30.8.2008

Kyläilyä


Tänään kävin kaverilla kylässä lainaamassa hänen kissojaan. Onneksi on kavereiden kissat. Kissakuume senkuin nousee. Nyt varsinkin, kun omia kissojaan ei pääse edes katsomaan, kun ne asustavat mielensärkijän katon alla. Sain saman kyläilyn aikana kuulla kaiken kaverin uudesta suhteesta. :)

Laskin, että selviän kuiville ensi kuun aikana, ja sitten avokki alkaakin saamaan palkkaa, eli jos sitten rahahuolet helpottaisivat. Ei sillä, kyllä tällä sairauseläkkeellä elää, mitään ei vain jää säästöön, ja nyt noita laskuja on riittänyt.

Ensi viikolla on luvassa vaikka mitä, kun uusi lukukausi alkaa. Olen lupautunut joka päivälle johonkin hommaan. Samalla viikolla kaveri saa uuden koiranpennun, jota olen luvannut tulla ihastelemaan. Eli ainakin ohjelmaa on. Tiedä sitten, missä vaiheessa väsähdän, mutta jaksoinhan tänäänkin kyläillä 6h. Ja kyläilyyn sisältyi 1,5h metsälenkki. Nuo vapaaehtoisjutut ovat max. 2h pituisia, että eivätköhän ne mene. Kurssi kauhistuttaa vieläkin, mutta kun kavereista kaksi on pitänyt välivuosia mielenterveysjuttujen takia jo kaksi eikä opiskelu vieläkään meinaa onnistua, niin saan paljon ymmärrystä osakseni.

29.8.2008

No voi *****!


Minä olinkin jo ehtinyt ihmetellä, miten minulla on vielä(kin) yli satanen tilillä, vaikka on jo kuun loppupuoli. Tuli mieleen, olenkohan maksanut vuokran... No, enpä ole. Olen siis jo nyt 130€ miinuksella, ja vielä on maksamatta vaikka mitä. Tämä ei mitenkään helpota tätä paniikkia, joka on alkanut nousta esiin nyt kun ajattelen sitä että minä oikeasti olen aloittamassa opiskelun uudelleen. Minä olen ihan oikeasti menossa kurssille kahden viikon päästä. Saa nähdä, nukunko enää seuraavaan kahteen viikkoon.

Olen jo alkanut jänistää siitä taekwondosta. Ennakkoasenteeni on, että minuun kuitenkin suhtaudutaan siellä tosi vihamielisesti, eikä kukaan voi ymmärtää että minä pelkään kaikkea ruumiillista, jossa täytyy toisten edessä tarttua johonkin ventovieraaseen. No, kättely nyt vielä menee, mutta sitten jos toista pitää alkaa pitää koekaniinina...

Rahan menoa ei voi estää


Mikä ihme siinä on, että kaikki laskut kasaantuvat tälle ajalle? Tv-lupa, vakuutus, kurssimaksut, lehtitilaukset...

Yritän aloittaa varovasti. Opiskeluja 4h/vko. Ilmoittauduin viime yönä taekwondoon ja vesijumppaan. Kun lisäksi terapiaa on 2h/vko, tekemistä on jo 9h/vko. Saa nähdä, mitä noista tulee. Salillekin pitäisi joskus ehtiä. Yritän nyt kovasti vahtia, etten ota liikaa tekemistä, mutta paperilla kaikki näyttää niin helpolta. Olen tällä viikolla selvittänyt, miten paljon kotitöihin menee aikaa, että osaa varata niillekin jonkin raon. On se vaikeeta. :)

Hui!


Minäpähän riuhtaisin. Tein opintosuunnitelman tälle lukuvuodelle. Ja ilmoittauduin kursseille. Jos nyt saisi raahauduttua sinne aerobikkiin ja joogaankin joskus. Pitäisi myös katsoa, josko aloittaisin jonkun itsepuolustuslajin (vihdoin! :) ).

28.8.2008

Katkeruus happamoittaa etikankin


Tänään terapiassa oli aiheena katkeruus. Tunnen katkeruutta lähes kaikesta, mitä minulle on tähän mennessä elämässäni tapahtunut. Katkeruus ei hyödytä mitään, mutta estää minua tekemästä asioita ja estää minua nauttimasta sellaisista jutuista, joista muuten voisin pitää. Kun mieleen hyppää inhottava muisto mistä tahansa, on vaikea pitää mielessä että se oli silloin, nyt on nyt. Katkeruus hyppää esiin, kun hengästyn aerobic-tunnilla kun muistan vaatimukset ryhtyä huippu-urheilijaksi. Katkeruus lisää epävarmuuttani kun teen jotain ensimmäistä kertaa, kun ajattelen mitä kaikkea voisin jo osata jos minua olisi lapsena tuettu. Katkeruus iskee kasvoille, kun haluan ottaa elämäni haltuuni. Mitä turhaa yrittää, kun silloinkin sain silmilleni kun pistin vastaan.

Tämän ongelman kimppuun yritetään hyökätä ensi viikolla uudelleen. En halua ryhtyä vanhaksi, katkeraksi ämmäksi. Enkä halua olla katkera koko elämääni. Minä haluan olla iloisempi ihminen.

Terppa otti senkin aiheen esille, estääkö katkeruuteni tekemästä minua jotain, josta porukkani ajattelivat positiivisesti ihan vain siksi että haluan kapinoida heidän arvojaan vastaan. Oli paljon helpompaa luetella asioita, jotka ovat olleet kiellettyjä, ja joita katkeruus nykyään estää edes kokeilemasta. Ehkä niitäkin löytyy, kun miettii hetken.


Au, sano masu ja herätti


Nythän pitää oikein ihmetellä. Menin nukkumaan jo ysiltä. Ja sitten kysytään, mitä minä teen nyt hereillä. Olen nyt kahtena yönä peräkkäin herännyt vatsakipuun yhden, kahden maissa.

Tänään sain vihdoin aikaan jotain. Tiskasin, hoidin rästiin jääneitä asioita oikein roppakaupalla ja kävin kaverilla kylässä. Ehkä siksi sainkin unta ysiltä, kun päivällä oli tapahtunutkin jotain.

Terapiassa on nyt ollut koko kesätauon jälkeisen ajan sellaista jaarittelua. Tai siltä ainakin tuntuu. Tämä on nyt se vaihe, josta en yksin selviä puusta pitkään. On vaikeaa hoitaa ongelmaa, kun ei tiedä, mikä ongelma on. Ehkä terppa osaa osoittaa sen minulle, niin sen kimppuun voisi hyökätä. Nyt terppa on ehdottanut, että jos painajaiset, joissa koen seksuaalista uhkaa, eivät kerrokaan siitä, että pelkään sitä tai olen sitä kokenut, vaan jospa tuo uhkaavaksi koettu asia onkin osa minua. Eli kiellän itseltäni vihani ja seksuaalisuuteni, jotka ovat nyt liittoutuneet minua vastaan. Vihaa ei kuulemma tarvitse edes purkaa, kunhan sen antaa olla olemassa. Vaikeaa, kun järki voi antaa luvan, mutta tunne ei usko.

26.8.2008

Huomenna taas terapia, nukkumatti matkoilla


En tiedä, olenko jo maininnut, mutta sama ihminen, joka vaati lapsiltaan täysiä kymppejä koulusta ja soitonopettelua vastoin tahtoa, jäi itse kahdesti luokalle, eikä ikinä jaksanut opetella soittamaan mitään soitinta. Tiedän kyllä, että hänen arvomaailmassaan hänellä on täysi oikeus esittää kohtuuttomia vaatimuksia, mutta silti katkeruus minussa nostaa päätään. Millä oikeudella hän vaatii meiltä (minulta!) asioita, joihin ei ole itse aikoinaan pystynyt? Puolet meidän geeneistämmehän on hänen, eikä laiminlyöjäkään ikinä saanut pelkkiä kymppejä koulussa. Aaargh. Miksen voisi olla jokin niin alhainen ötökkä, etten tuntisi oikeudentuntoa ja voisin elellä ihan rauhassa elämääni missä sellainen ötökkä sitten asustaisikaan.

Tänään muuten tuli Prisman dokkari rotista. Kun avokkini näki uivia rottia, hän totesi että se on söpöintä, mitä hän on pitkään aikaan nähnyt. Onhan se aika hauskan näköistä, kun rotat polkevat vettä. Ehkä minä vähitellen saan hänet puhuttua siihen, että hankittaisiin meille rotta tai pari. Nehän ovat fiksuja ja söpöjä otuksia, miksei siis meillekin?


25.8.2008

"Ja elämä on..."


Taas on kaikki jotenkin niin ylivaikeeta. Tiskit homehtuu altaassa, ulos ei jaksa lähteä edes lenkille, kaikki tasaiset pinnat on täynnä astioita, jotka pitäisi jossain vaiheessa kerätä ja tehdä niille jotain. Ehkä tässä on sitäkin, että syksy on tulossa, ja vihaan kesän loppumista. Sataa niin, että ne kukat jotka vielä jaksavat ilmestyä, mätänevät. jköjklöjkljakdhfahgoe.

Vatsa oireilee taas, ruoka ei maistu, karkit sitäkin paremmin. Ajatukset eivät pysy kasassa. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja ahdistun ihan kaikesta. Turhautuminen poreilee minussa. Kaverini sanoin: "välillä sitä on niin vittuuntunut, ettei siihen tarvita ku et joku sanoo 'kato, puu', ja sit lähtee mopo käsistä. 'Vitun puu! Kehtaatki kasvaa siinä! Antakaa äkkiä moottorisaha tai jotain!' ja sit vaikka puree sen puun poikki, kunhan saa raivonsa purettua johonkin." Minä vihaan tällä hetkellä ihan mitä vain, mihin katse sattuu jäämään hetkeä pidemmäksi aikaa. Perkeleen amppeli tuossa, kehtaakin roikkua ihan rauhassa ja ärsyttää minua. Helvetin avokki, kun vaatii huomiota. Saamarin sänky, kun vaatii petausta. Hetkittäin tekisi mieli pistää kaikki tuhannen päreiksi, mutta sitten tulen taas järkiini...

Jos menisi taas ostamaan suklaata...


22.8.2008


Tämän päivän menu: VäriTV-mix, Fazerin sininen ja Pandan suklaasekoitus. Miksei ruoka voi maistua yhtä hyvältä kuin karkit? Tai toisinpäin: Mikseivät karkit voisi olla niin terveellisiä, että niillä voisi elää? Ainakaan sadesää ei enää haittaa, kun on mässyä.

(Ei huolta, en minä noita kaikkia yksin syö, avokki syö puolet :) )

Nukkumatti on lakossa


...Aivan selkeästi. Sain viime yönä unta vasta joskus viiden aikoihin kovasta yrittämisestä huolimatta. Kroppa rentoutui, mielikin, mutta siinä kohtaa missä pitäisi siirtyä unen valtakuntaan, oli iso paksu muuri, josta ei vain päässyt läpi. Ties kuinka pitkään olisin nukkunut ilman ukkoskuuroa, joka repi minut puolilta päivin ylös sängystä. Pitää kai lähteä taas hakemaan nukahtamislääkkeitä, reseptihän minulla on ollut "varmuuden varalta" koko kesän odottamassa.

