22.7.2008

"Minä vain haluaisin että sinä olisit terve"


No onpas ollut taas päivä. Aamulla oli kauhea suostuttelu, että ylipäätään sain itseni ylös. Lopulta onnistuin, kun lupasin itselleni muroja. Kaikki tuntui taas niin turhalta. Romahdin sohvalle murojeni kanssa ja tuijotin televisiota viiteen. Silloin sain suostuteltua itseni lähtemään ruuan hakuun, kun kirjastoon oli pakko palauttaa kirjoja viimeistään tänään. Ostin pitsan, jota olin syömässä kun avokki tuli kotiin. Avokki suuttui, koska tiedän että hän on laihiksella ja silti ostan pitsaa. No tällä kertaa vain itselleni.

Pitsan jälkeen päätin nukkua kun halusin pakoon todellisuutta. Kun heräsin, oli parempi olo ja kello puoli 10. Avokki sen sijaan oli kuin myrskyn merkki. Kauheaa valitusta siitä, kuinka tämän viikon reissu varmaan menee pieleen kun minä vain nukun koko ajan ja suren. Ja huominenkin on jo valmiiksi pilalla, kun minä sain hänet ahdistumaan ja nyt hän ei pääse ajoissa nukkumaan ja herätys on jo seitsemältä. Aargh.

Mitäköhän tässä voisi tehdä? En voi päättää että lakkaan suremasta. En voi päättää parantua tuosta noin vain. Tällä hetkellä mikään ei kiinnosta. Opiskeluja en jaksa jatkaa nyt.

(Edit:
Jatketaas merkintää, kun viime yönä kirjoittaminen piti jättää kesken kun yritin saada avokin kanssa asioita puhuttua halki ja saada häntä ajoissa nukkumaan.)

Minulla ei oikein ole elämää kodin ulkopuolella, kun väsyn kaikesta sosiaalisesta nopeasti. Kaikki tämä ottaa avokkia päähän. Hän kun haluaisi vain minun olevan terve. Siksi hän oli sopinutkin kahden kaverinsa kanssa että lähdemme tansseihin ensi viikonloppuna. Eipä se kai niin mahdottomalta kuullostaisi, mutta kun tanssipaikalle ajaa tunnin suuntaansa, tansseissa pitäisi olla 4h ja minä väsyn jo kolmessa tunnissa liikaa. Eli 2h tansseissa ja minua pitäisi jo kantaa kun pää päättää että nyt nukutaan.

Kysyin avokilta, miksi hän sopii tuollaista vaikka tietää rajani. Hän alkoi hokea, että ollaan sitten vaan kotona ja tuijotetaan televisiota. Yritin sanoa, että kyllähän me voimme muutakin tehdä, mutta en kai onnistunut vakuuttamaan häntä. Avokki on väsynyt selittämään ihmisille, miten minä en nyt taaskaan jaksa mitään. Ymmärrän häntä hyvin, mutta en minä parane huomenna, en vielä ylihuomennakaan.

Lopulta avokki ei saanut unta, vaikka menin nukkumaan hänen kanssaan, kuten hän oli toivonut. Aamulla heräsin särkyvän lasin ääneen. Avokki oli viiden tunnin yöunien jälkeen touhuamassa keittiössä, ja heti meni lasi rikki. Hyvään huomeneeni vastattiin "vittu!". Lähti hän sentään sinne minne pitikin nyt aamusta, mutta ilmoitti että heti sen jälkeen hän käy ostamassa kauheasti karkkia ja tulee sitten kotiin mököttämään. Huoh. Hirveä sää ei varmaan auta asiaa, hän on luultavasti kuin uitettu koira kun kotiin pääsee.

Saa nyt nähdä, miten sen reissun käy. Torstaina pitäisi avokin lähteä edeltä, ja minun pitäisi seurata lauantaina. Nyt voi olla, ettei lähdetä minnekään. Voi tulla ankea kihlajaisten vuosipäivä... Vaikka minun puolestani siihen nyt ei tarvitsisi huomiota kiinnittää, kun häitäkään ei saa vielä suunnitella. Päivä sekin kuin mikä tahansa muukin. Minä en jaksa. En jaksa sitä, että sairastamiseni väsyttää avokin äärirajoilleen. En jaksa tätä ainaista tappelua. Tätä ainaista sadetta. Tätä ainaista väsymystä. Jaksan vain koomata sohvalla kunnes pitää mennä nukkumaan. Ja sitäkään ei enää saisi tehdä. Pitäisi olla Sosiaalinen, Ahkera ja Koko Ajan Menossa. Vaikka avokki yrittikin vakuuttaa, että on minulla yhä oikeus sairastaa. Tai ei saisi sanoa "sairastaa". Pohdin vanhoja, ja tuijottelen seinään. Keksisinköhän sille jonkun oman sanansa? Aargh?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)