29.1.2009

Voi p*rse!


Nukuinpa sitten tämän aamuisen terapian ohitse. Huijasin itseäni ensimmäisen kerran niin tehokkaasti että jäi terapiakerta väliin. Ensinnäkin illalla katsoin väärän viikon kohdalta, moneltako terapia on, vaikka tiesin ihan hyvin että se on kymmeneltä. Sitten laitoin aamulla herätyskellon saman tien pois päältä laittamatta sitä torkulle. Nyt ärsyttää suunnattomasti. Olen vihainen itselleni. Toisaalta näin kyllä todella ihmeellistä unta. Mutta ottaa silti päähän.

Uni alkoi vaelluksella Suomesta taikamaailmaan. Otin monta kertaa väärän reitin, joka oli lyhyempi, muttei vienyt perille. Kun olin jo melkein perillä, jokin henki hyökkäsi kimppuuni. Se vaati minulta sieluani, mutta kuulin naisen äänen joka neuvoi minua, miten pitää peto tyytyväisenä ja selvitä vahingoittumattomana. Peto koetteli minua useasti ennen kaupunkiin pääsemistäni, mutta kieltäydyin allekirjoittamasta sopimusta, kuten se vaati. Kun pääsin perille suuren linnan luokse, menin koulukavereineni salaovesta pääoven sijaan. Olimme olleet täällä aiemminkin, ja muistimme nopeimmat reitit. Kun pääsin ala-astekaverini kanssa vastaanottopöydän ääreen, kävi ilmi että meillä oli kestänyt matkalla niin pitkään, ettei linnassa ollut meille enää tilaa. Kaikki paikat oli varattu. En millään muista, mitä joukkoa täällä oltiin, mutta he eivät olleet keijuja, peikkoja tai noitia. Kaikilla uusilla oli punaiset kaavut, ja tiesin että edellisellä kerrallani kaupungissa olin kuulunut tähän porukkaan. Vastaanottovirkailija pyysi minua valitsemaan jonkun toisen koulun johon kuulua. Yritin etsiä annetusta paperinipusta tietoa, mitä vaihtoehtoja oli olemassa, mutta löysin vain keijut, ja tiesin heidän olevan niin suosittuja, ettei sinne kannattanut yrittääkään. Luokkakaverini ilmoitti lähtevänsä peikkojen joukkoon, ja minä mutisin lähteväni sinne myös.

Lähdimme matkaan kaupungin läpi. Matkustaminen oli hieman hankalaa, sillä piti varoa kaikkia lentäviä ja jos asettui väärään paikkaan, alkoi reitti viedä sinua eteenpäin, halusit sinne tai et. Tiessä oli symboleja, jotka kai kertoivat, minne tie vei, mutta ne eivät sanoneet minulle mitään. Yritimme arpoa, mikä niistä veisi peikoille, kunnes huomasin tiessä mustan kaistan, joka oli täynnä noitia. Päättelin, että se vei noitien luokse. Silloin huomasimme oranssin pomppivan massan, joka kai oli kaista peikkojen luokse. Yritimme tavoittaa sitä, ja kuljimme samalla kaupungin poikki. Matkalla löysin liittolaisia. Peto, jonka olin tavannut, oli antanut minulle käpälänsä, jolla pystyin houkuttelemaan kaupunkiin piiloutuneita apureita esiin. Niihin kuului mm. läpinäkyviä kirjekuoria, jotka purivat minua, kunnes vakuutin niille että kerron heti jos ne saavat purra jotakuta. Sain näiltä apureilta kuulla, että paha henki oli karkoitettu lohikäärme, joka halusi voimansa takaisin. Tie vei meitä jatkuvasti eteenpäin, ja huomasin meidän saapuvan kaupungista erilliseen paikkaan, joka oli taikamaailman versio Helsingistä. Sain selville, että eräässä Hesan puistossa oleva suihkulähde ei välillä toiminut, ei siksi että se oli huollossa, vaan siksi että täällä maailmassa piruilevat pienet lohikäärmeet tukkivat sen. Täältä löysin mielensärkijän ja isoveljeni. Annoin mielensärkijälle purevat kirjekuoret, joille annoin luvan pureskella niin paljon kuin haluavat. Isoveljeni paheksui tätä suuresti. Halusin pois. Onneksi tie vei meitä taas takaisin kohti taikakaupunkia.

