29.4.2009

Krooh pyyh


Olen nukkunut melkein koko päivän. Olen taas nähnyt pitkiä unia, joista muistan parhaiten sen, missä ensimmäinen ihastukseni vihdoin suostui alkamaan seurustella kanssani. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että hän oli jokin osa minua, jonka toivotin tervetulleeksi, mutta mikä osa? Lisäksi näin jotain aivan ihme unta, jossa palvottiin karhuja ihmisuhrein ja jotkin hyönteiset yrittivät kuljettaa jonkin tärkeän viestin perille. Jos menisi uudelleen nukkumaan, kun tuli syötyä terveellinen päivällinenkin (pitsaa pakkasesta) tuossa.


Vielä lisää muistamisesta...


Muistin raiskaus#1:n parin pienen, mutta mahdollisesti laukaisevan tapauksen jälkeen. Vatsani oli ollut niin kovalla, että huomasin vessapaperissa verta pyyhkiessäni. Kun sitten sormella kosketin peräaukkoani, se kastui vereen ja pelästyin. Seuraavana päivänä menin ystäväni kanssa saunomaan yleisellä saunavuorolla. Yöllä heräsin kamalaan päänsärkyyn, jota yritin hoitaa kylmällä kääreellä otsallani. Terapeuttini arveli, että se olisi laukaissut muiston, jossa havahdun saunassa siihen, että minulla on kylmä. Joka tapauksessa muistin. Muiden raiskauksien muistamisista en sitten noin selkeitä laukaisevia tapahtumia ole löytänyt. Ehkä muistaminen alettuaan jatkui sitten omalla painollaan, kun muistojen antoi tulla. Hirveiden fyysisten kipujen kanssa ne ovat tulleet, ja olen oikein joutunut kyselemään itseltäni "Mistä tämä kumpuaa?", mutta lopulta olen muistanut. Ainakin tähän mennessä.

Unohtui sanoa, että tänään terapiassa suuhuni tuli kiinteä ahdistus, joka maistui kondomilta, jossa on liukastetta. Samalla oksetti. Ehkä minä vähitellen alan muistaa paremmin ne yölliset suuhun raiskaamiset. Valitettavasti.

28.4.2009

Terapian jälkeen


Tänään terapiassa terppa tutki pitkään piirrustuksiani ja kirjettäni. Puhuimme vähän myös siitä, miten minun pitäisi kertoa laiminlyöjälle. Terapiakerran lopuksi hän yllätti minut puhumalla mahdollisuudesta, että kävisin jonkin aikaa terapiassa 3 kertaa viikossa. Sanoin rehellisesti, ettei minusta ainakaan vielä tunnu siltä, että tarvitsisin sitä. Haluan nyt keskittyä siihen, että kerron laiminlyöjälle. Luultavimmin se tapahtuu viikon-parin päästä niin, että hän tulee terapiatunnilleni jonkun tukihenkilönsä kanssa ja puhutaan sitten asiat halki. Sen jälkeen voisi sitten kertoa suvulleni ja mielensärkijälle saa oikeus kertoa, kun joskus teen sen rikosilmoituksen. Kun ei tunteet toimi, niin ainakin järki toimii siinä, että tietää mitä aikoo ja haluaa tehdä.


Ah, ihana aamu...


Heräsin hirveään ahdistukseen, joka oli jo melkein kiinteää. En päässyt siitä eroon, ennen kuin kysyin, mistä se kumpuaa. Muistin, että minua kuristetaan ja samalla mielensärkijä tyydyttää itseään jalkojani vasten. Se saatanan kusipää! Luulin kuolevani, olin varma, että kuolen, sitten aloin pelätä, etten kuolekaan. En muista missä tuo tapahtui tai milloin, mutta hirveä kauhu ja ahdistus tuota muistoa verhoaa.

Kommenteissa sanottiin minua vahvaksi ihmiseksi. Olen maksanut vahvuudestani kauhean hinnan. En tunne mitään kuin paloittain, olen työkyvytön, en elä kuin puolittain, elän suklaalla, en jaksa pitää yhteyttä ystäviini, mitäs vielä... Tunne-elämäni puuttuminen rassaa tällä hetkellä eniten. En edes muista, millaista on elää oikeasti. Tänään on terapia, vien sinne piirrustuksiani (piirsin taas pitkästä aikaa) ja tuon kirjepaketin. Yritän muistaa puhua myös siitä, että haluaisin tuoda laiminlyöjän terapiatunnille jossain vaiheessa ja keskustella hyväksikäytöstä hänen kanssaan.


