. On jotenkin kauhean vaikeaa oppia siihen, että asiat voivat:
- järjestyä (joskus vieläpä helposti)
- olla hyvin
- olla loppuun käsiteltyjä
- olla vaivattomia (ts. ei tarvitse pinnistellä äärirajoilleen selvitäkseen edes välttävästi)
- olla tilapäisiä (eikä kaikki jää roikkumaan vuosiksi)
- muuttua (eikä kukaan kuole siihen)
- olla järjestyksessä (eikä kukaan kuole siihen)
- paikoillaan
- tapahtua loogisesti

Tämä muutos vastaa sitä, jos joku olisi siirtänyt minut toiseen ulottuvuuteen. Yhtäkkiä ihmiset tekevätkin hyvää ihan pyyteettömästi, eikä siksi että haluavat jotain. Äkkiä kukaan ei hyökkääkään kimppuun päivittäin. Äkkiä kaikelle onkin joku järkevä selitys, eikä kaikki voi olla minun vikani. Minä saan tehdä virheitä ja olla epätäydellinen. Saan itse päättää, mitä haluan tehdä elämälläni, eikä minun tarvitse elää sitä jonkin etukäteen määrätyn kaavan mukaan. Saan kokeilla ja epäonnistua ja silti olla tyytyväinen itseeni. Saan liukastua, saan tehdä asioita vahingossa, saan tehdä asioita tyhmästi, ja minulle ei huudeta. Minulla on ihan hulluna vapauksia, enkä meinaa uskoa sitä. On kuin joku olisi pitänyt minua häkissä 18v. ja sitten avannut oven ilman mitään selittelyjä ja häipynyt paikalta.

Vielä kun itse päästäisin itseni ulos häkistä. Antaisin itseni tuntea tekemisen sijaan. Luin eilen mielenkiintoista artikkelia siitä, miten ihmisen ajattelussa on periaatteessa kaksi tasoa: toiminnan taso ja olemisen taso. Minä olen jumissa toiminnan tasolla. Sen sijaan, että vain katselisin, minun täytyy jatkuvasti miettiä, miten asiat korjattaisiin. En voi jättää tv-ohjelmaa kesken, ennen kuin tiedän että kaikille kävi hyvin. Jos niin ei käy, pohdin ongelmaa ja miten se olisi pitänyt ratkaista koko yön. Yritin tehdä rentoutusharjoitusta keskittymällä vain hengitykseeni että voisin sitten siirtyä tarkkailijan rooliin. Mutta se on hirvittävän vaikeaa. Huomaan äkkiä ruumiissani vaikka mitä, mille pitää tehdä jotain ja alan tehdä sille jotain sen sijaan että vain huomioisin asian ja jatkaisin sitten keskittymistä hengitykseeni. Ei auta, vaikka kuinka sanoisin, ettei maailma lakkaa pyörimästä, jos minä rentoudun hetkeksi. Ei auta, vaikka sanoisin, että minulla on oikeus rentoutua. Ei auta, vaikka sanoisin että ei sitä kohtaa äsken kutittanut, enkä minä kuole siihen etten raavi sitä. Kostoksi kroppa laittaa ihon kehittämään siihen kutinakohtaan allergisen reaktion hirmuisen kutinan ja punaisten laikkujen kanssa.

Pahin viholliseni olen enää minä itse.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)