30.3.2009


No kylläpäs Vuodatus nyt sekoilee paljon. Edellistä tekstiäni en meinannut saada millään julkaistuksi, ja tätä tekstiä varten en päässyt edes kirjautumaan sisään. Äh. Onneksi aina voi kirjoitella tekstejä varastoon. Päädyin lukemaan epävakaasta persoonallisuudesta, ja totesin että taitaapa olla aiheellista lisätä se omiin vaivoihinsa. Voisi kysellä terpalta vielä vahvistusta tuohon, mutta moni asia kuulostaa Wikipedian artikkelissa tutulta.
"Epävakaalla persoonallisuudella tarkoitetaan laaja-alaista minäkuvaan, ihmissuhteisiin ja emootioihin liittyvää epävakautta. Tavallisesti siihen liittyy runsaasti neuroottisia oireita, kuten voimakasta ahdistuneisuutta, jännittämistä ja sosiaalisia pelkoja."
"Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän minäkokemusta sävyttää voimakas häpeän tunne ja henkilö kokee itsensä vajavaiseksi ja puutteelliseksi (Käypä hoito -suositus). Kokemukseen liittyy varsin tavallisesti itseä kohtaan tunnettua vihaa. Pettymysten sietokyky on alhainen. Käytännössä henkilön itsetunto on sairaalloisen alhainen, hän ei kestä konflikteja, kritiikkiä tai hän mahdollisesti kieltää itsensä täysin ja toivoo jatkuvasti olevansa joku muu. Tilaan liittyy myös psyykkisten hallintakeinojen vaillinaisuus ja yksilön toiminnan impulsiivisuus ja joustamattomuus."
"Psyykkisten hallintakeinojen häiriön ilmeneminen:
Sisäänpäinkääntyneesti: kaikki vähäisimmätkin asiat jäävät vaivaamaan ja pelottamaan niin paljon, että se hallitsee jokapäiväistä elämää. Esim. lievät pettymykset tai jokin hieman epämiellyttävä kokemus, jollaisista muut pääsevät melko äkkiä yli, jäävätkin mieleen kuukausitolkulla ja tuntuvat ylivoimaisilta. Muiden voi olla vaikea huomata sisäänpäinkääntyneitä oireita, henkilö voi salata ne ja keskustella ihmisten kanssa normaalisti. Hänessä ei välttämättä ole näkyvää sekavuutta tai masennusta."
Onneksi olen jo terapiassa, mikä on tämän taudin hoitokeino.
"Mahlerin teorian mukaan rajatilahäiriöisen persoonallisuus on jatkuvasti uudelleen lähentymisen vaiheessa. Itsenäisyyden ja tarvitsevuuden ristiriita ei ole kehittynyt itsenäiseksi, eheäksi minäksi. Persoonallisuuden eri osat eivät muodosta selkeää kokonaisuutta, vaan toimivat irrallaan toisistaan. Epävakaan persoonallisuuden tunnusomaisin piirre on juuri identiteetin integraation puute. Persoonallisuudessa toimii monta erillistä minää, jotka eivät kykene yhteistyöhön." (Täältä)

"F60.3 Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus
F60.31 Rajatilatyyppi:
Rajatilatyypille ovat lisäksi ominaisia häiriöt minäkuvassa, päämäärien asettamisessa ja sisäisissä tavoitteissa sekä jatkuva tyhjyyden tunne, kiihkeät ja epävakaat ihmissuhteet sekä taipumus itsetuohoiseen käytökseen, kuten itsemurha-aikeisiin ja -yrityksiin." (Täältä)
Toisaalta, mitä enemmän luin tuosta epävakaasta persoonallisuudesta, sitä enemmän alkoi kuullostaa laiminlyöjältä. Se selittäisi monta asiaa. Kuten sen, että koen ettei hän ymmärrä minua. Ainakin netin mukaan tuo siirtyy vanhemmalta lapselle, joten kulkisi äidiltä lapselle. Kun aloin miettiä taaksepäin, vaikeudet äiti-lapsisuhteessa tuntuivat yltävän ainakin mummoni ja isomummoni välisiin suhteisiin. Mummo muistaa äitinsä väsyneenä ja ahdistuneena. Hän oli menettänyt miehensä ja jäänyt yksin puolen tusinan lapsen kanssa, jotka olivat liian nuoria töihin, joten hänen oli kaiken uhallakin tehtävä töitä niin paljon kuin vain sai ja jätettävä mummo kaiken vartijaksi. Tämän tekstin perusteella tämmöinen ongelmallinen suhde syntyy juuri, kun äiti antaa lapselleen ristiriitaisia viestejä. Mummo puolestaan "hylkäsi" laiminlyöjän kriittiseen aikaan joutumalla sairaalaan. Ja laiminlyöjä puolestaan oli hyvin väsynyt koko lapsuuteni ajan.

Löysin samaan syssyyn muutakin hyödyllistä luettavaa. Löysin itselleni tuntemattoman termin, introjektion. Tunnistan itsessäni tuosta sen, että olen halunnut lapsena olla kuin mielensärkijä. Ihminen, joka on vahva ja tietää kaiken paremmin kuin minä. Myöhemmin olen alkanut hävetä tätä toivetta, mikä on lisännyt itseinhoani. Mutta defenssistähän tuossakin on kyse. Muita sivulla esiteltäviä defenssejä tunnistan itsessäni ainakin kieltämisen (en halua uskoa faktoja, kyllä mielensärkijä muuttuu), torjumisen (minä en tunne vihaa), ja siirtämisen.
"Kääntäminen itseään kohti: Yksi siirtämisen muoto, joka voi tuntua hieman oudolta, on vihan kohdistaminen itseensä. Tilanteessa, jossa vihaa, kiukkua, pettymystä, raivoa ei voi kohdistaa sen aiheuttajaan, koska tämä aiheuttaja on niin vahvassa asemassa vihastujan suhteen, että vihastuja ei uskalla ilmaista itseään pelätessään kohteen vastareaktiota tai eroon joutumista tai kohteen menettämistä, voi aggressio kääntyä itseään kohtaan." (Täältä)
Torjuntaakin olen harrastanut hitosti, kuten ehkä tätä blogia lukiessa huomaa. Näemmä se, että puhun kylmän älyllisesti tunteistani ja inhottavista tapahtumista, on torjuntaan perustuvaa eristämistä ja älyllistämistä. Hienoa, että sillekin on nimi. Harrastan myös järkeistämistä ja tyhjäksi tekemistä, vaikkakin käsittääkseni vähemmän kuin eristämistä (korjatkaa vapaasti).

Haa! Haren psykopaatti = narsisti -tulkintaan selvennystä löytyi täältä. Minähän luin Haren kirjan ja kerroin siitä aiemmin. Eli mielensärkijä ei siis ole psykopaatti, vaikka monin osin sellaista muistuttaakin, sillä hän kykenee katumukseen ja häpeämään tekojaan, vaikkei pystykään muuttamaan käyttäytymistään.

Löysin myös vanhan tutun, tekstin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Huomasin tuota lukiessani, että olen tainnut parantua tuosta. En enää ole jatkuvasti ahdistunut. Rinnassani ei enää ole sellaista puristavaa möykkyä jatkuvasti, en enää ole niin säikky... Koen ahdistusta enää hetkittäin, tai vain joinakin pahoina päivinä, mutta elämäni ei enää ole vain päättymätön ahdistuskohtaus. Elämääni on alkanut tulla muitakin värejä, kuin vain harmaa. Hengitän vapaammin. Ihmeellistä, mitä vuosi terapiaa yhdessä lääkityksen kanssa tekee.

Kaikkiin näihin teksteihin päädyin tämän linkkisivuston kautta. Sain niin paljon mietittävää, että tämä teksti alkoi tuntua vanhentuneelta jo ennen kuin julkaisinkaan tätä. Siksi tämä nyt julkaistaan 2 päivää "myöhässä". :)

28.3.2009

Jos monijakoinen persoonallisuus uhkaa tappaa itsensä,onko kyseessä panttivankitilanne?


No niin, avokki lähti reissuun, enkä minä saa unta yksin. Joten aloin sitten miettiä minäkuvaa ja persoonieni moninaisuutta. Jos minun pitäisi piirtää kaikki puoleni, tulisi siitä ryhmäkuva, jossa olisi ainakin parisenkymmentä hahmoa. Joistakin olen täällä blogissani jo kertonut. Ruoskanaisen, ahdistuksen ja sisäisen lapsen lisäksi olen jutellut jäänaisen, ahdistuksen lietsojan, hirttäjän, vekaran, kaiken pilaajan, tutkijan ja varovaisuuden kanssa. Pitäisiköhän heitä vähän esitellä?

Ruoskanaisen mielestä en tee mitään oikein, mutta siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi hänen on ruoskittava minua yhä parempiin suorituksiin. En ansaitse palkkiota saavutuksistani, vaan ruoskanainen ilmaantuu palkitsemisen sijasta vaatimaan vielä parempaa. Olen yrittänyt pistää häntä hoitamaan minua ruoskimisen sijaan, mutta vanhat tavat istuvat tiukassa. Välillä hän kyllä tappaa ruoskallaan häiritseviä ajatuksia nykyään. Pitäisi lieventää vaatimuksiaan ja palkita itseään hyvistä suorituksista.

Ahdistukseni ei ole muuta kuin iso möykky ahdistusta. Pitkän suostuttelun jälkeen se voi suostua kertomaan yhden niistä monista asioista, jotka ahdistavat. Pitäisi opetella kohtaamaan tunteensa, ettei enää vain patoaisi niitä sisäänsä.

Sisäinen lapseni on hyvin vihainen ja pettynyt vanhempiini. Enimmäkseen se raivoaa ja kun sen huomioi, se alkaa itkeä. Olen yrittänyt tehdä sille asioista mahdollisimman mukavia, ja  yrittänyt vastailla sen kysymyksiin aiheista "miksi" ja "oliko se minun syyni". Pitäisi selvittää asiat itselleen.