Sikäli huvittavaa, että vaikka taas huomaa että terapian alku sotkee elämää näin, olen alkanut miettimään onko siinä mitään järkeä, että minä siellä käyn. Osa minusta haluaisi vain antaa menneiden olla menneitä, kun en kerta vieläkään ole "terve". Parannustahan on paljon tapahtunut, sen huomaa varsinkin kun lukee alkuvuoden merkintöjäni. Mutta epäilys hokee, paranenko muka vatvomalla vanhoja. Miten se muka auttaa, että kerron tapahtumista kuten minä ne muistan (ehkä väärin) ihmiselle, joka ei ole ollut niissä mitenkään mukana.

No, ehkä tämä epäilys vähitellen taas häipyy ja tilalle tulee jokin muu tunne. Toivon että se on helpotus, mutta vähitellen olen alkanut toivottaa kaikki tunteet tervetulleiksi. Olen viime aikoina tullut äkkiä surulliseksi ilman mitään ennakkovaroitusta tai syytä tässä päivässä. Ehkä ne tunteet sieltä menneisyydestä nousevat näin pintaan. Terppa sanoikin, että voi olla hyvin vaikeaa yhdistää tunnetta ja sen aiheuttanutta tilannetta jälkikäteen.

20.8.2008

Väsy iski


Eilinen oli niin rankka päivä (terapia, salille, 2 h vapaaehtoistyötä), etten tänään meinannut sängystä päästä. Terapiaan sentään jaksoin tänään raahautua, mutta varattu pyykkivuoro jäi käyttämättä. Loppu aika on kulunut nukkuen, sohvalla löhöten ja karkkia mussuttaen. Jos sitä taas huomenna... Tavoite on ainakin säästä riippuen mennä joko salille, uimaan tai lenkille.

Tänään terapiassa tuntui, että puhuin taas kaikkea diibadaabaa, mutta jotenkin oli kevyempi olo kun sieltä lähti. Onnistuin lisäksi ilahduttamaan siskoa viemällä hänelle samalla reissulla silityslaudan, jolle minulla ei ollut käyttöä, mutta jollaisen hän tarvitsi (ettei enää tarvitse silittää vaatteita matolla).

18.8.2008

Sex, sex, sex


No niin, käsikin toimii. Tänään pitäisi käydä apteekissa ostamassa lisää lääkkeitä kun ovat aika loppu. Aloin miettiä, miten pitkään näitäkin pitää vielä popsia. Kun aloitin, puhuttiin puolesta vuodesta, ja nyt olen syönyt näitä tuplasti sen ajan+2kk. Nukahtamislääkkeistä sentään pääsin jo eroon, enkä ole enää ottanut iltaisin Truxaliakaan. Nyt on tullut popsittua vain tuota Sertralinia.

Joku oli kommentoinut seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyen. En usko, että minun kohdallani olisi ollut sellaista. Luulen pikemminkin, että seksuaalisuudesta on tullut minulle ongelma kasvatuksellisista syistä, ja siksi että aloitin seksin niin aikaisin. Isovanhempien vanhoillislestaadiolaisuuden värittämät varoitukset, jotka menivät suunnilleen niin, että jos nukkui ilman alushousuja, menee piru pimppiin. Ala-asteen loppupuolella meillä oli opettajana ihminen, jolle seksistä puhuminen oli mielettömän vaikeaa, joten meillä ei ollut mitään seksivalistusta edes kuukautisista, ja nehän suurella osalla tytöistä alkoi jo ennen yläastetta. Eli lisää sitä, että seksiin liittyy jotain kiellettyä ja kauheaa. Ja porukoille nyt ei voinut edes yrittää puhua aiheeseen liittyen ilman, että molemmat muuttuivat punaisiksi ja alkoivat änkyttää. Ehkäisykeinoista sanoivat sen verran, että pojat pitää pitää pitkän tikun mitan päässä. Vasta nyt, kun olen aikuinen, aiheesta on ruvettu puhumaankin. Mummo muistaa mm. hehkuttaa, että heidän aikanaan seksivalistus oli sitä, että seksi kuului avioliittoon, ja sen aikana piti vain maata hiljaa ja ajatella isänmaata.

Sitten yläasteella kaikki muka harrastivat jo "sitä", ja minulla oli kauhea hellyyden kaipuu, kun meillä ei halattu enää 3. ikävuoden jälkeen ja kotona tuli vaan paskaa niskaan. Siitä yhdistelmästä alkoivat sitten ne ensimmäiset seksuaaliset kokeilut, joista voisi sanoa että huh-huijaa. Koin, että en saa läheisyyttä, ellen anna, ja loppujen lopuksi minulla ei ollut sananvaltaa siihen, harrastetaanko seksiä vai ei. Minun seksuaalisuuteni ei ole minun, vaan miehen. Suuri valta antaa toiselle. Hyvin varhain kehoni alkoi sitten pistää vastaan. Ymmärrän sen kyllä vasta näin jälkikäteen. Ensin näin painajaisia, joissa minut raiskattiin. Sitten emättimen lihakset alkoivat mennä välillä yhdynnän edellä niin kramppiin, ettei sinne mitään saanut työnnettyä. Ja limakalvot lakkasivat tuottamasta luonnon liukastetta, mutta sen olen kiertänyt liukkarilla. Mitään fyysistä vikaa minusta ei ole löydetty.

Nykyään sitten olen suhteessa, jossa näitä asioita voisi alkaa käsittelemään. Luotan siihen, että vähitellen minunkin lukkoni aukeavat, kun kukaan ei enää pakota minua mihinkään, mitä en halua. Nyt en enää ole suhteessa liikaa pornolehtiä lukeneen pojan kanssa, nyt minulla on kumppanina mies, joka pitää hellyydestäkin.

14.8.2008

Kauppaboikotti pystyyn


Blogin kirjoittelu sen kuin vaikeutuu. Tänään kauppareissulla tuuli kaatoi mainostelineen käteni päälle, ja nyt oikea käteni on kantositeessä. Ei kai tuossa muuta tullut kuin pehmytkudosvaurioita, mutta sattuu silti. Vasemmalla kädellä kirjoittelu ei oikein houkuttele, joten jatkoa seuraa, kun käsi taas toimii.

Auts!


No niin, tulipas telottua itsensä. Onnistuin kauppareissulla taittamaan nilkkani, ja kaaduin vielä kämmenet edellä soralle, eli nyt tekee kirjoittaminen ja kämmenen liikuttelu kipeää, kun iho on auki. Kaatumiseni oli niin näyttävä, että sain useita auttajia kyselemään, pääsenkö vielä kotiin asti. Hävetti, ja halusin vain tilanteesta pois. Kotona piti pyytää avokkia puhdistamaan haavat, kun en itse pystynyt katsomaankaan käsiäni ilman että huippasi. Sitten sohvalle ja jääpussi nilkan ympärille.

Olen vielä hereillä sillä tekosyyllä, että käsiin sattuu liikaa että voisi nukkua. Oikeasti rupesin miettimään kaikkea mielensärkijään liittyvää, enkä enää saanut rauhoituttua, joten tulin koneelle maksamaan laskuja ja katsomaan, ovatko kaikki blogistaniassa hengissä (aiheellinen huoli, kun Brim on ollut taas sairaalahoidossa).

Tänään astuin Facebookin ihmeelliseen maailmaan, ja se sai minut miettimään, kuinka monta persoonallisuutta yhdellä ihmisellä voi netissä olla, ja voiko hänet tunnistaa toisella sivustolla, jos hänet on oppinut tuntemaan yhdellä.

13.8.2008

Unia, taas


No niin. Viime yö meni jo paremmin. Keskitin kaikki voimavarani siihen, että komensin leukalihaksia rentoutumaan, ja annoin itselleni määräyksen olla narskuttamatta, tai muuten... Huomasin, että heti jos lähti ajatus harhailemaan, lihakset alkoivat kiristyä. En itse herännyt narskutteluun, mutta taisin silti harrastaa sitä, kun nukuin klo 20-10 välisen ajan ihan kepeästi.

Näin taas outoja unia. Olin avokin kanssa hankkinut kolme tonttia, joista yhdelle oli tulossa talo meille, yhdelle talo lapsillemme, ja sitten yhdelle rinnetontille oli tulossa talo vanhuuden päiviä varten. Aluksi ruvettiin rakentamaan tuota ensimmäistä taloa. Rakennuttaja näytti, että hän oli rakentanut naapuritalonkin, olisiko ollut vuonna 1988 tms. Ihmeteltiin, miten iso ja vanha se oli. Jossain välissä komensin rakennusmiehet aloittamaan toisenkin talon rakentamisen, mutta avokki käski heitä lopettamaan, sillä ei meillä olisi aikaa eikä rahaa rakentaa kahta taloa yhtä aikaa, kun pitää vielä opiskellakin.

Kun työpäivä ensimmäisellä talolla oli pulkassa, lähdin rakennuttajan kanssa katselemaan muita taloja, jotka hän oli rakentanut. Yhdestä hän oli erityisen ylpeä (valtava talo!), mutta sitä ei päässyt katsomaan kuin julkisivun puolelta. Sitä oli myös laajennettu paljon, mitä hän ihmetteli, sillä talo oli jo muutenkin suuri. Kävi ilmi, että talo oli nuorimmaisen isän, joka omisti alueella paljon taloja ja metsää. Nuorimmainen puhui siitä, kuinka hankalaa on muuttaa omilleen, mutta minä vastasin että mikäs siinä nyt on vaikeaa, kun kyllä isipappa antaa maata ja taloja juuri niin paljon kuin haluat. Nuorimmainen oli vain nolona.

Toisessa unessa kuuluin hobittien tai tonttujen heimoon, joka pelkäsi kovasti peikkoja/örkkejä/mitä lie. Lopulta tontut keksivät keinon jolla päästä örkeistä eroon. Rohkeimmat lähetettiin peikkojen päämajaan. Matkalla pyydystettiin örkkien haluama sotapäällikkö tms., jota käytettiin syöttinä, että peikot saatiin uskomaan että olimme heidän puolellaan. Kun örkit oli saatu uskomaan, että halusimme liittoutua, örkkien pomo halusi esitellä meidän johtajallemme paikkoja. Linnan yhdessä osassa oli hautausmaa, jonne kaikkien örkkien ruumiit oli haudattu. Pomo selitti, että jos haudoille kävisi jotain, kaikki peikot kuolisivat. Kehitimme sitten suunnitelman, jolla räjäyttää hautausmaa. Yöllä suunnitelma pistettiin toimeen. Yksi kävi virittämässä pommin ja toinen teki hämäyksen. Kun pommi räjähti, molemmat olivat jo ulkona linnasta. Örkkien pomo määräsi, että kaikki ovet piti sulkea, mutta oli jo liian myöhäistä. Örkit lähtivät perään ja kiinni jääminen oli monesti lähellä, mutta lopulta pako onnistui. Tontut pääsivät juhlimaan sankareitaan.

Sitten uneen tuli kertojan ääni, joka kertoi että räjähdys hautausmaalla oli vaurioittanut linnaa niin pahasti, että örkkien viholliset pääsivät vähitellen tappamaan nekin örkit, jotka olivat pommista selvinneet.

Sitten alkoi tonttujen seuraava seikkailu. Innoissaan siitä, että olivat tuhonneet peikot, he muistivat, että lähettyvillä oli kielletty laakso, jonne oli muka liian vaarallista mennä. He päättivät tehdä siitä turvallisen kaikille. Laaksossa kasvoi jotain ihmeellisiä, valtavan isoja kasveja, jotka osasivat liikkua, ja näyttivät vähän vihreiltä tateilta ilman jalkaa. Jos niitä koski, kuoli. Tonttujen etujoukko oppi myrkyttämään niitä, ja lopulta ne julistivat paikan niin turvalliseksi, että muutkin tontut pystyivät tulemaan laaksoon.