Kaupungissa huomasin putket, joita pitkin pääsi kulkemaan nopeammin kuin teitä pitkin. Kaverini halusi kokeilla niitä myös. Niiden luokse pääseminen vain oli vaikeaa, sillä päädyin yksisuuntaiselle kaistalle, joka vei minua ihan väärään suuntaan. Lopulta keksin, miten putkien luokse pääsee. Minusta niihin piti vain mennä sisälle, mutta kaverini väitti, että ne toimivat kolikoilla, ja tiputti putkeen joitakin senttejä. Sitten hän yritti änkeä putkeen samasta reiästä, muttei onnistunut, joten hän tiputti putkeen joitakin euroja. Minä yritin sanoa, ettei sinne tarvitse kuin mennä, ja työnsin häntä putkeen. Hetken päästä aloimmekin kutistua, ja mahduimme putken sisään. Aloimme kulkea eteenpäin vauhdilla, ja päästäkseen sinne, minne halusi, piti päättää nopeasti kun kaista päättyi ja vastassa oli ties millaisia silmukoita, jotka saattoivat näyttää vievän eteenpäin, mutta veivätkin taaksepäin. Lopulta kuitenkin pääsimme noitakouluun, ja minusta tuli noitaoppilas.

Seuraavaksi olinkin jollain oppitunnilla. Oppitunneista ei vain tullut ikinä oikein mitään, sillä osa oppilaista halusi tehdä elämästäni mahdollisimman hankalaa, minkä lisäksi erilaiset hirviöt hyökkäilivät kimppuumme. Ensimmäisen oppitunnin jälkeen yksi luokkakavereistani halusi tietää, miten pääsee mutaluokkaan. Me tiesimme, sillä olimme kulkeneet sen läpi kulkiessamme kaupungin halki. Se oli huone täynnä mutaa, jossa oli vaikea hengittää. Pääsimme melkein perille, kun tulimme tunnelimaiseen risteykseen, josta ei löytynytkään oikeaa sisäänkäyntiä. Sitten lähiseinään ilmestyi kultainen hirviön pää, ja muistin, että sen suuhun piti kai hypätä. Kun olin sen sisällä, se kysyi, kuka olin. Kun vastasin, se ilmoitti, että me pääsemmekin erikoisreittiä suoraan Helvettiin. Minä, ja luokkakaverini tipuimme siis helvetin portille, kun se apua pyytänyt tyttö pääsi minne halusikin. Helvetistä alkoi ilmestyä sotilaita ja Helvetin kuningatar, joka määräsi sotilaitaan heittämään meidät Helvetin kuiluun. Onneksi olimme joen päällä, ja minun tarvitsi vain taikoa joen vesi nousemaan ja viilentämään sekä vihulaisten tunteita, että valumaan Helvettiä viilentämään, mikä sai kuningattaren kauhun valtaan. Niin onnistuimme pakenemaan. Päädyimme tielle, jolla olikin juuri alkanut seuraava oppitunti. Seurasin opettajaa, joka kehoitti kaikkia poimimaan reitin varrella olevista puista itselleen yhden lehden. Kun kaikilla oli lehti, hän pysähtyi, ja kysyi mitä lehdet tekivät. Ne muuttuivat jatkuvasti vain piikeiksi, ja yrittivät pistää poimijaansa. Hän vaihtoi meille kaikille eri lehden käteen, jonka piti olla turvallisempi. Hän selitti, että lehdet aistivat kantajansa mielentilan, ja jos siinä on jotain, mistä ne eivät pidä, ne rupeavat pistelemään. Hänen lehtensä pysyi lehtenä ja oli ihan kiltisti, kun taas minun uusi lehtenikin yritti silpoa käteni. Tämäkin oppitunti keskeytyi, kun piti ruveta taistelemaan.

Jossain vaiheessa koulujen rehtorina toimiva nainen ilmestyi kesken sen tunnin taistelun, ja ilmoitti että kaikki oppilaat osallistuvat jonkun tärkeän henkilön hautajaisiin "oikeassa" maailmassa. Siellä aiheutimme ihmetystä, kun lensimme parijonossa hautajaiskulkueessa, kun tavalliset ihmiset kävelivät. Haudalla vapautimme hirmuisen määrän siemeniä, jotka olimme luoneet jollain tunnilla, ja puhalsimme ne tuulen vietäväksi. Se oli lahjamme tälle maailmalle. Sen jälkeen palasimme omaan maailmaamme.