Jäänaisen mielestä vanhempieni tapa oli se ainoa oikea. Hänen tehtävänsä on vastustaa muutosta. Yritän saada hänet järkiinsä, mutta hän on jääräpäinen ja kun selkänsä kääntää, taas on jotain jäässä. Pitäisi muuttaa se perusoletus, etten saa vastustaa vanhempiani.

Ahdistuksen lietsojan mielestä minun kuuluu olla jatkuvasti ahdistunut, ja hän pyrkii ohjaamaan ajatuksiani ja tekojani siihen suuntaan, että tämä tavoite saavutetaan. Jos ei muuta, hän pistää ajatukseni kiertymään ikävien asioiden kimppuun, kunnes paniikkikohtaus on päällä. Olen yrittänyt saada hänet vangittua, mutta valitettavasti yhä vapautan hänet sieltä varsinkin, jos pyrin välttelemään jotain vaikeaa ajatusta tai jos rasitan itseäni liikaa. Pitäisi korjata hänen perusolettamuksensa, että ansaitsen olla ahdistunut, ja että ahdistuneisuus on normaalitila, rentoutuneisuus se epänormaali. Mutta pitäisi myös oppia tunnustelemaan, milloin jokin tuntuu minusta epämiellyttävältä, ja ratkaista tilanne ennen kuin se paisuu ja muuttuu ahdistuksen aiheeksi jota ahdistuksen lietsoja voi hyödyntää.

Hirttäjän mielestä minun pitäisi hirttäytyä mahdollisimman pian. Luulen, että hän on syntynyt viimeistään sillä hetkellä, kun mielensärkijä yritti hirttää minut omenapuuhun.  Hän hiipii kolostaan, kun makaan sängyssä ja yritän nukahtaa. Hassua kyllä, yleensä hänen hokemansa ehdotukset hirttäytymisestä rauhoittavat minua. Hänestä pitäisi päästä eroon. Tai saada hänet hokemaan jotain mukavampaa. Pitäisi korjata se käsitys minusta, etten ansaitse muuta kuin tulla hirtetyksi. Ja että elämä on niin kurjaa, että se tarjoaa ainoan pakotien.

Vekara (tai seikkailunhalu) on minun kadotettu tai kielletty lapsellisuuteni. Haluni pelleillä oli pakko suitsia tiukasti, ettei saanut selkäänsä tai aikaansaanut riitaa. Vain tietynlaiset vitsit olivat sallittuja, eikä pilailla saanut. Tuntuu, että olen menettänyt osan itsestäni, mutta toisaalta pelkään, että jos annan itselleni luvan huvitella ja nauraa maailmalle, menetän kasvoni ja saan pellen maineen. Pitäisi ottaa rennommin tämä elämä ja antaa itsensä välillä huvittua ja pelleillä.

Kaiken pilaajaan törmään eniten uneksiessani. Hän yrittää tehdä kaikista unistani painajaisia, sillä aikoinaan on ollut järkevää varustautua aina kaikkein pahimpaan. Epäilen, että hän on myös sen takana, että ennen nukahtamista pitää ratkaista kaikki mahdollinen ja ajatukseni alkavat kiertää kehää yhä vinhemmin, enkä saa unta. Nykyään hän pitää tätä yllä turhaan, osittain siksi että uskoo minun olevan paha. Pitäisi muuttaa perusoletus siihen, että minä olen hyvä ihminen, eikä minulla tarvitse olla vastausta kaikkiin elämän ongelmiin. Pitäisi muuttaa se oletus, että jos ei pysty ratkaisemaan kaikkia ongelmia, ts. poistamaan maailmasta kaikki ne tekijät, jotka voivat saada mielensärkijän tolaltaan, on paha ihminen ja ansaitsee kaiken pahan mitä kohtaa.

Tutkija on myös hyvin taustalle pakotettu osa minusta. Meitä ei lapsena oikein kannustettu kokeilemaan, sillä a) mielensärkijä tiesi kaiken, piti kysyä häneltä eikä kokeilla, mitä käy b) piti onnistua kerralla. Hän on kuitenkin tehnyt itsensä tiettäväksi. Ehkä hänen avullaan saan muut minuuteni osat kartoitettua, löydettyä niiden motiivit ja saatua ne sulautumaan ehjäksi ja terveeksi minuudeksi. Toteutan hänen toiveitaan, kun nyt vaihdan opiskelualaa.

Varovaisuus on myös tehnyt itsensä tiettäväksi vasta viime aikoina. Se on kuitenkin vaikuttanut toimintaani hyvin pitkään hyvin voimakkaasti. Se on saanut minut toimimaan pelkojeni, ei faktojen perusteella. Se on saanut minut toimimaan välillä ihan epärationaalisesti, ja pystyy laukaisemaan täysmittaisen paniikkikohtauksen, jos ympäristössäni on mitään vaaralliseksi koettavaa. Varovaisuus saa minut pysymään tutussa ja turvallisessa, vaikka pyrinkin haastamaan sitä enenevissä määrin. Otan kaupassa mehua, jota en ole ikinä ennen maistanut. Päätän kokeilla, minne tuntematon tie vie ja pääsisikö sitä kautta sinne, minne olen menossa. Olen kerran heittänyt pussillisen uutuuskarkkeja roskiin, kun niitä ei voinut syödä ja olen tehnyt monta u-käännöstä kun vieras tie on vienyt umpikujaan, mutta ikinä ei ole käynyt mitään sellaista, mitä varovaisuus on pelotellut. Paitsi mielensärkijän lähettyvillä. Pitäisi uskaltaa enemmän myös silloin, kun paikalla on useampia ihmisiä kuin vain minä itse. Sosiaalisissa tilanteissa en uskalla poiketa tutusta ja turvallisesta. Riskit ovat varovaisuuden mukaan liian suuret.

Erittäin harvoin tavattujen joukkoon kuuluu seksuaalisuuteni, joka on minua vanhempi nainen; itkijä, joka nimensä mukaan vain itkee; raato, talo, jne. Heitä varmaan ilmaantuu lisää, sillä minulla on näemmä tapana muotoilla erinäiset tarpeeni ja toimintatapani hahmojen muotoon. Niiden kanssa on helpompi keskustella sillä tavoin.

Tämä kaikki edellämainittu on osa minun keinoani tutkia itseäni, mutta välillä valehtelen terapeutillekin nähneeni unta, jossa tapasin sen ja sen. Kai minä vähän häpeän sitä, että puhun henkilöille ja -istä, joita ei oikeasti ole olemassakaan. Vähän niin kuin persoonallisuuteni olisi palasina. Niin kuin se onkin. Mutta sehän on taas hullun leiman kerjäämistä se, jos sen myöntää, eikös? On paljon helpompaa sanoa nähneensä unta, kuin sanoa kuvitelleensa. Terapiassa(kaan) ei saa itkeä eikä näyttää hulluutensa määrää. Olen minä estynyt.

27.3.2009

Helvetti normalisoitunut


Kuolen. Tai siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu. Migreeni. Unta ei saa. Kieriskelin sängyssä niin tuskaisena, että meinasin hirttää itseni lakanallani. Vieläkin semmoinen olo, että tekisi vain mieli väännellä käsiään ja ravata kahdeksikkoa. Liian levoton olo ympyrään.

Terppa antoi tehtäväksi selvittää, mikä ajatus minulla laukaisee tämän migreenin. Sen täytyy olla psyykkistä, ei minulla muuten migreeniä ole. Tänään tämä laukesi, kun luin Torey Haydenin Toisten lapset. Löysin kirjan tänään kirjastosta ja luin sen saman tien. Aika samanlainenhan tuo oli, kun saman kirjoittajan Nukkelapsi, mutta tarinat olivat mielenkiintoisia. Samaistuin aikalailla ensin mainitun kirjan hahmoon, joka oli koulussa menestyvä esikoinen. Muuten meni hyvin, mutta koti oli tunnekylmä ja isä oli kapeakatseinen jääräpää, äiti kovan kurin alle puristettu hissukka ja tyttö haki rakkautta vanhemman pojan sylistä ja tuli raskaaksi 12-vuotiaana. Olisin toivonut, että kirjailija olisi paneutunut tämän tytön sielunelämään syvemminkin ja pystynyt häntä auttamaan enemmänkin, mutta valitettavasti suhde jäi etäiseksi... Olisin halunnut tietää, mitä minä olisin aikoinaan tarvinnut.

Olen leikkinyt vasta vähän salapoliisia tuon migreenin kanssa. Se saattaa laueta, kun pelästyn että minut hylätään. Tai kun torjun jotenkin sisäisen lapseni.  Tai kun ajattelen jotain, joka laukaisee ahdistuksen, jonka sitten torjun automaattisesti niin, että se menee migreeniksi... Tai kaikkia näitä. On nyt vähän semmoinen olo, että haluaisi paeta vuorille ja vetää pannumyssyn päähänsä eikä ajatella yhtään mitään ainakaan viikkoon. Varsinkin analysointi- ja pohtimishalut on jossain hevontuutissa...


26.3.2009

Hyvä minä!


Tällä viikolla on kyllä taas Helvetti jäätynyt. Ensin tiistaina pesin kolme koneellista pyykkiä, siivosin vaatekaappini JA imuroin. Keskiviikkona siivosin vihdoin jääkaapista kaiken pilaantuneen pois, vein kierrätykseen kartongit, metallit ja lasit (olihan niitä jo kertynyt), tyhjensin ja täytin astianpesukoneen JA tein ruokaa! Olen itsekin ihmeissäni. Eikä siihen muuta tarvittu kuin se että otin uuden asenteen tekemiseen. Sen sijaan, että ajattelen "jos tekisi perusteellisen siivouksen jääkaappiin", ajattelenkin "jos veisi nuo pilaantuneet omenat pois ja jos jaksaa, niin jotain muutakin". On paljon helpompaa alkaa tehdä, kun vaatimuksena ei ole jokin iso könttä, joka sisältää monta välivaihetta ja jossa voi mennä niin pilkun viilaamiseksi kuin vain ikinä haluaa. Eli jos minä nyt tämän pienen jutun tästä teen, ja jos huvittaa, saa tehdä enemmänkin. Tuo tiistainen imurointikin alkoi ihan siitä, että huomasin vaatteita kaappiin viikatessani, että makuuhuoneessa on mahdottoman pölyistä. Päätin siis imuroida makuuhuoneen. Sen imuroituani ajattelin, että kun imuri kerta on jo esillä, nopeastihan sitä imuroi roskat olkkarin matolta. Ja kun se oli tehty, niin oli ihan järkevää imuroida keittiökin, ettei sieltä kulkeudu heti muruja puhtaalle matolle. Ja eteisessä oli niin paljon hiekkaa, että se oli hauska imuroida, kun kuuli ropinasta, että on hyödyksi. Niin sitä sitten tuli koko asunto imuroitua ihan huomaamattaan.