Minä olen kuollut, sillä silloinhan ei satu, eihän?


Luin lisää tuota Rohkeus parantua -kirjaa. Se laukaisi erilaisia tunteita, joiden seurauksena minulle tuli halu mennä työntämään mielensärkijää kimpustani. Menin eteiseen, ja työnsin eri tavoin kaikin voimin seinää. Työntäessäni tajusin, että minun oli lapsena yhtä vaikea vastustaa mielensärkijää kuin nyt siirtää tätä seinää. Silti minä työnsin, kunnes en enää jaksanut. Tajusin vihaavani sisäistä lastani, sillä hän halusi luovuttaa, lopettaa työntämisen. Löysin sisältäni palasen vihaa, jonka seurauksena rupesin lyömään seinää nyrkein. Siinä vaiheessa itsesuojeluvaisto heräsi sen verran, että siirryin sohvalle hakkaamaan tyynyä. Rauhoituttuani luin lisää, ja päästyäni vihan ilmaisua käsittelevän kappaleen loppuun päätin leikata mielensärkijän kuvan kaikista valokuvistani. Keräsin irti leikatut palat kirjekuoreen. Kun aika on kypsä, aion lähettää kirjekuoren mielensärkijälle. Leikkaan hänet elämästäni kuin kasvaimen sisuksistani, pala palalta mutta varmasti kuin kokenut kirurgi.

Lisäys 29.8.2012: En sitten koskaan antanut sitä kirjekuorta kenellekään. Heitin sen roskiin jossain muutossa.


27.4.2009

Kirje isälle


Mitä meidän pitäisi tehdä? Minä olen alkanut muistaa, eikä tosiasioita voi enää kiistää. Mikä sinussa sai sinut ylittämään sen rajan, jota yhdenkään vanhemman ei ikinä tulisi ylittää? Millä sinä oikein perustelet itsellesi sen, mitä teit? Mikset ole jo aikoja sitten ilmiantanut itseäsi poliisille? Miten olet tekosi jälkeen voinut kuvitella voivasi kasvattaa minua erottamaan hyvän pahasta tai voivasi valvoa moraaliani? Mikset suojellut minua itseltäsi, miksi jäit? Miten sinä selitit sen laiminlyöjälle? Miten sinä voit elää itsesi kanssa tietäen, että olet harrastanut insestiä tyttäresi kanssa?

Näen pieniä tyttöjä pyöräilemässä, leikkimässä, itkemässä äitiään, kun käyn kaupassa, kirjastossa, menen terapiaan. En voi lakata ihmettelemästä: Miten joku voi edes kuvitella harrastavansa seksiä jonkun niin pienen, jonkun niin hauraan ihmisen alun kanssa? Miten joku voi edes ajatella houkuttelevansa sellaisen lapsen seksuaaliseen tekoon, saati sitten väkivaltaisesti raiskata?

Sinä olet rikkonut minut. Sinun vuoksesi, sinun tekosi takia olen kärsinyt enemmän kuin voit ikinä ymmärtää. Olen nähnyt lukemattomia painajaisia, joissa tapat ensin meidät kaikki ja sitten itsesi. Lukemattomia painajaisia, joissa hyökkäät kimppuuni. Olen kärsinyt lukemattomia unettomia öitä, joina uni on vältellyt minua valvepainajaisen ahdistaessa minut nurkkaan. Sinun vuoksesi olen sairastanut lukemattomat selittämättömät migreenit, virtsatietulehdukset, sapen refluksin, ärtyneen suolen oireyhtymän, allergiset reaktiot ja ihoinfektiot. Kaikki nuo ovat olleet tapauksia, joissa lääkärit ovat nostaneet kädet pystyyn ja todenneet, etteivät he tiedä millä minut parantaa. Kaikki psykosomaattisia oireita, jotka ovat huutaneet ahdistustani, jota en ole voinut ilmaista niin pitkään, kuin olen talossasi asunut.

Sinä, joka kaikessa ja kaikkialla alleviivaat erinomaisuuttasi muihin nähden, ylennät itsesi selvitäksesi itsesi kanssa, sinä alennuit kaikista rikoksista alhaisimpaan. Rikokseen, jonka tekijät rikolliset tappavat joukostaan. Et millään voi ymmärtää tekosi kaikkia seurauksia. Joka kerta, kun vuodan verta, muistan. Jos ikinä saan lapsia, voit olla varma, ettet ikinä tule pääsemään lähellekään heitä. Heitä et riko, kuten olet minut rikkonut.