Tontut juhlistivat toista voittoaan piknikillä laaksossa. Piknikin aikana myrkyttäjätontut huomasivat, että he olivatkin tappaneet vain suuret kasviyksilöt, ja pienet taimet olivat jääneet huomaamatta. Kun he alkoivat katsella ympärilleen, he huomasivat, että taimia oli kaikkialla. Tontut joutuivat pakenemaan laaksosta. Kotilaaksossa annettiin määräys tutkia kaikki laaksossa olleet tavarat ja lapset mukaan tarttuneiden taimien varalta. Tontut ehtivät jo huokaista helpotuksesta, kunnes huomasivat, että taimia oli päässyt kylässä oleviin vesialtaisiin, joissa ne olivat muuttuneet meduusoiksi. Valtavan myrkyllisiä meduusoja ei pystyttykään tappamaan myrkyllä, ja ne valtasivat kylän.

Kolmannessa unessa osallistuin kilpailuun, jossa piti soittaa Madonnalle puhelimella. Jos voitti, sai hienon palkinnon. No, minä satuin voittamaan. Nainen, joka kertoi minulle voitosta puhelimitse, selitti että palkinto oli mahdollisuus päästä Sturm und Drangin laulajaksi. Sitten puhelin annettiin jollekin bändin pojista, ja aloin kuulla hehkutusta siitä, kuinka he halusivat juuri minut hommaan jne. Ihmettelin, miten homma muka voisi onnistua, sillä inhosin bändiä, en osaa laulaa, asuin väärässä kaupungissa, minulla ei ollut rahaa matkustaa treeneihin kahdesti viikossa jne. Bändiläiset olivat kuitenkin sitä mieltä, etten voinut kieltäytyä, mutta mitä enemmän kyselin, sitä vihamielisemmiksi he muuttuivat langan päässä.

Lopulta mietin vain, miten ihmeessä sanon etten halua ottaa palkintoa vastaan ja mihin olenkaan itseni saanut mukaan. Tämän unen jälkeen heräsin, ja pohdin vielä unenpöpperössäni, miten minä muka ehdin edes matkustaa joka viikko kaksiin treeneihin, ja että vihaan itseäni kun edes osallistuin mokomaan kilpailuun.

Eilisessä terapiassa puhuttiin vähän kaikesta, höpötin mitä mieleen tuli. Vaikeisiin asioihin ei päästy, kun kiersin aihetta kuin kissa kuumaa puuroa. No, ehkä tuokin vei joitain asioita eteenpäin.

12.8.2008

Narskuti narsk


Narskuttelu eli hienommalta nimeltään bruksismi on pahentunut niin, että oli pakko varata hammaslääkäriaika. Tietysti sellaisen sai vasta ensi kuun loppupuolelle. Mutta jos en enää kestä olla, saan varata akuuttiajan, kunhan jaksan soitella sinne päin joka aamu klo 8:00 eteenpäin, kunnes tärppää.

Olisi tietysti paljon mukavampaa, jos tähän saisi apua nopeammin, mutta ehkä se tästä vähitellen taas helpottaa. Terapian alku näyttää pahentaneen vaivaa todella paljon. Viime yönä narskutin niin voimakkaasti, että heräsin siihen itsekin, kun pelästyin että leuka tippuu irti. Sitten pitikin valvoa monta tuntia tokkurassa, ja yrittää pitää leuat irti toisistaan, että edes avokki saisi nukuttua. Ängin hampaiden väliin tyynyn kulman, ei auttanut. Ängin käden suuhuni, kun ajattelin, etten kuitenkaan itseäni pure. Ei auttanut. Heräilin siihen, että käden hermot huusivat apua, ja jouduin käskemään leukalihaksia hellittämään.

Sellainen kisko olisi ihana, mutta mistäs sellaisen revit tähän hätään. Hintakin on mukavan suolainen... Mistäs sitä repii äkkiä 300€, kun oikein pinnistelemällä ja lykkäämällä kaikkia hankintoja saa kuussa säästöön sen 50-100€. Eli hyvällä lykyllä saisi kolmessa kuukaudessa summan kasaan. Voe ku kiva.

Kivoja ovat myös nämä vaivat, jotka narskuttelu aiheuttaa. Niska- ja leukalihakset ovat aivan jumissa, korvissa soi ja hampaita särkee. Saa venytellä paljon, jos ei halua että päätä rupeaa särkemään. Ja leuat pyrkivät yhteen päivälläkin, saa ihan vahtia itseään. Kun nukun kevyesti, nukun sitten pitkään (12-14h/yö) kompensoidakseni unen keveyttä. Auringon noustua vaiva tuntuu helpottavan. Jos ryhtyisi nukkumaan päivisin? Voisi alkaa pitää esikuvanaan possua omena suussa tai sitten pitäisi hankkia suupallo, jota SM-leikeissä käytetään. Jos pysyisivät leuat auki edes hetken.


11.8.2008

Kuitenkin tekee mieli kirjoittaa


"Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
(...)
Did you ever let in what the world said?
Did we get this far just to feel your hate?"

- Nightwish: Bye Bye Beautiful

Nyt siis puidaan asioita, jotka ovat tapahtuneet eksäni kanssa, mutta niitä on vaikeaa käydä läpi käymättä läpi vanhoja asioita. Haluaisin rääkyä tuon kertosäkeen mielensärkijälle, mutta tiedän että se on turhaa. Hän ei ymmärrä että koen tuskaa, hän ei ymmärrä, mistä olen vihainen. Sama eksän kanssa.

Luin tänään täältä lamaantumisesta, kun tulee lähestyttyä epämiellyttävällä tavalla miesten puolelta. Tajusin, että minullakin on näitä lamaantumisia historiassani. Muistan erityisesti erään kerran, kun yläasteella yksi idiootti sanoi minulle kovaan ääneen porukassa täysin yllättäen (en edes osallistunut keskusteluun), että ”onpas sinulla (nimi) isot tissit!”. Menin täysin lukkoon. Lopulta kai sain vakuutettua itseni siitä, että jotain pitää sanoa, koska kaikki tuijottavat minua. No, mutisin vaan jotain ”kiitos” ja poistuin nopeasti takavasemmalle. Kai se yritti loukata, tai sitten vain halusi tietää, miten reagoin.

Eksäni isä oli sekin yksi tapaus. Hän jaksoi vitsailla, että jos joskus kyllästyn tuohon poikaan, ainahan voin vaihtaa isään. Todellakin. Vaihdan sen parikymppisen siihen alkoholisoituneeseen ihrapossuun, joka karkottaa naiset jo ominaishajullaan... En kyllä ikinä sanonut mitään vastaan, hymyilin vain ja katosin johonkin suuntaan. Hän kai luuli, että oli hurmannut minutkin, kun piti hänelle kaiken maailman neuvoja naisasioissa antaa. Yöks.

Ja viulunsoitonopettajani. Hän ei ollut syntyperäinen suomalainen, mistä syystä hän välillä tuli puhuneeksi kaksimielisiä ”vahingossa”. Aloin lopulta epäillä, että kun hänelle moni näistä sanoi, ja silti hän toisti samoja virheitä, että tekikö hän sitä tahallaan saadakseen tytöt punastumaan ja pojat naureskelemaan. En ikinä kehdannut sanoa mitään.

Sitten on yksi tapaus ala-asteelta. Välitunnilla kaksi tyttöä alkoi puhua keskenään siitä, kuka on luokan komein poika. Lopulta he alkoivat kinuta minulta, kuka on minusta komein/ihanin. No, minä olin silloin vasta siinä vaiheessa, että opettelee ihastumaan, ei minulla ollut suosikkia. Lopulta, kun intettiin, sanoin nimesin yhden pojan. Nämä tytöt riemastuivat räkättämään ja juoksivat koulun pihan toiselle puolelle heti kertomaan kaikille niille luokan tytöille, jotka eivät olleet keskustelua kuulleet. Juoksin perään estääkseni, mutta jäin jälkeen. Näin jälkeen päin ajatellen, tuskin tieto ketään kiinnosti, mutta tulivatpahan nolanneeksi minut. En tehnyt mitään, katselin vain nolona maahan ja seurasin sitten muita sisään.

Kukkulankuningasta muistellessa takaraivoani alkaa särkeä. Minusta leikki oli liian vaarallinen, mutta lopulta minut saatiin ylipuhuttua. Ehdin olla lumivallilla pienen hetken, kun yksi pojista tönäisi minut selälleni. Ei olisi sattunut puoliksikaan niin paljon, jos toinen ei olisi ollut kontallaan takanani. Löin pääni pahasti, mutta vain nousin, puistelin lumet takistani, ja kävelin pois.

Kuudennella (?) yksi alempiluokkalainen poika huomasi minussa helpon saaliin, ja alkoi kiusata minua. Minä vain tuijotin häntä, ja hän huusi minulle milloin mitäkin. Lopulta luokkani pojat kyrsiintyivät niin siihen, että ALEMPIluokkalainen kiusasi MEIDÄN luokkalaista, että pistivät kiusaukselle pisteen. Olin ihmeissäni.

Asialla on myös kääntöpuolensa. En osaa reagoida mihinkään muuhunkaan. En sano ”kiitos” tai ”ole hyvä”, paitsi kaupan kassalla. En tiedä, mitä pitäisi sanoa, kun joku kehuu, en osaa olla, jos joku korjaa sanomisiani. Olen kuin jänis, joka jähmettyy paikoilleen vaaran uhatessa. Vaara on mikä tahansa sosiaalinen tilanne, jonka koen uhaksi. Aargh. Olen sosiaalisestikin viallinen.

Kiinalaiset kiduttivat uhrejaan pudottamalla vesipisaroita tasaisena virtana heidän otsalleen. Minua voisi kiduttaa kysymällä tarkentavia kysymyksiä kahden muun ihmisen läsnäollessa ja kehumalla minua (varsinkin ryhmätyöstä). Miksei elämään saa läpipeluu-opasta (Walk Trough) tai sellaista nappia, josta painamalla saa apuja? Onhan sellainen kaikissa tietokoneohjelmissa, miksei elämässäkin? Muilta ihmisiltä ei voi kysyä, sillä silloin heitä häiritsee. Tai keskeyttää heidän ajatusketjunsa, ja he unohtavat jotain tärkeää. Tai hidastaa asioita turhaan. Pitää käyttää muiden aikaa mahdollisimman vähän. Hyvin minutkin on ehdollistettu porukoitten orjaksi.

Miksi minä ajattelen, että kaikki ovat mielensärkijä? Mitä minulle on tapahtunut jo ennen ala-astetta, kun en osaa puolustautua? Puuttuuko minulta geeni (paskat geenit olen saanut) vai voinko syyttää tästä kasvatusta? Haistakoot ****** mokomat, kun eivät ole voineet miettiä mielenterveyttäni hetkeäkään ennen sairaalaan joutumistani. Ja nykyinen sairastamiseni johtuu mielensärkijän ja mummoni mielestä vain siitä, että tein liikaa töitä opiskelujen kanssa 2 vuotta. Aargh. Hajotkaa, kun ette tajua. Minä en enää jaksa selittää.