Huomasin myös siinä tehdessäni, että piti tehdä korjausliikkeitä pääkopan sisällä, ettei vaipunut murheen alhoon ja alkanut ajatella että "hitto kun tämäkin pitää tehdä". Yritin keskittyä siihen, että vain nautin siitä tekemisestä, enkä alkanut miettiä sitä hetkeä pidemmälle. Minä en kärsi nyt, kun imuroin pölyt tästä kohtaa, se riittää. Hups, en muuten kärsinyt, kun imuroin ne tuosta vierestä. Minullahan on ihan mukava olo, vaikka teen tässä jotain hyödyllistä. Hyvä minä!

Nyt illalla oli sitten vaiheen 2 vuoro, itsensä kehuminen. Huomasin alkavani sängyssä murehtia maailmanpolitiikan tilaa ja taloutta, joten päätin vaihtaa itseni kehumiseen. Kehuin itseäni ihan kaikesta, mikä nyt vähänkään sen arvoista oli, mukaanlukien se, että sain paksun romaanin luettua. Hyvä lukea välillä hömppääkin. Varsinkin, kun kirjan sivujuonena oli perheväkivallasta selviäminen. Oli ihan mukava tuulettaa ajatuksiaan sillä, mitä joku muu (vaikkakin kuvitteellinen) henkilö ajattelee ja tuntee selkäsaunojen antamisesta nauttineesta isästään tai isää aina ja kaikessa puolustaneesta äidistään. Seuraavaksi olisi vuorossa kirja Muuttavat ajatukset, jonka idea on ainakin takakansitekstin perusteella, että kun muuttaa ajatuksensa, muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa. Samaahan nuo muutkin kirjat ovat hokeneet, kuten Jossakin on ilo, jonka lukaisin tuossa ohimennen. Oli hyvä pikkukirja ja sisälsi kokoonsa nähden paljon hyödyllistä asiaa semmoisessa muodossa, että sitä jaksoi sen lukea. Hyvä, että masennuksesta tehdään kirjoja, jotka eivät heti käännytä luotaan sivumäärällä tai vaikealla tekstillä.

Tässä alkaa muuten olla yhä lähempänä se hetki, kun avokki lähtee ensimmäistä kertaa eläessään Atlantin taakse. Häntä jännittää varmasti, sillä minuakin jännittää hänen puolestaan aivan hirveästi. On se hyvä, nuo apurahat, että pääsee köyhäkin matkalle. "Työn puolesta" on siis reissuun lähdössä viikoksi. Pistin taas tuliaisten tuomiskiellon. Itselleen saa muiston ostaa, jos haluaa, mutta ei tarvitse minulle mitään turhaa raahata. Olen kai mielensärkijän ansiosta myös allerginen kaiken maailman matkamuistoille, joita se hullu raahasi joka maailmankolkasta matkalaukkukaupalla, eikä niillä turistikrääsillä ikinä mitään tee. Onneksi sentään tajusi tuoda Intiasta kankaita, niillä ehkä voi jotain tehdäkin, jahka hänestä aika jättää ja joku pääsee kaivamaan ne esiin sieltä kaapin pohjalta, jossa niitä tällä hetkellä säilytetään jälkipolville.

23.3.2009

Vuoroin auttamassa oivaltamaan


Kävin lukemassa luvattua vastinetta, ja sain lahjaksi oivalluksia.

Päättelin kirjan perusteella, että kyllä, minulta löytyy useitakin pahaa mieltä ylläpitäviä tapoja: ensinnäkin on hyvin tuttu Russianoffin "Perfektionismiparalyysiksi" nimeämä suhtautuminen kaikkeen: eli on hyvin vaikea lähteä tekemään mitään, jos on pienintäkään epäilystä siitä, että lopputulos ei ole täydellinen. Minulla on myös tapana käyttää sisäistä "vikailmaisintani", joka siis piippaa kaikki muut äänet alleen hukuttaen aina kun mistään toiminnastani löytyy mitään vikaa, vaikka vika olisi suunnattomasti pienempi kuin hyvä toiminta. Ja kolmanneksi kärsin "pitkäaikaissyyllisyyllisyydestä", eli poden vikailmaisimen ja perfektionismiparalyysin aiheuttamia negatiivisia tuntemuksia pidempään kuin laki sallii ja katsoisin edes kenenkään muun ihminen tarvitsevan.

Kuulostaa niin tutulta. Haukun itseäni vuosia asioista, joista ei pitäisi enää muistaa yhtään mitään. Miksi? Koska mielensärkijällä on paha tapa säilöä vuosikausiksi muiden "pahat" teot ja hieroa niitä naamaasi juuri sillä hetkellä, kun unohdit pitää suojiasi pystyssä. Juuri, kun huokasit helpotuksesta, että mainittiin lehmät, eikä se muistanut kertoa sitä juttua vuodelta nakki, niin eikös se juuri silloin huomaa, että laskit hartioitasi sen sentin verran, ja rupeaa kailottamaan kaikille "muistattekos, kun meidän (piip) näki ensimmäistä kertaa lehmän?!". Siinä oppii hyvin tehokkaasti, että ikinä, ei ikinä saa unohtaa ja lopettaa itsensä haukkumista asiasta x, koska sitten siitä varmasti tulee palautetta.

Rampamielen tavoin, minäkin rupesin itse ylläpitämään pahaa mieltäni taisteltuani ensin sitä vastaan ja hävitessäni taistelun, sopeutuessani siihen lapsuudessa. Jos vanhemmat antavat ymmärtää, että lapsella tulee olemaan paha mieli teki hän mitä tahansa, niin lapsi oppii ylläpitämään pahaa mieltään toisaalta selviytymiskeinojen loppuessa ja toisaalta välttääkseen vielä kurjemman olon piikkejä.

Tätä syy-seuraus-suhdetta en ollut vielä huomannut. Mutta onhan se ihan ilmiselvää. Ei sitä nykyäänkään tarvitsisi olla kovin pitkään mielensärkijän katon alla, niin huomaan istuvani tylsistyneenä tuijottamassa tyhjyyteen samalla kun keittelen sisäistä raivoani niin hiljaisella tulella, ettei sitä lähes huomaa. Siinä vaiheessa tuntee enää turhautumista ja tylsyyttä. Turtumusta.

Aloin taas lukemaan kirjoja paetakseni pahaa mieltä: kirjojen lukemisessa on se hyvä puoli, että siinä ei voi tehdä itse oikeastaan mitään, paitsi nauttia. On omassa kuplassaan, eikä mikään voi vaikuttaa, eikä itse voi vaikuttaa mihinkään. Ei voi tehdä väärin tai huonosti, eikä pelkokaan ole todellista, itseen liittyvää, vaan vain mielikuvitusta. Kirjan hahmojen tai tapahtumien puolesta jos tuli paha mieli, niin se melkein helpotti omaa pahaa oloa: oli joku kanava, josta päästää pieni annos pahaa mieltä ulos, ja paha mieli ei painanut enää niin kovasti omassa sisimmässä.

Tässä vaiheessa viimeistään varmaan hämärtyi sekä se, että voi ja kuuluukin olla muutakin kuin paha mieli, myös se, että pystyn tuottamaan tunteita itse. Lapsen aika pitkälle muista ihmisistä riippuvainen tunne-elämä jäi elämään, ja itsellinen tunne-elämä liudentui pois siinä vaiheessa, kun ihmiset yleensä viettävät murrosikää ja erottautuvat vanhemmista ja muista ihmisistä omiksi, itsenäisiksi toimijayksiköikseen. Masennus alkoi toimia suojana ylipäänsä mitään tunne-elämää ja siten myös pahaa oloa vastaan.

Niin mitä? Onko minulla tunteita? Missä? Jotenkin hassua, että koen kykeneväni tuntemaan asioita vain, jos joku "antaa siihen luvan". Tai jos en ole lapsena joutunut tukahduttamaan sitä. Eli avokkia voi rakastaa, koska sellaista ei ole lapsena kokenut. Mutta ystävyyttä ei voi kokea, koska sen joutui tukahduttamaan. Nykyään koen ystäviäni kohtaan sellaista "älkää jättäkö"-kauhua, tai "ei se jättänytkään"-tyytyväisyyttä. Tunteeni, ei, tuntemukseni perustuvat siis pelkoon. Minulta ei kysytty, miltä minusta tuntuu, joten lopulta lakkasi tuntumasta. Minulle saneltiin, miltä minusta tuntuu. "Nyt sinä varmaan olet todella iloinen siitä, kun sait minut suuttumaan!" Kyllähän siinä sitten menee sekaisin, kun toisella on ihan harhainen käsitys siitä, mitä minä tunnen.

Muistan, kun mielensärkijä kysyi minulta, osasivatko he aikoinaan opettaa minulle tarpeeksi seksistä. Tarkoitus kai oli, että kun nyt pitäisi kertoa nuorimmaiselle aiheesta, kelpaako vanha suoritus vai pitääkö parantaa. Kun sanoin, että olisin kaivannut enemmän opastusta seksin tunnepuoleen, hän tuijotti minua kuin idioottia, joka olisi juuri kuoriutunut ankanmunasta, joka oli ilmestynyt tyhjästä siihen. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hänen reaktionsa johtui siitä, ettei hän yhdistä seksiä sellaisiin asioihin, kuten läheisyys (muuten kuin fyysisessä mielessä) tai henkinen yhteys tai hellyys.