Minä tulen saattamaan sinut silmäkkäin rikoksesi kanssa tässä maailmassa, jos minulle vain suodaan se valta. Mutta sinä tiedät, että loppujen lopuksi syntisi tullaan punnitsemaan ja sinut tullaan niiden perusteella tuomitsemaan. Vaikka et ikinä tunnustaisikaan, minä tiedän, mitä olet tehnyt. Ja minä tiedän, että se pahuus ei minussa jatku. Minä katkaisen sen kirouksen, joka sinussa on. Minun lapsiani se ei tahraa. Minä käyn terapiani, minä kohtaan demonini, minä kohtaan sinut. Etkä sinä voi enää satuttaa minua. Jos yrität, hankin lähestymiskiellon. Jos siltikin yrität, laki pistää sinut kohtaamaan sen tosiasian, etten halua olla kanssasi tekemisissä.

Kaikista pahinta on, etteivät pahat tekosi minua vastaan rajoitu insestiin. Vielä sen loppumisen jälkeen (milloin se loppui?) sinä pyrit kaikin tavoin alistamaan minut ja saada minut tuntemaan itseni kaikista olevista kurjimmaksi. Mikään tekoni ei ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Mikään hyvitysyritykseni ei ikinä ollut riittävä. Mikään, mitä tein, ei voisi hyvittää sinulle sitä pahuutta, johon vuokseni sorruit. Annettiinhan sinulle tilaisuus. Sinun tehtäväsi olisi ollut kieltäytyä edes ajattelemasta sellaista, mutta sinä sorruit ja minä muistutin sinua siitä joka solullani.

Kaiken tämän jälkeen olet onnistunut tuhoamaan sen hyvän, mitä meidän välillämme olisi ikinä voinut olla. Minä vihaan sinua, ja sinä olet kuollut minulle. Tulen kieltäytymään siitä perinnöstä, jonka minulle mahdollisesti jätät, eivätkä lapseni tule tuntemaan sinua. Mikään tekosi ei enää voi parantaa yli kahdenkymmenen vuoden haavoja. Insestin uhri ei ikinä parane. Minä en enää koskaan herää uudelleen henkiin. Sinä tapoit minut viimeistään sinne saunan lauteille.  Jos olisin osannut, olisin oksentanut suoleni pihalle sen tuskan vuoksi, jota tunsin. Sinne minä jäin, pieni raato suoltensa päälle. Joku sieltä lähti, mutta se en ollut minä. Etkä sinä ollut enää sinä sen hetken jälkeen, kun ensimmäisen kerran petit luottamukseni. Olin silloin niin pieni, etten voi sitä muistaa, mutta sinä ehkä muistat. Sen jälkeen jokainen hyväksikäyttävä teko, jokainen lyönti, jokainen haukkuva sana, jokainen alistava teko on vain syventänyt silloin syntynyttä kuilua, eikä sitä enää mikään täytä. Hyvästi, kuole pian.


Vittumaista, kun tietää, mikä vituttaa


;
(David Guetta & Chris Willis: Love is Gone)
Tässä sitä taas ollaan. Ei voi syyttää yrittämisen puutteesta. Kokoustin, osallistuin talkoisiin, grillasin, saunoin, tein kauppoja... Väsyttää, mutta ei nukuta.


Tuo Rohkeus parantua on loistava kirja(*. Tuon pitäisi olla se ensimmäinen teos, joka näiden asioiden kanssa painiskelevien ihmisten käteen annetaan. Jos lähikirjastosta tuota kirjaa ei löydy, Delfins ry myy sitä hintaan 48€. Ajattelin lainata siitä joitain kohtia tänne, mutta pitäisi sitten samantien lainata koko kirja tänne. Eikä täällä ole nyt valojakaan, kun on yö, ja kirja on makkarin puolella. Joskus toiste.

Tällä hetkellä haluan kertoa kaikille olevani insestin uhri. Hoen päässäni joka tilanteessa olevani insestin uhri. Tässä minä nyt juttelen kaverille, vaikka olen insestin uhri. Pitäisikö kertoa? Mainita sivuhuomautuksena, että nyt tiedän, mikä minua vaivaa? Tässä minä nyt osallistun talkoisiin, vaikka olen insestin uhri. Tässä minua nyt pyydetään kertomaan vähän itsestäni, ja olen insestin uhri. Pitäisikö kertoa? "Hei, olen se ja se, opiskelen sitä ja sitä, asun tuolla ja olen insestin uhri." Fantasioin sukutapaamisella, jossa kertoisin kaikille. Mummoa ottaisi sydämestä, suku suuttuisi minulle, joku säälisi, epäusko olisi suurin tunne. Mutta minä olisin kertonut. Suuri voitto.

