31.12.2009

Krooh... Pim!


Kuten vähän arvelinkin, terapian jälkeen aloin nukkua. Eikä sille meinannut loppua tulla. Nukuttuani yli vuorokauden heräsin syömään ja kutomaan. Sitten iski hirveä olo. Oksetti, sattui, ahdisti. Avokkikin oli jo mennyt nukkumaan, joten ei oikein voinut sieltä pyytää apuja. Yritin syödä, olo paheni. Olin syömättä, olo paheni. Päätä särki, vatsaa särki. Lopulta olin niin yliväsynyt, että korvissa humisi. Yritin mennä nukkumaan, mutta uni ei tullut. Sen sijaan tärisin, ynisin ja herätin avokin ja sain itkettyä. Heti kun avokki nukahti taas, itku iski taas hetkeksi. Torkahdin itsekin välillä, kunnes taas rupesin tärisemään tai jotain muuta. Lopulta nousin, otin särkylääkkeen, rauhottavan ja muroja ja menin katsomaan, tulisiko jo aamupiirrettyjä. No, kello oli vähän yli viiden, eli ei. Otin sitten piirrettyjä dvd:ltä, ja katsoin niitä kaksi tuntia, kunnes lopulta oli pakko mennä nukkumaan. Ja sitten minä nukuinkin taas tuntikaupalla. Onneksi on avokki: Hän kävi ostamassa minulle ruokaa ja lääkkeitä, ei tarvitse ilman olla. Kirottu uusi vuosikin tulee tähän sotkemaan. Haluisin päästä poliisin juttusille, mutta eikös se yksi ole juuri lomalla. Pöh...


29.12.2009

Pomppii ja kukkuu


Joo, olen yhä hereillä. Joo, tiiän, että kello on puoli kolme, ja huomenna pitää... Hups! TÄNÄÄN pitää lähteä junalla klo 10, että ehtii terapiaan. Kun terppa nyt oli niin kiltti, että järjesti minulle kesken lomansa ihan terapiakerran, niin olisihan se hyvä kun sinne menisi levänneenä, eikös? No, minä tiedän tämän, ja siksi olen nyt viimeiset kaksi yötä pomppinut hereillä ja päätin näemmä kukkua nytkin hereillä. Mutta! Minullapa on hyvä syy, tai peräti kaksi!

Syy yksi pilata terapia nukahtamalla:

Löysin niin kivan neulepuseron, että semmoinen pitää tehdä. Ai että miksikö sen takia pitää kukkua hereillä? No, siinä ei ollut ohjetta kuin (ilmeisesti) turkiksi ja kuvin, eli pitää tehdä salapoliisintyötä ja verestää muistia, miten tehdään palmikkoneulosta jne., että osaa sitten arvata, miten tuollaista voisi tehdä, ja voisi huomenna rynnätä ostamaan lankaa ja ruveta kokeilemaan. Ainakin helmineulosta tulee reuniin, ja tarvitsen apupuikkoja ja...

Ai että huono syy? No on minulla toinenkin syy! Syy kaksi:

Löysin koneeltani hyvää musaa, jota en ole kuunnellut aikoihin, kun en ollut siirtänyt sitä vanhalta koneelta tälle. Ja nyt se on pakko kuunnella kaikki yhteen putkeen, eikä siksi voi mennä nukkumaan. Aina, kun tulee tauko, unohtaa mennä nukkumaan, ja kesken biisin ei voi mennä nukkumaan. Ha! Siitäs sait, eikös olleetkin hyvät perustelut?

Ai eikö? Juu, myönnetään... Välttelyähän tämä. Näin viime yönä niin hirveitä painajaisia, ja sitä edellisenä, ja sitä edellisenä, etten halua mennä nukkumaan. En halua mennä sinne terapiaankaan. Menen kaupungille shoppailemaan itseni rahattomaksi, että voin sitten pyytää avokilta lisää rahaa. Suututan terpan, suututan avokin, kaikki hylkäävät ja jättävät minut ja sitten on taas kaikki hyvin, eikös? Mutta ainakin on sitten lankaa ja apupuikkoja ja hyvää musaa ja paljon, paljon univelkaa, sillä univelkahan on hyvästä. Se on itsensä rankaisua ja osoittaa, kuinka olen heikko ja huono kun en edes hereillä pysy. Kyllä vanhoissa tavoissa on hyvä pysyä, ah, kuinka ihanaa...


27.12.2009

Joulupäivän muisto

Nyt ollaan anoppilassa, ja ainoa yhteys nettiin on miniläppäri, joka on liian pieni kymmensormijärjestelmälle, joten tämä postaus kirjoitetaan kahdella sormella. Toissa yönä en meinannut millään saada unta. Pyörin ja kierin. Yritin kysellä itseltäni, mikä on. Onko se huoli avokista, joka on kipeänä, joka minua valvottaa? Onko se vieressä yskivä ja pyörivä avokki? Onko se joku tunne? Ei auttanut. Sitten aloin tunnustella kehoani. Vatsaan sattui kuin suolisto olisi ollut täynnä lasinsiruja. Aloin miettiä ihan yleisesti, mikä sen voisi aiheuttaa, ja kuinkakohan monta muistoa olen säilönyt vatsaani, kun muistin Virtahevosta olohuoneessa, että kauhu varastoituu vatsaan.

Aloin etsiä vatsastani kauhua, ja löysin itseni silmät kauhusta laajentuneena, keho kauhusta jäykkänä vetämässä henkeä huutaakseni ”EI!”, vaikka tiesin sen olevan jo myöhäistä. Ilahduin muistosta, harmittelin, kun se oli niin rajattu, ja aloin kysellä itseltäni, missä olen ja mitä tapahtuu. Ja niin minä muistin. Olin vanhempieni makkarissa, leikkimässä lattialla, kun mielensärkijä tulee huoneeseen. Siskoni, joka on siinä kolmen vanha, seuraa häntä. Mielensärkijä istuu sängyn laidalle, ja kysyy: ”Rampamieli, oletkos sinä yhä ihan varma, ettei isi saa enää leikkiä sinulla?” ”Joo.” ”No, sitten isin pitää leikkiä siskollasi.” Pomppasin pystyyn ja huusin ”EI!”. Mielensärkijä hymyili ja nosti siskoni istumaan polvelleen. ”Mutta jos sinä et anna, niin isin on pakko.” ”EI!”. Ja sitten hän raiskasi siskoni ja minä painuin lattialle nyyhkyttäväksi kasaksi. Kun mielensärkijä oli hoitanut hommansa ja saanut tyydytyksensä, hän laskiyhä itkevän siskoni lattialle ja lähti huoneesta. Minä menin lohduttamaan siskoani ja päätin, etten enää ikinä anna siskolleni tapahtua mitään pahaa.

Muisto sai minut lähtemään sängystä ja menin alakertaan ravaamaan edes takaisin. Olin turta. Harkitsin soittamista kriisipuhelimeen, mutta silloin appiukko heräsi vessaan ja ihmetteli, mitä teen hereillä. ymmärsin, etten saisi missään puhuttua rauhassa, joten päätin keittää itselleni teetä. Keittiössä tartuinkin omenaan ja puraisin sitä. Silloin itku tulvahti pintaan. Olin menettänyt siskoni insestille. En ollut pystynyt suojelemaan häntä sen enempää kuin itseänikään. Pakenin avokin kainaloon ja itkeä vollotin täyttä kurkkua. Onneksi on väliovia, niin anoppi ei herännyt.

Nyt ymmärrän, miksi minulla on ollut pakottava tarve suojella siskoani. Nyt olen voinut luopua taakastani. Mutta sydämeeni on nyt viilletty uusi, tuore haava, joka polttaa eikä anna minun nukkua. Se on syyllisyyttä, josta vapautumiseen tarvitsen terpan apua. Pistinkin hänelle tekstaria, sopisiko puhelinaika näin tauon keskelle. Tunnen myös paljon muuta. Surua, voimattomuutta, häpeää ja epätoivoa. Miksen voinut muistaa tätä aiemmin? Nyt minun pitää soittaa poliisille ja sanoa että haluan täydentää kertomustani. Mitä sanon, kun he kysyvät, miksen muistanut tätä aiemmin? Siskolle pitää kertoa, mutta miten? Miten varmistan hänelle tarpeeksi apua ja tukea? Pitää miettiä terpan kanssa asiaa.Ehkä perhetapaaminen kriisikeskuksessa minun, ammattilaisten, siskoni ja hänen kaverinsa kesken? Ongelma vain on kertomisen hänessä synnyttämä häpeä. Hän voi kokea minun pettäneen hänet, kun kerron niin monelle asiasta, joka likaa hänet. Ja mikä pahinta, olen kertonut kaikille ennen häntä: poliisille, terpalle, auttajille…

Kunkin on taakkansa kannettava, ei voi mitään…


20.12.2009

Havaintoja


Tätä ei kyllä usko Erkkikään, mutta minä olen päässyt ylös sohvaltani ja siivonnut! Nyt on siivottu eteinen, vessa ja keittiö. Enää on makkari ja olkkari jäljellä, eikä vielä ole edes joulu! Meillä ei ole enää likaisia astioita, pyykkipino on alkanut pienentyä, ja olen melkein vaihtanut lakanat! Mitäs vielä... Niin, luin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa, ja tein havaintoja. En tunne itseäni vieläkään, mutta olen saanut itsestäni joitain asioita selville tässä viimeisen vuoden mittaan: 1) pidän kasveista 2) pidän lehtivihreän väristä 3) pidän yhdistelmästä joulunpunainen ja valkoinen 4) pidän punaiseksi maalatusta pellistä. Lisäksi tunnustin, että minussa on läheisriippuvaisen piirteitä. Olen sairastunut vahvuuteen siinä, että vaadin itseltäni täydellisyyttä peittääkseni häpeäni.

Päivän mittaan olen tajunnut, että minä, ikuinen jouluihminen, olen yrittänyt parhaani mukaan hypätä koko juhlan yli. En haluaisi viettää sitä. En ole lähettänyt joulukortteja, ostanut lahjoja tai koristellut mitään. Edelliset joulut ovat kai jättäneet sellaiset arvet, etten enää halua odottaa iloista, turvallisen tuntuista lämminhenkistä juhlaa, kun siitä ei kuitenkaan sellaista tule. Nytkin näyttää huonolta, sillä avokki on lumipyryn takia jumissa viimeisimmällä kongressimatkallaan, eikä pääse Suomeen. Toivottavasti lumipyry luovuttaa jossain vaiheessa, että ei venyisi enää tuo reissu. On hän jo päässyt istumaan lentokoneeseen, mutta lähtölupaa ei saatu, joten jäi kuivaharjoitteluksi se istuminen.

Toivottavasti pääsen joulukammostani tässä siivotessani, että tekisi sitten mieli tuoda joulukuusi puhtaaseen kotiin. Nimittäin jos sitä ei pian tee, sitä ei ehdi tehdä ennen kuin pitää lähteä sukulaisrundille...


18.12.2009

Nukuin, nukun, tulen nukkumaan


En sitten enää mennyt tällä viikolla kouluun, nukuin molempien koulupäivien ohi. Tänään sain ihme kyllä käytyä terapiassa ja poliisin juttusilla ja vielä kaverilla kylässäkin, mutta nyt on pakko taas mennä nukkumaan. Toivotaan, että talviuneni loppuu viimeistään kevääseen.

13.12.2009

Ihme on tapahtunut


Heräsin, sain syötyä, tiskattua ja tehtyä tehtävät, joiden palautuspäivä on huomenna.

.

.

.

ps. Kai minä sanoin, että poliisi haluaa kysellä lisää ensi perjantaina?


11.12.2009

Pim! Olet hereillä


Ei taas... En sitten loppujen lopuksi mennyt päivällä nukkumaan, mutta nyt illalla yritin. Aloin haukotella telkkarin ääressä niin voimakkaasti, että ajattelin nukkumatin heittävän unihiekkaa heti, kun vain iskisin pään tyynyyn. Mutta ei. Heti iskettyäni pääni tyynyyn halusin kokeilla taas kehooni asettumista. Sitten en voinutkaan ajatella muuta kuin sitä, miltä kipu selässä tuntuu. Sellainen kipu, joka syntyy, kun on ruoskittu koko selän täydeltä. Sitten muistin, etten lapsena ymmärtänyt, miten elokuvassa selkään ruoskittu mies irvisteli ja huusi niin paljon. Eihän selkään ruoskiminen nyt NIIN pahalta voi tuntua. Ja sitten olinkin niin hereillä, ettei ollut muuta tehtävissä kuin hakea yöpalaa ja alkaa katsoa telkkaria. Äh pöh.

Huomenta!


Heräsin juuri vaellettuani alitajunnassani semmoiset 15 tuntia. Näin unia, pitkiä ja paljon, ja välillä havahduin sen verran, että pystyin tekemään töitä. Yritin palata ruumiiseeni, ja onnistuin käsieni osalta, mutta keskivartalon kohdalta teki tiukkaa. Pääsin melkein navan korkeudelle, mutta sitten tuli kohta, josta hirveän yrittämisen jälkeen sain irti vain muiston, jossa karjun tuskasta. Siis huusin niin lujaa kuin ääntä lähti, ja tiesin sen johtuvan kivusta, mutten tuntenut kipua. Myöhemmin aloin miettiä, olenko ikinä tuntenut niin kovaa kipua, että olisin huutanut vastaavalla tavalla. Muistin montakin kertaa, kun lääkäri on osunut kipeään kohtaan ja olen kiljaissut, mutta ikinä en tuolla tavalla.