21.3.2009

Fobian fobia


Olen huomaamattani alkanut kehitellä itselleni erilaisia fobioita. Ensimmäisenä huomasin kännykkäfobian. Kuulen soittoääneni ja saan sydärin. En halua vastata, en. En halua mennä katsomaan, kuka soittaa. Kun vihdoin näen, että se on vain avokki, rauhotun vähän, mutta joudun pakottamaan itseni vastaamaan. Jos se on tuntematon numero, kävelen soiva kännykkä kädessäni ja arvon, uskallanko lyödä luurin korvaan. Aikoinaanhan oli ihan "järkevää" pelätä, että mielensärkijä soittaa, mutta kun hän lakkasi soittamasta, lakkasin pelkäämästä. Mistä tämä nyt tulee? En halua kohdata pelkoani, joten "hukkaan" kännykkäni milloin mihinkin, jotta siitä loppuisi akku tai jotain. En saa soitettua kavereille ja sovittua tapaamista jollekin päivälle. Äh.

Sitten on näitä vanhoja. En uskalla nukkua öisin. Huomaan sen siitä, että lykkään nukkumaanmenoa aamuun asti, ja nukun koko päivän, jos vain annetaan. Ruokaan liittyy fobia. En uskalla tehdä sitä, ja kun se on valmista, en jostain syystä uskalla syödä sitä. Epäonnistumisen pelkoa? Pelkään, että nukkuessani joku murtautuu meille, ja tappaa minut. Pelkään tapaavani mielensärkijän kaupungilla. Menen paniikkiin, jos hukkaan jotain, sillä koen menettäneeni hallinnan. Ylipäätään kaikki hallintaan vaikuttava pelottaa. Pelkään Kelan kirjeitä (Pelästyn myös aina, kun posteljooni tiputtaa jotain postiluukusta sisään). Pelkään, että alan itkeä terapiassa (Minkä ehkä terppakin huomaa). En osaa perustella tuota pelkoa muulla, kuin sillä että itkeminen on hävettävää ja näytän niin rumalta itkiessäni. Plus sitten vielä hallinnan menettäminen.

Toipuminen on myös pelottavaa. Ehkä siksi rupeankin pelkäämään kaikkea, kun tarvitsen uusia barrikadeja ympärilleni. Kohta olenkin taas kunnossa, ja joudun elämään elämääni ilman että saan perustella heikkouksiani ja kykenemättömyyttäni sairastamisella. Kroppani ja alitajuntani voivat myös yllättää milloin vain miten vain. En hallitse itseäni tai reaktioitani. Saatan kivahtaa jotain ääneen reaktiona johonkin välähdykseen, jota en itsekään muista, kun alan miettiä, mihin reagoin ja miksi. Saatan alkaa itkeä yhtäkkiä ilman syytä. Saatan nukkua normaalisti monta päivää ja sitten 30h putkeen. Saatan saada ihottumaa tai vatsakipuja tai jalat menee alta tai tapahtuu jotain ihan uutta jonkin alitajunnan päätöksen vuoksi. Ennustamattomuus on pahinta.

Alitajunta on viime aikoina kokeillut sitäkin, mikä olisi sopiva fobian kohde. En tässä yksi päivä uskaltanut mennä bussiin, kun sain päähäni, että se meneekin väärää reittiä. Vasta kolmas pysäkille tullut bussi kelpasi. Ennen tai jälkeen ei ole ollut ongelmaa. Kerran kadulla kävellessäni huomasin, että se yritti saada minut pelkäämään parrakkaita miehiä. Ilmoitin, että partojen pelkääminen on absurdia, ja se jäi siihen. Vessassa käydessäni se ehdotti, että alkaisin pelätä sokeritoukkia. Kun en pelästynyt, se luovutti siltä erää. Joku tarve minulla nyt on pelätä. Ehkä se johtuu siitä, ettei enää tarvitse pelätä päivittäin mielensärkijää. Nyt vain näen unia hänestä. Viime yönäkin mokoma iski minua nyrkillä naamaan, kun olin unessani "antanut" siskoni rikkoa jonkin esineen. Olen tottunut pelkäämään, eikä pää usko, ettei siihen tarvitse enää käyttää resursseja. Hassua, jossei se olisi niin outoa.

(ps. Luen kyllä kaikki kommentit edelleen, kiitos niistä, ne ovat tärkeitä. En vain saa aikaiseksi vastata niihin. Tuntuu hassulta kommentoida kommenttia, kun ei ole mitään järkevää sanottavaa vastineeksi.)

18.3.2009

Kesä!


Tänään terapiassa puhuttiin aiheesta ukin kuolema. En kyllä ymmärrä, että miksi. Lisäksi haukuin mielensärkijää varmaan puolet ajasta. Terapian jälkeen lähdin palloilemaan kaupungille, kun ei vielä huvittanut lähteä kotiin. Sitten se tapahtui. Näin alennusrekissä kesämekkoja. Tuli mieleen, että kaamoksen keskelle voisi saada kesää, kun sovittaisi huvikseen paria mekkoa. Ensimmäinen oli tarkoitettu jollekulle, joka haluaa näyttää tisseistään kaiken muun paitsi nännit. Ei semmosta minulle. Toisen kangas oli sellaisen ihanan pehmeää, ja muistutti minua niistä vanhoista, pehmeiksi kuluneista kesämekoista, joita pidin mummolassa kesäisin. Harmi, että siihen oli ommeltu niin huono vetoketju, että se olisi pitänyt vaihtaa heti. Siihen hintaan ei kyllä tehnyt mieli ostaa uutta projektia käsityökoriin pölyttymään. Kolmas oli liian läpinäkyvä. En minä nyt halua kaikille näyttää, mitä kuvioita minulla on alushousuissani. Mikä siinä on, että nykyään kesävaatteista tehdään niin ohkaisia, että niiden alla on pakko pitää toista vaatetta jos haluaa pitää edes jotain piilossa? Silloin harvoin, kun Suomessa on hellettä, minä haluan pistää päälleni mahdollisimman vähän vaatteita, joissa on mahdollisimman vähän kiristäviä kohtia ja joista tuulee mukavasti läpi. Ja tietysti, semmoisia joiden kanssa ei tarvitse pelätä, että alkkareiden kuviot lukee viiden metrin päästä.

Viimeinen sovitettava oli valkoista puuvillaa oleva lajinsa viimeinen, jonka pystyi vain vetämään päälleen. Siihen ei oltu ängetty yhtäkään solmittavaa narua joka kuitenkin löystyy, ei säätöremmejä eikä, mikä ihaninta, yhtään vetoketjua. Niskaan ja menoksi! Kaiken lisäksi se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Oikein söpö. :) Ja talvella sitä voi pitää yöpaitana. Kankaassa on myös sen verran paksuutta, että alla voi pitää mitä haluaa, eikä tarvitse miettiä alusvaatteitaan. Tämähän oli saatava. Sitten iski tenkkapoo. Tiesin, että kotona odotti puhelinlasku, joka pitäisi maksaa. Jos aioin maksaa sen, mekko jäisi kauppaan. Avokillekaan ei voinut soittaa, että lainaisiko, kun kännykkä jäi kotiin... Järkevä ihminen jättäisi mekon kauppaan ja etsisi uuden, kun olisi rahaa. Eli minä ostin mekon.

Avokki totesi, että ei meidän talous 15€:on kaadu. Ja olihan se -70%. Ja on se hieno. Mutta oli hänen otettava minulta pari karkkia karkkipussistani rangaistukseksi. No, hänhän sen pussin oli minulle ostanut. Mistä tälläisiä miehiä saa? Laskin kylläkin nyt, että minulla on sittenkin varaa mekkoon, kun jätän Kelan takasinperinnät vielä tässä kuussa maksamatta kun eräpäivä sen sallii, maksan tässä kuussa enää vain puhelinlaskun ja sitten kärvistelen, kunnes tulee taas tukia tilille. Saan kaikki laskut maksettua ajallaan, oi ihanuutta.

Nyt kun tulisi vielä se kesä! Minä olen kyllä niin kesäihminen kuin vain voi olla. Pitää pitää nyt kesämekkoa öisin ja nähdä unia, kuinka pyörähtelen nurmikolla ensi kesänä uudessa valkoisessa pumpulimekossani... Mitäköhän, jos siihen kiinnittäisi etumukseen vielä pitsinauhaa? Niitä olisi ylimääräisenä. Meneeköhän sitten liian söpöksi? Toisaalta, kun nyt vihdoin sallin itselleni söpöjä vaatteita, kai sitä nyt voi vähän söpöillä... Viitsi aina kassialmalta näyttää.

17.3.2009

Kirjakatsaus


Tämän päivän saldo: Nukuin, kunnes Eläinsairaala alkoi, katsoin sen ja lähdin terapiaan. Ajattelin tunnin ääneen sitä, kuinka surullinen olen (eilen makasin suurimman osan päivästä sängyllä kippurassa, koska suru päätti ilmetä vatsakipuina. Ja hirvittävän, pohjattoman syvänä suruna.). Ostin liikaa suklaata, tulin kotiin ja luin loppuun eilen aloittamani kirjan Ilman omaatuntoa. Kirjoittaja on pitkän linjan psykopaattien tutkija. Hän käyttää psykopaattia narsistisen persoonallisuushäiriön synonyyminä, vaikka yhdellä sivulla selittääkin termeillä olevan jonkin perustavanlaatuisen eron. En vain ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti. No, anyway. Aika paljon kirjassa oli mielensärkijää, vaikka hän ei istukaan USA:ssa odottamassa teloitusta useista murhista. Kirjoittaja kun on tehnyt tutkimustaan enimmäkseen vankien parissa. Kirjan lyhyin osuus käsittelee psykopaatin parantamiskeinoja ja keinoista selviytyä psykopaatin kanssa. Hoitokeinoja ei ole ja parasta on yrittää minimoida vahingot, jos psykopaatista ei pääse eroon.