25.1.2009

Krooh


Tänään heräsin siinä puoli 10, valvoin tunnin ja nukuin neljään iltapäivällä. Nyt on jo tunnin ajan saanut taistella unta vastaan. Unissani tapahtuu vaikka mitä, mutta onneksi ne ovat kaikki mukavia unia, pohjavire on toiveikas. Minä olen kai löytänyt sisäisen karhuni, kun olen alkanut talviunta nukkumaan... Tänään olisi pitänyt käydä kylässä ja harrastamassa, mutta nukuin kummankin ohi. Onneksi avokki ymmärtää ja osti pakkasen täyteen pitsaa. Saan herätessäni pistää uunin päälle, syödä pitsaa ja mennä takaisin nukkumaan. Ei paljoa tiskiä ja pitsa on niin voimakkaan makuista että se tulee syötyä. Keskiviikkona on psykiatri. Pitää kysyä onko tämmöinen nukkuminen normaalia nousseisiin muistoihin nähden vai onko minulla joku unitauti. Nyt elän kuin uudelleen sitä aikaa lapsuudestani kun nukuin kaiket kesät ihan vain siksi että se oli mukavampaa kuin mikään muu mitä meillä pystyi tekemään.


23.1.2009

Muistathan..?


Tänään muistin lisää. Kyyhötän eteisessä ilmeisesti alle kolmevuotiaana ja halaan unileluani. Nyyhkytän. Aiemmin en muistanut miksi, mutta nyt muistan. Ilmeisesti riidan jälkeen mielensärkijä raiskasi laiminlyöjän. Minä kuulin kaiken makuuhuoneen oven läpi eteiseen. Ihana muisto. Tulee sellainen olo, että haluaisi sahata päänsä irti ettei enä muistaisi mitään.

Vieläkään en osaa itkeä, ja nukun lähes vuorokauden ympäri. Avokki herättää syömään välillä ja nukun taas.

"Minä tapan kaikki!"


Olin päiväunilla unileluni kanssa, kun heräsin riitelyyn. En muista, mitä laiminlyöjä sanoi, mutta mielensärkijän muistan. "Pitääkö teidät tappaa, että teidän kanssa kestää elää?!" Sitten hän lähti ulos. Ilmeisesti sitten menin laiminlyöjän luokse, koska muistelen meidän istuneen sohvalla ja hän selitti minulle mitä tappaminen on. Se on sitä, että joku ihminen katoaa lopullisesti. Sen jälkeen aioin tappaa mielensärkijän. Tökätä häntä taikasauvalla niin että hän katoaisi. Myöhemmin osa minusta teki tästä ajatuksesta laajemman. Mikä tahansa elämässä aiheuttikaan minulle surua tai mielipahaa, sai minussa esiin pikkutytön, joka oli valmis tappamaan kaiken tai kaikki. Välillä se jopa sai minut mutisemaan "tapan kaikki".

Viime kerralla päästiin terapiassa näin pitkälle. Kaiken tappava pikkutyttö tuli kuulluksi ja ymmärretyksi, ja rupesi leikkimään.

15.1.2009

Miksi tehdä jotain mitä vihaa?


Katselen parhaillaan ykköseltä leffaa Imaginary Heroes, jossa poika tappaa itsensä kun ei halua enää uida. Hän ui, koska on siinä parempi kuin kukaan muu. Aloin miettiä opiskeluani. Minä olen siinä hyvä, mutta se ei hyödytä ketään, ei edes minua. Masentaa, kun ei kiinnosta. Ei kiinnosta, kun masentaa.

Ensi syksynä minulla olisi mahdollisuus alkaa opiskella jotain muuta. Jotain, joka oikeasti kiinnostaisi. Ongelma on, etten vain tiedä, mistä olen kiinnostunut. Ensimmäistä kertaa elämässäni joku kysyy minulta mitä minä haluan ja vastaukseni oikeasti vaikuttaa johonkin.

Mitäs, jos minä lähden opiskelemaan jotain amikseen? Minulle on pienestä saakka iskostettu päähän, että amikset ovat luusereita. Minusta tulee korkeasti koulutettu, piste. Entä, jos minä lähden tämän vastaisesti tekemään jotain, mistä oikeasti voisin olla kiinnostunut ja nauttia siitä? Tässä on niin moni asia väärin. Tekisin vastoin vanhempieni tahtoa. Nauttisin jostain, ts. en enää rankaisisi itseäni. Elämänihän pitäisi olla yhtä suurta rangaistusta kun en osannut olla sellainen lapsi jonka mielensärkijä olisi halunnut.

Toisaalta minä haluaisin ryhtyä opettajaksi. Vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, kertoa maailmasta. Saada jonkun ymmärtämään asioita, oppimaan. Toisaalta mietin onko se opettajan vaikutus oikeasti niin suuri, että minun kannattaa pinnistellä ja rämpiä opettajaksi.

