28.2.2009

Järkeilyä


Eli, kuten viime postauksessakin tuli jo mainittua, en koe että laiminlyöjä rakastaisi minua. Kun edes oma äiti ei rakasta, miten minä voisin rakastaa itseäni? Eli koen, etten saa olla olemassa. Koska en saa olla olemassa, minun pitää jatkuvasti yrittää oikeuttaa olemassaoloni pyrkimällä täydellisyyteen kaikessa. Jossain vaiheessa elämääni olen kai kokenut, että häpeämällä saa laiminlyöjän hyväksynnän. Ehkä olen hävennyt jotain pahaa tekoa ja hän on antanut anteeksi. Myöhemmin olen vain paisuttanut häpeän tunnetta, kun pieni häpeä ei olekaan tuottanut anteeksiantoa. Nykyään häpeän jatkuvasti niin syvästi, että haluan kuolla vain päästäkseni häpeästäni.

Unitauti näyttäisi hellittäneen ainakin toistaiseksi. Nukuin tänä yönä vain semmoiset viisi tuntia nukuttuani päivällä kahden tunnin päikkärit. Harmi vain, että heräsin jo ennen neljää. Nukkumaan menoa ei kyllä olisi enää voinut pitkittää, meinasivat silmäluomet romahtaa lattiaan asti, niin painavilta ne tuntuivat. En kyllä tiedä, miten paljon tähän uuteen "unettomuuteen" vaikuttaa se, että eilen avokki lähti reissuun. Enkö uskalla nukkua loputtomasti, kun hän ei ole paikalla?

Nyt on muuten kulunut vuosi terapian aloittamisesta. Terapian jatko on katkolla, mutta terapiaan ei tule taukoa, vaikka Kelalta ei olekaan vielä mitään päätöstä jatkosta tullutkaan. Terapeutti päätti jatkaa, sillä hän uskoo että varmasti saan Kelalta terapiaan tuen vielä tälle vuodelle. Minulla ei ollut mitään tätä suunnitelmaa vastaan.

Kumpa kauppa aukeaisi pian. Mieleni tekee kauheasti Pirkan hedelmämehua. Se on todella hyvää. Join sitä kaverin valmistujaisissa, ja sen jälkeen sitä on pitänyt ostaa 3l kerralla. Lopuksi vielä todella hyvä biisi (hyvällä showlla maustettuna):


(Dj Spoke: Watch them fall down)

26.2.2009

Olen tavattavissa joka toinen päivä


No onpas ollut viikko. Nukuin sunnuntain ohitse. Nukuin tiistain ohitse. Nukuin tämän päivän ohitse, heräsin vasta iltaseitsemältä. Jotain kyllä pystyn unissani tavoittamaan. Tänään ymmärsin, että häpeän niin paljon ja jatkuvasti, sillä olen järkeillyt laiminlyöjän rakastavan minua, jos häpeän tarpeeksi. Yritin tyhjentää sydänparkani häpeän jääkylmästä kimpaleesta ja korvata sen ajatuksella että laiminlyöjä rakastaa minua, hän ei vain osaa sitä mitenkään ilmaista.

D-vitamiinin puutetta tämä ei ole, niin pitkään olen jo noita nappaillut. Terapeutin teorian mukaan olen paennut kohtuun turvaan keräämään voimia tulevaa koitosta varten. Minusta olen lähtenyt tutkimaan alitajuntaani ja keskustelemaan itseni kanssa jatkosta. Olen vähitellen alkanut ymmärtää, että maailman voi nähdä eritavalla ja että se on minulle jopa mahdollista. Ehkä peräti sallittuakin.

15.2.2009

Minä en tiiä mittään, jättäkee rauhaan...


Tänään laiminlyöjä vastasi siihen s-postiin jossa kyselin huomasiko hän, että mielensärkijä olisi käyttänyt minua hyväkseen. Vastaus oli, että "älä kuvittele liikoja". Että ei sellaista ole voinut tapahtua. Ja että siellä asuessamme ainoa inhottava tapaus oli, kun joku hoitajistani oli jättänyt minut vaunuineni jonnekin, ja kadonnut. Lopulta laiminlyöjä oli löytänyt minut ja olin nukkunut.

