23.9.2008

Uutta Jokelaa pukkaa


Kyllä Suomi on hyvinvointivaltio, ainakin heti kun Jokela ja Kauhajoki luovutetaan Ruotsille. Yhteiskunnassa ole mitään vikaa. Ei varsinkaan hallituksessa tai eduskunnassa. Varsinkaan mitään vikaa ei ole mielenterveydenhoidossa tai perheiden tukemisessa. Eniten kyllä säälin sitä poliisia, joka päätti ettei ampujan asetta tai aseenkantolupaa ollut syytä takavarikoida eilen. Onkohan raukka enää hengissäkään, vai onko syyllisyys jo vienyt hengen? Toivottavasti ei sentään, ampujat ovat useimmiten psykopaatteja, ja minä kyllä tiedän että kukaan ei ole parempi näyttelijä kuin psykopaatti. Jaksamista sinnekin suuntaan!


22.9.2008

Voihan tauti


Vatsa oireili kolme päivää, jotka olin täyslevossa. Sitten olin päivän verran terveenä, kunnes iski flunssa. Huomenna pitäisi olla luennolla aamulla ja mennä sen jälkeen terapiaan. Olisipa rahaa taksiin... Saa nähdä, priorisoinko sen, että pääsen terapiaan, vai yritänkö tehdä molemmat. Tällä hetkellä jaksaminen ei todellakaan ole huipussaan. Palautin lainaamani leffan lähiärrälle, ja piti ottaa päikkärit. Viikkasin pyykit ja alkoi pyörryttää ja piti pistää maate. Tuossa ne vielä odottavat, josko jaksaisin jossain vaiheessa pistää ne kaappiin asti.

Nyt on alkanut pelottaa, ettei minusta ole tähän. Että minä en jaksa. Että olen tuomittu elämään sairaseläkkeellä lopun ikääni, kun en muuhun pysty. Pelkään, että joudun lopun ikääni pakottamaan itseni kaikkeen. "Nyt menet suihkuun!" "Nyt syöt!" "Nyt innostut opiskelusta!" Ei sellaista kukaan jaksa. Itsemurha-ajatukset ovat taas alkaneet muistutella itsestään, ja varsinkin öisin tuntuu usein siltä, että haempa keittiöstä veitsen ja teen tästä kaikesta lopun. En minä mitään kuitenkaan tee, mutta jotenkin hullua, että jos leikittelee tuollaisilla ajatuksilla, lopulta ahdistus helpottaa vähän.

Miten minä oikeasti selviän huomisesta?


18.9.2008

Täysstoppi


Keskiviikkona se sitten tapahtui. Aamulla kun heräsin, vatsassa oli sellainen konsertti päällä, että jouduin tunnustamaan, että opiskelu jää tältä päivältä väliin. Nukuin koko päivän, heräsin vain syömään kahteen otteeseen. Illalla nukahtaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia ja tuli nukuttua semmoiset 10 tunnin yöunet. Onneksi terppa ilmoitti sairastuneensa, eli ei tarvitse sinnekään lähteä. Vesijumppaan en kyllä uskalla mennä tällä vatsalla. Tällä hetkellä päivän tavoite on mennä kaverille leikittämään ja pissattamaan koiranpentua, kun kaverilla on pitkä työpäivä. Siellä saa nukkuakin. :)

Tämä tarkoittaa nyt sitä, että vähennetään tekemistä. Opinnot, vesijumppa ja terapia jäävät, kaikki muu pois. Katsotaan, jos neljä lepopäivää viikossa riittäisi palautumiseen kolmesta työpäivästä. Onneksi seuraava pakollinen tekeminen on vasta tiistaina. Jos vatsa olisi rauhoittunut siihen mennessä.

