29.10.2008

Rakas päiväkirja


Eilen helvetti jäätyi. Heräsin aamulla puoli 6, ja ennen kahdeksaa olin käynyt tunnin lenkillä, suihkussa ja syönyt aamupalan. Tänään helvetissä on sitten näemmä kunnolla pakkasta, koska heräsin itsekseni neljältä, enkä enää saanut unta, vaikka herätys on "vasta" kuudelta. Tuo ensimmäinen herääminen oli vähän vahinko, koska olin niin pirun väsynyt, että nukahdin sohvalle viideltä iltapäivällä ja heräsin vain siirtyäkseni sänkyyn. Aamuyöstä yritin sitten venyttää nukkumistani, mutta vihdoin puoli 6 oli pakko nousta. Siinä kieriessäni aloin laskeskella mihin aikaan aurinko nousee, ja totesin että jos se kerta on korkeimmillaan klo 12, niin kun yö ja päivä ovat yhtä pitkät, aurinko nousee kuudelta. Joten jos ihminen nukkuu keskimäärin sen 12h/vrk ja hän haluaa olla talvella hereillä mahdollisimman pitkään silloin kun aurinko paistaa (ettei iske kaamosmasennus), kannattaisi herätä kuudelta ja mennä nukkumaan kuudelta. Ihan kuuteen asti en jaksanut sängyssä pyöriä, mutta päätin että kun kerran pitää tuo uusi lääke ottaa aina aamupalan kassa ja minulla on nyt tulossa menoja, jotka alkavat klo 8 aamulla, voisin ottaa tavaksi herätä niin ajoissa että saan aamupalan syötyä klo 7:00-7:30. Eli siis kuudelta aamulla. Eilen olin todella aikaansaava, tein mm. listan kaikesta mikä on kesken, rästissä tai asialistalla, jos niistä saisi jotkut joskus valmiiksi. Lisäksi kävin kaupungilla tekemässä hankintoja jotka ovat olleet ikuisella ostoslistalla jo viime vuodesta. Tänään olisi tarkoitus mennä joogavenyttelyyn kahdeksalta (kun nyt vihdoin olen siihen aikaan hereillä!) ja sitten ommella ompelukoneella niin paljon kuin vain ehtii ja jaksaa. Pelkästään ompelukoneelle jonottaa tällä hetkellä 12 käsityötä, ja sitten ovat vielä ne jotka pitää ihan oikeasti tehdä käsin.

Tähän sisäisen kellon ajastamiseen liittyen yritän nyt luoda itselleni rutiineja, jotka a) sopivat minulle b) joista pidän. Minulla kun koskaan ei ole ollut sellaisia rutiineja, jotka olisivat pysyneet päivästä toiseen, joihin ei olisi liittynyt hirvittävää määrää tappelua ja joista olisin pitänyt. Yritetään siis opetella elämään. Minulla tuntuu nyt olevan myös hirveästi energiaa. Ainakin entiseen verrattuna, siis. Kuin jokin solmu olisi rintakehässä auennut. Onhan niitä vielä monta lisää ja tiedä taas, miten pitkään tätä kestää, mutta nautitaan nyt. Ainakin siihen asti kun uuden lääkkeen sivuoireet iskevät. :) Tähän mennessä ei ole vielä tuntunut miltään tuo uusi lääke. Pidetään sormet ja varpaat ristissä, että tämä jatkuu. Muutenkin mennyt ihan hyvin, kunhan ottaa illalla Tenoxin ja ennen sänkyyn menoa Zopinoxin.

Unentarpeeni on näemmä nyt tuollaiset 9 tuntia, joten ihan kuudelta illalla ei tarvitse nukkumaan mennä. Jos siinä yhdeksältä olisi sängyssä, niin hyvä, eikä tarvitsisi näin aikaisin sentään herätä. Taidan vielä palata vällyjen väliin, jos saisi vähän vakuuteltua kropalle, että nyt kannattaa vielä nukkua.