Eli tämän päivän saavutukset: Sain unessa vapautettua pitkään vankina olleen hahmon, joka unessa oli jumalan oikea käsi. Kun hän oli päässyt vapaaksi, hän pystyi taas jatkamaan työtään, eli kaiken tekemistä paremmaksi. Sain palattua kehooni osittain, ja löysin muiston. Juhlin tätä syömällä aamupalaa. Nyt voisi siis mennä takaisin nukkumaan.

9.12.2009

Väsymys iski


Huomenta. Heräsin tänään vasta yhden jälkeen iltapäivällä, mikä on huono, sillä tänään oli koulua kahdeksasta eteenpäin. Nyt olen taas menossa nukkumaan ilmoitettuani koululle, että jään saikulle ja maksettuani laskuja. Ainoa, minkä vuoksi olen yhä hereillä, on, että odotan psykiatrin soittoa että oikeasti saisin sen lapun saikulle jäämisestäni. Eilen koulun jälkeen olin niin väsynyt, että menin heti nukkumaan. Heräsin ysiltä, ja en saanut unta ennen aamukolmea. Valvoessani luin sitten loppuun Mirjan tarinan. Se jäi kesken, sillä hänen äitinsä pakotti hänet lopettamaan hoidon "tuloksettomana" ilmeisesti omien syyllisyydentunteidensa painamana. Kirjan loppu sai minut kuohuksiin. Olin niin vihainen Mirjan äidille. Yritin houkutella tunteitani esiin. Sukelsin niin syvälle alitajuntaani kuin pääsin, ja hain tunteeni asumaan mieleni taloon. Hirmuisen väännön jälkeen onnistuin. Tulin surulliseksi ainoan ystäväni, ensimmäisen kissani kuolemasta. Itkin kissaani, joka kuoli jo yli 14 vuotta sitten ja yritin suhtautua ilolla suruun sen sijaan, että olisin ahdistunut. Lopulta sain nukahdettua.

Herättyäni painajaiseen, jossa tapoin kolme kimppuuni hyökännyttä miestä uudelleen ja uudelleen, eivätkä he vain millään kuolleet, aloin taas metsästää alitajunnassani syytä tähän. Löysin pienen tytön, jolla oli musta kangas silmiensä peittona. Pienen onkimisen jälkeen selvisi, että hän on oikeudentuntoni. Hän yritti tehdä maailmasta oikeudenmukaisen ajatuksen voimalla, mikä on hirvittävän suuri vastuu pienelle tytölle. Yritin vakuuttaa häntä, että poliisi tutkii nyt minuun kohdistuneita epäoikeudenmukaisuuksia, ja että oikea tuomari tulee joskus sen asian tuomitsemaan, minun ei enää tule yrittää korjata niitä. Mutta ei. Lisäksi sain moitteita siitä, että olen itse toiminut vastoin lakia jatkuvasti (vaikka hirmuisen onkimisen jälkeen näitä tapauksia nousi mieleeni vain yksi: sain kaupassa rahasta väärin takaisin, enkä huomauttanut siitä.) ja kuinka haluan tappaa mielensärkijän. Näistä syistä minut on oikeudenmukaisuuden nimissä tapettava, enkä saa koskaan olla onnellinen. Lopulta väsyin vääntämään kättä asiasta, ja nousin sängystä.

Sitä en osaa sanoa, miksi olen nyt näin väsynyt. Miksi minä? Miksi nyt? Soittaisi nyt se psykiatri, nukahdan pystyyn. Jos menen sänkyyn odottamaan.


6.12.2009

Kaksi kirjaa luettu


...Kolmas menossa. Joy Hayward - Insesti : nuoret seksuaalisen hyväksikäytön uhreina on selkeästi suunnattu lapsille ja teini-ikäisille, jotka ovat joutuneet seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi ja ehkä ovat vielä vaarassa joutua uudelleen sen uhreiksi. Kirjan lopussa onkin seksuaalisuuteen liittyvä sanasto, jos anatomian termit eivät ole tuttuja. Ensimmäisessä luvussa on kertomuksia, joiden kulku muuttuu sen mukaan, päättääkö lukija, että uhri kertoo, vai ei. Lyhyesti: mitä aikaisemmassa vaiheessa kertoo, sitä paremmin käy. Toisessa luvussa kerrotaan insestiin liittyvistä tunteista ja kysymyksistä, joita uhrilla voi olla. "Sinusta ehkä tuntuu tältä, ja se on normaalia". Kolmas luku kertoo eri tavoista pärjätä tapahtuneen kanssa, miksi ne ovat ymmärrettäviä ja mikä niissä on huonoa. Kirja yrittää antaa lukijalleen varmuutta ja sanoja, joita kertomiseen tarvitaan ja kannustaa hankkimaan apua.

Nyt luen Leo Hildénin kirjaa. Mirja, lapsena raiskattu : kertomus eräästä hypnoosihoidosta on melkeinpä jännityskertomus. Kerta toisen jälkeen Mirja sukeltaa alitajuntaansa ja saa tiedonpalasia, joita sitten yritetään tulkita. Vähä vähältä paljastuu totuus haalaripukuisesta miehestä ja syy Mirjan sairasteluun alkaa selvitä. Vielä en ole kuin puolessa välissä, joten en tiedä, miten tarina päättyy, mutta jos kiinnostaa, mitä hypnoosihoito käytännössä on, luulisi tästä kirjasta selviävän. Olen nyt alkanut miettiä, pitäisikö minunkin antaa hypnotisoida itseni. Olisiko se keino päästä käsiksi niihin muistoihin, joihin minulla nyt ei ole pääsyä? Olisiko se sen arvoista? Entä tuleva oikeudenkäynti? Katsotaanko minut epäluotettavammaksi todistajaksi, jos minut on hypnotisoitu jossain välissä? No jaa, ehkä en ihan heti huomenna ole hypnoterapeutin puheille ryntäämässä. Kiirellisempiäkin asioita on, kuten hierojalle meno. Kipeä kylkeni on muuttunut kipeäksi kohdaksi, joka ulottuu koko rintalihaksen poikki edestä ja selkärankaan selän puolella. Hengittäminen sattuu jollei pysyttele makuulla, ja makuulta nouseminen sattuu, jos sen yrittää tehdä kuten ennen. Pitää työntää itsensä pystyyn käsillään, niin ei satu, ainakaan niin paljoa.


4.12.2009

Taas on lukemisen aika


Myös eilen meni yksi Temesta. Kun se poisti ahdistuksen, sen alta paljastui väsymys. Olin väsynyt, ja ahdistuin siitä. Miksi? Tätä pohdittiin sitten terapiassa. Mietittiin, pelkäänkö rentoutumista vai sitä, etten ole riittävä, kun väsyn. Terapian jälkeen menin kirjastoon, sillä tarvitsin kirjallisuutta pinoon tehtäviä, joita koulusta on nyt annettu. Samalla tuli tarve hakea luettavaa insestiin ja narsistiseen persoonallisuushäiriöön liittyen. Ensimmäinen kirja on niin täyttä asiaa, että tekisi mieli kirjoittaa se tänne sana sanalta toisesta luvusta eteenpäin. Ensimmäisessä luvussa kirjoittaja "vain" kertoo, mitä hänelle tapahtui. Toisessa hän alkaa kertoa siitä, miten hän asiat kokee ja ymmärtää, miten hän alkoi parantua. Hän osaa sanoa niin monet asiat, jotka minä kyllä tunnen, mutta joita en osaa muotoilla. Lukekaa siis kaikki: Jacqueline Spring - Hyvästi, isä : insestin uhri kertoo tervehtymisestään.

Muut hakemani kirjat, joita vielä en ole ehtinyt aloittaa, ovat:

Marketta Joutsiniemi - Naimisissa narsistin kanssa

Leo Hildén - Mirja, lapsena raiskattu : kertomus eräästä hypnoosihoidosta

Joy Hayward - Insesti : nuoret seksuaalisen hyväksikäytön uhreina

Sandy Hotchkiss - Miksi aina sinä? : narsismin seitsemän syntiä

ja näissä piireissä jo klassikoksi muodostunut:

Tommy Hellsten - Virtahepo olohuoneessa : läheisriippuvuus ja sisäisen lapsen kohtaaminen

Muista kirjoista lisää, jahka ehdin lukea niitä.

2.12.2009

1. Temesta käytetty


Myös toisesta kuulustelupäivästä selvittiin ilman rauhoittavia. Yliajalle mentiin, ja asianajajani joutui lähtemään kesken, mutta asiat saatiin kirjattua. Minä olin huomattavasti rauhallisempi kuin kuulustelija (tai pikemminkin kirjaaja) tai asianajaja, joita kokemukseni tuntuivat järkyttävän. Kun vihdoin pääsin lähtemään kotiin, itkin kotimatkalla onnesta: minun ei enää tarvitse muistaa. Kaikki on nyt kirjoissa ja kansissa, järjestelmä muistaa puolestani. Kun pääsin kotiin, järjestimme kakkukahvit sen kunniaksi, että tutkinta pääsi vihdoin alkamaan, kun annoin tutkijoille materiaalia. Sain illalla unta, vaikka pää alkoikin väittää, etten tehnyt täydellistä selostusta kuulustelussa.

Seuraava päiväkin meni hyvin. Heräsin, myöhästyin vähän koulusta, olin ja opin kunnes piti lähteä kotiin, menin terapiaan, kävin kirjastossa, tulin kotiin. Mutta nyt illalla alkoi ahdistus ja piti ottaa Temesta. Miksi nyt? Aloinko vasta nyt miettiä, mitä tein? Joka tapauksessa lääke tuntuu alkavan vaikuttaa, joten menen takaisin sänkyyn yrittämään nukahtamista.


1.12.2009

Kuulustelu: 1. päivä


Tänään meni neljä tuntia poliisilaitoksella, huomenna jatketaan. Alku ei alkanut kovin lupaavasti. Ihmettelin, kun asianajajani ei ilmestynyt paikalle. Syy: olin sopinut hänen kanssaan, että tapaisimme toimistolla ennen poliisilaitokselle menemistä, ja menisimme sitten sieltä yhdessä kuulusteluun, enkä tietenkään muistanut sitä! Että hävetti. Hävettää vieläkin, mutta yritän hokea, että se oli pieni juttu. No, lopulta sitten olimme kaikki paikalla, ja aloin kertoa. Pari lausetta, ja kuulustelija kirjoitti pitkään. Kun hän antoi luvan, kerroin lisää, ja taas hän kirjoitti. Kuka olisi uskonut, että kuulustelussa olo voi olla noin tylsää! Olisin varmaan ruvennut torkkumaan jossain välissä, ellen olisi ollut niin huolissani siitä, että unohdan jotain. Lisäksi kun puhuttiin suuhun raiskaamisesta, kurkkuni lihakset päättivät mennä spasmiin, joka jatkuu yhä. Minulla oli eväänä vain karkkia, ja loppupuolella vatsassani oli aika huono olo. Aina välillä asianajajani kysyi jotain, tai sitten kuulustelija, ja minä vastasin, ja taas kirjoitettiin. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen hän vihdoin luki minulle sen, mitä oli kirjoittanut seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pahoinpitelyistä 1980-luvun loppupuolelta. Minä korjasin pari kohtaa, hän kirjoitti, asianajajani kysyi jotain, minä kerroin jne., kunnes kaikki olivat tyytyväisiä, ja sitten jatkettiin eteenpäin. Neljässä tunnissa pääsimme melkein vuoteen 1992. Kuulustelu päätettiin 20:57, jonka jälkeen vielä kävimme läpi pöytäkirjan ja korjasin pari kohtaa, ja taas kirjoitettiin. Lopuksi sain allekirjoittaa jokaisen sivun kuulustelupöytäkirjasta.

Tässä vaiheessa minulle ei vielä voinut kertoa mahdollisesta tutkinnan edistymisestä, sillä ensin kuulemiseni pitää olla valmis, ettei tieto vaikuta siihen, mitä kerron heille. Sen verran puhuin asianajajani kanssa, että jotkin teot voivat olla vanhentuneita, mutta ihme on, jos tämä ei mene ainakin syyteharkintaan syyttäjälle asti. Siitä eteenpäin ei sitten mikään ole varmaa. Monia sukulaisiani kuullaan nyt sitä ennen, ainakin sisaruksiani nuorimmaista lukuunottamatta ja vanhempiani.

Mutta! Minä selvisin ensimmäisestä päivästä, ja tein sen ilman rauhoittavia! Ok, olen sairauslomalla, ja voi olla, että olen pois koulusta vielä keskiviikonkin, mutta tämä on silti suuri voitto! Kotimatkalla muistin vielä yhden "pikku"jutun, joka taisi unohtua kertoa (seksuaalinen hyväksikäyttö), mutta sen voi varmaan lisätä huomenna. Muuten minä kerroin kaiken, ja muistin jopa lisää kuulustelun aikana, joten pystyin vastaamaan kysymyksiin aika hyvin. Tietty ihan kaikkea en voi muistaa tai tietää. Minulta mm. kysyttiin, millaisia ääniä kuulin suuhunraiskaukseni aikana, ja miksei laiminlyöjä tullut apuun, vaikka nukkui seinän toisella puolella ja minä itkin huoneessani raiskauksen yhteydessä. Mistä hitosta minä tiedän? Minulta kysyttiin myös, sainko hyväksikäytöstä tai pahoinpitelyistä vammoja, jotka olisivat yhä todennettavissa. Mistä minä tiedän? Ei sitä ole koskaan tutkittu. Voi siis olla, että päädyn vielä lääkärin tökittäväksi, jos tutkinnanjohtaja päättää sen olevan tarpeen.