Ainoa psykopaatin piirre, jota en ole mielensärkijässä huomannut, on puheongelmat. Psykopaatin aivot eroavat normaalien aivoista siinä, että kun normaalin ihmisen aivolohkoista jompi kumpi toimii "pomona" ja huolehtii kokonaiskuvasta, psykopaatin aivopuoliskot "kilpailevat" keskenään, jolloin ajatuskokonaisuudet jäävät aika pieniksi. Eli psykopaatti voi sanoa yhteen menoon "En ole koskaan syyllistynyt väkivallantekoon. Kerran minun oli pakko tappaa ihminen," eikä hän näe sanomassaan mitään epäloogista (tai se perinteinen: pahoinpitelee, ja hokee samalla, kuinka toista rakastaakaan). Tämä osuus tästä on tuttua. Mielensärkijä voi puhua jotain aivan yhtä ristiriitaista, ja lopulta onnistuu puhumaan mustan valkoiseksi. Mutta hän tekee sitä vain tietyissä yhteyksissä. Kun yrittää puhua jotakuta puolelleen tai haluaa osoittaa jonkun olevan väärässä tai jos hän haluaa esittää tietävänsä vastauksen kysymykseen ja puhuu jotain sellaista, että kysyjä huomaa vasta jälkikäteen, ettei saanut vastausta mihinkään. Eli ehkä hän on iän myötä oppinut hallitsemaan sitä. Mutta kirjoittaja väittää myös, että psykopaatit sekoittavat puheessaan lähellä olevia sanoja (eli esim. syntipukki = scapegoat-->escapegoat = "pakopukki"). Tämmöistä en ole mielensärkijällä huomannut. Mutta ehkä hän on vain oppinut välttämään sitä tms. Ei voi tietää.

Kirja sai minut ajattelemaan myös eritavalla mielensärkijän äidistä. Kirjoittajan mielestä psykopaatiksi synnytään, ei kasveta, vaikka kasvuympäristö voikin vaikuttaa psykopaatin myöhempään toimintaan. Kurjissa oloissa kasvaneista tulee väkivaltarikollisia ja hyvissä perheissä kasvaneista valkokaulusrikollisia: talousrikollisia, pappeja, opettajia, auervaaroja. Eli mummi ei olisikaan tehnyt mitään väärin, päinvastoin. Hän on tehnyt kaikkensa poikansa puolesta, ja siksi tästä on tullut "vain" yhteiskuntaan sopeutunut psykopaatti. Hän terrorisoi lähipiiriään, miellyttää kaikkia, joista kokee hyötyvänsä ja rikkoo sääntöjä siellä, missä kokee sopivaksi (veronkierto, liikennerikkomukset, kotiväkivalta).

Aloin kirjan myötä miettiä myös yhä enemmän sitä, onko veljeni psykopaatti. Hänellä on ainakin monia samoja piirteitä kuin isässään. Hän ei paljoa kerro itsestään, mutta haluaa tietää muista kaiken. Hän on julma eläimille, katoilee välillä useiksi viikoiksi eikä koe tarpeelliseksi selittää tekojaan. Hän on aina tykännyt kiusata nuorempia sisaruksiaan, ja onpa netin keskustelupalstoilla haukuttu häntä jopa sadistiseksi natsiksi.

Aloitin tänään myös toisen kirjan, Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Kirjaan on koottu eri ihmisten hyviksi huomaamia tapoja selviytyä karseasta lapsuudesta. Aloin miettiä omia selviytymiskeinojani kirjan listan mukaan:

Muut ihmiset
- Tätini miehineen. He kärsivät lapsettomuudesta, kun olin alle viiden. He hemmottelivat ja hellivät minua kuin omaa lastaan aina kun tapasimme.
- Mummoni ja ukkini. Turvalliset aikuiset, jotka antoivat myös terveemmän kuvan parisuhteesta kuin omat vanhempani.
- Viimeinen viulunsoiton opettajani. Kuunteli minua teini-ikäisenä pahimman angstini aikaan.

Luonto
- Ensimmäinen kissani oli paras ystäväni kunnes menetin sen ollessani kymmenen.
- Minulla oli kouluaikoinani paikka metsässä, jossa kävin rauhoittumassa ennen kuin palasin kotiin. Halasin puita ja sain siitä lohtua.

Mielikuvitus
- Pystyin lapsena vain sulkemaan silmäni, ja olin jossain muualla. Oli, kuin olisin nukkunut ja nähnyt unta, mutta pystyin myös palaamaan todellisuuteen hyvin nopeasti. Nykyisin pystyn käyttämään tätä taitoa, kun haluan käydä sisäistä keskustelua esimerkiksi jäänaisen kanssa. Suljen silmäni, ja hups, olen kasvokkain hänen kanssaan. Joskus tietysti esiinhoukuttelu on vaikeaa, ja kuulemisesta ei välillä meinaa tulla mitään, joudun pyytämään monta kertaa toistamaan, ennen kuin kuulen, mitä joku sanoo. Siinä taitaa toimia jokin torjuntakeino.

Kirjoittaminen ja lukeminen
- Luin kirjoja kuin mielipuoli heti, kun opin lukemaan. Tarvitsin melkein kottikärryt tuodakseni kaikki lainaamani kirjat kirjastosta kotiin. Uppouduin kirjoihin niin, etten nähnyt tai kuullut mitään tai huomannut ajan kulua. Näin kirjan tapahtumat edessäni kuin olisin seurannut elokuvaa.

Muita keinoja
- Piirtelin jatkuvasti koko kouluaikani. Kaikki koulukirjani, joita ei tarvinnut palauttaa lukukauden lopussa, olivat tännä piirrustuksia.
- Lähdin kotoa niin pian kuin vain pääsin. Valitsin sellaisen opiskelualan, etteivät vanhempien tulot vaikuttaneet opintotukeeni, joten en enää ollut heistä riippuvainen.
- Minulla on ollut temperamenttia sanoa vastaan ja puolustaa omaa mielipidettäni katkeraan loppuun saakka. Tajusin jo pienenä että vanhemmissani on jotain vikaa ja että minun on pakko käsitellä vaikeita juttuja tai tulen hulluksi.
- Menestyin koulussa ja sain opettajilta ja luokkatovereilta kehuja.
- Siivosin kuin hullu. Se antoi tekemistä, eikä tarvinnut ajatella.

Kirjan perimmäinen sanoma on, että lasta suojaavat monet tekijät, ja vaikka ihmisellä olisi ollut vaikea lapsuus, siitä voi selvitä ja nauttia loppuelämästään. Onhan tuota vielä lukematta, saa nähdä, josko loppupuoli toisi vielä uusia ajatuksia.

Lukemisen katkaisi avokki, joka pyysi käymään kaupassa kun hänellä oli mennyt töissä niin pitkään eikä kaapissa ollut hänelle ruokaa. Siivosin, petasin sängyn jossa olin maannut koko päivän ja pistin astianpesukoneen surisemaan. (Tiedän, että jos täällä on pöydät täynnä tavaraa, sänky petaamatta ja kaikki astiat likaisina, avokki on loppuillan masentunut kotiuduttuaan.) Nyt avokki on mennyt nukkumaan, joten pääsin koneelle.

Tuo ensimmäinen kirja pisti minut myös miettimään, mitä psykopaateille pitäisi tehdä. He aiheuttavat suurta kärsimystä (niin henkistä kuin taloudellistakin) ympärillään oleville ihmisille. Mielisairaaloihin heitä ei kannata sulkea, sillä he eivät voi parantua, kun eivät koe olevansa sairaita. Lisäksi he ovat vähän liian hyviä puhumaan itsensä sieltä ulos. Vankilaan jos heidät sulkee, heidät pitäisi sulkea sinne loppu elämäkseen, sillä he eivät muutu. Jotkut väittävät, ettei kaikkia psykopaatteja voi sulkea vankiloihin, sillä a) se on kallista b) he eivät ole rikkoneet lakia (paitsi sosiaalisia ja moraalisia) c) psykopaatit ovat joillain aloilla hyödyllisiä juuri empatiakyvyttömyytensä ja häikäilemättömyytensä vuoksi. Kirjan kirjoittaja oli kyllä sitä mieltä, että psykopaatit aiheuttavat niin paljon kärsimystä kaikille ympärillään eivätkä välitä kuin itsestään, joten edut eivät välttämättä kata tuhoja kuin hetkellisesti. Moni psykopaattiseksi diagnosoitu talousrikollinen on keskittynyt vain kavaltamaan itselleen suuria summia, mikä tuskin on minkään firman etu. Työyhteisöissä alaiset ja työtoverit vihaavat heitä ja pomot rakastavat, kunnes hänet ylennetään niiden pomojen ohitse, jolloin todellinen karva paljastuu. Jos tutkitaan koko väestö psykopaattien varalta, ja kärrätään kaikki aivosähkökäyrän paljastamat vaaralliset yksilöt jollekin saarelle, jossa saavat perustaa oman yhteiskuntansa ja repiä toisiltaan silmät päästä?

Toinen, mikä mietityttää, on se, miten vaikeaa on psykopaatin uhrin saada apua. Voi olla, ettei kukaan usko. Kirjassa oli esimerkki naisesta, jonka aviomies oli paitsi psykopaatti, myös psykiatri. Kun vaimo yritti kertoa ympäristölleen (ystävät, poliisi) miehensä toiminnasta (kavalsi vaimoltaan rahaa, teki hänet hulluksi, petti, otti lainaa vaimonsa nimissä ja tuhlasi kaiken), kukaan ei uskonut. Mies puhui aina asiat niin, että vaimo on hullu. Kun mies lopulta pakeni toisen naisen kanssa kavaltamansa rahat mukanaan, vaimo sai kuulla ihmettelyjä, mitä hän oli tehnyt kun mies toimi sillä tavalla. Ja käy sääliksi niitä, joiden lapsi on psykopaatti. Mitäs siinä teet? Maksat takuut kerran toisensa jälkeen ja tulet hulluksi, kun lapsi puhuu puuta heinää ja saa sinut epäilemään mielenterveyttäsi?