Terapia jatkuu taas


Huh. Tänään terapiassa käsiteltiin untani niistä papeista. Mentiin niin rankkoihin asioihin, että nyt pelottaa mennä huomenna sinne. Olin ihan rikki kun kotiin pääsin ja nyt olen sitten käyttänyt aikaani kaikkeen, missä ei pysty ajattelemaan vaikeita. Olen pelannut Super Mario Galaxia, syönyt karkkia ja juhlinut avokin opintojen etenemistä. Valmistuminen alkaa olla jo nurkan takana. Kohta pitää alkaa miettimään valmistujaisia.

Ne vaikeat asiat ovat niin vaikeita, etten halua pohtia niitä itsekseni tänne blogiini. Pitää katsoa uudelleen huomenna, olisiko hirviöistä tullut yhtään vähemmän pelottavia päivänvalossa...

Hämää vaan, kun terppa kyselee minulta, olenko kokenut menneisyydessäni seksuaalista uhkaa. En oikein osaa vastata. Mitä se tarkoittaa? Enkö muista? Enkö halua muistaa? Enkö pysty muistamaan? Siksikö, koska mitään ei olekaan tapahtunut? Vai onko jotain tapahtunut? Siksikö minulla on kaikennäköisiä lukkoja seksuaalisuuden alueella? Äh pöh. En halua mennä huomenna menneisyyteeni!!


4.8.2008

Huomenta


Näinpäs viime yönä ihmeen pitkän unen, josta muistankin paljon. Alkupuoli on aika lailla hämärän peitossa, mutta olin paikassa, joka muistutti paljon roomalaista kylpylää. Meillä kaikilla oli huone, jonka jaoimme kämppiksen kanssa. Minun kämppis oli vanha kämppikseni oikeasta elämästä. Paikan pomona hääräsi katolinen pappi, joka pisti meidät jonoon ja menemään suihkuun yksi kerrallaan huoneeseen, jossa oli kolme suihkukoppia, eikä huoneen ovea tai suihkukoppien ovea saanut kunnolla kiinni. Pelkäsin vuorollani, että muut näkevät minut alasti, ja kävin suihkussa mahdollisimman nopeasti (juoksin suihkun alle ja tarrasin sitten pyyhkeeseeni). Yritin päästä suihkusta pois, mutta pappi ja muita seisoi oviaukossa uteliaana, enkä saanut suihkukopin ovea niin auki pienessä huoneessa, että olisin mahtunut sieltä pois. Lopulta jotenkin onnistuin pääsemään pakoon, ja kirosin pyyhkeeni pienuutta (se oli vanha hotellin pyyhe, jonka sain kun oma pyyhkeeni oli varastettu hotellissa aikoinaan). Jonossa oli paljon vanhoja luokkakavereitani.

Sitten juttelin muiden jo suihkussa käyneiden kanssa, ja heillä kaikilla oli isompi pyyhe kuin minulla, ja he naureskelivat että "eihän se niin kamalaa ollut, eihän?". En tiedä, mitä puhuttiin, mutta jotenkin puhe meni siihen, että vain kämppikselläni oli sellainen hame, että saattoi käydä suihkussa ilman että kukaan näki alasti. Juttukaverini viittasi suuntaan, missä kämppikseni oli, ja menin sinne. Hän istui yhden uima-altaan reunalla paikassa, jonne en reunan kapeuden ja liukkauden ja katon kaaren vuoksi päässyt. Hän kehui hamettaan ja heilutteli jalkojaan vedessä iloisena. Minä taisin sanoa jotain "jaha", ja lähdin sitten toiseen suuntaan. Kahden uima-altaan välissä oli pylväs, jonka toiselle puolelle menin, ja olin äkkiä lumessa. Sitten aloin jotenkin ohjata untani. Minulle sanottiin, että nyt joku on huumannut tuon tytön tuossa, ja aikoo raiskata hänet kun hän menettää tajuntansa. Piirsin tytön eteen kukkulan, jonka peitin kasvillisuudella, ja siirsin tajuntansa menettäneen tytön ison pensaan alle. Paha mies kävi siinä, missä tytön hahmo oli lumessa maannut, ja katosi sitten vihaisena.

Seuraavaksi olin taas se tyttö siellä pensaan alla. Päälläni ei vieläkään ollut kuin pyyhe, joka oli jäätynyt osittain kiinni maahan. Päähäni oli sentään ilmestynyt toinen pyyhe, joka peitti hiukseni. Olin pökerryksissä, mutta jotenkin tiesin mitä oli tapahtunut. Päätin lähteä etsimään apua, ja huomasin lähellä kerrostalon, johon menin. Siellä oli taas näitä samoja kurssilaisia, joita oli ollut roomalaisessa kylpylässäkin (olimme itseasiassa siellä yhä). He ihmettelivät, mitä minulle oli tapahtunut. Kun kerroin, että minut oli huumattu jne., minua ei uskottu, ja sanottiin että mene sen katolisen papin puheille, niin kaikki on taas hyvin. Ärsyyntyneenä lähdin pois.

Sitten olinkin keskellä metsää lenkkipuvussa. Joku mies seurasi minua, ja pelkäsin. Lähdin karkuun, ja kun pääsin metsästä pois törmäsin taas kurssilaisiin, jotka kysyivät, mitä oli tapahtunut. Kerroin, että minua seurasi mies pelottelutarkoituksessa, ja sen mitä aiemmin oli tapahtunut. Kaksi uskoi minua, ja toinen heistä vaati, että lähdemme poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta. Kun pääsimme sinne, naispoliisi oli hyvin ystävällinen, mutten ihan tiedä uskoiko hän meitä, sillä hän yritti jatkuvasti alkaa puhua jostain muusta. Lopulta hän johdatti meidät keinumaan poliisitalon takapihalle. Olimme kaikki pukeutuneet kuin pikkutytöt hameisiin, jotka näyttivät alkkarit kun keinui. Minulla oli silti yhä lenkkitakki ja poliisilla univormun takki. En halunnut keinua, vaan pysäytin keinun, istuin siinä hetken ja lähdin vihaisena pois. Kaverini joka oli ollut mukana poliisilaitoksella lähti perääni.

Sitten seuraa sekava jakso, jossa se pelottava mies aina seurasi samaa naista lenkkipolulla, ja puista löytyi ihmeellisiä merkkejä. Kerran jo melkein saimme sen hullun kiinni, mutta en ikinä nähnyt hänen kasvojaan, sillä hänellä oli huppu päässään ja enimmäkseen hän oli minuun selin. Jossain välissä paloi luterilainen kirkko ja pappi oli vihainen.

Sitten olinkin poliisiaseman pihassa katsomassa kun poliisinainen meni takaisin poliisitaloon ja nainen, jota oli ahdisteltu lähti läheiseen metsään lenkille. Silloin puun takaa ilmestyi se ahdistelijamies, joka otti esiin sytkärin ja poltti sillä polun ensimmäiseen puuhun mustan merkin. Tajusin, että tuo on nyt se! Seurasin vielä, kun mies maalasi seuraavan puun haavakohtaan silmät ja tahri seuraavan puun kyljen sinapilla. Sitten hän lähti naisen perään. Minä seurasin, mutta en saanut kiinni miestä enkä naista. Tulin ulos metsästä ja tapasin muita kurssilaisia. Selitin heille mitä olin nähnyt. Olimme lumisella kerrostalon pihalla autokatoksien välissä ja minulla oli sinivalkoiset lapaset. Muut kurssilaiset näyttivät pieniltä lapsilta kun kuuntelivat selitystäni. Sitten päätimme yhdessä alkaa selvittää, mitä oikein on tekeillä. Ajattelimme ensin, että kirkon poltti sama mies joka aina seuraa ja pelottelee sitä lenkillä käyvää naista. Silloin metsästä ilmestyi juuri se nainen, ja hän tuli juttelemaan. Kerroimme hänelle epäilyksistämme, ja siitä että aiomme ottaa hiippailijan kiinni. Hän oli vähän peloissaan, mutta suostui tulemaan mukaamme. Kun olimme ehtineet jonkin matkana päähän, metsästä tuli musta miehen hahmo, josta tiesin että se oli se hiippari. Hän teki autokatosten seiniin sytkärillä mustia merkkejä, ja kun hän tuli yhden takaa, tajusin että hän oli sytyttämässä dynamiittipötköä. Huusin muille, ja hyökkäsimme miehen kimppuun. Hän löi ja potki minua kipeästi, mutta pidimme kiinni.

Kuulustelimme miestä, ja hän tunnusti vain pelotelleensa naista, mutta ei myöntänyt kirkon polttoa tai mitään muutakaan (en tässä vaiheessa tiennyt, mitä muuta, mutta tiesin että muutakin outoa oli tapahtunut). Päästimme irti, ja mies vähitellen katosi näkyvistä. Totesin, että mitäs nyt, se ei ollutkaan kaiken takana. Seuraavaksi keksimme jonkun toisen miehen, joka oli varmasti sen takana, mitä en nyt muista että oli tapahtunut. Etsimme hänet käsiimme ja kuulustelimme. Hän oli luterilainen pappi. Hän myönsi sen, mitä en muista, ja kielsi kirkon polttamisen ja katosi sitten näkyvistä. Mietimme, kuka ihme hyötyisi luterilaisen kirkon polttamisesta. Olimme lumen peittämällä hautausmaalla. Sitten tajusin, että kurssiahan veti kolme eri pappia, luterilainen, ortodoksi ja katolinen. Tässä vaiheessa tiesin, että kurssi oli jonkinlainen uskontojen yhteistyötä kasvattava kurssi. Lähdin juoksemaan kohti katolista pappia, josta nyt tiesin että hän oli varmasti ihan kaiken takana. Nappasimme palaneen kirkon raunioista mitä nyt käsiimme saimmekaan aseiksi. Minä nappasin käteeni joulupukin muotoisen kynttilän, joka vielä paloi. Törmäsin kynttelikköön, ja yritin potkia sen palavia kynttilöitä lumeen etteivät ne pistäisi koko paikkaa tuleen. Juoksimme kohti katolista kirkkoa ja takanani tulijat kysyivät, mitä minä voin kynttilällä tehdä sille papille. En tiennyt, mutta olin niin vihainen että ajattelin että kyllä sillä nyt ainakin voi hakata toista päähän. Matkalla ohitimme vanhan kaivon, jonka päällä oli iso sininen kylpyankan muotoinen kynttilä. Sanoin takanani tulleille, että ottaisi sen siitä aseekseen, mutta hän ei tajunnut mitä järkeä siinä oli, kun kynttilä oli kaiken lisäksi sammunutkin.

Saavuimme katoliseen kirkkoon yhtä aikaa toisen joukkion kanssa, joilla oli aseinaan kaikkea, mitä he olivat käsiinsä saaneet. Ryntäsimme kirkkoon, ja kuljimme kolmien ovien läpi, kunnes törmäsimme ristikkoon, jonka takana näimme papin istumassa. Kiersimme ristikon sivuhuoneen kautta, mutta kun pääsimme ristikon takana olleeseen huoneeseen, pappi oli kadonnut. Huomasin lattianrajassa pienen maalauksen, joka esitti ovea. Pelkäsin avata sitä, sillä pelkäsin pappia, mutta avasin sen silti. Ovi oli niin pieni, etten nähnyt papista kuin valkoisena hohtava silmän ja mustakarvaisen korvan. Komensin hänet ulos. Hän sanoi jotain alastomalle (kiinalaiselle?) miehelle, joka oli hänen kanssaan sakastissa (minne tuo ovi vei), ja ryömi sitten ulos. Huusin muut paikalle. Hän myönsi kaiken, mutta ehdotti että kokeilisimme tällaista seksilelua, jolla katoliset papit pitävät itsensä selväjärkisinä mutta myös elävät selibaatissa. Seksilelu kuulemma vastasi miehen anaalia, ja siinä oli jopa sivussa pieni penis. Pappi näytti esimerkkiä, miten lelua käytettiin ja yksi nuori mies joukostamme halusi myös kokeilla. Pappi osoitti vieressään olevaa kääröä ja kehoitti valitsemaan. Mies avasi käärön ja sanoi että niitä on niin monta, miten hän tietää, mikä on hyvä. Pappi ehdotti, että mies kokeilisi kokoa kolme.