26.10.2008

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää


Nyt on sitten muistettu mielensärkijän hieno tapa laittaa minut nukkumaan, kun minun oli ensin annettu valvoa niin pitkään että olin hyperaktiivinen. Otetaan lasta kiinni yöpaidan kauluksesta ja toisesta jalasta ja heitetään niska-perse-taktiikalla sänkyynsä sellaisella voimalla että muksu lyö päänsä sängynpäätyyn ja itkee itsensä uneen. Ja siis tämä keino oli käytössä useamman kerran.

Muistan myös jonkun kerran, että minua kuristetaan ja potkaisen kuristajalta silmälasit päästä, mutta onko kuristaja veljeni vai mielensärkijä, ei hajuakaan... Muistoja kivuista on noussut enemmän kuin jaksaa kirjata, ja mietin yhä enemmän eikö kukaan tosiaan huomannut mitään. Olen tähän mennessä muistanut vain ala-asteen ensimmäisen käynnin terkalla, joka ihmetteli mustelmieni määrää. Hermostuin (vaikken tiennyt miksi) ja aloin selittää kuinka laiminlyöjä aina valittelee kun olen niin vilkas että telon itseäni kun kiipeilen puihin jne. Lapsi peittelee tehokkaasti. Muistaakseni terkka otti kyllä yhteyttä laiminlyöjään, mutta homma jäi sitten siihen kun sieltäkin tuli sama tarina.

Olen alkanut miettiä, kannattaisiko kirjoittaa kummeilleen ja muille perhetutuille, josko heistä joku olisi huomannut jotain. Jos sitä kautta voisin sitten muistaa enemmän. Olen nimittäin nyt ymmärtänyt että ellen muista niitä pahoja asioita, en voi myöskään muistaa hyviä, sillä ne on näemmä arkistoitu samoihin osastoihin päässäni. Kun muistaa sen pahan, muistaa myös ne hyvät jotka ovat joutuneet samaan laatikkoon unohduksiin.

Muistan nyt kolme kertaa, joina mielensärkijä on ollut vähällä tappaa minut. Kaikki ovat pikaistuksissa tehtyjä tapon yrityksiä, jotka olisivat voineet olla kohtalokkaita, jos joku ei olisi keskeyttänyt tapahtumaa. Minut on tähän mennessä yritetty ainakin kuristaa ja hukuttaa, saa nähdä mitä muuta vielä muistan. Rauhottavia ainakin kuluu, Tenoxia ja Oxaminia piti käydä ostamassa lisää. Olen kyllä syönyt nyt vain Tenoxia, kun Oxaminin rauhoittava vaikutus ei ole tarpeeksi vahva ainakaan sillä annoskoolla joka minulle on määrätty. Zopinoxia olisi pitänyt myös ostaa, mutta unohdin reseptin sohvalle. Ja sitten on tullut vain nukuttua. Tänäänkin ollut sellainen olo että vain makuulla on hyvä. Olin päivällä 4h hereillä enkä saanut sinä aikana tehtyä mitään. Illan tullen heräsin ja nyt kärsin unettomuudesta. Nukuttaa, mutta sängyssä tunnen taas kuristavat kädet kaulallani, enkä saa unta.

Miksi biologiseksi vanhemmaksi vain tullaan, mutta adoptiovanhemmaksi pitää hakea? Biologiset vanhemmat ne vasta hulluja ovatkin. Pitäisi seuloa väestöstä ne harhaiset yksilöt, joiden mielestä lasta pitää lyödä ja vaimoa varsinkin, ja steriloida varmuuden vuoksi. Tulisi maailmasta heti parempi paikka. Ehkä minun olisi pitänyt kuolla, olisi mielensärkijä päätynyt sinne minne kuuluu, vankilaan, eikä olisi mokoma tälläkin hetkellä kunnallisvaaliehdokkaana. Toivottavasti pääsen tänään äänestämään (siitä huolimatta että Sertralinin annoskokoa on nyt pienennetty minimiinsä että voisin tiistaina aloittaa uuden lääkkeen). Olisi ainakin yksi ääni vähemmän sille hullulle.