Kaikista kamalin skenaario olisi, että lähtisin uudelle uralle ja jäisin sille, palaamatta tälle alalle. Se nyt vielä menettelisi, jos pitäisin vain välivuosia. Mutta että jättäisin koko tämän minulle suunnitellun uran ja opiskelisin ensin amiksessa ja sitten ammattikorkeassa. Jättäisin ammatin, jossa saa varmasti töitä ja siirtyisin alalle, jossa pätkätyöt ovat sääntö eivätkä poikkeus, ja joka on ollut minulle tähän asti harrastus eikä työtä.

Teen sitten mitä tahansa, minun pitää elää sen päätöksen kanssa. Jos hylkään nykyisen alani, kaikki mahdollisuudet ovat taas auki. Joudun samalla tekemään tutkimusmatkan itseeni, jolta välttyisin jos pysyisin samassa vanhassa. Voi kun olisi kristallipallo jolla katsoa tulevaisuuteen.

14.1.2009

Äää, kuolen!


Eiliseen terapiaan meno oli todella vaikeaa. Osa minusta oli aivan varma, että kuolen jos menen. Niin kuin siellä olisi iso mörkö, joka tappaisi minut ahdistukseen heti sinne mentyäni. No, eipä käynyt niin. Puhuimme lisää minua ahdistavista asioista, ja pääsimme lopuksi aiheeseen "mitä jos törmäisin mielensärkijään yllättäen kaupungilla?". Pelkkä ajatus on niin pelottava, että olen työntänyt sen mielestäni. En uskaltaisi lähteä kaupungille ollenkaan, jos joka kerta miettisin mahdollisuutta tavata mielensärkijä vahingossa. Kaikista kamalinta on, että mielensärkijä varmaan tulisi iloisena vastaan, jos sattuisimme törmäämään. Hänhän ei ollenkaan ymmärrä minun tuntojani tuollaisessa tilanteessa.

Terapian jälkeen olin aivan kuollut. Tulin kotiin ja nukuin monta tuntia. Herättyäni en halunnut nousta. Makasin koko loppupäivän. Tänään minulla on ollut pahoja käynnistymisongelmia. En halunnut nousta. En halunnut syödä aamupalaa. Lopulta sain itseni suihkun kautta kauppaan, kun lupasin itselleni että saan ostaa kaikkea hyvää aamupalaksi. Karjalanpiirakoita, mehua ja suklaamuroja syötyäni alkaa olla parempi olo. Vielä pitäisi tehdä ruokaa. Ei uskoisi, että tämä on näin vaikeaa. Ruokaa saadakseen pitäisi keittää maitoa kattilassa, lisätä pinaatti ja mausteet ja sekoittaa. Hirveän vaikeaa. Kattilakin pitäisi pestä ennen sitä. Onneksi mitään ei tarvitse tehdä vielä tuntiin, pariin nyt kun sain syötyä edes jotain. Toivottavasti saan iltaan mennessä tehtyä jotain opiskelujenkin eteenkin.

7.1.2009

Kiinteää ahdistusta


Tänään terapiassa tapahtui jotain hullua. Ahdistukseni nousi kesken keskustelun lähes kiinteänä lattiamaton raidasta, syöksyi otsani sisään jossa pyöri aikansa, kunnes asettui painamaan minua ylävartalostani niin että hyvä kun sain hengitettyä. En siis nähnyt mitään harhoja, vaan tunsin näin. En jotenkin kehdannut sanoa tästä terapeutille. Edellisen kerran minulle on käynyt noin joskus lapsena yöllä. Miksi nyt? Mistä sellaisesta me puhuimme, että se laukaisi tuollaisen kohtauksen?

Univaikeudet jatkuvat. Nukun todella kevyesti, vain muutaman tunnin kerrallaan ja  milloin sattuu. Pitää valittaa tästä psykiatrille kuun lopulla.

6.1.2009

No voi hyvä tavaton...


Katselen tässä parhaillaan 4D-dokkaria. Luulisi, että noiden "tehodieettien" hulluus tulisi tässä ainakin selväksi. Ei kukaan terve ihminen voi elää ajatellen jatkuvasti vain ruokaa tai suolistonsa huuhteluttamista. Ja nyt olen varmasti kuullut kaikista hullutuksista. Ikinä voinut kuvitellakaan, että joku pitäisi ulosteviikonloppuja, eli siis tapaamisia viikonloppuna, jolloin tutkitaan joukolla toisten ulosteita, haistellaan yms. Hyi yöks!! En kyllä halua ketään tuntea niin hyvin, että alettaisiin suolen tuotoksia vertailemaan. Huh. Ja se, että suolihuuhteluilla muka laihtuu... No niin kai, kun koko suolistofloora huuhdellaan pois. Kaikki hyödylliset bakteerit pois, kyllä nekin painavat. Siinä ei kärsi kuin elimistö. Mistäs kirjasta minä luinkaan historiatietoa, ettei muinaisina aikoina olisi kuollut ollenkaan niin paljon ihmisiä, elleivät lääkärit olisi niin innokkaasti iskeneet suonta ja huuhdelleet suolia. Molemmat vain heikentävät ihmisen immuunipuolustusta. Parempi vain syödä kuitua.