No, sitten kaikki joukossamme olleet miehet ottivat kukin itselleen seksilelun ja alkoivat panna sitä. Kun kaikki olivat lauenneet, pappi ehdotti että kävisimme pesemässä lelut vessassa. Ihmettelin, missä vessassa, ja pappi viittasi viereiseen huoneeseen. Menin sinne, ja huomasin lopulta nurkassa tavallisen vessan. Sieltä tuli ulos musta kissa, ja sen häntä pisti vessan oven heilumaan. Kaikki miehet änkivät vessan ainoan lavuaarin ääreen pesemään lelujaan. Pappi jäi huoneen puolelle kehuskelemaan sillä, kuinka hän oli saanut niin monelle miehelle orgasmin. Minua ärsytti, ja muistutin, ettei se poista sitä pahaa mitä hän oli tehnyt, kun oli mm. laittanut sen hiipparin naisen perään, polttanut kirkon ja yrittänyt käännyttää meitä (hän oli myös se pappi siellä kylpylässä). Olin puhuessani kääntänyt hänelle selkäni, ja kun käännyin, hän uhkasi minua isolla ristillä ja käski perääntymään. Sitten hän juoksi karkuun. Huusin miehille, ja lähdimme kaikki hänen peräänsä. Pappi heitteli minua tulitikuilla, jotka syttivät ilmassa ja sytyttivät kirkon ympärillämme palamaan. Pappi pakeni isoon kirkkosaliin, ja puikkelehdimme penkkirivien välissä hänen perässään. Minulla oli yhä kädessäni se joulupukkikynttilä, ja kun pappi pysähtyi ison kivipaaden päälle huutamaan jotain, ryntäsin paikalle ja tapoin hänet. Kun hän kuoli, hän muutti muotoaan, ja vieressä ollut nainen kirkaisi ja huusi "tulkaa katsomaan, se oli itse piru!".

Sitten uni loppui. Mistäköhän tuota pitäisi alkaa tulkitsemaan? :D

...Ja jatkuu...


Minä koin olevani kauhean yksin koko teini-ikäni. Opettajat vain vaativat yhä parempia ja parempia koetuloksia ja kovempaa keskiarvoa, oikeita vastauksia ja sitä, että työskenneltiin ryhmissä (mitä inhosin). Luokkakaverit pitivät minua sinä outona tyyppinä, eikä kukaan halunnut olla kanssani välitunnilla, ja jollen pyytänyt sitä yhtä tyttöä parikseni heti kun piti jakautua pareiksi, jäin joko opettajan pariksi tai sitten sen luokan ainoan idiootin kanssa, joka oli minuakin alempana hierarkiassa. Että se oli ärsyttävä jätkä! En oikein saanut apua tai tukea, ja yritin jotenkin saada elämääni järjestystä ja hallintaa leikkaamalla pois ne karvat, jotka minuun yrittivät ilmestyä, ja sitomalla rintani, etteivät ne kasvaisi niin nopeasti. Olin paniikissa, eikä kukaan kertonut mitään. Kotona minulle vain huudettiin, kun olin "kamalin lapsi ikinä" kun väitin vastaan, halusin lisää vapauksia, halusin kuunnella musiikkia kovalla. Jos eksä hylkäsi minut, olin täydellisen yksin. Silloin ei olisi enää ollut ketään, jolle soittaa yöllä, kun kaikki alkoi kaatua päälle ja pelkäsin sekoavani. Ei olisi ollut ketään, joka olisi rauhoitellut minua riideltyäni porukoiden kanssa ja pitänyt puoliani edes sen puhelinsoiton ajan.

Ehkä minä siksi päätin niin kauhean aikaisin (13v.), että hankin itselleni poikaystävän, kävi miten kävi. Halusin jonkun, joka pitäisi minusta huolta, joka olisi minun puolellani tässä hullussa maailmassa. Kolme vuotta myöhemmin onnistuin. Sitä ennen olin pyristellyt kaikin keinoin irti siitä minulle sanellusta roolista luokan outona, mutta kilttinä tyttönä, joka ei ikinä tee mitään muuta kuin on hiljaa nurkassa ja tietää aina vastauksen, kun opettaja kysyy. Kerroin kaikki yksityisimmätkin asiani kaikille, kun kaipasin niin paljon hyväksyntää ja ymmärrystä edes joltakulta. Päivieni ainoa valo oli ihastukseni, joka oli mielestäni niin komea, että olin 7. taivaassa ihan vain sillä, että katselin häntä. Pahimpina aikoina tuijotin häntä tuntikausia joka päivä. Hän kiusaantui siitä, mutta en antanut sen häiritä, sillä se oli minulle elintärkeää. Pysyttelin muutenkin yleensä hänestä näköetäisyyden päässä ihan vain siksi, että se rauhoitti minua.

Yläasteelta on yksi muisto jäänyt kalvamaan oikein toden teolla. Oli hernekeittopäivä, mikä tarkoitti että jälkkäriksi sai hakea jäätelön kun oli syönyt. Opettajat huomauttivat ennen ruokailua, että vaikka ulkona onkin kaunis päivä, jätskit on syötävä ruokasalissa. Kuitenkin melkein koko luokkani lähti jäätelöiden kanssa ulos syötyään, ja minä ajattelin sitten mennä perässä. Se koulun ainoa opettaja, josta olin ajatellut että se on minun puolellani, kuitenkin käännytti minut ruokasalin ovelta ja käski syömään sen jäätelön ruokalassa. Siellä minä sitten yksikseni nielin kiukkuani, ja söin sen jäätelön pikavauhtia, että pääsisin ulos muiden luo. Siellä ne söivät jäätelöitään ja kysyivät, enkö ollut ottanut omaani. Aargh. Eipä tuo niin suuri asia ole, mutta mietin vieläkin, miksi se ope käännytti juuri minut. Oliko kilteille tytöille eri säännöt kuin muille? Johtuiko se siitä, että hän oli laiminlyöjän ystävä? Johtuiko se siitä, että hän halusi pitää minut ruodussa? Johtuiko se siitä, ettei hän uskaltanut pysäyttää isoa lössiä porukkaa jäätelöineen, ja käännytti minut, koska menin hänen ohitseen yksin? Miksi minä, muttei kaikki muut? Se ei voinut johtua siitä, että hän olisi saapunut siihen ovelle vasta silloin ja pitänyt kuria siitä eteenpäin, sillä päästyäni ulos tuli vielä pari luokkalaistani siihen jäätelöineen. Tunsin tuolloin voimatonta raivoa, epäoikeudenmukaisuutta ja häpeää siitä, että menin rikkomaan sääntöjä ja vieläpä kunnioittamani opettajan edessä.

Jokohan nyt olisi tullut vuodatettua sen verran että voisi mennä nukkumaan...


Eksä sekoilee vol. 2


Eksän idioottimaisia temppuja olisi vaikka kirjaksi asti, mutta tässä joitain:

Olin suostunut eksälle ja sen kavereille juoppokuskiksi. Kun olimme jo melkein takaisin kämpillä, eksä tarrasi vaihdekeppiin ja vaihtoi vaihteen vapaalle (onnistui, koska auto oli vanha ja keppi löysä) ja törmäsi minuun niin, että käänsin rattia vasemmalle. Ajauduimme siis vastaantulevien kaistalle ylämäessä, ja vastaan oli tulossa pakettiauto. Painoin kaasua, mutta mitään ei tapahtunut. En tiedä, miten sen tein, mutta onnistuin palaamaan oikealle kaistalle ennen kolaria. Voi vittu, että huusin sille känniääliölle. Hänen mielestään minä hermostuin ihan turhasta ("hys hys, ihan rauhassa vaan, mitään tapahtunu") ja minä karjuin naama punaisena. Mutta yön aikana sain sitten vähäteltyä asian niin, että sanoin hänelle asiasta aamulla vain että ei sitten ikinä tee sellaista uudelleen. Selvisipä sekin, ettei se känniääliö muistanut tehneensä mitään kuvaamani kaltaista, eivätkä takapenkkiläiset olleet huomanneet nekään mitään. Eli ihan turhasta hermostuin.

Yksi kerta oltiin viemässä siskoa poikaystävänsä luo uudenvuoden yönä, kun yksi auton renkaista päätyi ojaan, ja auto jäi jumiin. Minä olin kuskina, koska olin ainoa selvinpäin koko autossa (seurana siis sisko ja eksä). No, saimme auton ylös apuun tulleen auton avulla, mutta siinä vaiheessa eksä päätti vetää hernepellon nenäänsä, ja vaati päästä rattiin koska minä olin ajanut meidät sellaiseen pulaan. No, minä hullu päästin sen känniääliön ajamaan, kun se huusi niin että pelkäsin että se käy kimppuun. No, äijä lähti ajamaan, ja seuraavaksi oltiin eksyksissä (koska se känniääliö ajoi ihan helvetin nopeasti pimeässä paikassa jossa en ollut ikinä aikaisemmin ollut, ja vaati minua sanomaan aina joka risteyksessä, minne käännytään, ja jos en vastannut tarpeeksi nopeasti, hän meni sinne minne mieli teki). Kaiken lisäksi auto oli peilijäällä mäessä, eikä liikkunut minnekään muualle kuin kohti mäen alapuolella olevan ladon seinää. Olisin vielä ehkä saanut meidät siitä pois, jos avokki olisi antanut minun heti koittaa, eikä olisi saanut meitä siihen mäkeen vielä pahemmin. No, ei muuta kuin herättämään maatalon isäntää ja pyytämään apua. Pari lapiollista hiekkaa ladosta, ja matka jatkui. Minun piti vielä eksän vaatimuksesta antaa viimeiset rahani sille maatalon isännälle, kun hän ei suostunut antamaan palkkioksi ja anteeksipyynnöksi mitään. Eksä vaati taas päästä ratin taakse, ja loppu matkasta suhaili sujuvasti ainakin kahdella kaistalla jatkuvasti, ja minä pelkäsin niin, että vannoin että jos selviän hengissä, en enää ikinä päästä hullua humalaista rattiin. Eksä ei sitä ehkä tajunnut, mutta hän oli lähes sammumispisteessä välillä, ja ajoi satasta.

Kerran oltiin käymässä jossain kaupungissa (en muista missä) eksän jonkun sukulaisen luona, ja eksä päätti lähteä ajelulle ja näyttää minulle vankilan. Äkkiä sille iski päälle joku hepuli, ja se oli ihan varma siitä, että kytät on meidän perässä. Silloin se jo veti ainakin hasista, joten päättelin että sillä on niistä johtuen joku skitso päällä. Sitten piti mutkitella ties mistä että saatiin poliisit eksytettyä ennen kuin palattiin sinne missä kylässä oltiin.