24.10.2008

Unimaratoonia työstäjälle


Eilen terapian jälkeen muistin että mielensärkijä on jossain vaiheessa meinannut hukuttaa minut pesuvatiin saunassa. Mitään tietoa, mikä sauna ja milloin, mutta koin sitten uudelleen sen saippuaisen pesuveden oksentelun. Eipä tullut lähdettyä vesijumppaan. Olo jatkui, kunnes pääsin kotiin ja nukuin päikkärit. Päikkäreiden jälkeen olo oli sellainen ettei tehnyt mieli enää mitään, ei syödä, ei juoda, ei nousta siitä sängyltä. Avokki repi minut kauppaan ja syötti sitten perusteellisesti. Syöminen auttoi siihen "puklailen pesuvettä"-oloon, vaikka se koko ajan taustalla velloikin. Yritä nyt syödä jotain, kun kroppa on sitä mieltä että nyt oksennellaan. Ruoan jälkeen en enää saanut pysymään itseäni hereillä, ja nukuin ainakin 15 tuntia. Taisi tulla henk. koht. ennätys, mutta tarkkaa tuntimäärää ei kukaan tiedä kun avokki ei katsonut kellosta, moneltako nukahdin. Nyt on sitten pirteämpi olo, enkä enää oksentele pesuvettä, vaikka saankin sen maun palautettua mieleeni aika helposti.

Laiminlyöjä on vastannut s-postiini että hän ei muista kertomaani tapausta ja laittoi lisäksi lainauksen jostain lehdestä. En tajunnut, mitä hän sillä tarkoitti, pitää luetuttaa se terpalla jos hän osaisi suomentaa. Minä käsitin, että laiminlyöjä kehottaa minua vain unohtamaan koko jutun ja toimimaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kertoohan se tietty hänen omasta selviytymismekanismistaan, mutta minä en nyt voi unohtaa. Hän ei taida ymmärtää sitä, ei ainakaan vielä.

Tänään ei tarvitse tehdä mitään, mikä on ihan hyvä juttu, sillä alitajunta tekee töitä täydellä teholla. Siitä huolimatta minulla on aika levollinen olo. Taitaa tämä päivä kulua telkkaria tuijotellen. Sääkään ei houkuttele ulkoilemaan.

21.10.2008

Elämä voittaa


Kun palasin sänkyyn avokin herättyä siinä kolmen aikoihin, jonkin ajan päästä muistin toisenkin muiston. Hoin "miksi aina yöllä (nämä kohtaukset iskevät)", ja sitten muistin kuinka ihan pienenä heräsin vanhempien riitelyyn keittiössä, ja aloin kai itkeä tai kutsuin äitiä, sillä mielensärkijä ryntäsi huoneeseeni (muistan vieläkin oven pamahduksen seinää vasten) ja kävi kimppuuni. Selvisi sekin, miksi olen viime aikoina kokenut että minua kuristetaan ja pidän lapsen käsilläni kiinni kuristajan ranteista. En tiedä kuinka pitkään kuristus kesti, mutta tunsin päässäni kipua enkä hetkeen tuntunut saavan henkeä ennen kuin aloin taas itkeä (nykyhetkessä siis). En muista, mikä sai mielensärkijän lopettamaan, mutta muistan potkineeni jaloillani patjan pintaa ja sitten hän äkkiä lopetti ja lähti takaisin laiminlyöjän luo. Huusiko laiminlyöjä jotain ja mielensärkijä hyökkäsi sitten hänen kimppuunsa tai jotain, en voi tietää. Muistan vain sen hullunkiillon mielensärkijän silmissä.

No, nyt aamulla päänsärky on hellittänyt ja minulla on jotenkin kevyempi olo. On kevyempi hengittää. Avokin kanssa ollaan nyt taas vähän enemmän voiton puolella ja avokki ymmärtää minua nyt paremmin. Samaan aikaan hän on surullinen, kun olen joutunut kokemaan tällaista.

Muistot ovat saaneet minut ajattelemaan, että ehkä mielensärkijä löi avioliiton alkuaikoina laiminlyöjää, mutta ehkä se sitten vähitellen muuttui "vain" henkiseksi väkivallaksi. Mutta ainakaan vielä en voi olla täysin varma, vaikka luulen, että niin siinä kävi. Nyt ymmärrän myös paremmin, miten niin aikaisin rupesin vihaamaan mielensärkijää, ja miksi olen niin pitkään kuin muistan pelännyt että hän tappaa minut / meidät. Aikoinaan pelko oli alitajunnassa, mutta vähitellen aloin tiedostaa sen, vaikka ihmettelinkin millä perusteella uskoin niin. Kouluaikoina olin täysin unohtanut sen että kimppuuni oli hyökätty aikaisemminkin.