15.9.2008

Tik tak tik tak tiK TAK


Kuuletteko tekin sen? Biologinen kelloni on alkanut viimeisen 2 päivän aikana suorastaan huutamaan "HANKI VAUVA! HANKI SE PIAN! VAUVA! NYT!". Katselin Prisman dokkaria, jossa kerrottiin taistelusta keskenmenoa vastaan. Kun lopussa vauva vihdoin syntyi, huomasin että kumpaakin rintaani alkoi kihelmöidä niin kuin ne olisivat päättäneet että nyt pitää ruveta ruokkimaan tuota pientä. Tänään katselin neloselta Birth Stories -ohjelmaa, ja huomasin miettiväni milloin sitä voisi saada itselleen tuollaisen pienen käärön. Hassu olo vatsassa ja kropassa iskee päälle, kun näen vauvan. Vauvan näkeminen ihan livenä saa koko kropan kuohumaan ja olen kateellinen raskaana oleville naisille. Aargh.

Ylikansoitus on ongelma, joten olen jo aikoja sitten päättänyt, että jos päätän ryhtyä lapsentekoon, se jää sitten maksimissaan yhteen. Ja jos kerta hankkii vain sen yhden lapsen, tekisi mieli hankkia se sitten silloin kun on kaikki edellytykset kunnossa (vaikka eihän elämä ikinä valmis ole). Toisaalta minulla on valtava kaipuu saada perhe kasaan ja kun en voi jakaa hellyyttä kissoihini, pitäisi siis siirtyä astetta parempaan, omaan pieneen tuhisevaan kääröön. Vaikka eihän se siihen kääröön jää. Mutta odotan kyllä kaikkea siitä eteenpäinkin. Muistan hyvin elävästi unen, jossa tajusin miksi ihmiset hankkivat lapsia. Kuljin siinä lapseni kanssa ulkosalla, ja hän huomasi tähdet. Tunsin iloa ja ylpeyttä ymmärtäessäni että minä saan kertoa hänelle kaiken, selittää sen mitä osaan ja näyttää kaiken mikä maailmassa on kaunista.

Toisaalta mitä järkeä on hankkia lapsi, kun itsekin on ihan sekaisin... Ja avokkia kauhistuttaa tällä hetkellä häätkin, joten lapsen hankinta ei ole ihan heti ajankohtainen siltäkään osin. Eli toistaiseksi huutakoon kroppa mitä tahtoo, sitä ei kuunnella. :) Odotan kyllä sitä, että saisin antaa jollekulle sen, mistä olen itse jäänyt paitsi. Harmi, että olen kauhean malttamaton, kun olen oppinut että asioiden on tapahduttava heti tai ne eivät tapahdu, sillä mielensärkijä ehtii unohtaa asian ja hänen uudelleen aktivoimisensa oli aina iso operaatio. Kasvattelen edelleen niitä lehmänhermoja tältäkin osin.

14.9.2008

Minusta voi pitää!


Kaverin tapaaminen pitkästä aikaa oli mukavaa. Sain jopa kuulla, että yksi hänen ystävistään oli pyytänyt välittämään kiitokset, kun olin tehnyt hänen olonsa mukavaksi ventovieraiden keskellä kun palattiin valmistujaisjuhlista. Olin otettu, en ollut tajunnut tehneeni mitään erikoista. Muutenkin olen saanut nyt kuulla monelta ihmiseltä, että seurassani viihtyy ja olen hyvä ja huolehtiva ystävä. Olen nyt siis vähitellen alkanut saada itseäni uskomaan, että olen oikeasti mukava ihminen, eivätkä kaikki automaattisesti vihaa minua. Maailmoja mullistava ajatus, joka oikeasti lämmittää.

Leffaan ei sitten menty, kun kaveri oli autuaasti unohtanut varata liput, mutta sen sijaan avokin kanssa vietettiin kiva ilta yhdessä katsellen south parkin 5. tuotantokautta ja hellien toisiamme. On ollut mukavaa nyt viettää pitkää viikonloppua ja rentoutua. Ehtii hyvin palautua rankasta viikosta. Tänään pitäisi kyllä tehdä kaikenlaista pakollista "ei niin kivaa", kuten läksyt... Yägh!

12.9.2008

Vesijumppa on kivaa, kokeilkaa!