Muutenkin jotenkin niin hassua, että aina jaksetaan jauhaa, kuinka paastoaminen on elimistölle lepoa, vaikka hyvin tiedetään että asia on päinvastoin. Nälkä on elimistölle stressitila ja  ruuansulatuselimistö on luotu sulattamaan ruokaa, tekemään töitä, kuten nimikin sanoo. Paasto ei taida käydä kuin itsensä rankaisusta. Siksi se kai yhä myy. Ihmiset tykkäävät rankaista itseään ja antaa sille hyviä nimiä. Ja kaikille, jotka haluavat rasvattoman vartalon: Tiesittekö, että aivot ovat enimmäkseen rasvaa?

Ei sikäli, on sitä aikoinaan itsekin nälässä eletty ja ruoskittu itseään henkisesti kun "olen niin läski!". Nyt voi onneksi sanoa, että olempa vanhempi ja viisaampi. Nyt rakastan kroppaani. Oikean kokoisten ja minulle sopivalla leikkauksella olevat vaatteet on paljon helpompi hankkia kuin laihduttaa itsestään mallin muotoinen. Luut eivätkä vartalon perusmuoto anna periksi, vaikka kuinka laihtuisi. Minulla tulee aina olemaan leveä lantio, tein mitä tahansa, mutta onpahan sitten aikoinaan helpompi synnytys kuin siskollani, jolla on pojan lantio. Ja näin olen naisellisempi (mistä sisko on kade). Nyt tavoitteeni on saada keskivartalon lihakset kuntoon, jotta vatsasta tulisi timmimpi. Vinkki kaikille, jotka peilin edessä huokaavat, kuinka vatsa roikkuu: treenaa ensin vatsa- ja selkälihakset kuntoon, ja jos se ei auta, laihduta vasta sitten. Huono ryhti lihottaa. Ja vatsanahan alla kuuluukin olla vähän rasvaa, etteivät sisuskalut palele.

Tulipa saarnauspostaus. Pahoittelen. Minähän tiedän kaiken paremmin, koska koen omaavani maalaisjärkeä enemmän kuin mielensärkijä. ;)

Hyvää... yötä? Huomenta?


Tässä sitä taas valvotaan. Päässä pyörii ajatuksia ala-asteen ihastuksista, niistä tytöistä, joita kadehdin koulussa, siitä, millaisen tuolin sitä ostaisi parvekkeelle kesäksi... Ihan kaikesta. Ja ne pyörivät päässä yhä nopeammin, yhä intensiivisemmin, kunnes koko kroppa on hälytystilassa ja Nukkumatti on pelästynyt tätä hässäkkää ja paennut ainakin naapurikuntaan asti. Miksi minun aivoparkani kiduttavat minua näin öisin? Pitääkö tässä oikeasti ruveta meditoimaan joka päivä tunti tai kaksi, ettei sitten enää tarvitsisi yöllä pohtia? Kaikista pahimman ahdistuksen huipulla saatan alkaa nähdä valveunia tai harhoja, mitä ovatkaan. Olen varma, että huoneessa on joku, joka tahtoo minulle pahaa, enkä saa rauhoiteltua itseäni ennen kuin olen laittanut valot päälle tai saanut kierrettyä ja tarkistettua joka kolon taskulampun kanssa. Joskus olen jopa nähnyt sen huoneessa olevan mustan miehen hahmon, joka puhuu minulle jotain uhkaavaa ja istuu sänkyni laidalle. En ole saanut puheesta mitään selvää, mutta olen tuntenut kuinka patja antaa myöten ihmisen painon alla. Onneksi avokki tuli silloin kotiin. Mikäköhän näiden unen ja valveen rajamailla olevien haamujen nimi voisi olla? Kaverini on joskus selittänyt kokevansa samanlaisia, eikä hänkään pysty silloin liikkumaan. Jotain unihäiriöitä kuulemma.

