21.7.2008

Yöllä iskee ahdistus


Jännää. Pitäisi aina iltaisin alkaa venytellä kunnolla, kun huomaa ihan miten lihakset kiristyvät sitä mukaa kun ilta pimenee. Epämukavaa. Varsinkin jos (kun) on lihakset jo valmiiksi jumissa, niin ne vielä kiristyvät lisää. Ihan kuin elimistö varautuisi johonkin taisteluun.

Muistan ajan, jolloin yöt olivat sitä aikaa kun sai olla rauhassa. Sai lukea sängyssä sarjakuvia ilman että kukaan häiritsi. Silloin siitä nautti. Miksi ihmeessä asetelma on nykyään kääntynyt ylösalaisin?

- Wäää! sanoo sisäinen nelivuotias. Isä on kuulemma kiusannut häntä öisin. Kiusaan mielensärkijää tahallani, kun en mene nukkumaan, vaan haluan vielä voileipää ja kaakaota ja... Miten aikuinen ihminen voi olla niin tyhmä, ettei tajua antaa lapsilleen iltapalaa ajoissa? Sitä vain ruvetaan laittamaan lapsia nukkumaan, vaikka edellisestä ruokailusta on jo ainakin kolme tuntia, ja sitten ihmetellään, kun ne jaksavat itkeä nälkäänsä. Kyllä minä tiedän (nykyään) että lapset eivät halua pysyä sängyssään, ja se voi olla välillä rasittavaa. Mutta ongelman ratkaisu ei varmastikaan ole se, että ruvetaan karjumaan naama punaisena (sieltä korkeuksista) samalla kun täytetään koko lapsen näkökenttä vihasta täristen ja uhkaillaan ties millä (jäät kokonaan ilman ruokaa, vihaatko sinä meitä todella noin pahasti, eikö se jo uppoa päähän että pysyt siellä sängyssä, miksi sinun pitää olla niin vaikea lapsi). Joka ilta...

Muistan ajan, jolloin pelkäsin niin paljon mielensärkijän reaktiota, jos hän heräisi siihen että käyn yöllä vessassa, että pissasin vesilaseihin huoneessani ja piilotin ne sitten tuuletusikkunan taakse, josta tyhjensin ne ensimmäiseksi aamulla. Ja minä olin silloin jo riparin käynyt. Että minä vihaan sitä miestä.

Tulipa yksi toinenkin muisto mieleen. Olimme nukkumassa teltassa keskellä metsää jollain leirillä, enkä saanut unta kun oli pissahätä. Sanoin siitä mielensärkijälle, joka vain mutisi, että tuolla tienvieressä on ulkohuussi, käy siellä, ja käänsi kylkeä. No, minä olin silloin niin pieni (4? 5?), että vaikka tiesin tien kulkevan siinä ihan vieressä, en muistanut enää, missä se ulkohuussi oli, vaikka se oli minulle päivällä ohimennen näytetty. Lisäksi ulkona oli todella pimeää, joten teltan naruja ei nähnyt, ja kompastelin niihin. Kierrettyäni teltan tienpuoleiseen päätyyn, rohkeus petti ja pissasin sitten siihen. Tällä kertaa minulle kyllä vain naureskeltiin, kun "taisi pikkutyttöä pelottaa!". No totta kai, pimeässä metsässä, jossa on ensimmäistä yötä, eikä kukaan lähtenyt kanssani etsimään sitä vessaa. Ei sentään ruvettu huutamaan. Melkein alettiin, kun mielensärkijä pelästyi, että olin kastellut teltan, mutta kun niin ei ollut käynyt, säästyin.

Minä en ymmärrä sitä miestä.

Minä en saa rauhaa öisin. Kaikki tällaiset muistot alkavat pyöriä mielessä, ja näitähän riittää. Kaikista eniten pelkään kuitenkin sitä, että aika kultaa muistot ja unohdan. Että joskus leppyisin sille hullulle ja alkaisin taas käyttäytyä niin kuin kaikki olisi hyvin. Sitä minä en halua. Minä haluan hieroa nämä kaikki muistot sen hullun naamaan kunnes se tikahtuu niihin. Haluan kostaa sisäisen nelivuotiaani puolesta. Meidän kaikkien puolesta.

Jos alkaisi ajaa Suomessa eutanasian asiaa, että saisi joskus ihan luvan kanssa vetää töpselin seinästä ja katsoa, miten mielensärkijästä tulee vaaraton. Harmi, ettei ruumiitakaan saa häpäistä. Joku voisi yrittää estää, jos alkaisin hyppiä vastakuolleen päällä ja solvata tätä. Hmm... Saisikohan jonkun lain ajettua siitäkin läpi? "Jos perheenjäsenen mielenterveys hyötyy siitä, että hän saa hakata kuolleen sukulaisensa mössöksi, tätä ei katsota ruumiin häpäisemiseksi eikä siten rangaistavaksi teoksi". :) Äh. Siihenkin kuitenkin tarvittaisiin triljoona lappua, jotka pitäisi kaikki käyttää Kelan kautta ja viidellä asiantuntijalla kolmena kappaleena, ja ne pitäisi sitten kaikki esittää lääkärille ennen kuin alkaisi purkaa patoumiaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)