Eilen olin siis elämäni ensimmäisen kerran vesijumpassa. Välillä meinasi tulla tyhmä olo, kun huomasi selvästi että olin aloittelija. Ei sikäli, että vaikeustaso olisi ollut liian korkea, itseasiassa mikään ei ollut liian vaikeaa. Keskittyä piti, mutta ongelma oli, että aloin heti vertailla itseäni ihmisiin, jotka ovat käyneet tuolla jo 3 vuotta. Kai sitä kolmessa vuodessa oppii paremmaksi kuin ensikertalainen. Kun lakkasin vertailemasta, pystyin pitämään hauskaakin. Ryhmä oli tosi mukava, minut otettiin heti porukkaan mukaan. Eiköhän tuolla jaksa käydä kerran viikossa. :) Ei ollut liian rankkaakaan. Altaasta noustessa kyllä huomasi, että jotain oli tullut tehtyä, mutta olo ei ollut mitenkään rääkätty. Sitten saunan kautta kotiin, ruokaa nassuun ja nukkumaan sohvalle. Heräsin 2-3 tunnin jälkeen pirteänä ja jaksoin vielä vaikka mitä.

Viime postauksessa sanoin, että hyvä jos jaksaa sovitut menot ja harmittelin kun ei muuta ehdi. Sillä muulla tarkoitin, että olisi se nyt kiva jaksaa vaikkapa käydä kaupassa, tai tiskata tai muuta tällaista pakollista. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kunhan saan nukkua tarpeeksi, niin kotityötkin jaksaa tehdä.

Tänään toiselle paikkakunnalle muuttanut kaveri yllätti soittamalla ja pyytämällä syömään kaupungin keskustaan. Minä olin vielä unenpöpperössä, ja meni hetki että tajusin että hän on tässä kaupungissa, ja voitaisiin nähdä. Jee! Aina mukavaa, kun näkee pitkästä aikaa tuttuja. Jos alkaisi vähitellen tekemään lähtöä sinne. Illalla mennään sitten (ehkä) leffaan katsomaan Wall-e, jos avokin kaveri on muistanut varata sinne liput. Mukava päivä tiedossa, eikä tänään vielä tarvitse pyykätäkään. Huomenna ei ole sitten yh-tään mitään, mikä ilahduttaa jo etukäteen.

11.9.2008

Sormet ja varpaat ristissä


Opiskelujen alku näytti tiistaina vielä menestykseltä, mutta sitten tuli nukuttua yö huonosti ja keskiviikkona olin niin väsynyt, että jaksoin juuri ja juuri raahautua kaupan kautta kotiin ja sammua sohvalle. Kolmen tunnin päikkäreiden jälkeen avokki herätti minut kolistelemalla eteisessä. Olo oli ihan pystyyn kuollut. Torkuin sohvalla, kunnes keksin että haluan silittää kissaa. Nopea soitto kaverille, onko tämä kotona, ja sitten lähdin kissan lainausreissulle. Samalla tuli käytyä metsälenkillä kaverin koirien kanssa, eli tuli harrastettua liikuntaakin. Lopulta lähdin kotiin vasta puoli 10. Kotona heitin kaksi leipää suuhuni ja menin nukkumaan. Aamulla väsymys painoi vieläkin, ja heräsin lopulta vähän ennen kymmentä. Eli taas semmoiset reilun 11 tunnin unet, eikä vieläkään ole pirteä olo. Nukkumaan ei kuitenkaan parane mennä, koska kohta pitää lähteä terapiaan.

Toivottavasti tämä hirveä väsymys ei jatku pitkään, muuten en oikeasti ehdi (=pysty) tekemään päivässä kuin sovitut menot. Vähän mietin jo sitäkin, kannattaako minun aloittaa 2 eri urheilukurssia, vai olisiko parempi jättää noita nollautumispäiviä ohjelmaan... Nythän niitä on 2 viikossa. Olisiko enempi parempi? No, eiköhän se tässä selviä. Toivon ainakin, että jaksaisin, voisi kuntokin nousta. Ja ehkä jopa saisin kursseja läpikin tältä syksyltä. Se olisi ihmeellistä.