Mitäs tässä nyt sitten taas ajattelisi. Vihainen olen, se on varma. Miksi, sitä en osaa sanoa. Ehkä siksi, että minua ei taaskaan uskottu.


10.2.2009

Patsastelua


Yksi niistä paikoista, joka on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, on Vigeland-puisto Oslossa. Patsaat edustavat ihmiselämää sen kaikissa vaiheissa, mutta osa patsaista on symbolisempia. Yksi näistä oli minusta hirveä, kun sen ensimmäisen kerran näin.

Näin meidän isä kohtelee lapsiaan. Taiteilija on tarkoittanut teoksen kuvaamaan sitä turhautumisen tunnetta, joka joskus valtaa miehen pikkulasten kanssa. Minusta se kuvaa vain pahoinpitelyä. Miksei minun isäsuhteeni voinut olla enemmän tämän kuvan kaltainen?

Leikkimistä, huomaamista. Sitä minä olisin kaivannut.

Terapeutin kanssa keskusteltiin eilen näistä uusista muistoista ja niiden todenperäisyydestä. Aloitamme tutkinnan, ovatko ne oikeita muistoja, vai olenko luonut ne johonkin tarpeeseen. Mahdollisia syitä miksi olisin luonut jotain noin hirveää, on ainakin tarve demonisoida mielensärkijä ja halu löytää syitä pahalle ololleni. Hyväksikäyttö nyt olisi ainakin hyvin selkeä syy ja oikeutus voida pahoin.

8.2.2009


Äh, en saa unta. Kuulen päässäni äänen joka syntyy, kun kondomi hankaa hampaita vasten. Yököttää. Olen niin yksin tämän kanssa. En halua kertoa avokillekaan, ainakaan vielä. Hän palasi väsyneenä matkalta, ja huomenna on tärkeä päivä, hän haluaa olla skarppina. Ehkä aikaisintaan huomenillalla. Jos silloinkaan. Olen ihan lamaantunut. En osaa tuntea mitään. Olen vain väsynyt ja haluaisin nukkua, mutta...


7.2.2009

Keneen sitä voi luottaa, jos ei itseensä?


No niin, alkaahan tuo unipuolikin näemmä normalisoitua. Eilen illalla menin ihmisten aikoihin nukkumaan, heräsin aamuyöstä, valvoin 2 tuntia ja nukuin puoli yhteen. Pääsen näemmä käsiksi noihin alle kolmevuotiaan öihin vain öisin. Ilmeisesti mielensärkijä on öisin vieraillut huoneessani ainakin pari-kolme kertaa ja raiskannut minut suuhun. Olen hirveällä pinnistelyllä saanut esiin jotain muistontapaista siitä, että suussani on jotain, ja hengittäminen on vaikeaa. On pimeää, ja ilmeisesti istun, mutta en muista mielensärkijän olevan paikalla, en muista hajuja tai ääniä. Ehkä se on siunaus.

Mietin kyllä yhä myös sitä, miten paljon näihin muistoihin voi luottaa. Vuosi sitten en olisi uskonut, jos joku olisi kertonut näin tapahtuneen. En meinaa uskoa vieläkään. Uskon vieläkin, että kunhan asiaa ei myönnä, sitä ei ole tapahtunutkaan. Ymmärrettävistä syistä muistoni ovat hyvin hataria ja puutteellisia. Olen dissosioinut siitä hetkestä, kun ovi käy, siihen hetkeen kun se sulkeutuu jälleen. Olen ollut hyvin pieni. Ehkä mielensärkijä on luottanut siihen, että olen ollut liian nuori muistaakseni. Hänhän ei halua jäädä kiinni, eikä halua ikinä jättää jälkiä. Suuhun raiskaaminenhan on sikäli helppoa, ettei siitä jää samalla tavalla jälkiä kuin jos käyttäisi jotain muuta reikää. Voi aina näyttää, että immenkalvo on vielä ehjä eikä verta vuoda mistään. Eikä siinä voi huutaakaan, kun ei henki meinaa kulkea.