Puolet ajasta hoen olevani insestin uhri, toisen puolen ajasta epäilen itseäni. Ei se voinut tapahtua, ei minulle. Heittelehdin epäilyksestä varmuuteen ja takaisin. Yritän sanoa totuuden mahdollisimman monella tavalla, että se uppoaisi tajuntaan mahdollisimman tehokkaasti. Isäni raiskasi minut. Minut raiskattiin, kun olin alle kouluikäinen. Perheessämme oli insestiä. Isäni on hirviö, joka raiskasi minut.  Sitten heittäydyn taas sinne toiseen ääripäähän. Mitään ei tapahtunut, kuvittelen kaiken, olen paha ihminen kun edes mietin tällaista tapahtuneen, kukaan ei voi uskoa minua, koska sitä ei tapahtunut. Eipäs, juupas, eipäs, juupas, eipäs, juupas. Tiedän kuitenkin, kumpi puoli on oikeassa. Vanha vain vastustaa muutosta.

Haistakaa paska koko valtiovalta, sillä minä olen insestin uhri, eikä kukaan suojellut minua. Tekisi mieli haastaa oikeuteen se kunta, jossa asuin, kun insesti alkoi. Tekisi mieli kirjoittaa kaikille tuttavaperheille, jotka tunnen, ja kertoa. Tekisi mieli, ja tiedän, että se on vain koston himoa. Halajan kostoa, vaikka en edes vihaa. En tunne mitään. Tilanne nostattaa minussa yhtä paljon tunteita kuin keskivertoihmisessä ... Mikäköhän olisi tarpeeksi välinpitämätöntä? Lehden haku, kun ei odota mitään uutista tai ilmoitusta? Tieto, että tänään on taas ihan tavallinen päivä? Huomio, että kengän kärjessä on mutatahra? Silti en voi ajatella muuta. Rohkeus parantua -kirjan mukaan tunteiden vastaanottaminen on vasta kolmas vaihe muistamisessa. Sitä odotellessa.

*)Varoitus!! Minua on infottu, että kirja Bass, Ellen: Rohkeus parantua: opas selviytyjille eli naisille, jotka haluavat parantua lapsuudenaikaisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei sovellu niille, jotka oireilevat, mutta eivät tiedä, onko heitä käytetty seksuaalisesti hyväksi. Kirja lähtee siitä oletuksesta, että sinua on käytetty seksuaalisesti hyväksi, mutta et vielä tiedä sitä. Tarve löytää syy omalle oireilulle ja kirjan suggestiot voivat yhdessä aiheuttaa valemuistoja, joiden seurauksena lukija voi alkaa uskoa hyväksikäyttöönsä, vaikka sitä ei todellisuudessa olisi tapahtunut.


25.4.2009

Huomenta


Sain sitten lopulta puoli 2 unta. En muista unistani muita paitsi sen, jossa yritin epätoivoisestai saada valoa pimeään huoneeseen. Katkasijat eivät joko toimineet, tai sitten valaisimista puuttui lamput kokonaan, en tiedä. Istuin pimeässä ja yritin keksiä keinoa saada joku lamppu päälle.

Kommentteja on tullut paljon. Kiitos kaikille lohduttajille. Ja kiitos, tykkään itsekin tästä ulkoasusta paljon. Oli siinä vääntämistäkin. En osaa näitä muuten tehdä, mutta etsin netistä ilmaisia blogipohjia, päättelin, mikä osa niiden koodeista voisi vaikuttaa mihinkin ja copy-paste-menetelmällä liimailin kasaan sellaisen josta tykkäsin, lisäsin sopivan ilmaisen kuvan ja bueno. Laittakaa kommentteihin, jos jollain systeemillä näyttää oudolta.

Jaa-a, miten muistetaan... Minullahan muistaminen vaati vuoden verran terapiaa, hyvän terapeutin, turvallisen parisuhteen ja vakaan elämäntilanteen yhdistettynä mahdollisuuteen oikein ajan kanssa miettiä. Kaikillahan ei ole mahdollisuutta vain olla ja pohtia, siksi olen siitä kiitollinen että minulle on myönnetty näin pitkä sairausloma ja sen jälkeen kuntoutusloma. Jos pitäisi töissä käydä tai olisi lapsia tai hektinen elämäntilanne, en tiedä, pystyisinkö omistautumaan niin paljon tälle prosessille. Toisaalta jotkut sanovat muistavansa, kun oma lapsi pääsee ikään jolloin on itse tullut hyväksikäytetyksi. Lisäksi olen lukenut mahdollisimman paljon asiaan liittyviä elämänkertoja, itseaputeoksia ja tietokirjoja. "Jane Tarzanan" kirja oli siksikin niin hyvä, kun kirjoittaja kertoo siinä unistaan ja kertoo, miten on niistä löytänyt tietoa menneestä ja omista mielenliikkeistään. Tajusin itsekin uusia juttuja. Lisäksi kun luki, mitä hän oli muistanut, muisti itsekin lisää yksityiskohtia.