14.3.2009

Samaistumispakko


AAargh! Apua! Älkää pakottako katsomaan Emma-gaalaa! Myötähäpeän ihan kaikkien puolesta. Tyhmiä vitsejä kertovan juontajan puolesta, liikaa kiittävien artistien vuoksi ja joka välissä huutavan yleisön puolesta. Eikä kenenkään edes tarvitse tehdä mitään hävettävää. Riittää, että pelkään jonkun mokaavan, onhan lähetys suora. Pakenen siis vessaan tai makkariin ja tukin korvani, kun avokki katsoo rauhassa telkkaria. Kestän vain musiikkiesitykset rauhassa, sillä luotan että muusikot osaavat lavalla asiansa, käy mitä tahansa. Muuten kiemurtelen tuskissani kuin olisin syyhypulverissa kieritetty ja peitän korvani aina, kun joku aloittaa sanoilla, joita voi seurata jotain tyhmää. Jos joku oikeasti kertoo tyhmän vitsin, pitää mennä vessaan ravaamaan ympyrää hetkeksi, ennen kuin voi palata katsomaan musiikkiesitystä.

Tämä on oikeasti tosi rasittavaa, tämä liika häpeäminen. En voi katsoa joitakin sarjoja sen vuoksi. Esimerkiksi Kolmas kivi auringosta saa minut hyppimään pois huoneesta. Kaikista kamalin on Pokka pitää. Ensin alan kiemurrella, sitten vilkuilla sopivaa pakotietä etsien, ja jos kanavaa ei voi jostain syystä vaihtaa, pitää häipyä huoneesta ja hokea jotain rauhoittavaa mantraa samalla, kun ravaa ympyrää. Kuulostaa tosi hullulta, ja sitä varmasti onkin. Mistä ihmeestä tämä kumpuaa?

13.3.2009

Psykiatria tapaamassa


Eilen oli aika psykiatrille. Määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä eli entistä kuntoutustukea jatkettiin elokuun loppuun. Sitten pitäisi jäädä opintotuelle ja aloittaa käytännönläheisempi koulutus amiksessa. Kaksi vuotta siellä ja paluu tälle alalle, toivottavasti. Psykiatri oli mielissään, että olen tehnyt tilanteeseeni sopivia suunnitelmia. Moni kuulemma jää jumiin siihen kohtaan, ettei kykene oman alansa opintoihin, muttei ala mitään muutakaan tekemään. Hän siis suositteli tyytyväisenä terapiaa toiselle vuodelle, kun se kerta on auttanut minua pääsemään eroon pahimmasta ahdistuksesta ja myös keksimään kuntouttavan opiskelualan.

Samalla psykiatri nosti Cymbaltan annoksen 90 mg/päivä, jos saisin lisää aloitekykyä ja piristyisin. Tänään on siis ollut ihan hullu olo. On kuin olisin jossain vaiheessa juossut maratonin verran vesijuoksua painot käsissä ja jaloissa. Lihakset ovat aivan voimattomat. Jos esim. seisoo pitkään, alkavat jalat täristä ja on mentävä pitkäkseen. Makuulla on paras. Ei kylläkään nukuta, mutta ruumis on ihan väsynyt, eikä oikein jaksa paljoa ärsykkeitä muutenkaan.

On todella vaikeaa yrittää selittää ihmisille, mikä minua vaivaa. Se vielä menee läpi, kun sanoo, että joutui kolmeksi päiväksi vuoteenomaksi, eikä kyennyt mihinkään. Sitten kysytään, että flunssako sinulla oli? Mitäs siihen sanot? "Ei vaan mun alitajunta halvaannutti mut vanhojen traumojen takia, joita mä nyt oon yrittäny käsitellä." "Hä?" Entäs, jos sanookin että on flunssassa? Entäs seuraavalla kerralla? "Kui sää sairastelet noin paljon?" "Varmaan stressiä tai jotain." "Hä? Sähän oot lomalla. Mitä stressiä sulla on?" Ja jos selittää siitä, että yrittää toipua pahasta burnoutista, uskottavuus menee siinä kohtaa, kun parempana päivänä on liian pirteä. Että miten se muka ei voi jaksaa jotain julisteita jakaa perjantaina, ku lauantaina se oli ihan kunnossa. Harva ymmärtää, miten paljon aivojen rakenteen muuttaminen normaaliksi pitkän masennuksen jälkeen oikeasti vaatii ja väsyttää.

Itsekin on välillä vaikea ymmärtää, miksi menee jalat alta ja nukahtaa lattialle, kun hetki sitten meni vielä ihan hyvin.  Ja miksi tänään jaksaa, mutta eilen ei. Pahinta on, kun ei tiedä miten pitkään tätä vielä jatkuu, eikä voi lupautua mihinkään, ennen kuin samana päivänä kun tietää millainen olo on. Muisti ei toimi, viikot, kuukaudet ja vuodet menevät sekaisin. En muista, mikä tapahtui viime vuonna, mikä sitä edellisenä. Olen hukannut kännykkäni laturin niin täydellisesti, että on kai pakko käydä ostamassa uusi. Jossain täällä kämpässä se on, sitä ei vain löydy. Vastahan sitä on kaksi viikkoa etsitty. Tänään piti tehdä vaikka mitä, mutten saanut kuin pyykättyä että huomenna on sukkia avokille.

Voi kun koittaisi päivä, että jaksaisi tehdä kotitöitä sen tarvittavan ilman että tarvitsee ottaa välissä nokosia. Sellainen päivä, kun haluaisi nousta sängystä. Kokisi elämänsä tarkoituksenmukaiseksi. Tekisi asiat kunnolla ja loppuun eikä menisi kesken nukkumaan, kun kaikki tuntuu liian vaikealta.


8.3.2009

Millaisia ihmisiä täällä oikein käy?


Blogiini on tultu hakusanoilla "mies työntyy hevosen sisään". Repesin. Pahasti.


Ja lattiakaivokin meni tukkoon...


Nukuin eilisen, kun metsästin. En kyllä itsekään tiennyt metsästäväni, saati sitten että mitä metsästin, mutta heräsin vasta kun sain saalista. Sain kiinni mustaan mönjään sotkeutuneen lapsen, joka uskoi minun olevan läpeensä paha, ja että hän olisi kiltti, kun tekisi minun elämästäni helvettiä. Näin unta, jossa joukko lapsia yritti päästä pakoon tyrannosauruksilta. Aina, kun lapset keksivät jonkun puolustustavan, se mitätöitiin. Kun havahduin näkeväni unta, ryhdyin pelastamaan lapsia. Tukin linnaan johtavan luolan suuaukon paksuilla teräsovilla jotka vielä muurasin umpeen. Silloin pedot alkoivatkin änkeä sisään ikkunoista. Heitin ne pihalle ja muutin kaikki ikkunat luodin kestävästä lasista tehdyiksi. Silloin pedot pääsivät sisään ullakolta. Heitin ne pihalle ja muurasin ullakon ikkunat umpeen ja tein katon teräksestä. Silloin lapset alkoivat muuttua dinosauruksiksi. Totesin, että tämä on naurettavaa, ja vaadin esiin sitä, joka näin tekee. Lattialle ilmestyi mustan tervan peitossa oleva pieni lapsi, joka oli jopa vähän liian pieni lapseksi. Kysyin siltä, miksi se haluaa estää minua pelastamasta näitä lapsia. Se selitti, että minä olen paha, ja hänen tehtävänsä on tehdä minun elämästäni helvettiä.

- Miksi minä olen paha? Mistä sinä olet niin keksinyt?

- Äiti sanoi, että sinä olet paha.

- Ei äiti niin sanonut. Äiti rakastaa meitä. Hän ei vain osaa sanoa sitä.

- Miksi äiti sitten teki näin (näyttää muiston kesämökiltä) tai näin (toinen muisto)?

- Koska äiti ei osaa rakastaa. Mutta ei se tarkoita, että minä olisin paha.

Musta möykky alkaa itkeä.

- Älä itke. Ei mitään hätää. (Nostan lapsen syliini ja lohdutan sitä.) Et sinä voinut tietää. Tule, mennään kivaan paikkaan. (Luon ympärillemme kukkakedon.) Katso, miten kaunista. Täällä ei voi tapahtua mitään pahaa.

Äkkiä ympärillemme alkaa taas ilmestyä dinosauruksia.

- Katsos, ei haittaa, vaikka sinä luotkin noita tänne, sillä täällä on maa, joka imee alleen kaiken pahan, joka sille astuu. (Dinosaurukset katoavat maan nieleminä.) Tehdäämpäs sinulle tänne oikein kiva paikka. (Luon ympärillemme kauniin lehdon, jossa on riippumatto lapselle. Lasken hänet siihen. Dinosauruksia ilmestyy ja katoaa lehdon ulkopuolella.) Nyt sinä voit levätä täällä ja parantua.

- Mutta minä olen ollut niin tuhma sinulle! (Itkee)

- Ei se haittaa. Sinä et tiennyt. Sinä luulit tekeväsi oikein. Mutta nyt sinä tiedät paremmin, eikä sinun enää tarvitse toimia niin kuin ennen. Katsos, minä kutsuin velhon tänne vahtimaan, ettei sinulle käy mitään pahaa minun poissaollessani. Sinä voit rauhassa olla täällä ja miettiä.

Heräsin, kävin syömässä, ja vessassa. Sitten tämä lapsi kutsui minua taas, ja minua alkoi kauheasti nukuttaa. Kun pääsin takaisin sänkyyn, lapsi tuli juosten kertomaan minulle, että joku sahaa silmääni rikki (minulla oli alkava migreeni toisen silmäni takana). Menimme yhdessä sinne, ja siellä oli pieni poika, joka sahasi silmähermoani.

- Miksi sinä teet noin?

- Koska sinä et leiki minun kanssani. Sinä olet tyhmä.

- Kuka sinä olet?

- Minä olen sinun leikkisä puolesi.