Pahoinvointi jatkuu


Pitäisiköhän vaihtaa blogin nimeksi "Päänsärkijä". Siltä ainakin nyt tuntuu. Ai S*tana! 500mg Panadolia (vatsa tuskin kestäisi Buranaa), lämmin kaurapussi kiedottuna pään ympärille ja silti sattuu on missä asennossa tahansa. Henkisellä puolella olen järkyttynyt. Luulin ihan oikeasti että meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa juuri ollenkaan ennen kuin olin teini. Ne pari kertaa ennen sitä (jotka muistan) olen tänne kirjoitellutkin aiemmin. Nyt oksettaa, ahdistaa ja sattuu. Tiesikö laiminlyöjä siitä, että mielensärkijä löi minua? Tapahtuiko sitä vain kun hän ei ollut paikalla? Ja vaikka tiedän, että kysymys on järjetön, oliko minussa vikaa? Olen terppani mukaan temperamentiltani rohkea: teen mieleni mukaan, vaikka tiedän että siitä seuraa vaikeuksia. Olen siis tiennyt, että dioihin ei saa koskea, mutta kun on ollut tylsää olen päättänyt silti leikkiä niillä. Vähän jännitystä elämään.

Kuka lyö 2v. lasta? Ei kukaan! Ei 2v. muksu voi tehdä mitään sellaista että ansaitsisi pahoinpitelyä. Onko minua läiskitty muullonkin? Mieleeni pyrkii toinen muisto, jossa olen tuossa samassa asunnossa omassa huoneessani ja huudan täyttä kurkkua. Joku aikuinen on edessäni kumartuneena sängyn puoleen, veljeni on sängyllä. Aikuinen on ärtynyt minuun. Kuka se oli? Läimäyttikö hänkin minua koska itkin, vai oliko hän vain vihainen? Miksi itkin?

Tätä kirjoittaessani jokin muisto välähti tajuntaan ja pakeni heti kun tajusi joutuneensa valokiilaan. Sekin on pelottava muisto. Kuinka monta näitä oikein on? Miksi nyt? Aargh.

Seison vanhempieni makuuhuoneen ovella. Koko suku piirittää sänkyä ja lepertelee siskolleni joka on juuri päässyt synnytyssairaalasta kotiin. Kukaan ei huomaa minua, itkettää. Olen yrittänyt nykiä useampaakin aikuista hihasta, mutta edes mummo ei näe muuta kuin siskoni. Käännyn pois ja menen ilmeisesti leikkimään yksin olkkariin.

Minua työnnetään rattaissa, pompin ylös alas, rattaiden työntäjä on ilmeisesti laiminlyöjä, ja hän on vihainen. Minulla on pipo päässä ja se kutittaa.

Äh, päässäni pyörii. Katson kun mielensärkijä ja laiminlyöjä istuvat ruokapöydän ääressä ja katsovat minua. Aurinko paistaa ikkunasta sisään, on kai aamu koska laiminlyöjä juo kahvia. Istun veljeni sängyllä ja katson kun hän ja mielensärkijä leikkivät pienoisrautatiellä. Leikin maton hapsuilla ja meillä on joku kylässä. Konttaan unileluni luo ja otan sen syliini lattialta. Istun sänkyni reunalla ja heiluttelen jalkojani, halaan pehmolelua. Parun jossain vieraassa paikassa jossa on tummat seinät ja tiililattia, minulla on joku lelu käsissä, etsin laiminlyöjää tai muuta lohduttajaa. Olen kaupassa. Pihalla. Teen hiekkakakkuja, olenko yksin vai onko siinä joku? Kutsuuko joku minua siitä pois? Oliko minulla kurahousut? Juoksen kesällä pienelle nurmikon peittämälle kukkulalle pihalla, kiljun tyytyväisyydestä, käännyn katsomaan laiminlyöjää joka työntää sinisiä rattaita, mielensärkijä kävelee hänen rinnallaan, laiminlyöjän takana vähän jälkeen jääneenä. Juoksen takaisin hymyillen. Halaan pehmolelua pimeässä eteisessä. Olen polvillani ja nyyhkytän hiljaa. Aikuiset ovat taineet riidellä tai riitelevät parhaillaan. Vatsaani sattuu.