Asianajajani vaikuttaa pätevältä, ja pysyi kärryillä paremmin kuin minä. Hän esitti välillä tarkentavia kysymyksiä, myös sellaisia, joita en olisi itse keksinyt tehdä. Tietysti hän tarvitsi myös tietoja, joilla minä en tee mitään, kuten jutun tapausnumeron, mutta tällä hetkellä tuo virallinen osuus jäi aika vähiin. Kuten hän hokee, juttu on vielä niin alussa. Esitutkinta on vasta aloitettu, mitään pöytäkirjoja ei ole valmiina, syyteharkinta on vasta kaukana tulevaisuudessa, ja menee ikuisuus, ennen kuin tiedetään, mitä tästä jutusta tulee. Onneksi tässä vaiheessa ei vielä tarvitse tietää minun vaatimuksistani muuta kuin että vaadin rangaistusta kuulustelupöytäkirjassa kertomistani asioista ja että esitän muut vaatimukseni myöhemmin asianajajani kautta.

Nyt kun vielä saisi unta... Pää ei oikein usko, että tässä välissä voi levätä ja taistelu voidaan silti voittaa. Käyn yhä kierroksilla ja mietin mitä sanoin, mitä olisi vielä pitänyt sanoa ja unohdinko jotain todella tärkeää ja oleellista. Mietin myös (hassua kyllä), mitä he (asianajajani ja kuulustelija) minusta nyt ajattelevat. Pöhkö minä. Työtäänhän he vain tekevät, ja kai he ymmärtävät, että ihminen minun tilanteessani voi unohdella asioita, sekoittaa asioita ja ylipäätään olla inhimillinen. Minä olen se, joka ei anna itselleen oikeutta olla inhimillinen. Saati sitten onnellinen siitä, että kaikki nuo tapahtumat, joista tänään kerroin, on nyt kirjattu kirjoihin ja kansiin, ja minä voin nyt unohtaa. Ah! Mikä onni.


26.11.2009

Sattuu! (ja tapahtuu)


Eilen siis soitti poliisi. Heti perään soitin asianajotoimistoon ja sain järjestymään tapaamisen tälle päivälle. Hän ehtii myös maanantaina paikalle, niin saan kerrottua sekä poliisille että asianajajalle samalla kertaa kaiken, niin ei tarvitse kahteen kertaan kaikkea kertoa. Sitten päätin ottaa rauhoittavan, kun kävin niin ylikierroksilla. En löytänyt Oxaminiä mistään. Olen täydellisesti hukannut ne, tai sitten olen syönyt ne loppuun, enkä vain muista sitä. Joka tapauksessa, otin sitten kaksi Truxalia, kun ei muutakaan ollut, ja lähdin terapiaan. Terapiassa meinasin nukahtaa, ja kun pääsin junaan, nukuin koko matkan. Kun asemani kuulutettiin, en saanutkaan itseäni hereille. Olin noussut ylös, pyörtynyt lattialle ja havahduin vasta, kun minua ruvettiin siitä potkimaan ylös. Paikalle soitettiin ambulanssi, kun en pysynyt jaloillani. Lanssissa katsottiin minulta sydänfilmi, verenpaine yms., mikä olisi voinut pyörtymiseni selittää. Jos olisin tässä vaiheessa ymmärtänyt, miksi pökräsin, olisin varmaan pyytänyt, että olisivat vain vieneet minut kotiin nukkumaan. Sen sijaan päädyin ensiapuun, jossa minulle tehtiin verikokeita, sain migreenilääkettä kun valitin päänsärkyä, ja nukuin odottaessani lääkäriä. Lääkäri tuli, tutki ja passitti kotiin nukkumaan. Pääsin taksilla kotiin, jossa odotti huolestunut avokki.

Mitä tästä opimme? Ei enää Truxalia silloin, kun ei halua ruveta nukkumaan. Nyt minulla on koko vasen kylki ja vasen käsi, joiden päälle kaaduin, hirveän kipeä. Odotan vain, milloin niihin tulee kunnon mustelmat. Olen nyt myös onnistunut saamaan junan myöhästymään, kun piti odotella lanssia... Pahoitteluni kaikille kanssamatkustajille!

Tänään avokki jäi kotiin, että sai huolehdittua että heräsin asianajajan tapaamiseen. Tapaaminen kesti puoli tuntia, jonka aikana vastailin yleisluontoisiin kysymyksiin (montako sisarusta sinulla on jne.) ja allekirjoitin lapun, jolla annoin asianajajalle luvan toimia asianajajanani. Kyselin myös itse. Sain selville, että maanantaina minulle varmaan selviää, mitä tutkinnassa on tähän mennessä tehty, ja että tutkinta varmaan jatkuu ensi vuoden puolelle ja silloin vasta selviää, mitä syyttäjä päättää tehdä.

Asianajajan luota pyöräilin psykiatria tapaamaan. Pyysin ja sain sairauslomaa tästä päivästä ensi viikon keskiviikkoon, jotta voin tarvittaessa jäädä kotiin nukkumaan tuon poliisin tapaamisen vuoksi. Huomenna minulla ei olisi kuin tentti, mutta en ole pystynyt lukemaan siihen, joten se jää välistä. Maanantaina voi olla, että olen jännittänyt iltaa niin, ettei minusta ole menemään kouluun ja tiistaina voi olla, että joudun jäämään kotiin nukkumaan väsymystäni maanantain jäljiltä... Samalla koko lääkitys meni uusiksi. Cymbalta vaihtui Venlafaxiniin (Efexorin rinnakkaislääke) ja rauhoittavaksi sain Temesta-nimistä lääkettä 1 mg tarvittaessa. 30 tabletin pakkauksen pitäisi kestää tammikuuhun. Venlafaxinin pitäisi lisätä myös toimintakykyä, koska se piristää. Toivotaan, että näistä olisi apua. Psykiatri kyllä muistutti, ettei mikään lääke poista sitä, mitä minulle on tapahtunut, tai muuta oikeusprosessia helpoksi. Voimia ei saa pilleristä. Tiedetään, tiedetään...


25.11.2009

*Syö kyntensä*


Poliisista soitettiin. Haluavat kuulla minua. Kuulustelu ensi maanantaina klo 17->. Menee varmaan joitakin tunteja. AAAAAAAAÄÄÄÄÄÄÄGGGGHH!! Saako pyörtyä? Asianajajan hommaamista ei voi enää lykätä, se on pakko tehdä nyt. Saa nähdä, saako tällä varoitusajalla ketään, joka ehtisi tulla tuonne kuulusteluun kanssani. Mutta en vain ole saanut aikaiseksi (lue: halunnut) hankkia sellaista, ja nyt on pakko. Onneksi tänään on terapia ja huomenna psykiatri (vaikka se nainen ei osaa kuin huokailla ja kirjoittaa reseptejä). Eikä mitään muuta. Minulla on koulua vasta perjantaina, kiitos opintojeni korvaavuuksien. Onpahan aikaa sopeutua ajatukseen. Paha vaan, että perjantaina klo 8:00 on tentti, johon en ole vielä alkanut lukea. Keskittyminen on varmaan huippua. Eikä voi edes syödä suklaata lohduksi, kun helvetillinen hammaskipu alkaa heti, jos viisaudenhampaan jättämään koloon menee mitään sokeria.

Onkohan olemassa lääkettä, joka auttaisi kohtaamaan tämän oikeusprosessin? Nykyiset rauhoittavani ovat kuulemma niin mietoja, etteivät huumeiden käyttäjät ole edes kuulleet että niin mietoja on olemassa (ihmeellistä, mitä tietoja sitä muiden blogeista löytääkään). Toisaalta, ei ehkä ole hyvä, jos olen kuin humalainen joka välissä... Sen näkee sitten, mitä täti ehdottaa.


22.11.2009


...Viime yönä paha painajainen. Todella paha. Saatana käytti tyttöjä hyväkseen, ja sai nämä unohtamaan sen kaiken. Ja minä yritin estää. Avokki piti saada heti lähelle, kun vihdoin heräsin. Ja nyt pitäisi mennä nukkumaan. Yritetään...

Pööt


Ei tarvitse olla huolissaan. Olen vain ollut aivan pööt. Olen pyrkinyt olemaan ajattelematta mitään muuta kuin mitä sinä päivänä on pakko ajatella, ja silti unohtanut puolet. Viikon pahin päivä oli keskiviikko, jolloin minulta revittiin viisaudenhammas ja heti perään oli tentti, josta puudutus vei pahimman terän, mutta ikävä kyllä myös keskittymisen. Tänään olen pessyt pyykkiä, pelannut avokin kanssa uutta lautapeliä, jonka löysin kirpparilta, ja katsonut hyvin, hyvin paljon ö-luokan ohjelmia dvd:ltä. Tänään piti tehdä jotain aivan muuta, mutta suunnitelmat menivät pieleen pääasiassa siksi, että nukuin yhteen ja ehdin valoisana aikana vain käydä kaupassa. Ulkotöitä parvekkeella on ikävä tehdä, jos ei näe mitään.

Terapiassa olen enimmäkseen huokaillut, kuinka olen väsynyt. Ihan kaikkeen. Itseni haukkumiseen, syyllistämiseen, ajattelemiseen, pohtimiseen, vihaan, muistoihin. Rajansa kullakin, ja minun tuli tässä. Jos tästä nyt alkaisi se elämä, ettei menneisyys enää riivaisi niin paljoa ja voisin elää elämääni ajattelematta jatkuvasti jotain ikivanhaa? Tulevaa oikeusjuttua en ole ajatellut. Minulle riitti se, että sain tehtyä rikosilmoituksen. Nyt se on jonkun muun kädessä, ei enää minun harteillani. Suostun murehtimaan enää sitä, että sipsit loppuivat kesken leffan, ja keskittymään vain siihen, että ensi viikolla on vuoden viimeinen tentti. Sitten ne ovat ohi tammikuuhun asti, jolloin alkavat näyttökokeet.


8.11.2009

Kun keräily menee yli


Joskus on hyvä muistuttaa itseään, että on ihmisiä, jotka yhä elävät henkilökohtaisessa helvetissään, ja että asiat voisivat olla pahemminkin. En ikinä haluaisi, että puolisoni joutuisi miettimään puoli tuntia vessanpöntöllä, pomppiako hakemaan lämmittämättömästä varastosta lisää tavallista wc-paperia, vai käyttääkö vaimon keräilyesineestä pari arkkia. Onneksi kirjoittaja osaa myös repiä huumoria tilanteestaan: Hello Kitty -fanaatikon miehen elämää. Mies parka. Toivottavasti mikään hengetön tavara ei ikinä tule minulle rakkaammaksi kuin rakas avokkini.


6.11.2009

Pakko olla paniikissa (?)


Näin viime yönä unta, jossa oltiin renesanssin ajan hovissa. Balettiesitys oli käynnissä, ja jotenkin päädyin esitykseen mukaan. En tiennyt yhtään, mitä minun pitäisi tehdä, joten yritin ennustaa, mitä muut tekevät, ja toimia sen mukaan. Enimmäkseen meni pieleen, ja siskoni, joka oli yksi esiintyjistä, sähisi minulle vihaisena esityksen sotkemisesta (Eli mielensärkijän hovissa yritin tehdä parhaani, mutta se ei riittänyt). Sitten seurasin baletin johtajatarta, joka esitteli paikkoja vieraalleen, joka oli nuori mies. Johtajatar hehkutti, kuinka heillä on kaikkea uutta tulossa baletin ja oopperan suhteen, ja kuinka he kovasti yrittävät pysyä trendien mukana. Sitten hän kutsui miehen katsomaan uutta esitystä, jonka pitäisi olla erittäin huvittava. Minä hyppäsin sitten tuon miehen nahkoihin. Hän pääsi katsomaan esitystä yksityisaitioon, jossa oli lisäksi nuori nainen. He rakastuivat ja seurasivat esitystä käsikkäin. Esitys oli hauska ja koko yleisö nauroi, mutta sitten kuultiin, että tarkastajat olivat tulossa. Tarkastajat vahtivat siveellisyyttä ja sitä, että kaikki menivät ajoissa nukkumaan. Koska mies ja nainen olivat pitäneet toisiaan kädestä, he olivat syyllistyneet rikokseen. Niinpä tarkastajat tulivat ja veivät miehen pois. Juuri ennen pois raahaamistaan hän (minä) pyysi epätoivoisena viimeistä halausta rakastetultaan. Sitten hänet tuomittiin helvettiin, jossa hänet pistettiin metallihäkkiin, joka oli melkein veden alla. Joko hän roikkui kaltereissa pysyäkseen pinnalla, tai hellitti ja vajosi häkin pohjalle, joka oli sulaa laavaa. Jos hän yritti paeta, hänen yläpuolellaan olevat pikkupojat kivittivät häntä ja häkkiin valui lisää vettä. Tätä jatkui pitkään, kunnes päätarkastaja tuli hakemaan häntä pois oikeudenkäyntiin. Sitten seurasin naista, jolla oli pieni lapsi mukanaan. Lapsi oli mukamas esittänyt raskauttavat todistukset miehen tapauksessa. Kun nainen kuulusteli lasta tarkemmin, kävi ilmi, että lapsen mielestä nänni oli nänni, penis oli nänni, käsi oli nänni. Itse asiassa lapsen mielestä jokainen ruumiinosa oli nänni. Tästä kauhistuneena nainen sieppasi lapsen mukaansa (erittäin kovakouraisesti), ja raahasi tämän oikeuden eteen vaatien miehen vapauttamista. Lapsihan oli puhunut väärin, sillä hän nimitti kättäkin nänniksi. Sitten herätyskello soi. Päätarkastajaa ei saatu tuomittua.