8.9.2008

Epäonnistumisen pelko


Viime terapiassa terppa ehdotti, että pelkään epäonnistumista, koska epäonnistuminen tarkoittaa katoamista. Sitä, että lakkaa olemasta. Maailmanloppua. Lapsen maailmanloppu on, kun hän suututtaa vanhempansa tai ei saa näiltä huomiota. Minulla kumpikin toteutui, jos epäonnistuin. Mikään ihme, että pelkään epäonnistumista. Ei kai ole mitään kammottavampaa kuin se, että katoaa täysin jälkiä jättämättä vain siksi, ettei sanonut jollekulle päivää tai jätti roskat pöydälle avokin löydettäväksi.

Olen saanut myös toisen oivalluksen, mutten taaskaan muista, mikä se oli.

Nyt pitäisi kai alkaa hokea itselleen, ettei epäonnistuminen meinaa maailmanloppua. Minä en kuole, jos epäonnistun. Pitäisiköhän epäonnistumista harjoitella? Äh, se on kai vaikeaa epäonnistua yhtäaikaa vahingossa ja tarkoituksella. Ajatusmallia pitäisi siis vaihtaa lennossa. Miksei elämässä voisi olla harjoitteluosuutta niille, jotka eivät vielä osaa elää itsensä kanssa?

5.9.2008

Normalisoitumista


Ah, nyt saa taas syödä pelkäämättä seurauksia. Muutenkin tuntuu, että alun paniikki opiskelujen alkamisesta on alkanut väistyä. Ehkä se tästä. Olin tarkoituksella suunnitellut tälle viikolle joka päivälle jotain "pakollista" ohjelmaa, että tulisi testattua jaksanko sitä että joka päivä pitää lähteä jonnekin. Tähän mennessä on mennyt hyvin. Olen jopa alkanut pitää itsestäni vähän enemmän huolta, kun olen taas päässyt jotenkin rutiineihin kiinni.

Terapiassa pohdittiin tänään katkeruutta, ja miten monella eri tavalla laiminlyöjä on osoittanut, että me lapset olemme hänen arvojärjestyksessään viimeisenä. Niitä löytyi monta. Välillä hän on pistänyt työnsä tai oman mukavuutensa etusijalle jopa silloin, kun tämä valinta on vahingoittanut minua fyysisesti. Miksi hän on edes lapsia hankkinut?

2.9.2008

Puhu vatsallesi, se vastaa


Viime yönä pääsin vessasta sänkyyn vasta viiden maissa. Herätys oli sitten klo 12, jolloin viskasin vaatteet niskaan, kiedoin huivin likaisten hiusten peitteeksi ja hyppäsin bussiin. Terapiaan pääsin, ja pääsin sieltä poiskin, vaikka koko ajan vatsassa velloi ja jalat uhkailivat että rupeavat tärisemään hallitsemattomasti hetkenä minä hyvänsä. Määräsin itseni bussiin ja kotiin heti terapian jälkeen, enkä mennyt tapani mukaan kiertelemään kauppoihin aivojen nollaamiseksi terapian jälkeen. Bussissa otti päähän se, etten jaksanut sen enempää. Vakkarispurgujen ominaistuoksu ei tehnyt vatsalleni hyvää, ja toivoin vain että bussimatka olisi pian ohitse.

Mutta kotirapussa odotti yllätys. Joku itseni kokoinen ihminen oli hylännyt neljä pahvilaatikollista ihania vaatteita kenen tahansa otettavaksi. Tein löytöjä, ja keräsin itselleni yhden laatikollisen vaatetta, ja riensin kotiin sovittamaan niitä. Kotona piti taas levätä hetki, ennen kuin vatsa antoi tehdä mitään, mutta sitten peilin eteen. Ilokseni suurin osa vaatteista sopi, ja pari niistä oli loistavia löytöjä, kuten ruskea villapaita, joka on tarpeeksi pitkä, ts. selkä ei jää paljaaksi. Vielä pitäisi ratkaista, miten ahdan nuo uudet löydöt jo nyt pursuilevaan vaatekaappiini, mutta tuo oli todella mukava piristys arjen keskellä.