Menen kaverilleni kylään, minulla on mekko päällä. Heillä on oudon näköistä, joku aikuinen tulee tarjoamaan keksejä. Mennään olkkariin leikkimään. Laiminlyöjä hakee pois. Miksi nämä kaikki muistot niiltä ajoilta iskevät nyt? Minä en halua muistaa, sattuu. Mitä vielä minun pitäisi muistaa? Jos muistan, paranenko? Au mun pää. Haluan vain nukkua.

Keho muistaa


Heräsin yöllä painajaiseen, kävin vessassa ja palasin sänkyyn. Päätäni rupesi särkemään kauheasti, joten nousin sängyn laidalle ja aloin venyttämään niskalihaksiani auki ja kirosin narskuttelua kun aina on lihakset jumissa. Lihakset laukesivat, mutta kipu jatkui. Tunsin paniikin nousevan rinnassa. Pelkäsin oksentavani, mutta helpotuin kun totesin minulla olleen vain ilmaa vatsassa. Ajattelin, että kyllä se siitä, kunhan saan vain nukahdettua. Tarrasin avokkiin lohtua hakien, ja sitten vähitellen alkoi tulla itku. Itkiessäni vihdoin muistin.

Muistossa olen yksin (olen siinä asunnossa, jossa asuimme kun olin alle 3v.), ja minulla on tylsää. Menen olkkariin ja avaan yhden kirjahyllyn alakaapeista. Otan sieltä laatikollisen diakuvia, joita alan pinoamaan. Olen leikkimässä diakuvilla, kun mielensärkijä huomaa mitä teen, ryntää paikalle ja lyö minua avokämmenellä vasemmalle poskelle. Sitten hän rupeaa huutamaan minulle, jotain siitä kuinka kamala lapsi olen tms. Kesken huutamisen laiminlyöjä tulee kotiin. Muistaakseni hänellä oli takki päällä, hän piti toisella kädellä kiinni olkalaukun hihnasta ja toisessa kädessä hänellä oli muovikassi tai kaksi. Hän oli kai tullut kaupan kautta kotiin. Minä istuin lattialla ja pidin oikeassa kädessäni diaa. En ole varma, pidinkö toisella kädellä poskeani, mutta en muista itkeneeni. Laiminlyöjä tuijotti meitä suu auki, mutta en osannut sanoa oliko hän pelästynyt vai vihainen. Mitä sitten tapahtui?

Tätä kirjoittaessani koko vasenta puolta päästäni särkee niin kuin se olisi halkeamassa. Jouduin ottamaan rauhoittavan ensimmäistä kertaa kuukausiin etten saisi paniikkikohtausta ja avokki joutui lohduttelemaan minua pitkään, kun tuon tilanteen aiheuttama suru tuli vihdoin pintaan.

Olen nyt ymmärtänyt, ettei ongelma ollut niinkään siinä, ettei minua kehuttu tarpeeksi. Pohjimmainen ongelma oli, etten kokenut olevani rakastettu sellaisena kuin olin ilman ehtoja. Koin, (ja koen) etten saanut olla olemassa ellen pyrkinyt jatkuvasti parempaan suoritukseen kaikessa ja ellen täyttänyt vanhempieni odotuksia. Kun pohjimmiltani tunsin (ja tunnen) näin, mikään määrä kehuja ei riitä, vaikka niitä jatkuvasti kaipasinkin.

Ehkä se tästä. Kunhan vain tämä hillitön päänsärky hellittäisi... Lähetin tuon muiston myös s-postilla laiminlyöjälle, ja kysyin muistaako hän tuon tilanteen ja mitä sitten tapahtui. Saa nähdä, vastaako hän.