Nännihän on lapselle jotain, jota imetään. Siksi ymmärrän, että tämä kertoo taas insestistä. Minä rankaisen unessa itseäni hellyyden kaipuustani ja rakastamisen halustani. Mutta halusin myös vapauttaa väärin perustein tuomitun itseni. Muita merkityksiä en halua ajatella.

Olen nyt  monta päivää ollut aivan hälytystilassa, mutten aivan ymmärrä, miksi. Olen myös hirvittävän väsynyt. En muistanutkaan, että ihminen voi olla näin väsynyt. Ei vain ruumiiltaan, mutta myös mieleltään. En halua tietää maailmasta enää mitään, haluan vain jäädä peiton alle mukavaan pimeyteen ja olla tietämättä mistään mitään. Eniten haluan, ettei minun enää tarvitsisi tehdä mitään. Ei varata aikaa hammaslääkärille viisaudenhampaani takia, ei hankkia asianajajaa, ei tavata rehtoria, ei vastata sähköposteihini, ei vastata puhelimeeni... Kahden viikon totaaliloma, jooko? Eikö? Että tenttiin pitäisi lukea? Millä voimilla? Miten?


3.11.2009

Oikeusaputoimistosta soitettiin


Ei voinut varmaksi sanoa, mutta hänestä näyttää siltä, että jos teko katsotaan törkeäksi, se ei ole vielä vanhentunut. Törkeän vanhenemisajaksi hän sai 20 vuotta, sitä lievempi vanhenisi 10 vuodessa vanhan lain mukaan. Tämä minun tapaukseni menisi tuohon törkeän piikkiin meidän molempien mielestä, mutta sen ratkaisee viime kädessä oikeus. Lopuksi hän neuvoi tekemään rikosilmoituksen ja kääntymään sitten yksityisen asianajajan puoleen. Juttu on heille liian iso, joten he eivät sitä ota, mutta saan yksityisen asianajajan käytöstä oikeusapupäätöksen, ja joudun maksamaan siitäkin vain 30%. Sitten hän neuvoi, mistä tässä kaupungissa löytää asianajajan, ja jos haluan naisen, mistä toimistosta löytyy. Lopuksi hän toivotti kaikkea hyvää. Sitä tässä tarvitaan. Nyt odotellaan enää, milloin tulee kutsu kuulusteluihin. Siihen mennessä pitäisi olla asianajaja hankittuna, sillä hänen pitäisi tulla kuulusteluun paikan päälle. Huh huh.

Tänään jäin kotiin nukkumaan, olen yhä väsynyt. Sain syötyä, joten voisi mennä takaisin nukkumaan.


1.11.2009

Lomalla


Oikeasti paljon parempi olo. Avokkikin huomautti, että olen aivan eri ihminen kuin torstai-aamuna. Kevyempi olo. Olen kirjaimellisesti saanut työnnettyä huoliani jonkun toisen harteille. Nyt vain panikoin koulujutuista. Olen ollut niin paljon pois, että hommia on kertynyt, ja pelkään, miten selviän niistä kaikista. Olen ollut pois kahdesta tentistä, kun en ole ehtinyt lukea niihin, muttei niihin nyt ehtisi lukea, kun on kolme tenttiä tulossa. Lisäksi huomiseksi pitäisi palauttaa moniste, jota en ole edes saanut, ja yksi maikka on vielä velkaa minulle lisätehtäviä poissaolojen takia. Ehkä toinenkin lykkää niitä minulle pian, kun jäin hänen tunneiltaan taas kolmena päivänä pois viime viikolla. Augh. Mutta siitä huolimatta paljon kevyempi olo. Vielä, kun saisin nukuttua. Vuorokausirytmini on aivan sekaisin. Viime yönä heräsin kolmelta, menin nukkumaan viideltä ja heräsin yhdeltä. Käy nyt sitten koulua tämmöisellä rytmillä. No, yöllä on sentään lukurauha, kun ei voi meluta ettei avokki herää.

29.10.2009

En kuollutkaan


Mutta se on täysin avokin ansiota. Meinasin kuolla. Nukuin rehtorin tapaamisen ohi, enkä edes ilmoittanut mitään. Hävettää. Aioin ilmoittaa terpalle jääväni kotiin, sillä minulta oli voimat täysin loppu, mutta sitten avokki tuli kotiin. Imin hänestä voimaa, ja hetkessä olin vaatteissa ja sain jopa syötyä! Huomautinkin, että hän tekee ihmeitä. Meillä oli nyt hänen vanhempiensa auto käytössä, joten hän lupasi heittää minut terapiaan ja sieltä sosiaalitoimistoon ja tulisi vielä vaikka mukaan, jos tarve on. Se oli se, josta sain ne voimat nousta ylös. Se, että avokki tukee ja tulee mukaan. Ei hänen sitten loppujen lopuksi tarvinnut tulla haastatteluun mukaan, mutta ilman häntä en olisi edes mennyt. Terapiassa oli hirveä olo, mutta lopuksi kuitenkin olin rauhallisempi. Terppa oli huomauttanut, että ehkä en pelkääkään, että minulle käy jotain pahaa, vaan että nuorimmaiselle käy. Häntähän tässä yritetään suojella.

Sitten avokki vei minut sosiaalitoimistoon, jonne en olisi ilman häntä edes löytänyt. Minulle oli varattu tunnin tapaaminen, mutta aikaa kuluikin 1,5h. Välillä yökötti niin, että olin kaksin kerroin, välillä halusin vain pois, mutta minä kerroin! Minä vastasin kaikkiin heidän kysymyksiinsä, ja sain sovittua jopa seuraavan tapaamisen. Molemmat työntekijät ihailivat urheuttani ja sitä, että tulin, vaikka se selkeästi oli minulle vaikeaa. Seuraava tapaaminen on sitten sellainen, jossa olen minä, nuorimmainen ja nuo työntekijät. Tapaamisen jälkeen minulla oli hirveä nälkä. Ulkona oli hirveän kylmä, ja jouduin odottamaan avokkia pitserian vieressä. Olo ei ollut mikään paras, mutta sitten avokki tuli, antoi halin ja pusun ja ... tätä ette usko..! Veti laukustaan esiin elokuvan, jota olen himoinnut pitkään, mutta johon minulla ei ole ollut varaa! Sitten hän antoi minulle rahaa jolla ostaa ruokaa ja vei minut rautatieasemalle. Hän ei voinut vielä työjuttujen takia palata kanssani, mutta junamatka menikin sitten ihan hurmoksessa. Minulla oli vatsa täynnä ja maailman ihanin mies rakastaa minua! Olen todella onnekas. Kotona menin nukkumaan, ja nousin vasta, kun avokki tuli ovesta sisään. Hän kävi vain hakemassa vaatteita ja lähti taas, nyt hakemaan vanhempiaan lentokentältä. Pitäisi olla jo nukkumassa, mutta päätin, etten mene huomenna kouluun. Olen ansainnut sen. Kolme lepopäivää tämän helvetin jälkeen on vähin, mitä voin itselleni tarjota.


28.10.2009

Kuolen!


Ei mene hyvin. Tänään olisi ollut tentti, ja tentin uusinta. En mennyt. En saanut yöllä unta, nukahdin aamusta, löin herätyskellon hiljaiseksi ja nukuin neljään. Herättyäni oli kamala olo. Kylmä, nukutti, päätä särki. Heiluin hetken hereillä ja menin takaisin nukkumaan. Heräsin kahdeksan jälkeen. Sitten päätin saada itseni hereille ja siivosin jääkaapista kaiken pilalle menneen pois. Vein samalla kierrätykseen kaiken muun, mikä oli kerännyt pölyä jo pitkään. Sitten, uskokaa, tai älkää, TEIN RUOKAA!. En edes muista edellistä kertaa. Mutta nyt en saa syötyä. Ruuan haju yököttää, nieleminen yököttää, ruuan tunne vatsassa yököttää. Plus väsyttää ja päätä särkee. Kylmäkin, niin kuin olisi kuume nousemassa. Mikä ihme minulla nyt on? Onko tämä vain järkytystä siitä, että vein asioita eteenpäin, vai jännitänkö huomista? Huomenna pitäisi heti aamusta mennä kertomaan rehtorille opettaja Ö:stä, sitten olla koulussa pari tuntia ja lähteä terapiaan ja sieltä lastensuojelulle puhumaan. Ajatuskin huomisesta oksettaa. Yäh, yöh. Milloin elämä alkaisi helpottaa? Olen kyllästynyt pelaamaan korkeimmalla vaikeustasolla.

Jos taistelisi ruokaa vatsaansa ja menisi nukkumaan. Saa nähdä, milloin herään, toimitaan sitten sen mukaan.

Reinen linkki: http://susupetal.vuodatus.net/lue/2009/10/sinulle-en-sula-koskaan

26.10.2009

Rampamieli pelastaa kaikki


Mikä ihme minulla on, että jos näen, että joku on pielessä, minun pitää heti korjata se. Ja sitten syytellä itseäni siitä, että menin tekemään jotain. Nyt olen taas mennyt tekemään jotain asialle, joka on kiusannut isoa joukkoa ihmisiä, ja nyt syytän itseäni siitä. Meillä on nimittäin koululla opettaja, kutsutaanko häntä vaikka opettaja Ö:ksi, koska A-luokkaa hän ei ole. Ihminen, jolla on taito saada oppilaansa erittäin vihaisiksi ja sekoittaa kaikkien päät yksinkertaisimmissakin asioissa. Hän on joko huonoin tai toiseksi huonoin tapaamani opettaja koko opiskeluaikanani. No, mitä minä teen? Käyn kiltisti hänen tunneillaan, vaikka ne henkisesti ovatkin yhtä kidutusta, ja luen sitten kotona sen, mitä olisi pitänyt koulussa oppia? En. No, myönnettäköön, yritin sitä alkuun. Ei toiminut. Sitten päätin boikotoida tunteja, ellei niillä pidetä tenttiä tai muuta tärkeää. Ei toiminut. Aloin nimittäin lukea vähän tarkemmin sen ihmisen antamia monisteita ja muita tietolärpäkkeitä, ja löysin väärää tietoa. Lisäksi sain jatkuvasti kuunnella luokkatovereiltani valitusta kyseisestä "&¤#%"##¤":stä (heidän sanansa, ei minun). Ja sitten sain vielä korjata heidän vääriä käsityksiään tuon "opettajan" jäljiltä. Hermo meni. Lähetin kirjeen rehtorille, ja nyt hän haluaa haastatella minua torstaina. Voi hitsi. Nyt minä pilaan sen ihmisen elämän ihan vain siksi, että hän on moniongelmainen, yksinäinen ja haluaa päästä opetuksestaan mahdollisimman helpolla kunnes eläkepäivät koittavat.

Lisäksi en tänään mennyt kouluun. En syönyt viikonlopun aikana lääkkeitäni, en syönyt enkä viime yönä saanut nukuttua kun itkin. Joten tänäaamuna en sitten jaksanut lähteä minnekään, vaan otin lääkkeen ja menin sänkyyn ja annoin vierotusoireiden tulla. Terapiaan sentään yritän mennä. Pakko. Pää on taas niin sekaisin. Olen alkanut tajuta, mitä tuli tehtyä, kun tein sen rikosilmoituksen. Paniikki alkaa hiipiä päälle. Lisäksi vielä pitää mennä hyökkäämään meidän koulun epäkohtien kimppuun. Aargh. No, olen sentään syönyt tänään aamupalaksi kaksi karjalanpiirakkaa ja mehua. Heti paljon terveellisempää kuin mitä eilen tuli syötyä, eikös?


25.10.2009

Älä jätä syömättä lääkkeitäsi


...Älä jätä syömättä. Älä jätä. Älä. Paska olo. Kuin olisi lihaskramppeja, mutta ei ole. Siis aivot väittävät, että lihas kramppaa, mutta lihas on eri mieltä. Ei ole hyvä tämä. Lisäksi en saa syötyä. Tämän päivän ruuat: Hunajaa, mehua, pussillinen juustosuikeroita. Ei ole hyvä tämä. Olen nukkunut koko viikonlopun, joten ei ole tullut oltua hereillä sillon, kun olisi pitänyt ottaa lääke. Ei ole hyvä tämä. Sipe mököttää yhä, ja on nyt nälkälakossa. Minkä lisäksi minun kuulemma pitäisi ostaa hopparihousut. Mikäs siinä, kunhan joku muu maksaa. Ei ole hyvä mikään.

Kaiken lisäksi aloin katsoa elokuvaa Gothica (neloselta). Ei ole kiva leffa tämä. Kauhuleffoihin pitäisi laitta erityinen varoitus siitä, etteivät ne sovi hulluille tai puolikuntoisille. Ja minä kun en osaa jättää leffaa kesken kun kerran aloitan.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?


Katsoin tässä elokuvan ykköseltä. Vangitut (Asylum/Englanti 2005) kertoo psykiatrin vaimosta, joka sairastuu rakkauteen. Elokuva sai minut miettimään naisia, jotka uudelleen ja uudelleen hakeutuvat sen luo, joka hakkaa, vaikka väliin änkisi poliisi, psykiatri tai oma lapsi. Mies, joka käy säännöllisessä työssä, on oman lapsen isä ja kohtelee vaimoaan kunnollisen miehen tavoin, jää siinä silmänräpäyksessä, kun nainen näkee miehen, joka on sairas ja vaarallinen. Intohimo vie naiselta aviomiehen, lapsen, elintason, mielenterveyden, vapauden ja lopulta hengen. Miksi? Mikä on niin hirveän upeaa ja ihanaa, että vaikka tietää miehen tappaneen edellisen vaimonsa ja turpaan tulee joka välissä, niin sen kaiken unohtaa, kun vain on se yksi hyvä hetki, se yksi sekunti, jolloin voi kuvitella että kaikki järjestyy?