Ai niin! Ne kuolemattomat ensitreffit... Olisin halunnut tavata kun tulin kaupunkiin, mutta eksä kieltäytyi. Lopulta hylkäsin kaverini, jota olin tullut kaupunkiin tapaamaan, lähteäkseni vieraassa kaupungissa seikkailemaan busseilla keskellä yötä eksän luokse. Kun pääsin perille, eksä oli lähtenyt jonnekin karkuun, mutta onnistuin lopulta löytämään hänet. Siinä vaiheessa hän kai luovutti ja otti minut mukaan bussilla keskustaan, jossa hän "näytti minulle kaupunkia". Ts. hän käveli niin nopeasti että jouduin välillä juoksemaan pysyäkseni perässä, ja keskustelu oli aika väkinäistä. Hänen kiinnostuksensa tuntui heräävän vasta, kun kysyin voisinko jäädä yöksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna se taisi johtua siitä, että hän toivoi saavansa, mitä ei kyllä tapahtunut. Hän kysyikin jälkeenpäin tekstarilla, olisiko saanut jos olisi pyytänyt, ja minä vastasin että olisi saanut. Sovittiinkin sitten uusi tapaaminen (minä tulen hänen luokseen), ja siitä alkoi meidän seurustelu, joka pohjasi siihen, että hän sai minulta säännöllisesti seksiä ja siksi sieti minua.

Näin jälkeenpäin ajatellen se äijä ei tainnut olla vain tunnekylmä idiootti, vaan myös narsisti, jolle kaikki kaikessa oli oma äiti, ja joka ei halunnut itselleen tasavertaista kumppania, vaan äidin passaamaan ja säännöllisen panon. Ja vieraissa piti tietysti käydä. Hän sai jotain sairasta tyydystystä siitä, että soitteli minulle ja kertoi pussailevansa jotain minulle tuntematonta tyttöä ja aikovansa mennä tämän luo yöksi nukkumaan (tietysti samaan sänkyyn). Mutta minähän ymmärrän, kun olen niin ihana.

Kerran olin lapsenvahtina naapurissa, kun eksä soitti ja sanoi että on rakastunut. Aidosti rakastunut yhteen naiseen, jonka hän oli tavannut edellisenä iltana, ja jonka luona hän oli ollut yötä. Minä pelästyin, että nyt se jättää minut, ja olin ruveta hysteerisesti itkemään siinä vahdittavieni edessä, mutta avokki vain kyseli minulta, että kai minä ymmärrän, että hän on löytänyt onnen ja annan hänen kokeilla, minne tämä johtaa. Lopulta tilanne oli se, että hän alkoi seurustella sen uuden muijan kanssa ja raportoi kaiken minulle, ja mekin seurustelimme vielä. Myöhemmin ajattelin, että se mies on kuin Tarzan, joka ei uskalla päästää edellisestä liaanista irti, vaikka uusi on jo toisessa kädessä, ja jos asiat olisivat juuri niin ihanasti kuin niiden pitäisi olla, hän saisi halailla kokonaista kimppua liaaneja kaksin käsin päästämättä irti yhdestäkään. Minä olin se turvaköysi, joka pysyi, vaikka hän lenteli kukasta kukkaan. Minä kestin, vaikka kuinka sattui.

Onneksi lopulta tulin järkiini. Koin kai rankaisseeni itseäni tarpeeksi, minkä lisäksi eksä alkoi hyppiä niiden viimeistenkin rajojen yli (raiskasi minut, jätti minut ainakin kerran viikkoon, kohteli minua muutenkin kuin ilmaista huoraa ja siivoojaa). Äkkiä vain heräsin aamulla, ja huomasin, että kaikki tunteeni sitä idioottia kohtaan olivat kuolleet. En tuntenut mitään, en rakkautta, en vihaa, en inhoa, en mitään. Ero tuli oudolla tavalla. Eksä jätti minut puhelimessa, mutta sovimme, että lopullinen ero tehdään sitten kun tavataan. No, minulle tuli mieleen, tajusikohan se ihan oikeasti jättäneensä minut, ja laitoin kokeeksi tekstarin, jossa totesin meidän eronneen ja kyselin jatkosta. Seurauksena oli itkuraivaripuhelu, jossa minun syytettiin jättäneen hänet tylysti tekstarilla, ja kuinka minä en nyt voinut odottaa siihen, että tavataan ja kuinka minä kehtaan jättää hänet. Kun vihdoin sitten olimme taas samassa kaupungissa, eksä tuli kylään, vaati minulta erossa lähes kaikki tavarat, joista nyt sattui pitämään (eikä palauttanut ikinä mitään minun tavaroitani), ja halusi vielä nukkua kanssani yhden yön. Suostuin siihen, mutta aamulla sitten vain karkotin hänet, enkä osoittanut mitään hellyyttä. Hän konttasi itkien perässäni ja vaati meitä palaamaan yhteen. Hän kyllä muuttuisi, minä kyllä vielä näkisin, kyllä hän tällä kertaa oikeasti yrittäisi ja ottaisi minut huomioon paremmin kuin kukaan. Minä vain tunsin ärtymystä, kun se vain jatkoi eikä suostunut lähtemään. Sain lopulta melkein heittää sen idiootin pihalle, kun pelkäsin että se ulisee siinä niin pitkään että kämppikset alkavat kotiutua.

Eksän vaatimuksesta lupasin pysyä ystävänä, mikä tarkoitti sitä, että minä raportoin hänelle kenen miehen kanssa olin jutellut, olinko löytänyt jonkun, oliko joku koittanut iskeä, ja hän hehkutti minulle sitä yhtä naista, jonka luona hän oli jo melkeimpä asunut 2 viikkoa ennen eroamme. Kun lopulta sitten tapasin avokin ja olin niin onnessani kuin nyt ihminen voi olla, eksä raivostui ja katkaisi kaikki välit. No, siitä vaan, en jäänyt kaipaamaan.

Vieläkin on tuon suhteen jäljiltä paljon läpi käymättä. Joitakin en edes kehtaa tänne kirjottaa kun häpeän niitä vieläkin niin paljon... Itsetuntoni kasvoi suhteen alussa, ja eksäni ansioihin pitää lukea se, että aloin pitää itseäni seksikkäänä. Eksä myös opetti minut riitelemään huutamatta ja keskustelemaan tunteistani. Hän sai minut avautumaan, mikä on varmaan osasyy siihen, että pystyn puhumaan terpalle ja kirjoittelemaan tänne kaikenlaista. Osaan nyt myös irrottautua tilanteesta riidan aikana ja ajattelemaan kylmän analyyttisesti huolimatta siitä, mitä toinen sanoo tai huutaa. Mutta osa minusta ei ole vieläkään toipunut siitä, että hän nöyryytti minua niin monta kertaa, kyykytti minua ja järjesti minut aivan mahdottomiin tilanteisiin, enkä minä pystynyt mitenkään kontrolloimaan häntä. Hän oli kuin jokin hallitsematon luonnonvoima, jonka käytökseen mitkään minun itkuni tai raivokohtaukseni eivät vaikuttaneet mitenkään, pyynnöistä puhumattakaan.

Hänen käytöksensä vain vahvisti sitä kokemustani, ettei minun tuntemuksillani ole väliä. Minä en esim. voinut olla liian väsynyt antamaan pillua, vaan siihen piti pystyä aina. Minä en myöskään voinut haluta vain rojahtaa makuulle 11h työpäivän jälkeen, vaan minun piti olla innoissani lähtemään baariin ryyppäämään ja juhlimaan sen jälkeen. Sain jatkuvasti kuulla siitä, kuinka olin tylsä, kun halusin vain olla kotona. Sitä, että olin kuolemanväsynyt ja ajamassa itseäni burnouttiin, ei huomioitu millään lailla. Kämppikseni ihmettelivätkin, miten annan sen kohdella itseäni niin huonosti, ja hokivat minulle kuukausia, että jätä se äijä. Lopulta minä uskoin. Voi kun olisin uskonut vuosia aikaisemmin. Huoh...


Eksää uitettuna alkoholissa


Hassu tunne, että pitäisi kirjottaa, mutta en oikein tiedä mitä. Soititko minulle ikinä? Miksi minä aina soitin sinulle? Miksi minun piti aina maksaa kaikki? Miksi minä ostin sinulle vaikka mitä, ja sinä et ikinä minulle? Miksi sinun piti siitä huolimatta vielä varastaakin minulta? Miksi hemmetissä minä en silloin yöllä ärähtänyt? Miksi en puolustanut itseäni? Miksi niin pitkään katsoin sinua ylöspäin, vaikka ihannoit alkoholismia, teit ihan päättämiä asioita, melkein tapoit minut kahdesti auton kyydissä, nolasit minut useiden ihmisten silmissä, pistit perhesuhteeni vielä enemmän solmuun, et osannut käyttäytyä kuten sivistyneet ihmiset... Jahas, taidan halua avautua aiheesta eksä.

Muistan, kun sain koulu aikoina (16-18v.) eksältäni ihme tekstareita kesken koulupäivän (hän oli siis yksin meillä kotona päivän). Olin aivan huolesta sekaisin kotiin tullessani, että mitä helvettiä se on nyt mennyt tekemään. No, se hullu oli juonut muka salaa mielensärkijän baarikaapista vaikka mitä helvetin kallista alkoholipitoista (jopa pulloista, joita ei oltu avattu ikinä), ottanut sitten jotain vanhoja lehtiä ja repinyt ne ympäri taloa pieneksi silpuksi. En varmaan ikinä ole ollut niin vihainen kuin silloin. Laitoin äijän humalastaan (joka oli jo aika lähellä sitä vaihetta, jolloin maataan lattialla ja hekotellaan kun huone pyörii) huolimatta siivoamaan jälkensä. Hän täytti pulloja sen verran vedellä, kuin oli niistä juonut ja keräsi sanomalehtien palaset lattialta. Valitettavasti hän ei ehtinyt häipyä tai selviämään, ennen kuin laiminlyöjä tuli kotiin, mutta onneksi lähti äkkiä sen jälkeen toiselle paikkakunnalle. Ja tuonkin jälkeen minä vielä yritin puhua mustaa valkoiseksi porukoilleni!! Miksi!? Miten minä olen voinut olla niin tyhmä?

Toisaalta, ei tuo ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun olen valehdellut jonkun toisen puolesta ihan vain siksi, etten kehtaa sanoa jonkun mokanneen tai en halua sille mokaajalle vaikeuksia. Kerran siskoni oli juonut itsensä siihen kuntoon, että oli aivan kaljan peitossa kun pääsi kotiin ja sammui huoneeseensa ja aamulla patja ja osa lattiaa oli kusen ja oksennuksen peitossa. No, minä sain raivostumassa olevat porukat vakuutettua siitä, että siskoni oli vain riidellyt kaverinsa kanssa joka oli kaatanut sitten kaljaa hänen päälleen (kuten oli tapahtunutkin), eikä siskoni ollut juonut vaikka alkoholilta löyhkäsikin (mikä oli varmaan suurin vale ikinä). Homma meni läpi, sillä porukat eivät menneet siskoni huoneeseen ennen kuin lähtivät seuraavana päivänä töihin, ja työpäivän aikana siskoni kävi perusteellisessa suihkussa ja siivosi huoneestaan kaikki jäljet edellisestä illasta. Miten ihmeessä minä olen tuommoiseenkin suostunut? En kai halunnut, että mielensärkijä olisi käynyt käsiksi siskooni, joka vain purki kamalaa oloaan.