Sitten olen lukenut väsyksiin asti toisten blogeja joita olen löytänyt. Ihan insestistä en ole pystynyt lukemaan, ennen kuin muistin olevani itsekin sen uhri, mutta suosikeista löytyy noita joita on tullut luettua. Jotkin blogit sieltä puuttuvat, vaikka niissäkin on tullut käytyä. Syyt vaihtelevat blogin lyhytikäisyydestä kirjoittajan kypsymättömyyteen tai lukihäiriöön joka tekee lukemisesta vaikeaa tai sitten on aiottu kirjoittaa kipeistä asioista mutta lopputuloksessa kerrotaan shoppailusta, koiran vaivoista tms. helpommasta. Enkä minä väitä, että olen kaikki insestistä kertovat suomenkieliset blogit jo löytänyt. Blogilistallakaan niitä ei monta ole (blogilista.fi), ainakaan avainsanojen perusteella.

Muistatteko, kun kerroin hymyilleeni mielensärkijälle raiskauksen jälkeen? Oikeasti olisin halunnut itkeä, mutten pystynyt, joten irvistys muuttui hymyksi. En halunnut loukata isää. Jotkin muistot ovat kyllä niin irvokkaita. Se kerta, kun istuin autossa mielensärkijän kanssa, ja hän huutaa minulle saatuaan selville, että olen harrastanut seksiä ikäiseni pojan kanssa. Lisäksi kaikki muistot, joissa olen ollut iloinen, tuntuvat ylipäätään teennäisiltä, sopimattomilta. Ja jokainen kerta, kun mielensärkijä on haukkunut minua tai komentanut, tuntuvat niin teennäisiltä. Hänen jatkuva kehoni haukkuminen ja alentaminen on myös päätynyt oikeisiin mittasuhteisiin. Sekin on kuulemma insestin harjoittajalle tyypillistä käyttäytymistä, että lapsen keho esineellistetään ja alennetaan. Haistakoon ****** koko äijä.

Olen tässä nyt ymmärtänyt, että ahdistuneisuushäiriöni peitti alleen posttraumaattisen stressireaktion, joka on nyt päässyt täydellä voimalla esiin, kun ahdistus helpotti. Olen vieläkin siinä reaktiovaiheessa, ymmärrän sen nyt erittäin hyvin kiljuttuani viime yönä niitä asioita, jotka olisin halunnut huutaa ilmoille jo raiskauksen aikoina. "Ei, ei saa!" "Älä, isä! Ei ei ei!" Se sattuu, kun ymmärtää sen pienen lapsen täydellisen hädän niin konkreettisesti. Ja kuitenkin se olen minä, joka näitä sanoja huutaa. Ilman terapeuttia, avokkia ja tietoa siitä, mikä on normaalia, luulisin varmasti olevani tulossa hulluksi.

Toisaalta muistaminen myös vapauttaa. Pyöräillessäni takaisin kotiin siskoni luota kerrottuani hänelle insestistä tunsin kuin jokin sisälläni olisi loksahtanut paikalleen oltuaan pitkään sijoiltaan. Tunsin sisäistä rauhaa. Vihdoin minulla oli oikeus olla sellainen kuin olen, sillä minulla on nyt syy siihen. Voin osoittaa tiettyä tapahtumaa ja sanoa "tuo minut rikkoi". Hullua, mutta se on myös vapauttavaa. Minä en ole oireeni, minä en ole rikkoutunut, minut on rikottu. Siskolle kertominen oli vapauttavaa myös siksi, että hän uskoi minua. Vihdoin sukuni uskoo minua, säälii minua eikä aina vain mielensärkijää, jolla on hullu tytär. En aio nyt toistaiseksi kertoa muille sukulaisille, aion ensin muistaa lisää.