Hullua. Yhtä aikaa minä kirjoitan tätä, ja yritän olla näkemättä koko tekstiä. Jos tulee kirjoitusvirheitä, olkoon, minä en ala lukemaan tätä tekstiä uudelleen. Onneksi avokki palaa tänään ulkomailta, saan taas jonkun jota halia. Sain muuten mummon kautta tietää, että mielensärkijä on ollut sairaalassa leikattavana jonkun vatsajutun takia. Laiminlyöjä on passitettu työuupumuksen vuoksi 10 päivän kuntoutukseen jonnekin ulkopaikkakunnalle. Lähetin hänelle postia näistä uusimmista muistoistani ja kysyin, huomasiko hän mitään. Saa nähdä, mitä vastaa, vai vastaako ikinä mitään.

6.2.2009

Terveelliset 30 tunnin unet


Huomenta. Jäipäs taas terapia väliin, tällä kertaa siksi, että nukuin yhden päivän yli. Yritin kyllä mennä, mutta 10 tunnin yöunien jälkeen olin niin tokkurassa, että pystyin käymään vain vessassa. Kun olin menossa pukemaan, meni jalat alta, ja iski unihalvaus päälle. Se hellitti vasta, kun lupasin mennä takaisin sänkyyn. Yhtä vessataukoa ja yhtä vartin ruokahetkeä lukuunottamatta nukuin sitten yhtä soittoa tähän asti. Vieläkin olisi saanut unen päästä kiinni, mutta päätin että pakko sitä nyt on välillä olla hereilläkin.

Mitä tämä tämmöinen on? Ikinä ennen näin käynyt. Lääkekin jäi torstailta ottamatta. Nyt kun niitä taas on. Eilen olisi pitänyt vaikka mitä, ja minä vaan nukuin. No, ehtii sitä tänäänkin.

Näin kyllä todella mielenkiintoisia unia. Yhdessä asuin vielä kotona, ja jaoin sänkyni mummoni kanssa. Hän ei antanut minun nukkua, kun halusi puhua kaikesta. Sitten siskoni kävi hakemassa vettä, ja mummon piti mennä herättämään kaikki kyselemällä haluaako joku aamupalaa. Minä seurasin perässä keittiöveitsi kädessäni. Mielensärkijä ja laiminlyöjä nukkuivat salaatinlehdistä tehdyssä sängyssä, ja minä pilkoin ne salaatit samalla kun sanoin että nukkuvat vaan, mummo vaan häsää. Kun mummo oli vihdoin päättänyt että kukaan ei halua vielä nousta, hän yritti palata sänkyyni nukkumaan, mutta päätyi kiipeilemään vaatekaappini päälle. Piti auttaa hänet sieltä alas ja sitten parvisänkyyni. Sitten kai nukahdin tms., koska seuraavaksi vuoteeni kasvoi salaattia. Minäkin olin salaattia, mummo oli salaattia, ja siskoni oli salaattia. Mielensärkijä tuli keräämään salaattia aamupalaa varten. Jotenkin se ei onnistunut niin kuin hän olisi halunnut, joten hän päätti tehdä salaatista mehua, kun eivät tottele. Yritimme joukolla huutaa mehustimen melun yli, ettei salaatteja voi mehustaa juurineen ja kukkineen, siitä tulee pahanmakuista, mutta mielensärkijä ei kuunnellut meitä. Lopulta, kun salaatin kukat olivat värjänneet mehun vihreästä punaiseksi, hän kysyi meiltä (jotka olimme myös nyt sitten mehua), että mikä meni pieleen. Kerroimme, ja hän suuttui. Miksi emme olleet sanoneet aikaisemmin?