Nytkin taas nukuttaa kauheasti, mutta tiedän, että jahka olen sängyssä, ajatusten maratoni alkaa taas. Kaikki ongelmat on ratkaistava nyt ja heti, ei koskaan muulloin. Aamulla, kun herään, minun on oltava mahtavin ja viisain, tietää ratkaisu kaikkeen. On ratkaistava kaikki matematiikan ongelmat, arkielämän ongelmat, ihmissuhdeongelmat yhden yön aikana. Juuri nyt pitää tietää, pitäisikö ostaa makuuhuoneeseen uudet lampunvarjostimet. Ehdottoman tärkeää on, ostaisiko kankaiset vai lasiset. Missään nimessä ei saa nukahtaa, ennen kuin on pohtinut kaikin tavoin miten hehkulamppu lämmittää varjostinta. Miten selittäisin lämmön johtumisen luokalle? Olisiko lasikupu turvallisempi? Miksei kupuja valmisteta kumista, niin eivät hajoaisi pudotessaan lattialle? Mitäköhän kumille tapahtuu, kun se saavuttaa sulamispisteensä? Mistä kumi valmistetaan? Onkohan se kaikki nykyään jotain synteettistä, vai vieläkö sitä ihan valutetaan kumipuista? Entä, jos kumipuissa on tuholaisia? Tuleeko kumiin niitäkin? Entäs työläisten olot? Onko reilunkaupan kumia? Onkohan siellä kumipuuplantaasilla sellainen lihava pomo valkoisessa puvussa, joka polttaa sikareita? Pitäisikö boikotoida kumia ihan vain siksi, että se mies on ällöttävä ja kohtelee alaisiaan huonosti? Mitäs jos? Entä...? Eikös? Miksei? Kuitenkin...?

Aaargh. Amputoikaa minulta aivot, minä en tarvitse niitä! Miksi kaikki maailmassa pitää analysoida juuri nyt? Miksei voisi vain nukkua?

Muutenkin nyt on ollut sellainen olo, että minun pitää kertoa terpalle jotain oleellisen tärkeää. En vain tiedä, mitä se on. On kuin se olisi aivan kielen päällä, muttei vain saa sanotuksi, ts. ajateltua mitä se on. Mutta pitää juosta jo kertomaan terpalle, koska sitten kaikki ongelmat ratkeavat ainakin hetkeksi, niin mahtavaa se on. Olen nähnyt nyt paljon unia ala-asteen aikaisista luokkatovereistani, ja yksi heistä tarjoaa minulle ratkaisun avainta, mutten vain ymmärrä, mitä hän yrittää minulle sanoa. Jos yritän kysellä itseltäni vastausta, henkiset ihokarvani menevät heti kananlihalle, ja joku pistää kädet korvilleen ja juoksee pois huutaen "Ei ei ei ei!". Jos terpalla olisi keino ohittaa tämä puolustusmekanismi.

2.1.2009

Trooppista tunnelmaa


Meihin on iskenyt joku ihme trooppista alkuperää oleva virus, joka on erityisen vaarallinen pikkulapsille. Tämän tohtoroinnin teki sukulainen, joka on ammatiltaan sairaanhoitaja. On kuulemma ensimmäistä kertaa Suomessa tänä talvena tämä vatsapöpö, ja sukulainen oli paljon nähnyt tapauksia sairaalassa asti. Pahimmillaan oli vienyt pikkulapsilta sormenkynnet. Avokille on määrätty edelleen lepoa. Eipä tuossa paljoa muuta voi tehdäkään, kun kuitenkin pystyy syömään ja juomaan normaalisti, ei oksenna eikä ripuloi, heikottaa vain. No, kai sitä nyt ketä tahansa, jos ensin oksentaa päivän kerran tunnissa, sitten pystyy syömään vain varovasti yhden päivän ja sitten iskee ripuli päiväksi. Nyt on onneksi noiden jälkeen ollut kumpikin pää kunnolla, heikottaa vain. Minä selvisin sillä, että ripuloin koko uudenvuoden aaton, ja pahasti. Kun en istunut vessassa, makasin sohvalla siinä kunnossa etten pystynyt raahautumaan edes ikkunaan katselemaan, kun joku järjesti ihan pyytämättä ilotulituksen parvekkeellamme. Kiitos siitä, naapurit. Oli kuulemma hienon näköinen. Toistaiseksi emme ole lähdössä yhtään minnekään kyläilemään. Ehkä ihan hyvä, avokki tarvitsee lomaa. Harmi vain, että maanantaina alkavat hänellä taas työt, eli loma loppuu siihen. Joku uusi projekti, jota ei voi siirtää.