Päänsärkijä


Pitää vaihtaa blogin nimi. Selkeästi. Jos minut löydetään aamulla kuolleena, kuolinsyy on sitten migreeni. Au. Muistin lisää. Minut on raiskattu myös vanhempieni sängyllä. Piti mennä kontilleen ja pyllistää. Haistoin lakanoista äitini hajun, se lohdutti vähän. Tiesin, että siskoni oli leikkimässä ulkona, pelkäsin että hän näkee ikkunasta. Halusin huutaa kuolevani, halusin huutaa kipua pihalle, halusin huutaa huutaakseni, mutta ei, olin hiljaa kuin kuollut. Itkin kyllä tällä kertaa, ainakin muistaakseni.

Ennen muistamista oloni oli niin hirveä, että pelkäsin kuolevani siihen. Pyörin lattialla, ulisin, päätä särki. Olin kauttaaltaan kylmässä hiessä, kuin kastettu siihen. Silmiä särki, oksetti. Yritin huutaa, mutta kurkkua kuristi niin, ettei huuto mahtunut kunnolla ulos, se muuttui oudoksi pihiseväksi haukunnaksi. Yritin syödä parantaakseni oloani. Se pahensi tilannetta. Yritin venytellä, ja se auttoikin hetkeksi. Lopulta menin nukkumaan. Silloin muistin. Huudettuani tuskaani pihalle pienissä erissä totesin lopulta, etten tuskaltani saa unta. Kävin ottamassa rauhoittavia sen minkä niitä saa maksimissaan ottaa, sekä Tenoxit että Zopinoxit.

Piirsin niin että kynät katkeilivat, mutta lopulta oli parempi olo, vaikka viimeinen kuva esittää riippumattoon silvottua lasta, jonka veri on tahrinut koko maton ja tippuu pisaroina paperin alalaitaan. Mutta en vieläkään ole päässyt päänsärystä, enkä ole unessa. Avokki (100+kg) nukahtaa puolella tästä lääkeannoksesta kuin mitä minä (60+kg) olen nyt syönyt, ja minä se vain keikun hereillä. Tuskien yö tiedossa...

Tunteet kauhua lukuunottamatta pysyvät poissa, ja kauhukin tulee pintaan vain hetkittäin. Sitä nousee alitajunnasta kuin kaasukuplia suosta, ja tunne kestää yhtä pitkään kuin metaanin haju. Vatsani on sitä mieltä, että voisi alkaa oksentaa vaikka heti, mutta pidetään nyt vielä emäntää jännityksessä. Suolistoparkani on ilmeisesti kerännyt itsensä täyteen lasinsiruja ja vettä, josta jälkimmäistä se meinaa alkaa oksentaa, jahka olen unen ja valveen rajamailla sängyssä. Migreeni repii kalloani hajalle. Eihän tästä enää puutu kuin allerginen reaktio, ja oikea käsi ilmoittautui juuri vapaaehtoiseksi laittamaan shown pystyyn. Ihqdaa.

Jos olisin osannut, olisin oksentanut suoleni pihalle siellä saunan lauteilla. Niin pahalta minusta tuntui. Minä kuolin sinne ylälauteelle, pieni raato suoliensa päälle. Joku sieltä lähti kävellen pois, mutta se en ollut minä.


24.4.2009

Ei sitten nukuttu


Viime yö menikin sitten kirjaa lukiessa. Rawlings: Kunnioita isääsi? on osittain kuin minun kertomaani. Koko perheen energian kuluminen siihen, ettei vain se hullu suutu, ihmeelliset säännöt, käskyttäminen niissäkin asioissa, joista ei kuuluisi kenenkään muun määräillä... Ja perheen äidin uskonnollisuus. Pitäisiköhän vaatia, että laiminlyöjä lukee tämän. En tiedä. Pääsin kohtaan, jossa perheen äiti käy ryhmäterapiassa, joka on tarkoitettu insestin kokeneiden perheiden vanhemmille. Siellä häntä syyllistetään, kun hän hakee avioeroa miehestään. Siellä hän istuu samassa huoneessa miesten kanssa, jotka ovat raiskanneet omat lapsensa, ja nämä arvostelevat häntä. Tiedä sitten, onko se syy, miksi hän puhuu insestin syistä niin kuin puhuu. En yhdy kaikkiin hänen mielipiteisiinsä.