Olen kyllä muistanut tämän muiston aikaisemminkin, mutta ennen siihen ei liittynyt mitään tunteita. En myöskään muistanut lyömistä, muistin vain huutamisen. Nyt siihen liittyy hillitön kipu ja paljonkin tunteita. En ilmeisesti itkenyt, olin liian pelästynyt tai hämmästynyt tai sitten olin jo oppinut ettei kannata itkeä. Tai sitten itkin vähän, mutta lopetin kun laiminlyöjä tuli kotiin. En tiedä. Päähäni yrittää tällä hetkellä palata muitakin hetkiä, jolloin itkin tuossa asunnossa, mutten halua muistaa niitä nyt. Hemmetti, pää halkeaa justiinsa. Pitäisiköhän ottaa Buranaa, vai onko siitä mitään apua, kun kipu on 20 vuotta vanhaa?

20.10.2008

Jump!


Mikä on tämä kumma tunne, että on vihdoin saanut elämästään jonkinnäköisen otteen? Kai se kohta menee ohi. Laskut on maksettu ja tilillä on silti rahaa. Kämppä on siivottu, joka tavaralle on oma paikkansa, avokki palasi viikonloppureissustaan ja piti yllätyksestä jonka olin sillä välin tehnyt, olen syönyt aamupalan ja kohta pitäisi lähteä terapiaan. Ei edes ole tunnetta että olen unohtanut jotain todella tärkeää. Pyykkivuori valtaa kohta kylppärin lisäksi olkkarin, mutta tänään on aikaa tuhota se.

No niin, pää muistuttaa heti kaikista asioista, joita en onnessani muistanut. Siskosta piti olla huolissaan, eilen piti tehdä yksi juttu joka on vieläkin tekemättä, ikkunatkin mokomat pesemättä. Ah, on se ihanaa, kun kantaa mukanaan tällaista tyytyväisyyden tuhoajaa. Riehukoon nyt ihan rauhassa, minä en välitä.

Eilen yritin katsoa dokkaria New Yorkin alaisissa tunneleissa asuvista ihmisistä, mutten pystynyt katsomaan kuin vähän alkua. tulipahan taas monta syytä arvostaa sitä mitä meillä on. Meillä on asunto, jossa on vessa ja suihku. Meillä on huonekaluja, mahdollisuus pestä pyykkiä ja jääkaappi jossa säilyttää ruokaa. Me voimme nukkua ilman että pitää jatkuvasti kuulostella lähestyykö joku ihminen meitä, eikä tarvitse viritellä ansoja niiden varalta jotka mahdollisesti olisivat tulossa kimppuun. Mutta tuli siinä myös mietittyä, mitä ihmisellä täytyy olla että hän voi olla onnellinen. Mikä on tarpeeksi?

10.10.2008

Painukaa hiivattiin, kun mikään kelpaa


Syy, miksi en ole nyt niin usein kirjoittanut, on että olen ollut niin vihainen kaikelle. Samaan aikaan olen ollut turta, ajatuksissani, en läsnä. Tekisi mieli julistaa koko maailmalle "Ei sitten! Ei kiinnosta minuakaan! Haistakaa paska!". Tuntuu, että vaikka kuinka yrittää, paskaa tulee niskaan, joten miksi välittää.

Esimerkiksi nyt haukun itseäni niin yhdestä asiasta, etten saanut enää unta. Kyse on noista juhlista. Olin avokin puheista käsittänyt, että minäkin saan kutsua kavereitani tuonne juhliin. Nyt sitten tänään avokki suuttui, ja sanoi että minun olisi pitänyt kysyä häneltä ennen kuin kutsun ketään, ovathan ne hänen juhlansa. No, nyt sitten olen kutsunut yhden ihmisen, jota avokki ei juhliinsa halua. Tulen hulluksi, kun en tiedä onko hän edes pääsemässä paikalle, kuvittelen miten paljon vaivaa hän on jo esim. lahjan eteen nähnyt ja kun yritän keksiä ratkaisua joka ei loukkaisi ketään. Toinen asia, mistä tunnen syyllisyyttä, on se että menin ostamaan itselleni neljällä kympillä jotain kivaa mielenpiristykseksi, kun olen sen reilu 600€ miinuksella. Ei kelpaa, että uskon meidän selviävän tästäkin, että minäkin tarvitsen jotain piristystä, että ajattelen että jos on jo satasia miinuksella, muutama kymppi ei enää taloutta kaada... Kätkin ostokseni, ja toivon ettei avokki huomaa niitä ennen kuin rahatilanne on korjaantunut. Mutta samaan aikaan tiedän, että se on turha toivo. Pelkään kuitenkin kummassakin tapauksessa niin paljon sitä, että avokki suuttuu (ja jättää minut, ja minä katoan), etten saa toimittua niin kuin järkevintä olisi. Järkevintähän olisi kertoa että näin on käynyt, juu, olen paska, mitäs tehdään asialle. Mutta ei. Alitajuntani vaatii minua nyt rypemään tässä syyllisyydessä, sehän vain osoittaa kuinka minä oikeasti pohjimmiltani olen täysin arvoton epäonnistuja, joka ei osaa mitään.