Toisessa unessa, jonka muistan, olimme luokkaretkellä metsissä. Saimme kauhean nipun tehtäviä seuraavalle päivälle. Sitten aloimme lentää metsien yli takaisin koteihimme. (Metsät olivat muuten myös puna-apilapeltoa, ja venäläiset keräsivät apiloita parhaillaan juurineen, joten metsänpohja oli paljasta multaa.) Valitettavasti oli myös riekonmetsästysaika, ja me lentävät ihmiset kai näytimme liikaa riekoilta, joten meitä ammuttiin. Emme tajunneet sitä, ennen kuin luoti osui minun tehtäväpaperinippuuni. Yritimme lentää mahdollisimman lujaa, ja huutaa metsästäjille olevamme ihmisiä. Silloin tällöin johonkuhun osui. Lopulta osa metsästäjistä tajusi, että olimme ihmisiä, ja saimme heidät puolellemme varottamaan metsästäjiä, etteivät ampuisi. Sitä en ihan ymmärrä, miksi emme vain lentäneet lyhyintä tietä kotiin, vaan jäimme sinne metsiin pörräämään yhä vain suurempien metsästäjäjoukkojen luo. Varsinkin kun he eivät millään kuulleet varoituksiamme.

Kolmannessa unessa olin lomailemassa "mummolassa" avokin kanssa. Jostain syystä olimme ostaneet poikamieshuutokaupasta sellaisesta, joita pidetään aina amerikkalaisissa sarjoissa) mustan miehen. Olimme kaikki nukkumassa. Minä heräsin ensin ja sitten avokki. Päätimme mennä kävelylle, jos se musta mies heräisi sillä välin ja häipyisi. Nousimme todella jyrkkää rinnettä ylös ja kävelimme jonkin matkaa. Sitten vastaan tuli iso joukko puolituttuja, joita en halunnut tavata, joten käännyimme takaisin. Nyt se jyrkkä rinne oli myös liukas, koska sitä pitkin valui vesiputous. Siitä huolimatta avokki pääsi siitä helposti, ja jäi huutelemaan alas että tulehan jo. Minä pelkäsin että kuolen kun putoan päälleni tai vastaavaa. No, putosin sitten takapuolelleni kipeästi, enkä kuollut tai halvaantunut. Pääsimme takaisin talolle, jossa musta mies oli muuttunut eksäkseni. Päätimme mennä takapihan uima-altaaseen istuskelemaan. Avokki jäi aurinkotuoliin rannalle. Sitten jostain ilmestyi siskoni kavereineen. Kaikki oli hyvin, kunnes hän alkoi kertoa kovaäänisesti kavereilleen asioita seksielämästäni, joita ei oikeasti voi kukaan muu tietää kuin minä itse. Minä ja avokki suutuimme ja annoimme siskolleni 10 min aikaa kadota talosta. Hän häipyikin jo viidessä, mutta unohti vaikka mitä tavaroita. Aloimme hänen kavereittensa kanssa kerätä niitä ja roskia pois. Sitten siskoni palasi ja alkoi vaatia minulta hyvitystä karkottamisestaan. Suutuin, ja aiheutin tulvan joka vei hänet ja hänen kaverinsa mennessään. Valitettavasti se myös roskasi koko talon sisäpuolelta, koska taka-ovi oli unohtunut auki. Tässä vaiheessa seuranani oli enää isoveljeni, joka alkoi auttaa minua siivoamisessa. Joka paikka oli täynnä männynneulasia, jotka pistelivät jalkapohjia, sillä piha oli mäntyjä täynnä.

Äh, nyt nukuttaa taas pahasti, kun sain aamupalan syötyä. Miten pitkään tätä voi jatkua??


2.2.2009

Humalassa? Ei ku viekkareissa.


