3.8.2008

Tienristeyksessä


Höm höm... Olen vähän sellaisessa vaiheessa, että tiedän mitä pitäisi tehdä, mutten vain saa aikaiseksi. Pitäisi lakata rankaisemasta itseään, opetella rentoutumaan ja nauttia elämästä. Pitäisi lakata haukkumasta itseään ja kasvattaa terve itsetunto. Pitäisi alkaa huolehtimaan itsestään ja ottaa vastuu elämästään. Mutta en vain saa aikaiseksi. Ehkä minä siksi vihaan rutiineja: ne muistuttavat, miten jokainen päivä on samanlainen, eikä mikään ikinä muutu. Heräät, otat aamulääkkeen, jumitat, syöt, jumitat, syöt, tuijotat tv:tä ja menet nukkumaan. The story of my life.

Toisaalta minä haluan jumittaa kotona. Täällä olen turvassa. Tänne ei tule ketään, ellen pyydä. Täällä ei ole mitään, mitä en ole tänne tuonut tai hyväksynyt. Ulkona joudun ihmisten ilmoille arvosteltavaksi. Hyvä tavaton, jos joku minulle alkaa jotain puhua, minähän voin nolata itseni, ja sydäri on taas lähellä. Ja jos lähden lenkille tai salille, joudun vastatusten sen tosiasian kanssa, etten juokse kuin huippu-urheilija ja nostelen niitä kaikista pienimpiä painoja, jalkaprässissäkin nousee puolet siitä, millä avokki treenaa. Ei auta, vaikka tiedän että riittää kun on normaalikuntoinen. Mikään ei riitä.

Voicella hoilataan nyt "I'll live until the day i die". Pidän biisistä, mutta sanat muistuttavat siitä, että minä en elä. Tai siis, hengitän ja sydän lyö, mutta minulla ei ole mitään Syytä elää. Mikään ei saa minua pomppaamaan aamulla sängystä ylös. Lopulta luovutan joko vessahädälle tai avokin vaatimuksille nousta. Sitten menen makaamaan sohvalle. Päivästä toiseen tätä samaa, eikä mikään muutu. Pää ei ala toimia, masennus ei hellitä, en keksi mitä haluan elämältä. Hemmetti, minä en keksi edes mitä huvittaisi syödä.

Haluaisin vain nukkua nykyään. Unet ovat paljon mielenkiintoisempia kuin todellisuus. Tai kyllä niissäkin sattuu ja tapahtuu, mutta viime aikoina en ole nähnyt mitään varsinaisia painajaisia, en ainakaan muista niitä. Se on ihan mukavaa näin vaihteeksi. Olen tavannut ihmisiä menneisyydestäni, ja nuo kohtaamiset ovat olleet ihan positiivisia.

Ymmärsin tänään, että ihastuin niin hirveän voimakkaasti luokan halutuimpaan poikaan (ja minä olin se luokan kummajainen, hiljainen eturivin hikipinko, jonka kanssa kukaan ei halunnut olla), koska kaipasin hellyyttä ja rakkautta. Hän oli täysin saavuttamaton, mutta piiritin häntä silti 9v. elämästäni. Kun sitten lopulta sain poikaystävän (joka oli narsisti), pystyin vihdoin päästämään irti ihastuksestani, kun sain jostain sitä hellyyttä ja joku vihdoin välitti minusta (vaikkakin vain siksi että sai pillua).

Mistä päästäänkin aiheeseen seksuaalisuus. Olen kai sikäli harvinainen masennuspotilas, että pidän kropastani. Siinä on kurvinsa ja muotonsa, mutta ne vain tekevät minut naiselliseksi. Minä ainakin panisin itseäni, jos olisin mies. Pidän siitä, kun minua hellitään, pidän suutelemisesta ja läheisyydestä (kunhan näitä tarjoaa avokki), mutta jokin mättää. Kun lähestytään sitä vaihetta, että minun sisääni pitäisi työntää jotain, pakokauhu alkaa hiipiä päälle. Olen vähän miettinyt, mitä avokki sanoisi, jos pistäisin täyskiellon siihen kohtaan, ettei minun sisääni tulla (vaikka se on ollut sallittua viimeiset 3v.). Enhän minä meinaa saada sanottua sitäkään, jos olen saanut haavan sellaiseen kohtaan että yhdyntä sattuu. Koen, että siinä vaiheessa, kun ollaan jo niin pitkällä, ei voi enää kieltäytyä. Ja sitten kun juna on jo tunnelissa, minä olen miehen vallassa, ja hän vie ja minä vikisen.

Kai minä jollain sairaalla tavalla nautinkin siitä, että toinen päättää minun puolestani milloin homma alkaa, ja kuinka pitkään se jatkuu. Ensimmäisellä poikaystävälläni oli ongelma laukeamisen kanssa. Hän saattoi jyystää 45min laukeamatta, enkä minä sanonut mitään, vaikka olin jo ihan vereslihalla. Olihan minulla aina kuukausi aikaa toipua, kun asuimme niin kaukana toisistamme. Oli pakko alkaa käyttää e-pillereitä, kun mitkään kondomit eivät kestäneet niin pitkään rasitukselle alttiina.

On hieman paradoksaalista, että suhteessa, jossa minua vietiin kuin pässiä narussa, seksi oli upeaa ja sain aivan mielettömiä orgasmeja. Nyt kun olen toisiaan kunnioittavien tasavertaisten aikuisten suhteessa, jossa se toinen osapuoli kuuntelee minua kaikessa, seksi on rutiininomaista avokin tarpeiden tyydyttämistä ja minä aina sanon saaneeni, vaikka niin ei olisi tapahtunutkaan (hui, mikä synti). Mutta se ei ole avokin syy. Minulla on jokin lukko siinä. Tai sitten minä saan kunnolla vain, kun koen olevani jonkun armoilla. Jollain tasolla minä pelkään, että jos antaudun avokille, jos päästän hänet viimeistenkin suojamuurien taakse, minä alan itkeä. Tai vielä pahempaa, suhteemme muuttuu samanlaiseksi kuin eksän kanssa.

Kyllähän minä tiedän järjellä, että kumpikin noista syistä on aivan epärationaalinen, mutta niinhän minä tiedän monesta asiasta. Elämä on vaikeaa, kun minä teen siitä niin helvetin vaikeaa. Kumpa terapia alkaisi jo ensi viikolla eikä vasta 11. päivä...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)