Tässä vaiheessa innostuin niin, että pudotin lapsen sylistäni, ja ryntäsin tämän pojan luokse.

- Oikeasti?! Minä olen etsinyt sinua!

- Minä olen ollut piilossa. Sinä et ole antanut minun tehdä mitään.

- Kuten?

Muistan ajatukset "laitetaan lehteen ilmoitus, että mielensärkijä ei enää ole isäni", "lähetetään mielensärkijälle paketissa kilo paskaa", "mitä, jos lähtisin reppureissaamaan Intiaan?", "tekisi mieli kiivetä tuohon puuhun", "kutitampa avokkia, vaikka hän suuttuukin".

- Ne olit sinä?

Poika nyökkää.

- Voi, minä en tiennyt. Ja minä vähän pelkään, mitä sinun päähänpistoistasi seuraa.

- Niin, sinä aina pelkäät liikaa.

- Juu, sinä pelotat minua. Sinä saatat minut vaikeuksiin.

- Minä SAATAN aiheuttaa vaikeuksia. Mutta sinun elämässäsi ei voi koskaan tapahtua mitään hauskaa, jos sinä kiellät minut.

- Totta.

- RÄÄH!!

- Kuka se oli?

Huomaan vanhan, hullun näköisen naisen, joka sahaa pokasahalla silmähermoani poikki (kuvitelkaa Simpsonien Crazy Catwoman mustiin pukeutuneena ja kissojen tilalle lepakoita, olette aika lähellä).

- Kuka sinä olet?

- Minä? He-he... Minä olen se, joka kiusaa sinua. Houkuttelee ahdistuksesi esiin.

- Miksi?

- Miksikö? Koska sinun elämäsi tulee olla kärsimystä. Koska sinä ansaitset kuolla!

- Kuka niin on määrännyt?

- Sinun isäsi! Hän haluaa sinun kuolevan.

- Minun isäni on hullu, ja hänen puheensa ovat hullun puheita. Niistä ei kannata välittää. Ne eivät ole tosia.

- Hän on kuitenkin isäsi, ja minun on toteltava häntä.

- Sinä teet elämästäni helvettiä, vaikka minulla on kaikki oikeus elää hyvää elämää.

- Ehkä, mutta se on minun työni.

Vien meidät takaisin kukkakedolle. Muutan vanhan naisen lintuhäkiksi, jonne suljen hänen lepakkonsa ja korppinsa.

- Täällä ei mikään paha voi selvitä. Sinun täytyy olla kiltisti, tai maa nielee sinut.

- Ja senkö luulet pidättelevän minua? Sinä et tule toimeen ilman minua. Syyllisyys kaataa sinut!

- Se on sitten voi-voi. Mutta minä aioin yrittää.

Lähden sukeltelemaan lähilampeen joutsenliskon kanssa. Yrittäessämme tulla pintaan, se onkin jäässä. Sulatan lammen pinnan.

- Kuka se oli?!

Rannan puut jäätyvät, lammen pinta jäätyy. Sulatan ne. Ne jäätyvät taas.

- Kuka se oli!!

Rannalle ilmestyy jääkuningatar, joka kävelee kohti minua.

- Minä se olin.

- Miksi sinä teet noin? Jäädytät kaiken?

- Minun tehtäväni on huolehtia, ettei mikään muutu.

- Miksi?

- Koska alkuperäinen on sinun vanhempiesi sinulle opettama. Heidän tapansa on hyvä, joten siitä ei saa luopua. Minä huolehdin, ettet sinä joudu pahoille teille.

- Mutta ei kaikki, mitä vanhempani minulle opettivat, ole hyvä. Sinä olet varmasti nähnyt sen. Minun on pakko muuttua.

Yritän perustella itseäni lisääkin muistojen avulla, mutta alan itsekin miettiä perustelujani.

- Valitan, et osaa vakuuttaa minua.

- Minä muutun siitä huolimatta. Katsopa vain.

Etsin itsestäni sen muurin, jonka taakse olen sulkenut tunteeni. Lapsen avustuksella alan hakata sitä maan tasalle. Kun se on murskana, alan ihmetellä, mitä sille tekisi, ettei se korjaannu itsestään, kun käännän selkäni.

- Ehkä minä voin auttaa, vastaa maassa oleva suu.

- Kuka sinä olet?

- Minä olen syöjä. Minä syön ne tunteet, joista et pidä, eivätkä ne koskaan palaa.

- Niinkö? Eivät koskaan? Voisitko sinä syödä myös tuon muurin? Eikä se palaisi?

- Kyllä. Mutta en takaa, ettetkö sinä rakentaisi uutta muuria.

- No ainakin pääsisin vanhasta eroon, sanon, ja työnnän muurin palaset suuhun.

- Haluaisitko syödä jotain muutakin?

- Kyllä kiitos, sehän nyt on minun hommani.

Nappaan jääkuningattaren ja hullun naisen, ja syötän ne suulle.

- Voisitko olla syömättä tunteita nyt vähään aikaan? Minä haluaisin olla niille kiltimpi ja tutustua niihin.

- Voin yrittää. On mukava välillä syödä muutakin.

Tämän jälkeen kutsuin lapsen ja pojan luokseni jotta voisin puhua niiden kanssa. Paikalle alkoi ilmestyä muitakin, kuten etsijä, joku nainen, ruoskijani ja muita, jotka eivät edes kertoneet nimiään. Taisin nukahtaa syvemmin tai jotain, sillä en muista jatkoa.

Herättyäni tuossa viiden maissa päätin mennä suihkuun, sillä olin pitkän unirupeaman jälkeen niin hikinen ja kutiseva kuin vain voi olla. Juuri, kun olin saippuassa kiireestä kantapäähän, huomasin, ettei lattiakaivo vedä. Kahlasin siinä, ja odottelin, josko se vetäisi edes vähän. Sain itseni pestyä, vaikka puolet lattiasta peittyikin veteen. Huomasin, että viemäri on nyt niin ihanasti tukossa, ettei mistään voi laskea vettä tässä asunnossa ilman, että se uhkaa tulla lattiakaivosta ylös. Äh. Eikä aamu viideltä viitsinyt soittaa huoltomiehellekään. Siispä tulin kirjoittelemaan tätä tänne. Mihinköhän aikaan sitä sitten viitsisi soitella? En haluaisi olla se, joka soittaa kun huoltomies on vasta sängyssä, mutta toisaalta olisi kiva olla varma vessassa käydessään, ettei lattiakaivo heitä kaikkea lattialle...

5.3.2009

Tukahtunutta vihaa


En ole vihannut vapaasti sitten juhannuksen -88. Sen jälkeen vihani on ollut patoutunutta raivoa, joka muuttuu käden käänteessä tuskastumiseksi niin että tekee mieli repiä silmät päästä kunhan siitä vain pääsisi eroon. Tänään terapiassa käytiin läpi vihaa, jota tunnen siskoani kohtaan. Olen koko ikäni kokenut velvollisuudekseni suojella häntä, ja hän on käyttänyt sitä sumeilematta hyväkseen. Jos on ollut tilanne, jossa mielensärkijän vihan on voinut kääntää minuun, hän on käyttänyt tilanteen hyväkseen. Hän on tiennyt, että minä selviän mistä vain, joten on ollut turvallista uhrata minut minun tunteistani välittämättä. Sama kuvio jatkuu edelleen. Hän hyödyntää minua täysillä, muttei ota minun tunteitani mitenkään huomioon. Eikä suhteemme siitä luultavasti mihinkään muutu, vaikka kuinka olisin hänelle mukava.

PITÄISI siis muuttaa käyttäytymistään, lopettaa yletön suojelu ja jättää hänet pulaan jos hän ei aivan välttämättä tarvitse minua pysyäkseen hengissä tms. Se vain on niin vaikeaa. En edes tiedä, mitä yritän hyvittää, kun suojelen suojelemasta päästyäni... Olenko aikoinaan toivonut siskon kuolemaa tai vahingoittanut häntä vai yritänkö vain estää mielensärkijän täyden raivon osumisen häneen kuten se on vellonut minun ylitseni?

3.3.2009

Varokaa, avautumista!


Tässä toisten blogeja lukiessa huomaa hyvin, miten masennus vaikuttaa. Ja tulee miettineeksi, mitä, jos olisi asiat vielä pahemmin. Mitä, jos ystävät olisivat jättäneet? Mitä, jos ei olisi avokkia? Mitä, jos ei itse jaksaisi hakea apua? Miten monta ihmistä Suomessa kuolee vuosittain siihen, ettei enää vain jaksa nousta sängystä? Muistelen kuulemaani tarinaa yhden pienemmän kaupungin sosiaalitoimen puolelta. Yhden ihmisen jäätyä sairauslomalle, kukaan ei enää välittänyt. Kun tämä ihminen sitten palasi töihin, hän kuuli ettei yhtä asiakasta ole nähty koko sairausloman aikana. Hän löysi tuon ihmisen kotoaan sängystä makaamassa omissa ulosteissaan niin huonossa kunnossa, että ambulanssi piti tilata paikalle hakemaan ihmisraunio hoitoon.

Jos masennuksen sijaan sairastaisikin jotain fyysisempää tautia, olisivat päättäjät ja sosiaalitoimi lehtien palstoilla helisemässä, kun sairas hylätään sänkyynsä mätänemään. Mutta kun ei vain "ota itseään niskasta kiinni ja hanki töitä", on pakotettu taistelemaan itselleen hoitoa ja oikeuksia joiden pitäisi olla itsestään selvyyksiä.

Muutenkin Suomessa mättää moni asia. Raiskaajia taputetaan oikeusistuimissa päälaelle ja sanotaan että "älä sitten tee sitä uudelleen". Jos siis on riittävästi todisteita tuomioon. Raivostuin, kun kuulin että Keskinen, joka siis pääsi kuin koira veräjästä todisteiden puutteessa, saa nyt sitten hirmuiset korvaukset maineensa menettämisestä. Siis moninkertaiset, kuin jos olisi itse tullut raiskatuksi. Jos (minähän en voi tietää) ne tytöt tulivat raiskatuiksi, voi vain kuvitella miltä tuntuu kun vielä määrätään maksamaan monta tonnia raiskaajalleen siitä hyvästä, että kehtasi syyttää tätä jostain. Lasten hyväksikäyttäjät, jotka muissa maissa saisivat elinkautisen, selviävät Suomessa parilla vuodella, ja nekin ehdollisena.