Onkohan kukaan tutkinut tämän ilmiön psykologista taustaa pohjiaan myöten? Olen pohtinut tätä sekä itseni, että laiminlyöjän kohdalla. Uskooko sitä pohjimmiltaan, ettei ansaitse mitään hyvää, joten kaikki paha, mitä tapahtuu, onkin oikeutettua? Ovatko kaikki tuollaiset naiset lapsena hakattuja? Toistavatko he oikeasti vain yhä uudelleen sitä, mitä lapsuudessa tapahtui?

Tunnistan sen hulluuden, kun vain katson pääni sisään, ja helposti voisin taas heittäytyä sen valtaan, jos vain oikea mies tulisi vastaan. Tiedän sen, vaikka avokki on minulle henki ja elämä ja on suorastaan uskomatonta, mitä se mies on joutunut kanssani kestämään. On sitten eri asia, tapahtuisiko mitään muualla kuin pääni sisällä, mutta hulluus on siellä. Toivon, ettei se enää ikinä saa minua valtaansa, mutta en edelleenkään ymmärrä sitä. Miksi ihminen on rakennettu toistamaan uudelleen ja uudelleen kaikista hirveimpiä hänelle tapahtuneita asioita?

En muuten ole kertonut tässä blogissa vielä, että sivupersoonani on alkanut vähitellen puhua minulle. Se alkoi sinä yönä tätini luona, kun en saanut unta. Sipe (lyhyesti sivupersoonasta) oli järkyttynyt siitä, että olinkin ollut oikeassa. Tätini oli puhunut insestistä ja TUKENUT minua. Se ei meinannut upota Sipen ajatusmaailmaan. Se oli järkyttynyt, ja myönsi vihdoin, etten ehkä olekaan aivan sekaisin. Terapiassa se on kieltänyt kaiken, mitä terppa on sanonut. Mielensärkijä saa tehdä minulle - anteeksi, meille - mitä haluaa, sillä hän on jumalasta seuraava. Terppa lohdutti minua sillä, että pitää vain jatkaa saman jankkaamista Sipelle, kunnes hän uskoo. Tänään Sipe on ollut masentunut. En meinannut päästä sängystä lainkaan. Hän mietti vain eri tapoja tappaa itsensä. Hän ei halua uskoa, hän ei halua muistaa, eikä hän halua kuolla, eli sulautua minuun. Odotan siis todella innolla tulevaa yhteistyötämme. Hyvä, että hän sentään puhuu minulle.

Olen nyt huomannut monien ihmeellisten kohtausteni selittyvän Sipen mielialalla. Jos hän haluaa vain maata ja hautoa itsemurhaa, minäkään en ole pirteimmilläni. Jos hän on niin järkyttynyt, ettei saa unta, minäkin valvon. Hän on minulle vihainen monesta asiasta. Tänään pääasiassa siitä, etten anna hänen tappaa itseään. Olen myös huomannut, että hän on paljon paremmin keskusteluyhteydessä muiden "sisäisten äänteni" kanssa, ja voi halutessaan vaimentaa ne. Jos hän ei halua minun puhuvan jonkun kanssa, minähän en sitten puhu. (Nyt Sipe huomauttaa, että valehtelen.) No, tästä on jatkettava, jaksoi tai ei. Jossain välissä pitäisi saada aikaiseksi lukea koulua varten, mutta ei nyt oikein riitä voimat. Avokki on kyllä lohduttanut, että ei väliä, vaikka nyt en jaksaisikaan, lukee sitten kun jaksaa. Meillä ei ole kiire.

21.10.2009

Se tutkii sittenkin!


Kävin tänään aamusta tekemässä rikosilmoituksen. Kun sanoin tulleeni tekemään rikosilmoitusta, jäinen virkailija teki soiton, ja käski odottamaan. Herkempi olisi siinä välissä ehtinyt jo monesti juosta ovesta ulos. Nuori poliisimies täydessä univormussa tuli hakemaan minua, ja vei minut pieneen koppiin, jossa oli tietokone, joka ei tietenkään toiminut. Kerroin hänelle, mitä muistin, ja hän kävi kysymässä kokeneemmilta neuvoa. Sitten hän kyseli lisää, myös pahoinpitelyistä, ja ilmoitti lopuksi tekevänsä paperimuistiinpanoistaan luettavamman version löydettyään toimivan tietokoneen, ja että he soittavat minulle, kun tietävät, aletaanko juttua edes tutkia, vai katsotaanko se vanhentuneeksi.

Ehdin käydä välissä terapiassa, ja sen aikana poliisimies soitti. Pyysin soittamaan myöhemmin uudelleen. Kun juna oli melkein perillä tullessani takaisin, sain tietää, että poliisi rupeaa juttuani tutkimaan, ja tutkintapaikkakunta on se, jolla rikokset tapahtuivat. Kutsu kuulusteluihin tulee jossain vaiheessa, mutta niitä varten minun ei tarvitse nykyiseltä kotipaikkakunnaltani lähteä. Nämä tiedot jo antavat aihetta juhlaan. Poliisi tulee sitä äijää hiillostamaan! Jee!

Yllätyin, miten rauhallinen olin tapahtumia selostaessani, ja miten hyvin muistin yksityiskohdat. Niitä nyt ei vielä olisi edes niin paljoa tarvittu, kun vasta kuulusteluissa kaikki sanomani kirjataan ylös. Nyt piti vasta tietää, mitä rikoksia on tapahtunut. Vasta, kun poliisisetä lähti huoneesta, tulin niin rauhattomaksi etten voinut enää istua. Ravasin aikani edes takaisin kopissa, kunnes minua rupesi huimaamaan, ja piti pistää pää polvien väliin. Kun mies palasi, olin taas tyyneyden perikuva. Sivupersoonani ei puhunut poliisiasemalla mitään, mutta minusta tuntui kuin se olisi lisännyt muistikuviini tarkkuutta. Sen sijaan terapiassa se suostui vihdoin puhumaan terpalle, mutta vain minun välitykselläni, se ei astunut kokonaan puikkoihin. Tästä on hyvä jatkaa. Ainakin nyt on tullut työllistettyä suomalaisia monella paikkakunnalla. Toivottavasti tutkinnasta tuleekin jotain.


No niin...


Kun ei kerran unta saa, niin ehkä saisi tänne laitettua ylös, mitä nyt oikein on tapahtunut. Eli... Viime torstainahan menin käymään siellä oikeusaputoimistossa. Sieltä ei ole vielä kuulunut mitään. Sen jälkeen lähdin mummolaan, jonne nuorimmainen jo kovasti odotteli minua. Perillä mummo valitteli, kun oli koko päivän ollut ulkotöissä, että nukahtaa pystyyn, joten vietin illan sitten nuorimmaisen kanssa telkkaria katsoen. Seuraavana päivänä heräsin, ja törmäsin keittiössä enooni. Hän on mies, joka ei puhu, ellei ole asiaa. Tiesin, että kummitätini oli kesällä kertonut hänellekin insestistä, mutta nuorimmaisen ollessa paikalla, emme voineet puhua asioista suoraan. Mutta häneen oli iskenyt suoranainen puheripuli, josta päättelin hänen olevan huolissan ja haluavan auttaa. Eihän sitä keskustelua kukaan vilkkaaksi sanoisi, kun kumpikin esitti lukevansa lehteä, ja keskustelu koostui kahdella kädellä laskettavista virkkeistä, mutta se on ziljardi kertaa enemmän, mitä se mies normaalisti puhuu. Sitten eno lähti postiin. Mummo oli lähtenyt toiselle paikkakunnalle johonkin tapahtumaan, ja olisi siellä koko päivän, joten ajattelin, että ehtisin nuorimmaisen kanssa olla, mutta ei. Seuraavaksi kummitätini pomppaa ovesta sisään miehensä kanssa.

Vaihdoimme kuulumisia, ja kaiken höpötyksen seassa sain sitten kerrottua kummisedälleni käynnistäni oikeusaputoimistossa. Hän muistutti, että vaikka tapaus olisikin vanhentunut, minun toipumiseni on nyt se pääasia. Kun he porhalsivat ovesta ulos, nuorimmainen ehti juuri syödä, ja sitten ovikello soi TAAS. Nyt siellä oli laiminlyöjä, joka oli mummolle ilmoittanut tulevansa kylään perjantaina, ja jos siskoni ehtii, niin tuo tämän samalla käymään. Mutta ei, hänellä olikin mielensärkijä mukanaan. Voi perse! Keräsin tavarani ja syöksyin alakertaan turvaan ja rupesin pakkaamaan. Jossain välissä laiminlyöjä tuli kertomaan, että mielensärkijä ei ole jäämässä yöksi, vaan lähtee vielä samana iltana bussilla pois. Kun he lähtivät ostamaan nuorimmaiselle jotain kypärää, pääsin yläkertaan ja puhelimeen. Soitin avokille, ja kysyin, mitä teen. Hän neuvoi tulemaan heti kotiin. Sanoin, että mietin vielä, ja soitin kummitädilleni, joka kutsui minut syömään ja katsomaan telkkaria. Nappasin Oxaminin ja Truxalin, ja lähdin pyöräilemään sinne päin. Vasta matkalla alkoi tärinä. Paniikkikohtaus jäi vajavaiseksi, kun pääsin pois, ja juuri ennen kuin olin perillä, tuntui humahdus, kun lääkkeet alkoivat vaikuttaa. Loppuilta oli mukava, syötiin, juotiin ja saunottiin.

Seuraavana päivänä nuorimmainen lähti pois, kun ei enää jaksanut olla mummolassa tylsistymässä hengiltä. Hänhän oli ollut siellä jo viikon kahdestaan mummon kanssa. Minä menin sitten laiminlyöjän ja mummon kanssa käymään mökillä sienessä, ukin haudalla ja sitten palattiin mummolaan syömään. Mökillä mummo alkoi taas minulle hokea, kuinka pitää ymmärtää mielensärkijää, kun se on vain sairas. Kielsin häntä puhumasta aiheesta ja lähdin pois paikalta. Ruuan jälkeen kävi isoenoni kylässä kertomassa, että pelto on niin märkä, etten pääsekään harjoittelemaan traktorilla ajoa. Hänelle ei ole tietääkseni vielä kerrottu, enkä kertonutkaan. Sitten laiminlyöjä lähti käymään kummitätinsä luona, ja minä soitin tädilleni, jos tämä ehtisi nähdä. No, hän tuli hakemaan minua ja käytiin huoltoasemalla ostamassa kaljat ja siiderit ja lähdettiin hänen luokseen saunomaan.

Illan mittaan tuli puhuttua jos mistäkin, ja lopulta kääntyi insestistä kertomiseen. Tätini kertoi, että kummitätini oli kerrottuaan kysynyt häneltä, miksi hän oli alkanut vihata mielensärkijää niin aikaisessa vaiheessa, kauan ennen kuin muut sukulaiset olivat alkaneet huomata omituisia asioita. Tätini oli sitten muistanut tapauksen lukioajoiltaan. Hän oli käynyt luonani lapsenvahtina silloin. Yhtenä päivänä hän oli palannut kotiin ja löytänyt isänsä (ukkini) tekemässä perusteellista kotietsintää opiskelijakämpässään. Mielensärkijä oli soittanut hänen vanhemmilleen ja kertonut tätini ja enoni viettävän opiskelupaikkakunnallaan paheellista elämää juoden liikaa alkoholia, käyttäen huumeita ja rahoittaen tämän kaiken huoraamalla. Ukki-parka oli pelästynyt kauheasti ja lähtenyt tätini asunnolle etsimään tästä todisteita niitä löytämättä. Tätini arveli näin jälkikäteen, että mielensärkijä oli todennut hänet uhaksi, ja halunnut lyödä tätiini ja enooni leiman, ettei heidän puheitaan kannata uskoa. Tätini ei vain kuollakseenkaan muistanut, mitä sellaista hän nyt olisi voinut meillä nähdä, mikä olisi tälläiseen reaktioon johtanut. Ehkä hän oli vain kysellyt vääriä asioita, ei voi tietää.

No, aamusta puhelimet soivat kuin viimeistä päivää. Heräilin niihin välillä, mutta ajattelin, että tätini vastaa. Ei vastannut. Kun vihdoin heräsin, huomasin, että minullekin oli soiteltu, sekä mummon että laiminlyöjän toimesta. Vastasin laiminlyöjän puheluun, ja hän vaati saada hakea minut heti. Puin, ja hän olikin jo oven takana. En ehtinyt lainkaan puhua tätini kanssa asioista, jotka olivat heränneet illan jälkeen. Olin saanut unta vasta neljältä, ja olin aika sekaisin. Aloin herätä kunnolla vasta mummon ruokapöydän ääressä, kun hän työnsi ruokaa eteeni. Nyt ei enää ollut laiminlyöjän mielestä mikään kiire. Huomautinkin siitä hänelle. Kai hän oli kokenut sisarensa luona olemiseni jonkinlaisena uhkana, ja nyt oli taas kaikki hyvin. Syötyäni oli taas hirveä kiire lähteä ajamaan. Olin sopinut laiminlyöjän kanssa, että koska mummolaan on nykyiseltä asuinpaikkakunnaltani vaikea päästä julkisilla, hän heittää minut siihen kaupunkiin, jossa he asuvat, että pääsen ilman vaihtoja kotiin. En halunnut aluksi suostua, sillä pelkäsin, että se tarkoittaa vierailua heillä, mutta kun hän vakuutti vievänsä minut suoraan juna-asemalle, suostuin.