Aloin myös miettimään, miksen minä osta tuollaisia vaatteita silloin kun olen vaatekaupassa. Ostan vaatteita, jotka eivät sovi minulle, jotka tekevät minusta teinin näköisen, ja jotka eivät ole käytännöllisiä. Ehkä siinä on sitä itseinhoa. Kaupassa näytän aina miljoona kertaa rumemmalta kuin muuten. Ahdistun ympärillä pörräävistä huolitelluista ihmisistä, ja teinihelvetteihin (merkkiliikkeisiin, joissa kaikilla on korkkarit, täydellinen meikki ja muotivaatteet, myös asiakkailla) minun on turha edes yrittää, häädän itseni sieltä aika nopeasti, vaikka löytäisinkin jotain erikoista. En pidä itseäni sen arvoisena, että voisin näyttää hyvältä. Kotona makkarin peilin edessä sen sijaan annan itselleni luvan tykätä vaatteista, jotka sopivat minulle. Pitäisi kai siirtyä hyödyntämään joidenkin liikkeiden tarjoamaa kotisovitusta.

Onneksi nykyään ei tarvitse vaatteita ostella, kiitos anteliaiden naapurien, shoppailuaddikti-tätien ja kierrätyskeskuksen josta saa hyviä vaatteita ilmaiseksi.

Nyt voisin uppoutua Innon pariin ja sulatella tämän päivän ensimmäistä ateriaa: mustikkasoppaa ja kaksi karjalanpiirakkaa. Katsotaan, tapahtuuko niille jotain dramaattista. Ainakin vatsa selostaa kovaan ääneen sitä, mitä mieltä se minusta on.

1.9.2008

Psykosomaattistako?


Päivä alkoi mukavasti. Kävin yhdellä koululla neuvomassa harrastukseeni liittyen, kävelin kotiin, söin ja otin torkut. Sitten oli tarkoitus mennä tunniksi vapaaehtoiseksi ja sen jälkeen suunnata seuran syyskauden avajaisiin. Pipariksi meni. Tunnin vapaaehtoistelun jälkeen tajusin, että minulla on muuten pirunmoinen vatsakipu. Samaan syssyyn iski paniikkikohtaus. Sain itseni jotenkin pidettyä kasassa kotiin saakka, missä tärisin avokin sylissä aikani. Sitten alkoi oksettaa, ja vietin tunnin vessassa puhumassa norjaa.

Avokki on sitä mieltä, että olen nyt vain jännittänyt liikaa opiskelujen alkua ja tuota koululla käymistä, ja stressivatsani esittää protestiansa. Minä mieluummin uskoisin, että olen syönyt pilaantuneita pähkinöitä tms. En minä nyt niin heikko voi olla, etten kestä 2h jutustelua harrastuksestani koululaisten kanssa, ja tuntia vapaaehtoishommaa, kun siinä välissä sai olla neljä tuntia rauhassa. Että ottaakin päähän. Kaiken lisäksi minä VIHAAN oksentamista. (tähän väliin varoitus, että herkimmät sielut ja vatsat voivat pompata suoraan seuraavan kappaleen alkuun) En voi ymmärtää, miten bulimikot voivat kokea sen toimituksen rentouttavana. Kaikki siihen liittyvä on hirveää. Vessanpöntön haju, vatsan kouristelu, maku, se fakta että aina jotain menee nenään...

No, nyt olen jo pystynyt lipittämään tippa kerrallaan mustikkakeittoa. En tiedä, onko se kuinka tieteellisesti todistettua, että mustikka rauhoittaa kipeää vatsaa, mutta minulla ainakin toimii. Saa myös suuhunsa hyvän maun ja kun tietää, että se auttaa, jo maku helpottaa. Toivottavasti vatsa tästä vähitellen rauhoittuisi, että saisin nukuttuakin. Huomenna nimittäin olisi terapia. Salille menon voi kyllä unohtaa, pelkään että jos huomenna rupeaa riehumaan, joudun taas puhumaan norjaa.

Miksi, oi miksi kroppani ei anna minun tehdä edes mukavia asioita ilman että rankaisee minua? Vihaan kroppaani, sillä se vihaa minua.