Minä olen näyttäytynyt humalassa laiminlyöjälle vain kerran, mielensärkijälle en ikinä. Kun vertaa, että siskoni on tuon edellisen lisäksi mm. sammunut ruokapöydän alle kun porukat olivat kotona, olen ollut todella kiltisti. Tuo yksi kerta olikin sitten oikein kunnon teinimeininki-ilta. Ikävöin kauheasti eksääni ja olisin vain halunnut että joku olisi ottanut minut syliinsä. Yritin hukuttaa murheeni alkoholiin, eikä minulla lopuksi ollut mitään hajua siitä, paljonko olin juonut. Olin jo niin humalassa, että pystyin juomaan jopa persikkakossua, mikä on aivan helvetin pahaa. Lopulta itkin ja huusin koko elämäntarinaani keskellä jalkapallokenttää kaverilleni, joka välillä huusi väliin "anna tulla vaan!" samalla kun muut pyörittelivät silmiään ja odottivat milloin minä lopetan. Kävin välillä potkimassa puita ja jatkoin taas. Lopetin vasta, kun yksi porukassa ollut vanhempi, varattu jätkä tuli ja suuteli minua. Siinä vaiheessa kaverini lähtivät baariin (vaikka kaikki oltiinkin kahta lukuunottamatta alaikäisiä, ei se haitannut) ja jättivät minut yksin tämän jätkän kanssa. Hän olisi halunnut seksiä, kun oli puutteessa omassa suhteessaan, mutta minä aloin selvitä, oli helvetin kylmä, enkä halunnut saada hänen suhteensa hajoamista kontolleni. Kun lähdin sitten sekavassa tilassa karkuun, totesin että on pakko soittaa laiminlyöjä hakemaan. Hän oli kauhuissaan kunnostani ja huolissaan ja vihainen, muttei sanonut mielensärkijälle mitään. Kai hänkin tajusi, että siinä ei olisi mitään järkeä. Minä sönkötin hänelle, miksi olin juonut itseni siihen kuntoon ja valehtelin sujuvasti, etten ole ikinä aikaisemmin juonut, enkä ikinä tämän jälkeenkään juo.

Voi helvetti. Toisaalta ajattelen vähän sekavin tuntein tuosta ajasta, mutta toisaalta kaipaan niitä ihmisiä, joiden kanssa silloin hilluin. He antoivat minun tehdä juuri niin kuin halusin, he pitivät seurastani ja uskoutuivat minulle ja kuuntelivat minun huoliani. Nykyään minulla ei ole yhtään sellaista porukkaa, jolle voisi soittaa, kun avokin kanssa on ollut riitaa tai jotain muuta on tapahtunut, josta en halua avokin tietävän.

Kännissä tuli tehtyä paljonkin sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Alkoholi vaikuttaa minuun oudosti. Minulle ei tule mitenkään hilpeä olo, vaikka naurankin lopulta varmaan aivan kaikelle. Ensin menee itsehillintä, eli voin sanoa ja tehdä mitä vain hullua (no, en ole väkivaltainen, ja käytän sellaisia haukkumasanoja, ettei niistä kukaan loukkaannu). Sitten alkaa mennä tasapaino, ja lopulta haluan nukkumaan. Eli muilla voi olla hauskaa, mutta minä tulen tehneeksi sellaista, mitä en normaalisti tekisi. Aluksi ryyppäämisellä oli positiivisia vaikutuksia, kun uskalsin tulla vähän ulos kuorestani ja sain sitä kautta ystäviä. Rupesin jopa puhumaan joukossa (!). Myöhemmin alkoholilla oli sitten sellaisia vaikutuksia, että jos olisin jatkanut ryyppäämistä entiseen tahtiin, ties mitä olisi käynyt. Tulipahan menetettyä neitsyys, juostua pitkin metsiä huutamassa munaa ja annettua vanhempien miesten kouria minua ilman lupaa. Siitä olen sentään iloinen, että menetin neitsyyteni upeavartaloiselle urheilijapojalle, jonka nimeä, naamaa tai asuinpaikkaa en muista, ja olin sinä iltana niin erinäköinen kuin normaalisti, ettei hänkään varmaan tunnista minua jälkeen päin. Eksäni jaksoi olla tästä mustasukkainen, olin jotenkin "liannut" itseni. Huoh.

Avokkia ei ole ikinä kiinnostanut entiset seikkailuni eikä se, mitä olen eksän kanssa tehnyt. Se on tavallaan vähän harmi, kun haluaisin kuitenkin käydä näitä asioita vähän läpi. Toisaalta se on siunaus, kun ei ole tarvinnut alkaa käymään kaikkea läpi kuin piru raamattua. En minä edes tietäisi kaikkien läheisessä kanssakäymisessä olleiden äijien nimiä. Aikajärjestyksessä he ovat "se urheilijapoika", "se nörtti"(jonka mielelläni unohtaisin), "se blondi", eksä, yksi vanha tuttu, avokki. Aika hyvin, kun haluaisin unohtaa vain yhden kuudesta. Ehkä terapiassa käydään joskus näitäkin läpi. Tuntuu vain, että alitajuntani haluaa edetä aikajärjestyksessä eikä ahdistuksenaiheuttamiskyvyn mukaan.

3.8.2008

"I need to die to feel alive"


Np: Nightwish - Bye Bye Beautiful

Olen tässä miettinyt, että nykyisen minäni pitäisi kyllä vähitellen kuolla, jos meinaan tässä alkaa elämään. Toisaalta, kun on lukenut ihmisten pitkään pitämiä blogeja, ihminen kirjoittaa kyllä samalla tavalla vuodesta toiseen, vaikka välissä olisi muuttunut paljonkin. Kai sitä on se sama ydin ihmisessä joka ei muutu vaikka elämä kuinka käsittelisi.

Joku kommentoi, ettei heinäladossa kyllä kannata sekstailla, kun pöly yskityttää ja oljet tökkii. Lisää huonoja paikkoja: hiekkaranta (hiekkaa ihan joka paikassa), kylpyamme jonka vedessä saippuaa (kirvelee!), rinne metsässä (tikut raapii perseen rikki ja murkut puree), suihku (paitsi jos lattia ei ole liukas ja jos tilaa löytyy. Muuten voi liukastua taktisella hetkellä ja lyödä itsensä hanaan). Auto on itseasiassa ihan mukava paikka, kunhan auto on edes jonkin verran tilava sisältä.

Nämä ovat kaikki eksän aikojen kokeiluja. Avokin kanssa kaikki tapahtuu sängyssä tai hätätapauksessa sohvalla. Tämä sopii minulle, sillä mitä oudompi paikka, sitä enemmän saa pelätä että joku ilmestyy paikalle (Mistä tuli mieleen, että kaikista huonoin paikka sekstailla on laivan käytävä. Humalaiset kompastelee ja ihmiset kirkuu kun avaavat hytin oven kattoakseen mistä se ääni tulee. Mutta tämä on jo aikaa ennen exääkin).

Tuosta ihmisen ytimestä tuli mieleen, että kun aikoinaan muistelin itseäni niin nuorena kuin mitä silloin muistin, tajusin että minä olen aina ollut minä. Aluksi ongelmana oli se, etten ymmärtänyt ympäristöäni, eikä minulla ollut toimintamalleja, mikä loi avuttomuuden tunnetta, pelkoa ja häpeää. Kun vähitellen opin asioiden nimiä ja mihin niitä käytetään, aloin hävetä sitä etten osannut tulla toimeen ihmisten kanssa. Sitten huomasin etten tule toimeen edes itseni kanssa. Jatkuvasti kuitenkin opin lisää ja lisää ja minuuteni vahvistui, vaikka itsetuntoni oli heikko.

Siten onkin aika epäloogista, että lopulta olin pisteessä jossa olin täysin hukannut itseni ja ihmettelin kuka olin. Kokeilin kaiken näköistä, mikä nykyään kuulostaa aivan hullulta ja annoin muiden päättää puolestani. Ajauduin vähitellen nykyiseen elämäntilanteeseeni, jossa en enää edes halunnut tuntea itseäni kun pelkäsin mitä löytäisin. Tein täysstopin ajamalla itseni uuvuksiin.

Nyt sitten on hyvää aikaa kysellä itseltään kuka minä olen ja mitä minä aion elämässäni tehdä, mitkä ovat oikeastaan yksi ja sama asia. Nyt harmittaa että aikoinaan poltin vuoden lopuksi sen vuoden päiväkirjan. Silloin ajattelin, että parempi vain unohtaa kaikki, mutta nykyään ne voisivat tarjota mahdollisuuden muistaa. Muistaa, miksi minä olen näin sekaisin. Vaikka kai ne avaimet ovat ihan omassa päässäni, kunhan vain löytäisin ne sieltä.

ps. Blogistanian kielikukkaset ovat aika hauskoja. Kuka arvaa, mitä tarkoittaa piruntorjuntabunkkeri tai plussahelvetti?


Tienristeyksessä


Höm höm... Olen vähän sellaisessa vaiheessa, että tiedän mitä pitäisi tehdä, mutten vain saa aikaiseksi. Pitäisi lakata rankaisemasta itseään, opetella rentoutumaan ja nauttia elämästä. Pitäisi lakata haukkumasta itseään ja kasvattaa terve itsetunto. Pitäisi alkaa huolehtimaan itsestään ja ottaa vastuu elämästään. Mutta en vain saa aikaiseksi. Ehkä minä siksi vihaan rutiineja: ne muistuttavat, miten jokainen päivä on samanlainen, eikä mikään ikinä muutu. Heräät, otat aamulääkkeen, jumitat, syöt, jumitat, syöt, tuijotat tv:tä ja menet nukkumaan. The story of my life.

Toisaalta minä haluan jumittaa kotona. Täällä olen turvassa. Tänne ei tule ketään, ellen pyydä. Täällä ei ole mitään, mitä en ole tänne tuonut tai hyväksynyt. Ulkona joudun ihmisten ilmoille arvosteltavaksi. Hyvä tavaton, jos joku minulle alkaa jotain puhua, minähän voin nolata itseni, ja sydäri on taas lähellä. Ja jos lähden lenkille tai salille, joudun vastatusten sen tosiasian kanssa, etten juokse kuin huippu-urheilija ja nostelen niitä kaikista pienimpiä painoja, jalkaprässissäkin nousee puolet siitä, millä avokki treenaa. Ei auta, vaikka tiedän että riittää kun on normaalikuntoinen. Mikään ei riitä.

Voicella hoilataan nyt "I'll live until the day i die". Pidän biisistä, mutta sanat muistuttavat siitä, että minä en elä. Tai siis, hengitän ja sydän lyö, mutta minulla ei ole mitään Syytä elää. Mikään ei saa minua pomppaamaan aamulla sängystä ylös. Lopulta luovutan joko vessahädälle tai avokin vaatimuksille nousta. Sitten menen makaamaan sohvalle. Päivästä toiseen tätä samaa, eikä mikään muutu. Pää ei ala toimia, masennus ei hellitä, en keksi mitä haluan elämältä. Hemmetti, minä en keksi edes mitä huvittaisi syödä.

Haluaisin vain nukkua nykyään. Unet ovat paljon mielenkiintoisempia kuin todellisuus. Tai kyllä niissäkin sattuu ja tapahtuu, mutta viime aikoina en ole nähnyt mitään varsinaisia painajaisia, en ainakaan muista niitä. Se on ihan mukavaa näin vaihteeksi. Olen tavannut ihmisiä menneisyydestäni, ja nuo kohtaamiset ovat olleet ihan positiivisia.