Kuitenkin, kun pakkasimme autoa, hän muisti, että hänellä on tavaraa, jonka hän haluaa antaa minulle, ja hän haluaisi näyttää pihaansa, jonne hän on tehnyt nyt paljon muutoksia, ja kysyä niistä neuvoa. Kai minä voisin lyhyesti käydä, jos mielensärkijä pysyisi yläkerrassa, enkä näkisi häntä? Suostuin sillä ehdolla, etten näe mielensärkijää. Ihmettelin kylläkin, kun hän soitti "varoittaakseen", eikä maininnut sanallakaan sitä, että olin tulossa ja että mielensärkijän pitäisi mennä piiloon. Matkalla yritin pitää kohteliasta keskustelua yllä. Perillä kiersimme pihan. Ei mielensärkijää, hyvä. Sitten piti hakea pakkasesta minulle marjoja ja ne tavarat, mitä minulle piti antaa. Minun piti käydä vessassa, joten seurasin sisään, ja siellähän mielensärkijä istui keskellä huonetta! Yritin hoitaa asiani sisällä mahdollisimman nopeasti ja olla puhumatta sille miehelle, joka yritti kysellä minulta kaikkea, mutta en aivan onnistunut. Huomasin jalkojeni tärisevän ja karjuin vain päässäni mielensärkijälle "Turpa kiinni! Turpa kiinni!". Kun laiminlyöjä lähti ajamaan minua asemalle, päätin kertoa. Sitten päätin olla kertomatta, mutta huomasin suuni jo aloittaneen, joten piti kertoa.

- MITÄ? MITEN SE ON MAHDOLLISTA? En minä ole huomannut mitään! En usko!

- No sitten olet ainoa, joka ei usko. (Kummitäti) uskoo, (kummitädin mies) uskoo, (täti) uskoo, mummokin uskoo, vaikka hänelle se onkin hirveän vaikeaa. Se alkoi (asuinpaikka) suuhun raiskaamisella ja jatkui (asuinkaupunki) anaaliin raiskaamisella.

- En minä usko! Miten se olisi voinut tapahtua niin, etten minä olisi huomannut mitään!

- No se tapahtui aina silloin, kun sinä et ollut kotona. Ja silloin kerranhan ku (mielensärkijä) oli raiskannut mut saunassa, niin mä tulin alasti sieltä ettimään sua verta valuen...

- VERTA?!

- ...Niin, ja sä pesit mut ja vaatetit ja annoit iltapalaa.

- En minä muista mitään tuollaista... Miten minä en muka olisi huomannut mitään?

- Kaikki on hirveän vihaisia, mutta mummon mielestä sitä miestä pitää vaan ymmärtää, ku se on sairas.

- Ei semmoista pidä ymmärtää! Sehän on ihan sairasta! Jos se on niin tehnyt, niin sen vaikutukset pitää kyllä tutkia kaikki...

Loppukeskustelua en enää oikein muista, mutta aivan loppu meni näin:

- (itku kurkussa) Kun minä vaan sillon lapsena mietin, että miks te ette eroa! Ja suku kyllä auttaa sua, jos sä pyydät. Ne kantaa vaikka kaikki sen äijän tavarat rovioon, jos sä niin haluat!

- (vihaisena) Otas nyt tavaras ja lähde.

Nousin autosta, otin tavarani ja kiitin kyydistä. Sitten kävelin seinän taa näkymättömiin ja aloin itkeä hervottomasti. Yritin soittaa avokille, mutta hän ei vastannut. Soitin siis terpalle, vaikka oli sunnuntai, ja sain esitettyä asiani. Lopulta hän tajusi jopa, kuka soittaa ja missä olen. Hän neuvoi minua menemään rauhoittumaan kriisikeskukseen, ettei tarvitse yksin olla. En ollut edes ajatellut sitä vaihtoehtoa, sillä luulin sen olevan kiinni sunnuntaisin. Suuntasin siis sinne, ja itkin siellä tunnin. He soittivat lastensuojelun päivystykseen, josta soitettiin laiminlyöjälle, että mikä tilanne on kotona, ja onko nuorimmainen vaarassa. Hän oli kiistänyt kaiken aivan rauhallisesti, ja selittänyt, ettei siellä mitään hätää ole. Niinpä lastensuojelu päätti lähteä sinne vasta aamusta. Kun olin tunnin jälkeen vähän rauhoittuneempi, purin mieltäni vielä toisen tunnin. Sitten sain leipää ja teetä, mikä oli hyvä, sillä juusto piti sulattaa teessä ennen kuin sen pystyi syömään. Säilyttävät sitä kai pakkasessa. Kolmannen tunnin jälkeen suuntasin junalle. Junassa lastensuojelun ihminen soitti minulle, ja pyysin häntä soittamaan uudelleen, kun olen kotona. Ihan sinne en ehtinyt, mutta vuodatin sille ihmiselle mielensärkijästä varmaan yli tunnin, ennen kuin puhelu loppui. Kaiken tämän jälkeen olin aivan kuollut.

Seuraavana päivänä runsaiden 4 (!) tunnin yöunien jälkeen (ehkä minä olin hieman hermostunut eilisen jälkeen, kun ei uni maistunut) suuntasin kouluun, ja sieltä raskaiden lapiotöiden jälkeen terapiaan. Sain juuri kerrottua terpalle, mitä oli loman aikana tapahtunut, kun hän pudotti oman pomminsa. Laiminlyöjä oli lähettänyt hänelle viestin, tai ainakin sen alla oli molempien nimet, laiminlyöjän ja mielensärkijän. He halusivat tavata terapeuttini. Puhelinnumero oli mielensärkijän, josta päättelin, että ainakaan he eivät pyydä apua itselleen. Laiminlyöjä on kai kertonut mielensärkijälle, mitä olen hänelle kertonut, ja nyt mielensärkijä mieltää terapeuttini uhaksi. Ja uhka pitää kartoittaa ja eliminoida. Mielensärkijä haluaa siis tavata terapeuttini voidakseen vakuuttaa tälle ja laiminlyöjälle syyttömyyttään ja minun puhuvan omiani. Kun terppa oli kuullut mielipiteeni, hän kertoi, että terapeutit eivät yleensä tapaa potilaan vanhempia, ellei se hyödytä potilasta, ja koskaan näin ei tehdä ilman potilaan suostumusta. Lisäksi, jos hän vanhempani tapaisi, minä olisin läsnä, eikä hän kertoisi heille mitään, mitä olemme puhuneet. Tulevan oikeusjutun tiimoilta hän sanoi, etteivät terapeutit ikinä tule oikeuteen todistamaan, ellei ole aivan poikkeustilanne. Jos pitää jonkun mielenterveydellistä tilaa todistaa, siellä on sitten joku aivan toinen psykiatri tms. todistajana, eli vaikka mielensärkijä hänet tapaisikin, hän ei ymmärrä, miten se oikeustoimiin vaikuttaisi. Hän kertoi myös, että jos laiminlyöjä olisi lähettänyt viestin pyytääkseen itselleen apua, kuten hän oli aluksi viestin ymmärtänyt, hän ei missään nimessä ottaisi tätä potilaakseen, vaan ohjaisi tämän jonkun toisen potilaaksi. Perheterapia on sitten erikseen. Mutta koska viesti oli mielensärkijän puhelimesta, näin ei ollut. No, jatkamme aiheesta huomenna.

Tänään minun piti käydä poliisilla tekemässä rikosilmoitus ja mennä loppupäiväksi kouluun, mutta nukuin koko päivän ohitse. Huomenna olisi tentti, johon en ole ehtinyt tämän kaiken myllerryksen keskellä lukea, enkä edes pääse kouluun, sillä huomenna menen tekemään sen rikosilmoituksen ja sen jälkeen terapiaan. Ja miksen minä ole jo nukkumassa? Koska hermostuttaa ihan pirusti. Eikös se olekin hyvä mennä kuulusteltavaksi, kun on nukkunut sen neljä tuntia? Pelkään aivan hirveästi, että unohdan jonkun raiskauksen, ja sitten oikeudessa vedotaan siihen. Että se on keksinyt kaiken, kun ei tuota muistanut. Kyllähän jokainen muistaa, kun on raiskatuksi joutunut. Lisäksi mielensärkijä on iskostanut minuun poliisikammon. Pelkään kuollakseni uniformupukuisia poliiseja. Pitää pyytää huomenna, että olisivat siviilikuteissaan. Huoh. Printteri ei toimi, niin en saa mitään tulostettua, ja nyt olen jo liian väsynyt kirjoittaakseni käsin jotkut muistiinpanot... Oikeusaputoimistossa ei kyselty itse tapahtumista muuta kuin sen verran kuin tarvittiin siihen että varmistuivat, että teko on törkeä. Nyt pitäisi sitten kertoa kaikki, mitä muistaa. Augh. Jos syö kätensä, saako tarpeeksi säälipisteitä, että mielensärkijä kuljetetaan vankilaan samantien? Toivottakaa onnea, nyt voisi yrittää mennä nukkumaan, vihdoin.


18.10.2009

Voi p*rse, miten sitä voi olla väsynyt...!


Nyt on saatu puhuttua sukulaisten kanssa, kuunneltu taas, miten pitää mummon mielestä ymmärtää, kerrottu laiminlyöjälle, seottu rautatieasemalla, paettu kriisikeskukseen, tehty lastensuojeluilmoitus (tällä kertaa vakituiselle lastensuojelutyöntekijälle, eikä sijaiselle, kuten kesällä), puhuttu ja itketty ja taas kerätty koko rikkinäinen ihminen kasaan sen verran että pääsin kotiin. Huomenna aamusta lastensuojelu menee tutkimaan nuorimmaisen tilanteen, ja tod. näk. hän lähtee sieltä ainakin toistaiseksi muualle. Ainakin toivon niin. Laiminlyöjä kieltää taas kaiken, ja mielensärkijä ei tunnusta, että mitään kiellettävää edes on. Menen poliisille niin pian, kuin pääsen, on vanhentunut sitten tai ei. Sosiaalityöntekijä kertoi, että lasten seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn kohde haetaan aika pian poliisin säilöön kuulemista varten. Jo ihan siitä ilosta rupesin itkemään uudelleen. Se mielikuva jo, että se mies raahattaisiin sieltä poliisien välissä pois, oli niin ihanan lohdullinen. Mutta nyt olen niin väsynyt, että kuolen, ellen saa unta. Kerron kaiken myöhemmin pidemmin, jos tapahtumat etenevät yhtään hitaammin jossain välissä.


15.10.2009

Lakikiemuroita


Kävin oikeusaputoimistossa ja köyhdyin. Vielä ei tiedä, paljonko, mutta ainakin sen 70€. Lakimies selvittää nyt, onko tapaus "lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö" vanhentunut vai ei. Uusimman lain mukaan lapsen törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö vanhenee vasta, kun uhri on täyttänyt 28. Sitä vanhemman lain (säädetty v. 1999) mukaan sama teko vanhenee 20 vuoden jälkeen. Sitä vanhemman lain mukaan.... No, sitä hän ei ehtinyt tarkistaa, mutta näytti siltä, että pari ennakkotapausta, jotka ovat päässeet jo korkeimpaan oikeuteen asti, todistaisivat sitä, että minun kohdallani teko on vanhentunut. Hän nyt selvittää asian, ja soittaa sitten.

Hän myös sanoi, että on mahdollista, että hän ei saa selville tuota vanhenemisasiaa, vaan asia pitäisi viedä ensin syyttäjälle, joka sitten katsoisi tuon samalla kun päättää, nostaako syytteen. Se tarkoittaisi sitä, että ensin pitäisi mennä poliisitutkintahässäkkä läpi. Siitä taas hän varoitti, että se on erittäin raskas tie kaikille osapuolille. Minä vastasin, että jos on pieninkin toivo siitä, että syyte nostetaan, vaikka toteen näyttämisen kanssa on vähän niin ja näin, niin minä haluan ainakin katsoa sen poliisitutkinnan läpi.

No, saa nähdä, miten käy. Seuraavaksi pitäisi pakata kimpsut ja kampsut ja yrittää päästä mummolaan sukulaisia tapaamaan. Tällä hetkellä into siihen on nolla, mutta... Luvattu, mikä luvattu. Toivotaan, että mummo on leiponut.


Asevarustelu


Pyysin pääni sisäisiltä ihmisiltä apuja tulevaan koitokseen. Muut olivat innoissaan tuomassa vaikka mitä pientä, mutta ei niistä muistoista ole oikein mihinkään. Mutta se yksi osa minusta, joka on se mahdollinen toinen pääpersoonani, on päättänyt olla auttamatta. Miksi? Siksi, että minä olen aina jättänyt hänet pulaan. Kun tilanne on käynyt pahaksi, olen vain häipynyt paikalta ja hän on saanut pärjätä keskenään. Joten miksi hän nyt auttaisi minua? Kun kutsuin hänet neuvottelupöytään ja kysyin, mitä hän haluaa vastineeksi tiedoistaan, hän vastasi haluavansa kotiin. Kun kysyin, että mihin kotiin, niin ilmeisesti siihen aivan ensimmäiseen, jossa en ole asunut 20 vuoteen! Kun kysyin, miten hitossa minä meidät sinne järjestän, hän vastasi, että en minäkään ole hänelle kovin helppoja tehtäviä antanut, ja poistui pöydästä. Voi hitto... Saisikohan terppa hänestä enemmän irti?