Terapia alkaa taas 7. päivä. On jo ikävä. Olen nähnyt paljon mielenkiintoisia unia, joista olisin halunnut puhua terpan kanssa, mutta mikä nyt ei ole ollut mahdollista. Ja minä kun olen jo unohtanut nuo unet... Toinen ajatuksia herättävä kokemus on ollut kirja, jonka luin. Kyseessä on Nukkelapsi. Erikoisopettajan kertoma tositarina tytöstä, joka vaikuttaa melkein aivovauriopotilaalta tai mallinukelta, kun ei reagoi mihinkään. Onneksi tarinalla on onnellinen loppu, kun tyttö saadaan sijaisperheeseen ja puhumaan. Sitä en sitten tiedä, miten hänen elämänsä aikuisena. Kuinka paljon on tarvittu terapiaa ja lääkkeitä siihen, että heitteille jätetystä, pahoinpidellystä pikkutytöstä on saatu töissä käyvä nuori nainen? Kuinka paljon niitä tarvitaan minun kohdallani? Ja minä en sentää ole koskaan joutunut noin katatoniseen tilaan.

Yritin tänään katsella Dancer in the Dark -leffaa, mutten taaskaan nähnyt kuin lopun. Äh. Kamalahan tuo on, kun jatkuvasti toivoo vain hyvää, eikä oikeus toteudu, mutta laulut ovat hyviä. Jotenkin myös samaistun tuohon päähenkilön tapaan paeta omiin maailmoihinsa. Minä olin mestari siinä lapsena. Pystyin nukahtamaan silmät auki ja viihtyä omissa maailmoissani niin tehokkaasti, että suutuin sille joka minut sieltä raastoi pois. Joku täti halusi välttämättä pistää minut piirtelemään siksi aikaa kun laiminlyöjällä oli kokous, vaikka minulla olisi ollut paljon hauskempaa siellä käytävällä istumassa yksikseni omiin maailmoihini uponneena. Opettaja halusi minun keskittyvän opetukseen, eikä kuvittelevan kuinka muuttaisin metsään asumaan. Se oli yksi suosikkikuvitelmiani. Varsinkin automatkoilla ikkunasta tuijotellessani ajattelin, että jossain tuolla metsässä puun latvassa asuu tyttö (/nuori nainen), jolle metsän eläimet ovat lemmikkejä ja joka juoksee niin nopeasti sammalmättäältä toiselle, ettei kukaan koskaan näe häntä.

Jossain vaiheessa noihin tarinoihin ilmestyi sitten joku poika, joka yritti muuttaa tätä tytön symbioottista suhdetta metsään. Piti perustaa perhe ja rakentaa talo ja ehkä lisääntyäkin. Minun metsänvaltiattareni usein kyllä vain juoksi poikaa pakoon tai kujeili tämän kustannuksella. Pojan pyrkimykset näyttää metsän ulkopuolista elämää aiheuttivat tytössä kauhua jo ajatuksen tasolla. Mutta taitaa olla, että nykyään nuo kaksi asuvat kerrostaloasunnossa jossain kaupungin keskustassa erittäin tyytyväisinä. Metsässä oltiin, koska haluttiin olla piilossa. Nyt ei enää tarvitse piilotella. En ole änkeytynyt enää vuosiin huonekaluihin tai niiden alle piiloonkaan, vaikka välillä on mieli tehnyt. Miltä minä haluan piiloutua, on itselleni mysteeri. Itseltäni? Mielensärkijältä? Ahdistukselta? Tuomitsemiselta? (...) ? Mitä? Joku sanoi jotain, mutta niin pienellä äänellä, etten saanut selvää. Mitä? Vihalta? Omalta vihaltani? Pelottavaa. Se siitä, ja muihin aiheisiin. Minähän en saa kokea vihaa, en ketään enkä mitään kohtaan. En. Jos menisin nukkumaan, kun tällaisia rupean miettimään. Vaikka enhän minä unta saa. Ja sitä ennen pitäisi pestä hampaat, pestä kisko ja pistää se suuhun, vaihtaa yöpukuun...

Viime aikoina olen vähentänyt muiden blogien lukemista. Ehkä olen vihdoin alkanut tajuta, että ratkaisu on sisälläni. Tai sitten en jaksa ajatella kaikkien muidenkin ongelmia omieni lisäksi. Molempi parempi.

Miksi ihmismieli on niin monimutkainen? Miksi erityisesti itsestään on niin vaikea saada selkoa? Voin sanoa kavereistani, että tuolla on heikko itsetunto ja ongelmia vanhempiensa kanssa, vaikkei sitä myönnäkään ja tarvitsisi terapiaa; tuolla on syömishäiriö, vaikka muuta väittääkin; tuo on sairastumaisillaan ortoreksiaan, ellei ole jo, ja vaatii itseltään liikaa, ja niin edelleen. Miksen osaa tehdä itsestäni samanlaista analyysiä? "Nyt ongelmani on, että (diagnoosi tähän), minä selviän siitä tekemällä näin." Helppoa?