Kirjoittajaa käy kyllä sääliksikin ja rajusti. Hän saa poliisiasemalla kimppuunsa raivoisan anopin, joka syyttää häntä hänen poikansa ajamisesta insestiin. Sama anoppi raivoaa myöhemmin perheen lapsille syyttäen heitä isänsä viettelystä. Silloin hän saa lähtöpassit, mutta ei silloinkaan alistetun, kaikkia miellyttämään pyrkivän äidin puolesta, vaan hänen siskonsa toimesta. Perheen äiti on vuosien ajan ajanut itseään loppuun suostumalla kaikkiin miehensä oikkuihin, muuttamalla osavaltiosta toiseen ilman mitään muuta järkevää syytä kuin että mies sanoi itsensä taas irti, ja pitää muuttaa uuden työn perässä. Vain jotta mies voisi parin viikon-kuukauden jälkeen taas irtisanoa itsensä. Mies on osoittanut valtaansa herättämällä vaimonsa keskellä yötä useita kertoja yössä vaikka vettä pyytääkseen, ja vaimohan hakee. Ja kun vaimo sitten kerran herättää miehensä saatuaan sairauskohtauksen, mies raivostuu.

Miksi tämä vaimo tajuaa tyhmyytensä vasta, kun insesti on käynyt ilmi? Miksi hän vielä senkin jälkeen saarnaa avioeron olevan luovuttamista? (No, tajuaa sentään itse alkaa hakea sellaista lapsiaan suojellakseen.) Pitäisi vain hampaat irvessä jatkaa, vaikka toinen olisi kuinka kamala tahansa. Kaikki vastuu suhteen pystyssä pysymisestä edes jotenkin inhimillisellä tavalla on hänestä naisen harteilla. Miehen ei tarvitse muuttua, saati hän edes pystyisi, mutta tämä nainen ei itsensä syyllistämiseltä ehdi antaa miehelleen mitään vastuuta teoistaan. Aikuinen ihminenhän sekin. Ei sillä nyt ihan mihin tahansa ole oikeutta. Hyvä kun ei vaadi lapsiaan hyväksyttämään kaikkia ajatuksiaan hänellä, ja silti koko perhe väistelee viimeiseen asti. Ja vaikka välillä turpiin tulee ihan kirjaimellisesti, silti jatketaan. Eikö perheväkivalta ole yksi niistä syistä, joka on hyväksyttävä avioeron peruste jopa kirkon mukaan? Tämä vaimo on oppinut väistämään niin, ettei mies enää hakkaa häntä kuin henkisesti, mutta seuraa vierestä, kun hänen miehensä hakkaa heidän lapsiaan. JA SILTI HÄN JATKAA TUOSSA AVIOLIITOSSA! MIKSI?!

Lukeminen jatkuu...

Lisää luettavaa


Hain taas kirjastosta luettavaa. Olen tänään ahminut aliaksella Jane Tarzana julkaistua kirjaa Omaelämäkerta : insestin kokeneen kertomus. Muut kaksi kirjaa ovat Bass, Ellen: Rohkeus parantua : opas selviytyjille eli naisille, jotka haluavat parantua lapsuudenaikaisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja Rawlings, Meridel Kunnioita isääsi : Judin kertomus. Niitä en ole vielä selaillutkaan. Mutta tuo Omaelämänkerta on herättänyt paljon ajatuksia. Olen myös muistanut lisää. Kirjoittaja muistelee, kuinka raiskauksen repimistä haavoista valui verta pottaan. Muistin, miten kipeää haavat tekivät, kun piti käydä vessassa. Yritin mennä nukkumaan, mutta muistin taas vaikka mitä, ja avokkikin siinä rupesi sitten puhumaan minulle, niin tässä sitä sitten ollaan. Ärsyttävää, kun yrittää keskittyä muistamaan, niin joku rupeaa puhumaan ja menee pasmat sekaisin.

Muistin, että mielensärkijä sanoi minulle jotain raiskauksen jälkeen, ja vaikutti olevan hämillään. Muistin, kuinka juoksin kylppäristä keltaisessa pyjamassa iloisena ruokapöytään iltapalalle. Söin makkaravoileipää kaakaon kanssa polvillani tuolilla, sillä olin liian pieni istumaan tuolilla niin, että olisin yltänyt pöydälle. Siskoni istui vastapäätä syöttötuolissaan ja murusti leipäänsä. Hämmentävin muistoni on, että olisin raiskauksen jälkeen hymyillyt, siis hy-myil-lyt mielensärkijälle, kun hän sanoi minulle jotain. Istuin hänen vieressään lauteilla. Hän kai kysyi, haluanko vielä saunoa ja taisin nyökätä. Sitten hän meni pois. Hän laskeutui lauteilta vasen jalka edellä kaksi askelta, käännähti ja astui lattialle oikealla jalallaan, huokasi ja avasi saunan oven. Sitten minä vain istuin siellä. Kun laiminlyöjä pesi minua suihkussa, sanoin hänelle, että on huono olo. Hän kysyi, onko minulla nälkä. Vastasin ehkä.