13.10.2009

Kootut muistot


Ensimmäinen maininta suuhun raiskaamisesta 7.2.2009:

”Ilmeisesti mielensärkijä on öisin vieraillut huoneessani ainakin pari-kolme kertaa ja raiskannut minut suuhun. Olen hirveällä pinnistelyllä saanut esiin jotain muistontapaista siitä, että suussani on jotain, ja hengittäminen on vaikeaa. On pimeää, ja ilmeisesti istun, mutta en muista mielensärkijän olevan paikalla, en muista hajuja tai ääniä. Ehkä se on siunaus.

Mietin kyllä yhä myös sitä, miten paljon näihin muistoihin voi luottaa. Vuosi sitten en olisi uskonut, jos joku olisi kertonut näin tapahtuneen. En meinaa uskoa vieläkään. Uskon vieläkin, että kunhan asiaa ei myönnä, sitä ei ole tapahtunutkaan. Ymmärrettävistä syistä muistoni ovat hyvin hataria ja puutteellisia. Olen dissosioinut siitä hetkestä, kun ovi käy, siihen hetkeen kun se sulkeutuu jälleen. Olen ollut hyvin pieni. Ehkä mielensärkijä on luottanut siihen, että olen ollut liian nuori muistaakseni. Hänhän ei halua jäädä kiinni, eikä halua ikinä jättää jälkiä. Suuhun raiskaaminenhan on sikäli helppoa, ettei siitä jää samalla tavalla jälkiä kuin jos käyttäisi jotain muuta reikää. Voi aina näyttää, että immenkalvo on vielä ehjä eikä verta vuoda mistään. Eikä siinä voi huutaakaan, kun ei henki meinaa kulkea.”

8.2.'09 ”Äh, en saa unta. Kuulen päässäni äänen joka syntyy, kun kondomi hankaa hampaita vasten. Yököttää. Olen niin yksin tämän kanssa.”

10.2.'09 ”Terapeutin kanssa keskusteltiin eilen näistä uusista muistoista ja niiden todenperäisyydestä. Aloitamme tutkinnan, ovatko ne oikeita muistoja, vai olenko luonut ne johonkin tarpeeseen. Mahdollisia syitä miksi olisin luonut jotain noin hirveää, on ainakin tarve demonisoida mielensärkijä ja halu löytää syitä pahalle ololleni. Hyväksikäyttö nyt olisi ainakin hyvin selkeä syy ja oikeutus voida pahoin.”

15.2.'09: Laiminlyöjä vastasi s-postiini, kielsi hyväksikäytön.

18.4.'09: ”Viime yö oli hirveä. Heräsin sellaiseen päänsärkyyn, että jos en olisi tiennyt sen johtuvan psyykkisistä syistä, olisin lähtenyt päivystykseen. Lopulta sain avokin avulla alettua itkeä muistoa pihalle, ja se oli hirveä. Ensin muistin, miten olin istunut saunanlauteilla verta valuen. Olin aivan lukossa. Päässä hoki vain "mitä minä teen? Mitä minä teen?". Sitten muistin, että mielensärkijä oli tehnyt jotain ja että sattui. Seuraavaksi muistin, kun olin lähtenyt saunasta ja tapasin laiminlyöjän. Hän kysyi, mitä oli tapahtunut, olinko tehnyt itselleni jotain. Pökerryksissäni sanoin vain "joo". Oli helpotus, että hän ehdotti, että olin itse satuttanut itseäni, ei tarvinnut keksiä mitään. Hän vei minut pesulle. Sitten muistin, miten mielensärkijä oli sanonut "tules isän polvelle, saunotaan yhdessä". Ja sitten se oli tapahtunut. Enkä minä tehnyt mitään. En huutanut, en pyrkinyt karkuun, vain jähmetyin täysin. En muista itse tapahtumasta muuta, kuin että sattuu. Avokki pisti minut kertomaan hänelle kaiken, ja kyseli lisääkin. Lopulta olin aivan turta. Emme kumpikaan saaneet enää unta, joten menimme katsomaan South Parkia dvd:ltä. Kahden jakson jälkeen olin korvannut muistojeni hahmot South Parkin hahmoilla ja sain unta. Nyt koko tapaus tuntuu aivan epätodelliselta. Ei niin minulle tapahtunut, se oli joku muu. Joku ihan muu, en minä. Onneksi tekstasin yöllä asiasta terpalle, ettei tarvitse seuraavan terapian aluksi yrittää muistaa kertoa asiasta. Kuitenkin välttelisin koko puheenaihetta loppuun asti.”

21.4.'09: Sain tietää mahdollisuudesta oikeustoimiin kriisikeskuksessa. Kerroin siskolleni.

”Siskoni sanomisista jäi montakin lausetta kummittelemaan päähäni. "Mä en voi enää ikinä kattoo omaa isääni silmiin!" "Meillä (hänellä ja mielensärkijällä) kun meni just niin hyvin!" "Ja se kun aina vitsailee sillä, miten (Minä) on niin pipipää, ku sillä on ne psykiatrit ja terapeutit ja kaikki, ja sit se on itte sen aiheuttanu..." "Just ku mä oon saanu elämäni kasaan, nii sit tulee jotain tämmöstä!"”

23.4.'09: ”Muistin, miten kipeää haavat tekivät, kun piti käydä vessassa.”(...)”Muistin, että mielensärkijä sanoi minulle jotain raiskauksen jälkeen, ja vaikutti olevan hämillään. Muistin, kuinka juoksin kylppäristä keltaisessa pyjamassa iloisena ruokapöytään iltapalalle. Söin makkaravoileipää kaakaon kanssa polvillani tuolilla, sillä olin liian pieni istumaan tuolilla niin, että olisin yltänyt pöydälle. Siskoni istui vastapäätä syöttötuolissaan ja murusti leipäänsä. Hämmentävin muistoni on, että olisin raiskauksen jälkeen hymyillyt, siis hy-myil-lyt mielensärkijälle, kun hän sanoi minulle jotain. Istuin hänen vieressään lauteilla. Hän kai kysyi, haluanko vielä saunoa ja taisin nyökätä. Sitten hän meni pois. Hän laskeutui lauteilta vasen jalka edellä kaksi askelta, käännähti ja astui lattialle oikealla jalallaan, huokasi ja avasi saunan oven. Sitten minä vain istuin siellä. Kun laiminlyöjä pesi minua suihkussa, sanoin hänelle, että on huono olo. Hän kysyi, onko minulla nälkä. Vastasin ehkä.”

25.4.'09: ”Muistin lisää. Minut on raiskattu myös vanhempieni sängyllä. Piti mennä kontilleen ja pyllistää. Haistoin lakanoista äitini hajun, se lohdutti vähän. Tiesin, että siskoni oli leikkimässä ulkona, pelkäsin että hän näkee ikkunasta. Halusin huutaa kuolevani, halusin huutaa kipua pihalle, halusin huutaa huutaakseni, mutta ei, olin hiljaa kuin kuollut. Itkin kyllä tällä kertaa, ainakin muistaakseni.”

28.4.'09: ”Muistin, että minua kuristetaan ja samalla mielensärkijä tyydyttää itseään jalkojani vasten. Se saatanan kusipää! Luulin kuolevani, olin varma, että kuolen, sitten aloin pelätä, etten kuolekaan. En muista missä tuo tapahtui tai milloin, mutta hirveä kauhu ja ahdistus tuota muistoa verhoaa.”

29.4.'09: ”Unohtui sanoa, että tänään terapiassa suuhuni tuli kiinteä ahdistus, joka maistui kondomilta, jossa on liukastetta. Samalla oksetti. Ehkä minä vähitellen alan muistaa paremmin ne yölliset suuhun raiskaamiset. Valitettavasti.”

8.5.'09: ”En halua mennä nukkumaan, haluan vain selailla nettiä. ihan turhanpäiväistä, mutta... parempi se kuin mitä unet tuovat. Unissa on tuskaa ja kauhua. Unissa haluan vain kuolla, nykypäivää ei ole olemassakaan, on vain tuska ja kuolemanpelko. Ja kuolema. Sen läheisyys roikkuu ylläni kuin tumma pilvi, ympäröi minut ja tukehduttaa alleen. Kurkkuni on täynnä jotain, se pitää oksentaa ulos. Yritän vetää sitä jotain ulos, se ei tule. Suussani on paha maku, hampaani puristuvat yhteen kuin joku kiristäisi ne yhteen rautalangalla. Ei saa, ei. Pitää vain purra hammasta yhteen, ei saa huutaa. Isä ei tykkää, jos huutaa, joku voi kuulla. Kuolla. Jos joku kuulee, kuolen. Pitää siis purra hampaat yhteen, vaikka sattuu. Vaikka suoli repeäisi, pitää vain purra hampaat yhteen. Tämä on niin epäreilua!!!! Miksi juuri minä? Miksi isä haluaa kiusata juuri minua? Miksi? Olenko ollut tuhma? Onko isä tuhma? Miksen voi vain työntää syytä hänen harteilleen, miksi minun pitää ikuisesti suojella häntä? Jos hän olisi täysin vieras ihminen, tuomitsisin hänen käytöksensä heti, mutta kun ei ole... Pitää kestää, purra hampaat yhteen vaikka kuinka sattuu. Vaikka kuinka repii ja kirvelee. Onko tämä muka kaunista, isän ja tytön yhtyminen? EI, se on kirkuvaa kipua, valkoista valoa, joka vilkkuu silmien edessä, verta ja häpeää. Kuolemaa. Minä en halua, en tahdo. Puristan käsilläni lakanoita pysyäkseni pystyssä. Kuolen. Olen varma siitä. Tuijotan eteeni, enkä nää mitään. Näen lian peilissä, mutten peiliä. Näen rikkinäisen kohdan peilissä, mutten peiliä. Näen lakanan sormieni välissä, mutten käsiäni. Minä olen jossain muualla, tämä en ole minä. Minä olen leikkimässä Nalle Puhin ja Nasun kanssa ruusupensaiden keskellä, meillä on ilmapalloja ja tuolta tulee Tiikeri. Isäni ei raiskaa minua perseeseen, minuun ei satu, minä en kärsi, kukaan ei ole tuhma, kukaan ei hyväksikäytä ruumistani. Minä vain leikin ja ilmapallo karkaa. Mielensärkijä lähtee huoneesta, taitaa sulkea oven perässään. Minä jään sinne, istumaan koukistettujen jalkojeni päälle itkemään. Puristan yhä lakanaa käsissäni ja itken ääneti. Ei saa huutaa, joku kuulee. Jos joku kuulee, kuolee. Näkikö sisko? Tietääkö laiminlyöjä? Missä laiminlyöjä on? Missä on tuki ja turva? Missä on kipu? Olen katossa, en täällä. Minä en ole missään, minä en ole olemassa. Etenkään minuun ei satu, sillä miten sellaiseen, jota ei ole olemassa, voisi sattua? Ei sellainen voi vuotaa verta tai olla surullinen. Minua ei ole. Tuijotan eteeni ja olen jossain muualla. Lopulta en enää edes itke. Joku tulee ovelle ja kysyy, mitä teen. Otan iloisen pikkutytön roolin, vastaan "en mitään!" ja lähden huoneesta. Leikkimään. Nalle Puhin ja Nasun kanssa. Ja Tiikerin. Ja ilmapallon.”

8.5.'09: ”Muistan, kuinka istuin vessassa vessarenkaan päällä. Itken, kun sattuu niin paljon. Pitäisi kakata, mutta sattuu. Laiminlyöjä on kärsimätön, mutta kyyhöttää kyykyssä minua vastapäätä ja yrittää kannustaa. Mielensärkijä kulkee ohitse, vessan ovi on auki. "Vieläkö kestää? Eikö siellä tule jo valmista?" Hänellä on lehti kädessään.”

15.5.'09: ”Minulla oli aikoinaan oma digitaalinen kello. Se oli erityisen hieno, sillä se oli panda-karhun muotoinen. Panda istui ja söi bambua, ja sen masu oli läppä, jonka pystyi nostamaan sivuun, ja sen alla oli digitaalinen kellotaulu. Pidin kellosta to-del-la paljon. Sitten eräänä päivänä vain katsoin rannettani, ja tajusin, ettei kello enää ollut siinä. Etsin kaikkialta, mutten löytänyt kelloa. Laiminlyöjä kysyi, minne se on joutunut, ja jouduin vastaamaan, etten tiedä. Kai minä hukkasin sen. Muistin vihdoin, mitä tapahtui. Mielensärkijä yritti pitää minua aloillaan, jolloin kellon hihna katkesi. Mielensärkijä heitti kellon mitään sanomatta roskiin. Ja minä itkin. Mutta kun myöhemmin olin yksin eteisessä, en enää muistanutkaan mitä kellolle oli käynyt. Niin ihmeellinen on ihmismieli...

Mutta hetkinen. Minä olen jo tuntenut kellon. Minä opin kellon vasta ensimmäisellä luokalla. Miten vanha olin? Miten pitkään sitä jatkui? Miksen minä muista?”(...) ”Minut on petetty niin monta kertaa, mutta tämä pikkutyttö ei välitä. Ei haittaa, vaikka mentyäni kertomaan isille, että olen nähnyt pahaa unta, hän raiskasi minut. Ei haittaa, vaikka isi huutaisi tai löisi. Isi on ihana.” (…) ”Hetkinen. "Isi paijaa"? Niinkö hän on minulle sanonut? Että "isi ei raiskaa, isi vain vähän paijaa"?”

15.5.'09: ”No, siskoni on ollut mukana tilanteessa, jossa mielensärkijä istuu sängyllä muna kädessään ja halusi meidän maistavan spermaansa. En tiedä, raiskasiko hän siskoani.”