Ymmärsin tänään, että ihastuin niin hirveän voimakkaasti luokan halutuimpaan poikaan (ja minä olin se luokan kummajainen, hiljainen eturivin hikipinko, jonka kanssa kukaan ei halunnut olla), koska kaipasin hellyyttä ja rakkautta. Hän oli täysin saavuttamaton, mutta piiritin häntä silti 9v. elämästäni. Kun sitten lopulta sain poikaystävän (joka oli narsisti), pystyin vihdoin päästämään irti ihastuksestani, kun sain jostain sitä hellyyttä ja joku vihdoin välitti minusta (vaikkakin vain siksi että sai pillua).

Mistä päästäänkin aiheeseen seksuaalisuus. Olen kai sikäli harvinainen masennuspotilas, että pidän kropastani. Siinä on kurvinsa ja muotonsa, mutta ne vain tekevät minut naiselliseksi. Minä ainakin panisin itseäni, jos olisin mies. Pidän siitä, kun minua hellitään, pidän suutelemisesta ja läheisyydestä (kunhan näitä tarjoaa avokki), mutta jokin mättää. Kun lähestytään sitä vaihetta, että minun sisääni pitäisi työntää jotain, pakokauhu alkaa hiipiä päälle. Olen vähän miettinyt, mitä avokki sanoisi, jos pistäisin täyskiellon siihen kohtaan, ettei minun sisääni tulla (vaikka se on ollut sallittua viimeiset 3v.). Enhän minä meinaa saada sanottua sitäkään, jos olen saanut haavan sellaiseen kohtaan että yhdyntä sattuu. Koen, että siinä vaiheessa, kun ollaan jo niin pitkällä, ei voi enää kieltäytyä. Ja sitten kun juna on jo tunnelissa, minä olen miehen vallassa, ja hän vie ja minä vikisen.

Kai minä jollain sairaalla tavalla nautinkin siitä, että toinen päättää minun puolestani milloin homma alkaa, ja kuinka pitkään se jatkuu. Ensimmäisellä poikaystävälläni oli ongelma laukeamisen kanssa. Hän saattoi jyystää 45min laukeamatta, enkä minä sanonut mitään, vaikka olin jo ihan vereslihalla. Olihan minulla aina kuukausi aikaa toipua, kun asuimme niin kaukana toisistamme. Oli pakko alkaa käyttää e-pillereitä, kun mitkään kondomit eivät kestäneet niin pitkään rasitukselle alttiina.

On hieman paradoksaalista, että suhteessa, jossa minua vietiin kuin pässiä narussa, seksi oli upeaa ja sain aivan mielettömiä orgasmeja. Nyt kun olen toisiaan kunnioittavien tasavertaisten aikuisten suhteessa, jossa se toinen osapuoli kuuntelee minua kaikessa, seksi on rutiininomaista avokin tarpeiden tyydyttämistä ja minä aina sanon saaneeni, vaikka niin ei olisi tapahtunutkaan (hui, mikä synti). Mutta se ei ole avokin syy. Minulla on jokin lukko siinä. Tai sitten minä saan kunnolla vain, kun koen olevani jonkun armoilla. Jollain tasolla minä pelkään, että jos antaudun avokille, jos päästän hänet viimeistenkin suojamuurien taakse, minä alan itkeä. Tai vielä pahempaa, suhteemme muuttuu samanlaiseksi kuin eksän kanssa.

Kyllähän minä tiedän järjellä, että kumpikin noista syistä on aivan epärationaalinen, mutta niinhän minä tiedän monesta asiasta. Elämä on vaikeaa, kun minä teen siitä niin helvetin vaikeaa. Kumpa terapia alkaisi jo ensi viikolla eikä vasta 11. päivä...


2.8.2008

Teinpäs löydön


Löysin pikku piitun blogista tunnelukkotestin. Tässä oma tulokseni, johon yhdyn kyllä täysin:

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva (tunnelukko ohjaa elämääsi voimakkaasti ja laaja-alaisesti), vahva (tunnelukko vaikuttaa merkittävästi elämääsi), keskivahva (tunnelukko vaikuttaa elämässäsi useissa tilanteissa) tai heikko (tunnelukko vaikuttaa elämässäsi harvoin).


Tunnelukkosi ovat:

Alistuminen

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahva

Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Saatat kokea voimattomuutta vaikuttaa elämäsi tapahtumiin ja toivot asioiden vain jotenkin järjestyvän. Muiden on helppo tulla toimeen kanssasi, koska olet joustava ja vältät ristiriitoja. Et osaa asettaa rajoja, teet enemmän kuin muut asioiden eteen ja sinun on vaikea vaatia että oikeuksiasi kunnioitetaan. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Saatat pitää muiden mielipiteitä ominasi ja sinusta tuntuu ettei sinulla ole mielipiteitä asioista tai et ainakaan ilmaise niitä suoraan. Ehkä puhut asioista kuten arvelet kuulijan haluavan etkä osoita avoimesti erimielisyyttäsi. Joskus saatat ottaa välinpitämättömän "aivan sama" asenteen. Uhraudut vapaaehtoisesti koska muiden tarpeet ylittävät omasi. Samalla tunnet mielipahaa tai kiukkua siitä että joudut kerta toisensa jälkeen syrjäyttämään omat tarpeesi. Yleensä pidät kiukkusi sisälläsi tai ilmaiset mieltäsi mököttämällä. Joskus suuttumus kuitenkin purkautuu yllättävänä kiukunpuuskana tai raivokohtauksena. Sinua kiehtovat ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia. Tai sitten tunnet vetoa tarvitseviin ja riippuvaisiin ihmisiin, joiden tarpeita voit loputtomiin täyttää.

Vaativuus

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahva

Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Saatat olla perfektionisti, työnarkomaani tai arvostat asemaa, valtaa, rikkautta, materiaa ja kauneutta. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä - olla tyytyväinen siihen mitä sinulla juuri tällä hetkellä on. Saatat olla enimmäkseen turhautunut ja ärtynyt itseesi ja toisiin. Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon - vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä - osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Kumppanisi tulee olla täydellinen - kaunis tai komea, lahjakas ja menestyvä. Kumppanisi ja lastesi on täytettävä odotuksesi, muussa tapauksessa saatat pettyä ja olet kriittinen. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi - koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.

Riippuvuus

Tunnelukon voimakkuus:keskivahva

Uskot, että olet jollain tavalla kykenemätön pitämään itsestäsi huolta. Et luota omaan arviointikykyysi. Tarvitset siksi muita ihmisiä kannattelemaan ja tukemaan sinua ja pitämään sinusta huolta. Olet riippuvainen läheisistäsi etkä ole itsenäinen, omillaan pärjäävä aikuinen. Luultavasti olet edelleen läheisissä tekemisissä vanhempiesi kanssa, jotka vaikuttavat elämääsi voimakkaasti. Päätösten tekeminen on sinusta vaikeaa, kysyt ehkä neuvoa ja vahvistusta muilta, muutat mieltäsi monta kertaa ja lopuksi saatat olla kuitenkin epävarma päätöksestäsi. Saatat vältellä vastuuta, aloitteellisuutta ja haasteellisia tilanteita. Tunnet luultavasti ahdistusta ja epätoivoa jos joudut ottamaan enemmän vastuuta kuin mihin tunnet kykeneväsi. Ehkä ainoa keinosi selviytyä on lyöttäytyä yhteen vahvan henkilön kanssa joka pitää sinusta huolta mutta myös määrää elämästäsi - näin riippuvuus toisesta kasvaa ja tunnelukko voimistuu.

Ulkopuolisuus

Tunnelukon voimakkuus:heikko

Tunnet usein ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja se saa sinut välttelemään niitä. Ehkä tunnet itsesi erilaiseksi, muita huonommaksi keskustelijaksi ja siksi ulkopuoliseksi. Uusien ihmisten kanssa tunnet olosi epämukavaksi ja hermostuneeksi etkä oikein tiedä mitä sanoisit. Pelkäät, että sanot tai teet jotain väärin. Saatat arkailla huomion kohteena olemista ja jännittää esiintymistä. Ahdistuneena mietit mitä muut ajattelevat sinusta. Hermostuneena et kykene käyttämään sosiaalisia taitojasi vaan menetät varmuutesi ja vetäydyt. Olet ehkä tottunut välttelemään kanssakäymisiä ja sosiaalisia tilanteita siinä määrin että se tuntuu ihan luonnolliselta - kuitenkin jokin sinussa kaipaa samalla läheisempää yhteyttä kanssaihmisiin. Ryhmässä saatat teeskennellä olevasi enemmän muiden kaltainen tai haluat antaa hyvän vaikutelman itsestäsi. Saatat hankkiutua työskentelemään tehtävissä, jossa ei vaadita paljon vuorovaikutusta. Läheisissä suhteissa tunnet olosi varmemmaksi ja levollisemmaksi - voit olla enemmän oma itsesi. Toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset vahvistavat tunnelukkoasi ja se saa sinut välttelemään entistä enemmän ikäviä sosiaalisia tilanteita.

Kaltoin kohtelu

Tunnelukon voimakkuus:heikko

Pelkäät, että ihmiset haavoittavat, huijaavat, loukkaavat, pahoinpitelevät tai käyttävät sinua jollain tavoin hyväkseen. Et luultavasti koe oloasi luottavaiseksi ja turvalliseksi vaan näet uhkakuvia ihmissuhteissasi. Sinun on yleensä vaikea luottaa ihmisiin. Saatat suhtautua epäillen toisten aikomuksiin ja uskot läheistesi pettävän sinut tavalla tai toisella. Et päästä ketään lähellesi etkä uskalla avautua ihmissuhteissasi. Olet varovainen ja saatat testata ovatko ihmiset luottamuksesi arvoisia. Saatat kuitenkin viehättyä ihmisistä jotka ovat hyväksikäyttäjiä ja annat heidän kohdella itseäsi huonosti. Toistuvat hyväksikäytön kokemukset vahvistavat tunnelukkoa ja syövät omanarvon tunnetta. Tämä voi johtaa siihen, että sinun on vaikea päästä suhteesta jossa sinua kohdellaan kaltoin.

Epäonnistuminen

Tunnelukon voimakkuus:keskivahva

Uskot olevasi tuomittu epäonnistumaan, ikään kuin sinulta puuttuisi jotain olennaisia taitoja tai kykyjä. Olet saattanut oppia välttelemään haasteita tai vaikeita tehtäviä epäonnistumisen pelossa. Saatat uskoa että et osaa tai et kykene tekemään jotain, ja siksi viivyttelet etkä ole halukas yrittämään tosissasi. Saatat verrata itseäsi muihin ja pitää itseäsi epäonnistuneena, huonompana tai lahjattomampana kuin toiset. Ajattelet että toiset ovat menestyneet paremmin, etkä anna arvoa omille saavutuksillesi - aina löytyy joku joka on menestynyt tai pärjännyt paremmin. Epäonnistumien tunnelukko näyttäytyy varsinkin työelämässä. Saatat vältellä uralla etenemistä, haasteiden ottamista, ylennyksiä, työhön sitoutumista tai aloitteellisuutta. Välttelet vähänkään vaativia työtehtäviä joissa on epäonnistumisen mahdollisuus - mieluumimn pelaat varman päälle. Tämä takaa sen, ettet opi ja kehity työssäsi. Jos pidät itseäsi epäonnistuneena työssäsi, pidät ehkä itseäsi kaikin puolin epäonnistuneena. Saatat yrittää kompensoida epäonnistumisen tunnetta vaatimalla itseltäsi hyviä suorituksia ja virheettömyyttä. Ajan myötä usko omaan itseen heikkenee ja epäonnistumisen tunnelukko voimistuu jokaisen epäonnistumiseksi koetun tilanteen myötä.