Ah, ihqdaa. Olo on ihan ömömmömmöö-öö. Pystyy juuri sohvalla makaamaan ja voimaan huonosti. Eli ei pahoin, vaan jos tästä nousee, tippuu alas yhtä varmasti kuin omena fyysikon päähän. Viime keskiviikkona piti olla psykiatri jossa olisi uusittu resepti tuolle ... öö... Cymbaltalle! (?) Mutta eipä onnistunut, kun lääkäri olikin lomilla, ja minulle oli varattu aika siitä huolimatta. Ja tästä ilmoitettiin minulle vasta samana päivänä. Tajusin tuon lääkejutun vasta perjantaina klo 15:28, jolloin piti täyttää dosetti, eikä lääkekaapista löytynyt kaikkien niiden miljoonien pakettien joukosta sitä oikeaa. Eikuin soittamaan joka paikkaan, löytyisikö jostain ihana psykiatri joka voisi auttaa. Valitettavasti kaikki olivat jo tuohon aikaan lähteneet viihteelle. Eiq lauantaina päivystykseen kysymään, voisivatko auttaa, kun lääkkeet loppuivat sinä aamuna. Siellä nostivat kädet pystyyn, että sori, meidän lääkärit ei voi tätä uusia ja meiltä ei löydy näitä edes sen vertaa että selviäisit maanantaihin. Palellutin varpaanikin sillä reissulla, prkl. Voivat kuulemma auttaa vasta siinä vaiheessa, kun en enää kestä viekkareita. Hoitavat sitten akuuttina. Pöh.

Palattuani kotiin harkitsin hetken murtautumista lähimmän psykiatrisen sairaalan suljetulle, mutta en jaksanut. Tänään sitten herätys ylimaallisen aikaisin, ja soittamaan ihan kaikille, jos joku voisi uusia tuon reseptin. Lääkärillä ei ole vieläkään psykiatria, ei apuja. Iskivät luurin korvaan, prkleet, vaikka minä olin ihan nätisti. Soitto seuraavaan paikkaan, jossa pääsin jonottamaan kunnes meni hermo. Soitin takaisin ensimmäiseen paikkaan, jos normaalilääkäri voisi uusia reseptin. No siellä sitten suostuivat että uusivat sen tänään JOS juoksutan sen sinne pikamarssia. Yhtä revähtänyttä pakaraa myöhemmin läähätin sinne lappu kourassa ja kysyn ehdinkö. "Joo, ei lääkäri tätä ehdi katsomaan ennen yhtä. Jos tuut sitten kahden jälkeen hakemaan?" PRKL!! Mietin, nopeutuisiko, jos onnistuisin pyörtymään siihen odotushuoneen tuoliin. Valitettavasti viekkarit suostuivat iskemään kunnolla vasta, kun olin jo kotimatkalla. Kotiin piti mennä, mutta yritin ensin murtautua Filmariin (olikin kiinni) ja sitten ryöstää Siwan (pankkikortti olikin vanhentunut kuunvaihteessa).

Kotona pyörryin sitten sohvalle, jossa toivuttuani sain ulkovaatteet pois päältä. Kun olin vihdoin saanut kengät ja toppahousut potkittua helvettiin, muistin että piti oikeasti käydä siellä kaupassa. Haparoin jostakin lompakkooni uuden pankkikortin, etsin kauppakassin ja kiroilin vaatteet takaisin päälleni. Ulko-ovesta päästyäni tajusin katsoa sinne kauppakassiin. Väärä lompakko prkl! No, oli siellä sen verran rahaa, että riitti pitsaan ja vitutuskarkkeihin. Kaupassa katsoivat vähän oudosti, kun kuljin semmosta S-mutkaa eteenpäin. Onneksi niille ambulanssiäijille tuli hälytys siinä, lähtivät ihmettelemästä. Mitä opimme tästä? Laitetaan jatkossa kalenteriin ylös, milloin resepti on pakko viimeistään uusia. Sitten pultataan se kalenteri seinään näkyvälle paikalle, ettei se olisi aina hukassa. Sitten kun vielä katsoisi oikeaa viikkoa... ÄÄää! Pitsa palaa! Jatkoa seuraa myöhemmin.

Jamidon linkki: http://kokeillaannytsitten.blogspot.com/2008/09/pakko-pullaa-ja-vieroitusoireita.html