16.5.'09: ”Mielensärkijä uhakasi polttaa unileluni, jos en suostuisi seksiin hänen kanssaan. Olin kauhuissani. Hänellä oli sytkäri, jota hän sytytteli painottaakseen uhkaustaan. Sain unileluni riistettyä häneltä, mutta lopulta suostuin, ettei hän polttaisi rakasta unileluani, joka oli lapsuudessani ainoa, jolta sai aina varmasti halin. Sitten katosin. Muisto loppui. Saatanan paskiainen. Kiristää uhkaamalla viedä lapselta sen ainoan tuen ja turvan, joka hänellä vielä on...”

1.6.'09: ”Muistan, miten yritin "ulostaa" mielensärkijän peniksen. Hän löi minua päähän siitä hyvästä, lakkasin yrittämästä.”

13.6.'09: ”En saa unta. Hampaita pesiessä muistin, miten mielensärkijä antoi selkään "isän kädestä". Remmiä tuli koko selän ja takapuolen täydeltä. En edes muista, mitä tein, että hänen mielestään ansaitsin ison miehen täyden raivon kolmevuotiaana, mutta kun menin sänkyyn, muistin muuta. Muistin, miten ryömin käsieni varassa mattoa pitkin karkuun päästäkseni pois lyöntien alta. Muistin, miten huusin äitiä, mutta hän katsoi minua itkien ja käveli pois. Sen jälkeen mitkään lyönnit eivät enää tuntuneet miltään, minusta oli pala leikattu pois. Syy tämän muiston tarkentumiseen voi olla se, että onnistuin polttamaan selkäni auringossa, ja nyt sitä kirvelee. Samoin kuin sitä kirveli selkäsaunan jälkeen.”

19.8.'09: Tupu, Hupu ja Lupu esittäytyivät.

25.8.'09: Ajatus, että mielensärkijällä olisi kuvia minusta, heräsi.

2.9.'09: ”Oksennusta kurkussa, suussa, siinä välillä. Se menee nenään ja polttaa. En saa henkeä, en saa syljettyä sitä pihalle, sillä suussani on miehen lihaa. Häntä ei oksennukseni haittaa, se on vain ylimääräistä liukastetta. Tunnen kiinteämpien kappaleiden hankaavan limakalvojani edestakaisin. Ja sitten, lopulta: Happea! Mutta nenä täynnä oksennusta, suu täynnä oksennusta, polttaa, yököttää... Haluan maun pois suustani! Makaan vasemmalla kyljelläni toisen käteni päällä ja huudan.

Hupu parka.”

Koskaan ei tiedä, milloin päätyy puistoon itkemään


Minä tein sen, soitin sen puhelun. Soitin ensin Rikosuhripäivystyksen Juristin puhelinneuvontaan, ja sitten tänään paikalliseen oikeusaputoimistoon. Jos saisi pyörät pyörimään. Juristi vahvisti, että törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön, mitä insesti on, vanhenemisaika on 20 vuotta. Eli vielä on minulla aikaa tehdä asialle jotain. Ensimmäisen puhelun soittaminen vain oli hirveän vaikeaa. En nukkunut edellisenä yönä. En edes päässyt sänkyyn asti. Aina, kun edes lähestyin sitä, alkoi päässä pyöriä sellainen elokuva, ettei sitä Suomessa päästettäisi yhteenkään elokuvateatteriin. Hyvin valvotun yön jälkeen ruoka ei maistunut. Lopulta päätin, että jos en kerran syö, niin voisin ainakin yrittää nukkua. Pyörittyäni aikani päätin lähteä kauppaan ja palauttaa samalla jo ikuisuuden lainassa olleet sarjikset. En päässyt kuin jonkin matkaa, kun lähipuiston kohdalla aloin itkeä sitä, miten surullista se on, että minun pitää tehdä tälläinen puhelu. Onneksi joku suunnittelija on pistänyt tuohon puistoon keskelle puskaa istumapaikan, niin sain itkeä rauhassa. Harmi, ettei ollut tullut mitään nenäliinan tapaistakaan mukaan. Lopulta pääsin kirjastoon ja kauppaankin, mutta ostin varuiksi vain ruokaa, joka maistuu hyvältä myös tullessaan ylös. Sen verran pahasti vatsassa velloi. Sitten vihdoin koitti juristin päivystysaika. Soitin, ja sain vahvistuksen, ettei rikos ole vielä vanhentunut, ja että pitää soittaa tuonne oikeusaputoimistoon. Siinä kaikki.

Puhelun jälkeen olin vihainen: Tässäkö se oli? Halusin toimintaa! No, ei auttanut kuin toivottaa avokki tervetulleeksi töistä kotiin ja viettää mukavaa koti-iltaa. Paitsi että puheenaihe oli, olenko nyt varmasti valmis tähän, mitä terapeuttini on tästä sanonut ja onko tässä mitään järkeä. Lopuksi kuitenkin avokki vakuutti tukevansa minua tässä, sillä ymmärtää, miten tärkeää minulle on saada vihdoin oikeutta. Jos ei muuten, niin paljastamalla mielensärkijä. Pahin ongelmahan tässä on juuri tuo toteen näyttäminen, ja siinä asiassa ei yhtään helpota se, etten ole muistanut vuosiin, mitä on tapahtunut. Tai siis osa minusta ei ole muistanut. Miten selität tuon maallikolle? "Juu, en minä siitä tiennyt, voin vain henkisesti äärettömän pahoin ja halusin kuolla. Mutta päässäni on osa, joka on tiennyt aina." Meneekö läpi tavalliseen tallaajaan?

Yöllä näin unta, jossa yritin käydä koulua samalla, kun yritin hankkia itselleni asianajajaa. Eipä tullut koulunkäynnistä mitään. Opekin oli inhoamani, paitsi että hän yritti opettaa meille kuvamataitoa. Ainoa tunti, jolle pääsin puheluiden välissä, meni siihen että makasin lattialla ja huusin opelle, että ellei hän kerro minulle, mitä minun pitää tehdä, en voi tehdä mitään. Haluaako hän, että piirrän vesiväreillä, värikynillä, vai teenkö kollaasin? Loppu ajan soittelin asianajajalle. Lopulta sain sihteerin luurin päähän. Saisin asianajajan, ja tämä velottaisi 400e/vuosi (toiveajattelua? :D ). Ilahduin niin, että lähdin lentämään koululta kotiin. Siinä lentäessä taas sitten tapahtui kaiken näköistä, törmäilin sähkölinjoihin jne., ja lopulta olin kuningatar, joka yritettiin syöstä vallasta. Taas taisteltiin, mutta se nyt on jokaöistä.

Ylihuomenna minun pitäisi sitten kertoa koko tarina TAAS. Ja tällä kertaa se joku, joka kuuntelee, ei ole terppa. Mietin, mitä pitäisi ottaa mukaan. Sieltä ei annettu ohjeeksi kuin tuoda selvitykset varallisuudesta, että voivat laskea, mitä palvelu meille maksaa. Pitäisikö ottaa mukaan lista kaikista raiskauksista, jotka muistan? Pitäisikö ottaa ihan tätä blogia mukaan tulostettuna? Vai pitäisikö vain mennä ilman mitään sen uhallakin, että unohdan puolet? Olen nimittäin taas alkanut unohtaa. Muistan saunassa raiskaamisen, koska se oli ensimmäinen. Muistan tapauksen Tupu-Hupu-Lupu, ja raiskauksen vanhempieni sängyllä, mutta siihen se jääkin. Sitten on "enää" muisto puuhun hirttämisestä, ja kaiken maailman palasia kuristamisesta, tukehtumisesta ja uhkailuista. Mutta ei mitään kokonaista. Huoh. No, uskokoot tai eivät, kai tämä ainakin poliisitutkintaan menee, ja saa mielensärkijä vähän hikoilla. Tuomio riippuu kai siitä, todistaako laiminlyöjä mielensärkijää vastaan. Minä uskon, ettei. Yritän valmistautua parhaani mukaan siihen, ettei todisteita saada tarpeeksi, ja koko oikeusprosessi raukeaa kaiken kiduttamiseni jälkeen tyhjiin. Mutta sekin olisi voitto. Minä olisin noussut mielensärkijää vastaan ja sanonut, etten minä hyväksy sitä, mitä sinä minulle teit.


12.10.2009

Hirviö ja hämmennys sisälläni


Minulle on noussut uudelleen kuume. Sen väsyttämänä nukuin suurimman osan tästä päivästä. Mikä oli hirveää, sillä näkemäni painajaiset olivat poikkeuksellisen pahoja. Näin unta, jossa olin mieleltään järkkynyt poika. Hän luki kirjaa, josta yritti löytää vastauksen siihen, miksi hän oli niin sekaisin. Hän kuuli ääniä, näki harhoja, ja - ennen kaikkea - tappoi. Hänellä oli pikkusisko, joka oli jossain vaiheessa elämäänsä tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Näin harhoja siitäkin. Uni oli pitkä, ja tapoin siinä tuon pojan hahmossa lapsia ja vanhuksia todella raa'asti. Ja söin kiviä. En tiedä miksi. Aika ison osan unesta olin niin sekaisin, etten tiennyt, missä olin tai mitä tein, halusin vain pois sieltä, missä olin. Poika käsitti aivan tavalliset asiat viesteiksi itselleen. Esimerkiksi, jos joku sytytti asuntoonsa valon keskellä yötä, hän halusi tulla tapetuksi. Lisäksi suuren osan unesta poika oli paossa sukulaisiaan, joiden uskoi tahtovan hänelle pahaa.

Unen käännekohdassa poika palasi kerrostalolle, jossa hän asui. Talo aiottiin purkaa räjäyttämällä. Siitä huolimatta, tai juuri siitä syystä poika halusi mennä sisään laittaakseen päiväkirjansa paikoilleen, ettei kukaan lukisi sitä. Hänen siskonsa seurasi häntä. He eivät ehtineet perille ennen kuin räjähdykset alkoivat, ja molemmat kuolivat rakennuksen sortuessa. Pojan henki vajosi helvettiin. Hän tuntui alistuvan kohtaloonsa, kunnes näki siskonsa siellä. Helvetti oli veden alla, ja sen asukkaat olivat vain henkiä. Pinnan yläpuolella olivat muut kuolleet, jotka olivat iloisia, ja pesivät sieluja puhtaaksi helvetin vedessä. Poika halusi viedä siskonsa pinnalle. Hän onnistuikin, ja sisko pääsi pesijänaisten hoiviin. Yritin itsekin uida pintaan, mutta jokin veti minua kohti pohjaa. Ymmärsin, että jokin osa minusta haluaa tuomita minut helvettiin, ja tulin surulliseksi. Sitten näin pojan, joka puhui toiselle hengelle. Tuo henki aikoi karata takaisin maailmaan, ja poika halusi mukaan. Seurasin heitä. Palattuaan maailmaan, pojasta tuli jotenkin... Yliluonnollinen? Hän pystyi mm. vaikuttamaan fyysiseen kokoonsa, jota hyödynsi paikallisesti mm. hurmatakseen naisia.

Seurasin poikaa aikani hänen ryypätessään ja rellestäessään. Hän ei enää ollut harhojen vallassa, eikä enää halunnut tappaa. Sen sijaan hän oli jotenkin hyväksynyt pahuutensa, ja iloitsi siitä. Hänen riivaajansa, mitkä ne olivatkaan, olivat kadonneet. Silti, seuratessani hänen puuhiaan, ahdistuin vain lisää. Halusin pois. Lähdin sen talon pihasta, jonne poika oli minut vienyt, ja lähdin harhailemaan.

Toisessa unessa, jonka näin viime yönä, päädyin taloon, jossa sukuni asui. En kuitenkaan jotenkin ollut samassa todellisuudessa kuin he, enkä saanut heitä huomaamaan itseäni. En enää muista, miksi, mutta kiipesin talon ulkoseinää pitkin ja irroitin valkoiseksi maalatun puuosan siitä. Jotenkin se toi minulle lohtua, koska käsitin, että saan sen avulla yhteyden terppaan. Menin nukkumaan tuon palan kanssa talon toiselle puolelle, ja heräsin mummolan sisältä siitä vierassängystä, jossa nukun, kun käyn kylässä. Muut kutsuivat minua, he halusivat minun liittyvän juhliin, joita talossa vietettiin. Ahdistuin kuitenkin jo heidän ääntensä kuulemisesta, ja halusin vain pois. Lattialla oli vaatteita, joihin minun haluttiin pukeutuvan. En kuitenkaan halunnut pukeutua niihin, vaan yritin keksiä tavan pukeutua säädyllisesti käyttämättä kaikkia vaatteita, ainakaan niin kuten niitä oli tarkoitus käyttää. Pyrin pois talolta, ja päädyin lammelle, joka oli täynnä iloisia, uivia lapsia. En kuitenkaan voinut iloita heidän kanssaan, vaan olin yhä erittäin ahdistunut. Ahdistun jopa tätä kirjoittaessani. Uni jatkui vielä pitkään, ja päädyin lopuksi työskentelemään strippibaarissa. Ei vain oikein tullut siitäkään mitään, sillä jalkani olivat halvaantuneet.

Varsinkin tuo tämänpäiväinen uni oli todella ahdistava. Tunsin siinä niin suurta vihaa ja ahdistusta, ja olin niin sekaisin, että halusin vain repiä ihmisiä kappaleiksi. Jopa lapsia. Asuuko minussa oikeasti hirviö? Ajatus on kammottavan pelottava. Uni herätti niin voimakkaita negatiivisia tunteita, etten ole vieläkään päässyt niistä ohi, vaan ne roikkuvat päälläni kuin raskas pilvi.