4.8.2008

Eksää uitettuna alkoholissa


Hassu tunne, että pitäisi kirjottaa, mutta en oikein tiedä mitä. Soititko minulle ikinä? Miksi minä aina soitin sinulle? Miksi minun piti aina maksaa kaikki? Miksi minä ostin sinulle vaikka mitä, ja sinä et ikinä minulle? Miksi sinun piti siitä huolimatta vielä varastaakin minulta? Miksi hemmetissä minä en silloin yöllä ärähtänyt? Miksi en puolustanut itseäni? Miksi niin pitkään katsoin sinua ylöspäin, vaikka ihannoit alkoholismia, teit ihan päättämiä asioita, melkein tapoit minut kahdesti auton kyydissä, nolasit minut useiden ihmisten silmissä, pistit perhesuhteeni vielä enemmän solmuun, et osannut käyttäytyä kuten sivistyneet ihmiset... Jahas, taidan halua avautua aiheesta eksä.

Muistan, kun sain koulu aikoina (16-18v.) eksältäni ihme tekstareita kesken koulupäivän (hän oli siis yksin meillä kotona päivän). Olin aivan huolesta sekaisin kotiin tullessani, että mitä helvettiä se on nyt mennyt tekemään. No, se hullu oli juonut muka salaa mielensärkijän baarikaapista vaikka mitä helvetin kallista alkoholipitoista (jopa pulloista, joita ei oltu avattu ikinä), ottanut sitten jotain vanhoja lehtiä ja repinyt ne ympäri taloa pieneksi silpuksi. En varmaan ikinä ole ollut niin vihainen kuin silloin. Laitoin äijän humalastaan (joka oli jo aika lähellä sitä vaihetta, jolloin maataan lattialla ja hekotellaan kun huone pyörii) huolimatta siivoamaan jälkensä. Hän täytti pulloja sen verran vedellä, kuin oli niistä juonut ja keräsi sanomalehtien palaset lattialta. Valitettavasti hän ei ehtinyt häipyä tai selviämään, ennen kuin laiminlyöjä tuli kotiin, mutta onneksi lähti äkkiä sen jälkeen toiselle paikkakunnalle. Ja tuonkin jälkeen minä vielä yritin puhua mustaa valkoiseksi porukoilleni!! Miksi!? Miten minä olen voinut olla niin tyhmä?

Toisaalta, ei tuo ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun olen valehdellut jonkun toisen puolesta ihan vain siksi, etten kehtaa sanoa jonkun mokanneen tai en halua sille mokaajalle vaikeuksia. Kerran siskoni oli juonut itsensä siihen kuntoon, että oli aivan kaljan peitossa kun pääsi kotiin ja sammui huoneeseensa ja aamulla patja ja osa lattiaa oli kusen ja oksennuksen peitossa. No, minä sain raivostumassa olevat porukat vakuutettua siitä, että siskoni oli vain riidellyt kaverinsa kanssa joka oli kaatanut sitten kaljaa hänen päälleen (kuten oli tapahtunutkin), eikä siskoni ollut juonut vaikka alkoholilta löyhkäsikin (mikä oli varmaan suurin vale ikinä). Homma meni läpi, sillä porukat eivät menneet siskoni huoneeseen ennen kuin lähtivät seuraavana päivänä töihin, ja työpäivän aikana siskoni kävi perusteellisessa suihkussa ja siivosi huoneestaan kaikki jäljet edellisestä illasta. Miten ihmeessä minä olen tuommoiseenkin suostunut? En kai halunnut, että mielensärkijä olisi käynyt käsiksi siskooni, joka vain purki kamalaa oloaan.