Tämä turtumus johtuu kai siitä, etten millään saa yrittämisestäni palkintoa, joka saisi minut kokemaan että kannatti yrittää. Tänäänkin söin hyvin ja säännöllisesti, kävin jumpassa ja pyörälenkillä, siivosin juhlia varten, mutta kaikki se on turhaa. Kaikki se muuttui paskaksi heti, kun avokki suuttui. Miten hemmetissä pääsee eroon ajatuksesta, että on arvoton elämään, jos ei voita Nobelia joka päivä? Tai tuskin olisin tyytyväinen edes silloin, kun voisin sanoa voittaneeni Nobelin rauhanpalkinnon eilen, ja tänään saan sen kemiasta. Se, että minä olen tyytyväinen, ei ole koskaan ollut tarpeeksi. Jos minä olen ollut tyytyväinen mutta mielensärkijä ei, minun on pitänyt alkaa haukkumaan itseäni siitä, että kehtasinkin olla tyytyväinen kun oikeasti asiat ovat päin persettä ja näin myöntää että mielensärkijä tietää paremmin kuin minä ja harjoittaa näitä katumusharjoituksia syntieni korvaamiseksi. Elämässä ei saa olla mihinkään tyytyväinen. Jos tänään sai ysin, ei se riitä, vaan huomenna pitää saada kymppi. Jos huomenna saa kympin, pitää ylihuomenna saada 11. Hemmetti.

Hyvä kirja aiheesta on "liian tunnollinen", löysin sen kirjastosta tuossa joku päivä. Kirjassa käsitellään kiltin tytön ongelmaa, eli sitä kuinka tytöt opetetaan ylitunnollisiksi ja heidät kasvatetaan naisiksi jotka eivät ikinä ole tyytyväisiä saavutuksiinsa ja vaativat itseltään aivan liikaa. Kirjoittajat osoittivat minulle, ettei ongelma ole pelkästään perheen sisäinen, vaan on myös rakennettu sisään yhteiskuntaan. Tyttöjä ei rohkaista "riehumaan", mutta heidän sanallista kehitystään kannustetaan paljon enemmän kuin poikien. Koulussa saa arvostusta kun on hiljaa ja saa hyviä numeroita. Media pistää mahdottomia vaatimuksia "supernaiseudesta", johon työelämä heittää omat arvonsa ja vaateensa. Pitäisi olla pullantuoksuinen muumimamma, teräksenkova bisnesnainen, yhteiskunnallisesti tiedostava, aikaansa seuraava, itseään kehittävä supernainen, jolle mikään ei ole mahdotonta. Oli kyllä aika järkyttävää saada eteensä ihan lukuja, kuinka paljon alle 35v. loppuun palaneita nuoria naisia onkaan (kylläkin Ruotsissa, mutta kai se pätee Suomeenkin).