Tällä hetkellä ongelmani on, etten ole nukkumassa. En ole nukkumassa, koska vuorokausirytmini on sekaisin. Se on sekaisin, koska minulla tuli masennusvaihe, enkä ole sen jälkeen jaksanut tehdä asialle mitään, ja sairastaminenkin on vaikeuttanut asioita. En silti tee asialle vieläkään mitään.

Minulla on ongelmallinen isäsuhde, koska mielensärkijän persoonallisuushäiriö vaikuttaa vahvasti hänen kykyynsä toimia kasvattajana. Minun pitäisi hyväksyä, ettei hän muutu, ja jatkaa elämääni. Tuo elämän jatkaminen on vaikeaa, sillä olen huomannut, että isäsuhteen mukana kulkee myös joitakin arvoja. Miten näen maailman, mikä on tärkeää, ketä pitää miellyttää, mihin pyrin elämässä, miten arvotan asioita suhteessa toisiinsa yms., mitä olen mielensärkijältä oppinut, tai mihin hän on vaikuttanut. Ne kaikki pitää nyt arvioida uudelleen sen tiedon valossa, että hän on hullu. Ja se taas vaatii sisäistä väittelyä, ja minä inhoan sitä, koska olen oppinut, etten koskaan voita väittelyä.

Yksi ongelmani on stressiallergia. En kestä enää pienintäkään stressiä (esimerkiksi ostosreissua) ilman isoa reaktiota (stressivatsa tai -iho rupeaa vittuilemaan). Mitä enemmän sairastan, sitä vähemmän jaksan. Mitä enemmän yritän luoda elämälleni raameja (salilla kerran viikossa, tanssitunnilla käyminen jne.), sitä stressaavammaksi elämäni koen, ja sitä enemmän tulee oireita, jotka hidastavat menoa. Saan ponnistella hirveästi, että saan pidettyä kavereihini yhteyttä jokaiseen edes kerran kuussa. Ja jos tavataan, olen huomannut puhuvani välillä kuin humalainen: "Mitäs koiralle kuuluu?" "Johan mä kerroin, sillä menee hyvin." "Ai jaa, sori..."

Sitten on tämä keskittymiskyvyn puute. Nyt se ei enää häiritse keskusteluja tai jonkun kirjan lukemista, jos kyseessä on joku tarina. Jos kyseessä on jokin kirja, josta pitää oppia jotain, rupean pilkkimään kuin väsynyt rekkakuski aamuyöstä heti parin sivun jälkeen. Joskus ei tarvitse päästä edes niin pitkälle. Esimerkiksi nyt olen yrittänyt opetella kaikkea, mikä nyt vähäänkään kiinnostaisi, mutta ei suoraan liity opiskelualaani. Ensin sujui ihan hyvin, mutta sitten en enää pystynyt lukemaan tekstiä, joten selasin kirjaa ja katselin vain kuvia. Sitten piti alkaa loikkia nopeammin eteenpäin, sillä aloin väsyä jo kuvien katsomisestakin. Sen sijaan, että katsoi, mitä kuvassa oli tehty tai mitä tämä kaavakuva yritti opettaa, katsoi vain että onpas nättejä kuvia. Lopulta piti pistää kirja käsistä ja ottaa torkut. Enkä ole vieläkään lukenut koko kirjaa.

Turhautuminen meinaa vallata alaa, kun aina vain yrittää, eikä pääse opiskelujen alkuun. Mummo soitti tänään ja kyseli taas heti että olenko saanut opiskeltua. No en. Yritetty on, mutta tulosta ei tule. Alan pelätä, että minulta loppuu aika kesken. Lukuvuosi on puolessa välissä, eli melkein loppu, enkä ole saanut tehtyä kuin yhden kurssin niistä neljästä puuttuvasta. Sen suunnitelman, jonka optimistisesti tein syksyllä, voi unohtaa. Hyvä, jos kevään aikana saan nuo kolme tehtyä, eikä sekään riitä opintotukeen. Kaiken lisäksi voi olla, että tämä kuntoutustuki loppuu maaliskuun lopulla, on silloin sitten kunto mikä tahansa. Että tiedä, millä sitä siitä eteenpäin... Äh, ei saa tuskailla liikaa. Jos sitä nyt vain menisi nukkumaan, olisi yksi ongelma vähemmän.-->