Minä olen näyttäytynyt humalassa laiminlyöjälle vain kerran, mielensärkijälle en ikinä. Kun vertaa, että siskoni on tuon edellisen lisäksi mm. sammunut ruokapöydän alle kun porukat olivat kotona, olen ollut todella kiltisti. Tuo yksi kerta olikin sitten oikein kunnon teinimeininki-ilta. Ikävöin kauheasti eksääni ja olisin vain halunnut että joku olisi ottanut minut syliinsä. Yritin hukuttaa murheeni alkoholiin, eikä minulla lopuksi ollut mitään hajua siitä, paljonko olin juonut. Olin jo niin humalassa, että pystyin juomaan jopa persikkakossua, mikä on aivan helvetin pahaa. Lopulta itkin ja huusin koko elämäntarinaani keskellä jalkapallokenttää kaverilleni, joka välillä huusi väliin "anna tulla vaan!" samalla kun muut pyörittelivät silmiään ja odottivat milloin minä lopetan. Kävin välillä potkimassa puita ja jatkoin taas. Lopetin vasta, kun yksi porukassa ollut vanhempi, varattu jätkä tuli ja suuteli minua. Siinä vaiheessa kaverini lähtivät baariin (vaikka kaikki oltiinkin kahta lukuunottamatta alaikäisiä, ei se haitannut) ja jättivät minut yksin tämän jätkän kanssa. Hän olisi halunnut seksiä, kun oli puutteessa omassa suhteessaan, mutta minä aloin selvitä, oli helvetin kylmä, enkä halunnut saada hänen suhteensa hajoamista kontolleni. Kun lähdin sitten sekavassa tilassa karkuun, totesin että on pakko soittaa laiminlyöjä hakemaan. Hän oli kauhuissaan kunnostani ja huolissaan ja vihainen, muttei sanonut mielensärkijälle mitään. Kai hänkin tajusi, että siinä ei olisi mitään järkeä. Minä sönkötin hänelle, miksi olin juonut itseni siihen kuntoon ja valehtelin sujuvasti, etten ole ikinä aikaisemmin juonut, enkä ikinä tämän jälkeenkään juo.

Voi helvetti. Toisaalta ajattelen vähän sekavin tuntein tuosta ajasta, mutta toisaalta kaipaan niitä ihmisiä, joiden kanssa silloin hilluin. He antoivat minun tehdä juuri niin kuin halusin, he pitivät seurastani ja uskoutuivat minulle ja kuuntelivat minun huoliani. Nykyään minulla ei ole yhtään sellaista porukkaa, jolle voisi soittaa, kun avokin kanssa on ollut riitaa tai jotain muuta on tapahtunut, josta en halua avokin tietävän.

Kännissä tuli tehtyä paljonkin sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Alkoholi vaikuttaa minuun oudosti. Minulle ei tule mitenkään hilpeä olo, vaikka naurankin lopulta varmaan aivan kaikelle. Ensin menee itsehillintä, eli voin sanoa ja tehdä mitä vain hullua (no, en ole väkivaltainen, ja käytän sellaisia haukkumasanoja, ettei niistä kukaan loukkaannu). Sitten alkaa mennä tasapaino, ja lopulta haluan nukkumaan. Eli muilla voi olla hauskaa, mutta minä tulen tehneeksi sellaista, mitä en normaalisti tekisi. Aluksi ryyppäämisellä oli positiivisia vaikutuksia, kun uskalsin tulla vähän ulos kuorestani ja sain sitä kautta ystäviä. Rupesin jopa puhumaan joukossa (!). Myöhemmin alkoholilla oli sitten sellaisia vaikutuksia, että jos olisin jatkanut ryyppäämistä entiseen tahtiin, ties mitä olisi käynyt. Tulipahan menetettyä neitsyys, juostua pitkin metsiä huutamassa munaa ja annettua vanhempien miesten kouria minua ilman lupaa. Siitä olen sentään iloinen, että menetin neitsyyteni upeavartaloiselle urheilijapojalle, jonka nimeä, naamaa tai asuinpaikkaa en muista, ja olin sinä iltana niin erinäköinen kuin normaalisti, ettei hänkään varmaan tunnista minua jälkeen päin. Eksäni jaksoi olla tästä mustasukkainen, olin jotenkin "liannut" itseni. Huoh.

Avokkia ei ole ikinä kiinnostanut entiset seikkailuni eikä se, mitä olen eksän kanssa tehnyt. Se on tavallaan vähän harmi, kun haluaisin kuitenkin käydä näitä asioita vähän läpi. Toisaalta se on siunaus, kun ei ole tarvinnut alkaa käymään kaikkea läpi kuin piru raamattua. En minä edes tietäisi kaikkien läheisessä kanssakäymisessä olleiden äijien nimiä. Aikajärjestyksessä he ovat "se urheilijapoika", "se nörtti"(jonka mielelläni unohtaisin), "se blondi", eksä, yksi vanha tuttu, avokki. Aika hyvin, kun haluaisin unohtaa vain yhden kuudesta. Ehkä terapiassa käydään joskus näitäkin läpi. Tuntuu vain, että alitajuntani haluaa edetä aikajärjestyksessä eikä ahdistuksenaiheuttamiskyvyn mukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)