Eipä se kyllä pitkään lämmittänyt tuo ajatus, etten ole yksin ongelmani kanssa. Aloin korjaamaan itseäni, että vaikka muut eivät vaatimuksia saavuttaisikaan, kyllähän minun täytyy. Vaikka hampaat irvessä, sillä eihän minulla ole oikeutta olla onnellinen. Olenhan pohjimmiltani niin hirvittävän kamala, ettei sitä kukaan suostu uskomaan, ja siksi minulla voi olla kavereitakin. Jos he suostuisivat myöntämään itselleen sen, millainen oikeasti olen, he katoaisivat heti. Aivan varmasti. Katsokaa nyt, millaisen sisäisen paskiaisen kanssa minun pitää elää! Aina, kun ajattelen jotain positiivista, se torppaa sen. Jos olen hetken aikaa rennon onnellinen, se heti muistuttaa jostain mikä voi mennä pieleen. Jos haluan vain nukkua klo 04 aamulla, se alkaa pyörittämään päässäni kaikkia mahdollisia ja mahdottomia virheitäni tai "virheitäni", jotten vain saisi nukuttua. Sen tavoite on tehdä minusta onneton ylisuoriutuja, joka ei koskaan nauti mistään, mutta on silti kaikessa maailman paras. Vaikka järjellä ymmärrän, että jos joku inhoaa elämäänsä, hän tuskin saavuttaa yhtä paljon kuin ihminen joka osaa elää itsensä kanssa, tämä sisäinen paskiainen on sitä mieltä, että jos lakkaan inhoamasta itseäni, en voi enää saavuttaa mitään. Olenhan inhonnut itseäni lähes koko elämäni, ja silti päässyt sisään nykyiseen kouluuni. Ha!

9.10.2008

Jos koet, että sinulla on ylimääräistä rahaa, laske tarkemmin


No voihan "#¤%&/("#¤%!!! Ja vielä kerran *"#¤%&/*!! Avokilla ei ollut viime kuussa tuloja lainkaan (koska Kela sai jostain päähänsä että avokki on jo valmistunut, eikä siis ole enää oikeutettu opintotukeen), joten minä sitten jätin vuokran maksamatta että oli jotain millä elää. Tässä kuussa avokki sitten taas pyysi että en maksaisi vuokraa ennen kuun puoliväliä, sillä hän saa vasta silloin palkkansa. Eli nyt minulla on 2 vuokraa rästissä, Kela perii "ylimääräistä" eläkkeensaajan asumistukea pois 365€ (koska avokki saa tässä kuussa palkkaa), ja pitäisi tänä viikonloppuna kestitä sukua ja kavereita valmistujaiskekkereiden merkeissä. Voihan... No, kyllä te tiedätte. Kun lisäksi meillä on tv-lupa rästissä, syödä pitäisi ja lääkärissä käydä (ja ostaa määrättävät lääkkeet), niin johan on ilo irti.

Ratkaisuni: Toivotaan ja rukoillaan, että avokin vanhemmat antavat lupaamansa valmistujaislahjan sittenkin rahana. Anotaan Laiminlyöjältä kaikki rahat mitkä sieltä voisivat irrota. Myydään yksi munuainen kummaltakin Venäjän mafialle ja tarjotaan juhlissa hapankorppuja veden kanssa. No ei sentään. Ensin kävin ostamassa 40€:lla kaikkea kivaa parvekkeelle (vitutukseen). Kun ei enää vituttanut niin paljoa, kokosin itseni ja lähetin rahanruinauspostia laiminlyöjälle. Juhlat kustannetaan niillä rahoilla, joilla minun pitäisi maksaa vuokra tälle kuulle, ja lainataan sitten avokilta rahaa että saan yhden vuokran maksettua. Toivottavasti laiminlyöjä pystyy maksamaan toisen vuokrani. Sitten kärvistellään, kunnes avokki saa palkkansa ja sen jälkeen maksetaa rästissä olevat laskut ja ne asiat jotka viime kuussa oli pakko ostaa Visalla. Ehkä se tästä. Jos ei, ainahan voi tosiaan  myydä turhimpia elimiään itämafialle.

Sunnuntaina tapaan pitkästä aikaan yläasteen aikaisen kaverini. Hän on itseasiassa jo kaupungissa, mutta niin tiukalla aikataululla kokoustamassa, ettei ehditä nähdä ennen sunnuntain juhlia. Jännittää, ja samalla toivon, että vuosien yhteydenpidottomuus ei rasittaisi liikaa suhdetta, vaan vieläkin löytyisi yhteisiä asioita.