Opintotukea onneksi aiotaan nyt uudistaa. Minusta on hullua, että taloudellisesti on järkevämpää olla työttömänä kuin opiskella tai jopa olla sairauslomalla kuin opiskella. Ja mitä sairaampi on, sitä hirveämpi paperisota että saa yhtään mitään. Mikään ihme, että ihmiset syrjääntyvät, kun se on helpompaa kuin pysyä järjestelmässä mukana.

Aaargh!


Tänä aamuna heräsin niin vihaisena, kuin ihminen vain voi olla. Juotuani lasillisen mehua ja syötyäni kolme leipää, olen taas aivan tyyni. Ei tämä voi olla normaalia. En ilmaissut vihaani ulospäin mitenkään. Ja mistä minä niin vihaiseksi tulin? Näin unta, että olin mummolassa koko lähisuvun kanssa. Minun oli tarkoitus nukkua alakerrassa omassa huoneessani, mutta tämä tehtiin mahdottomaksi. Siskoni kävi juttelemassa jotain kanssani, ja sitten laiminlyöjä huusi yläkerrasta, että nyt nukkumaan. Olin että ok, laitoin oven siskoni perässä kiinni, ja koska minua ei vielä nukuttanut, otin kirjahyllystä luettavaa ja istahdin nojatuoliin. Nojatuolin vieressä oli kulhossa isoja marmeladikarkkeja. Otin yhden salmiakin makuisen, ja huomasin että joku muu oli jo puraissut siitä. Söin sen siitä huolimatta.

Juuri, kun minulla oli suu täynnä karkkia, laiminlyöjän vihainen ääni kuului käytävästä. Hän raivosi siskolleni ja tämän kaverille, jonka oli tarkoitus nukkua samassa huoneessa. He eivät olleet tehneet mitään nukkumaan menonsa edistämiseksi, vaan söivät karkkia. Laiminlyöjä huusi minullekin, ja oli varma että minäkin olen salakuljettanut mummolaan kauheasti karkkia ja nyt hän tulisi hakemaan ne pois. Menin ovelle (yhä suu täynnä karkkia, jota yritin niellä mahdollisimman nopeasti) ja huusin takaisin, etten ole salakuljettanut yhtään mitään mummolaan. Laiminlyöjä tuli luokseni, eikä uskonut minua. Annoin hänelle kaksi karkkipussia, jotka mummo oli ostanut, ja jotka olivat marmeladien vieressä. Hän oli yhä tuohtunut, mutta suostui lähtemään niiden kanssa. Minä huokasin, suljin oven ja ajattelin että sitä voisi kai yhtä hyvin mennä nukkumaan. Silloin siskoni ryntäsi sisään kaverinsa kanssa ja halusi neuvoja. Yritin neuvoa parhaani mukaan. Lopuksi hän sanoi, että heillä on iltapalanälkä. Hän meinasi ottaa seinältä lisää karkkia (jostain syystä siinä olikin kaupan karkkihylly, jossa oli myös herätyskelloja), mutta kielsin ja sanoin että pyytäkää keittiöstä jotain terveellisempää. Niine hyvineen he sitten lähtivät. Taas laitoin oven kiinni, ja kömmin sänkyyn.

Seuraavaksi laiminlyöjä kutsui minua (yhä vihaisena). Menin ovelle kysymään, mikä nyt on pielessä. Hän selitti jotain, että oli nyt saanut siskoni ja tämän kaverin rauhoittumaan nukkumaan, mutta avokkini kanssa oli ongelmia. Laiminlyöjä oli päättänyt, että haluaa antaa avokilleni vahdittavaksi ilmapuntarin, joka näytti myös ajan ja päivämäärän ja joka näytti ihan isolta telkkarilta. En nyt ihan ymmärtänyt, miten laiminlyöjä arveli sen auttavan, ja mitä ihmettä avokki sillä tekisi, mutta annoin laiminlyöjän raahata laitteen yläkertaan. Huokasin, suljin oven ja yritin taas mennä nukkumaan.

Sitten sisään pelmahti laiminlyöjän kaveri, joka halusi jutella kanssani jostain laulusta. Yritin mahdollisimman kohteliaasti sanoa, että olen jo mennyt nukkumaan ja onko tästä pakko puhua juuri nyt. Silloin laiminlyöjä tuli paikalle katsomaan, mitä tapahtuu. Hänen ystävänsä kertoi hänelle miettivänsä, miten jokin kappale menee. Laiminlyöjä innostui, ja seuraavaksi he rupesivat laulamaan sitä biisiä sänkyni molemmilla puolilla. Vielä yksi laiminlyöjän kaveri ilmestyi paikalle, ja hänkin rupesi laulamaan. Silloin minulla keitti yli. Karjaisin, että minä yritän nyt nukkua ja te vaan hoilaatte siinä. Naiset olivat todella järkyttyneitä, kun olin a) pelästyttänyt heidät b) estänyt heitä laulamasta. He alkoivat joukolla taivastella, ettei noin saa käyttäytyä. Minä olin nyt todella vihainen. Nousin sängystä ja aloin läksyttää heitä siitä, kuinka ensin käsketään mennä nukkumaan ja sitten tullaan tekemään se mahdottomaksi. Yksi naisista suuttui minulle todella, ja huomasi nurkassa pinon tavaroitani. Hän alkoi vaatia laiminlyöjää takavarikoimaan nuo tavarat karkkien lisäksi, olinhan varmasti salakuljettanut taloon muutakin luvatonta.

Huokasin, ja poimin käteeni vihon, joka nurkassa oli. Olin kirjoittanut siihen ylös tekstiviestejä, jotka olin saanut poikaystävältäni ja kavereiltani. En nyt ihan hirveästi innostunut ajatuksesta että nämä naiset lukisivat ne, mutta olin niin väsynyt että ajattelin ettei sillä ole nyt väliä. Kunhan vain lähtisivät. Vihkoon oli teipattu kiinni muistikortti, joka oli niin pieni, että pelkäsin sen hukkuvan. Siitä ajattelin, että sitä en anna, kun en yhtään muistanut mitä siellä oli, mutta pelkäsin että aika arkaluonteisia valokuvia ainakin, jotka poikaystäväni oli minusta ottanut. Avasin vihon, ja se oli täynnä kasetteja täynnä musiikkia. Katsoin mitä niillä oli ("jumputi-jumputi-musiikkia"), ja annoin ne laiminlyöjälle sanoen samalla, että "nämä nyt on ainakin hyvä takavarikoida, kun minulla ei ole edes soitinta, jolla näitä kuunnella". Annoin vihonkin, irroitettuani muistikortin siitä. Jossain vaiheessa mielensärkijäkin oli ilmestynyt siihen, ja hän kysyi, mitä minulla on kädessäni. Laiminlyöjän kaverit vastasivat, että joku muistikortti sillä on. "No hyvä, minun onkin pitänyt kokeilla yhtä juttua."

Tässä vaiheessa alkoi epätoivo iskeä. Huoneeseen tuli vain lisää väkeä katsomaan, mitä täällä melutaan ja mielensärkijä päätti haluta muistikortin, josta tiesin, etten sitä anna. Ajattelin, että ennemmin nielen koko kortin, kuin annan sitä kenellekään, mutta kukaan ympärilläni ei vaikuttanut millään uskovan, että minä en tule korttia antamaan, että haluan heidät pihalle huoneesta että pääsen nukkumaan, ja että alan olla to-del-la vihainen. Aaargh. Jossain vaiheessa karjuin koko joukolle, että eivätkö he jo ole saaneet tarpeeksi, kun ovat takavarikoineet aikuiselta ihmiseltä henkilökohtaisia tavaroita, joita minun ei olisi edes tarvinnut antaa. Että mitä he vielä voivat vaatia?! No, sitä muistikorttia.

Mielensärkijä levitteli ympärilleen kameroitaan, joiden kanssa hänen pitäisi "kokeilla" jotain, ja höpötti koko ajan iloisena itselleen, kuinka hyvä, että minulla on sopiva muistikortti. Laiminlyöjän kaverit vauhkosivat hänelle, kuinka pahatapainen ja epäkohtelias minä olen, ja kuinka (kaseteista päätellen) huono musiikkimaku minulla on. Siskoni kavereineen jutteli keskenään, ja selosti tilannetta mummolleni, joka paheksui yleisesti ihan kaikkea. Huoneessa oli lisäksi ihmisiä, joita en edes tuntenut, ja jotka keskittyivät juoruamaan keskenään iloisina, eikä kukaan huomannut, kuinka vihainen minä olin. Halusin vain nämä ihmiset pihalle ja halusin päästä nukkumaan. Herätessäni olisin varmaan voinut kuristaa jonkun, jos väärä ihminen olisi tullut herättämään.

Story of my life. Aina vaadittiin jotain, ja sitten tehtiin mahdottomaksi noudattaa vaatimusta. Yksityisyyttäni tai oikeuksiani ei kunnioitettu mitenkään, eikä mielipidettäni tai tunteitani huomioitu. Ja kun valitin tästä, puhuin muka ihan outoja, eikä kukaan ymmärtänyt, miksi minä kehtasin valittaa, kun olisi vain pitänyt olla kiitollinen saamastaan kohtelusta. Aaargh. Piti vain kestää, sillä poiskaan ei päässyt. Onneksi nykyään ei tarvitse olla niiden ihmisten kanssa tekemisissä päivittäin. Valitettavasti täysin rauhaan en kai pääse ikinä.

Uneni ovat nyt vähitellen alkaneet muuttua pelottavaksi tai raivostuttaviksi. Tästä se kai alkaa. Krokotiileista, jotka repivät minut kappaleiksi, ja ihmisistä, jotka eivät kuuntele minua.