Näiden muistojen palasten lisäksi olen muistanut muitakin. Joistakin häistä paloja. Sormelleni tapahtui jotain, siskoni otti ensimmäisen valokuvansa, päätin olla menemättä rantaan. Miten nämä liittyvät mihinkään?? Kenen häät ne olivat? Miksi hoitotätini oli mukana? Kuka se toinen nainen oli?

Tajusin myös tuota Omaelämänkertaa lukiessani, että jääkarhu on muisto. Selitän. Näin aikoinaan hyvin pienenä ollessani unta, jossa jääkarhu ajoi minua takaa. Juoksin talomme ympäri yhä uudelleen ja uudelleen karhu perässäni, ja se saavutti minua koko ajan enkä päässyt pakoon. Jossain vaiheessa uneen tuli myös mustia aukkoja, jotka ilmestyivät maahan yllättäen, ja piti varoa ettei putoa niihin. Nyt muistin, että ennen jääkarhu-unta näin jotain muuta unta. Siinä kurkin ovenraosta sisään huoneeseen, jossa mielensärkijä sanoo jotain hyvin painokkaasti laiminlyöjälle, joka kysyy jotain. "Oletko varma?" tai "entä lapset?" tai jotain muuta. Miksi tuo muisto alkoi ajaa minua takaa? Lähetettiinkö meidät mummolaan jostain syystä? Miksi? Koinko sen hylkäämisenä? Miksi? Mitä oikeasti tapahtui?

Miksei ole olemassa arkistoa, josta voisi pyytää koko sen astisen elämänsä videolla, voisi kelata siihen kohtaan kun muisti pettää ja katsoa, mitä oikeasti tapahtui... Aaargh.

22.4.2009

Luettavaa


Hain kirjastosta tänään:

Seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö - Selviytymiskertomuksia (PS-Kustannus 2003)

Inkeri Iisalo: Rikottu ruukku - Naisen matka valoa ja toivoa kohti (Yliopistopaino 2002)

Päivi Aho-Mustonen: Äityis insestin varjossa (Yliopistopaino 2000)

Rikotun ruukun luin jo, Selviytymiskertomukset ovat kesken. Saa nähdä, mitä tästä seuraa. Yksi tunne on jatkuvasti pinnalla. Kirjoissa insestiä kuvataan säröksi kaikkein syvimmässä, haavoittuvimmassa osassa ihmistä, ihmisen seksuaalisuudessa. Insesti on yksi hirveimmistä asioista, joka voi ihmistä kohdata. Silti minä vain ajattelen näitä lauseita lukiessani yhä uudestaan ja uudestaan "niinkö?". Pitäisikö minun tuntea enemmän? Miten jokin sellainen, joka on ollut osa elämää "aina", voisi olla yksi kamalimmista asioista, joka voi ihmistä kohdata? Sehän on tapahtunut minulle, ja minä selvisin, ja minähän olen se kaikista kurjin, joten muut selviäisivät siitä varmasti paljon paremmin. Ja kun minusta ei tunnu miltään, niin muita asia tuskin hetkauttaa vähääkään. Eikös? Täysin kristallinkirkasta päättelyä tässä.

Ja ihmisen seksuaalisuus, mitä se on? Miten se voi olla haavoittunut, kun ei minulla sellaista olekaan? Eihän? Huhuu? Ei, seksuaalisuus ei vastaa, ja jos yrittäisikin, se tallotaan maanrakoon ja teeskennellään, ettei mitään tapahtunut. Kyllähän minä olen harrastanut seksiä aikuisiälläni ja jopa halunnut sitä. Mutta olen silloin roolissa. En ole oma itseni. Himo nousee jostain raosta, mutta se ei ole osa eheää seksuaalisuutta, se on vain tarve siinä missä nälkä tai jano. Jos kutittaa, pitää raapia. Itse toimituksen aikana häiritsevät ajatukset estävät nauttimasta. Alan miettiä suomuumioita, siivoamista, mitä tahansa paitsi sitä mitä tapahtuu. Voi myös käydä niin, että kun tajuan että yhdyntä on väistämättä tapahtumassa, kaikki himot katoavat sillä sekunnilla ja joudun neuvottelemaan itseni kanssa että edes suostun päästämään mitään sisääni. Joskus vain menen "lukkoon", emättimen lihakset menevät spasmiin, ja silloin "alakerran mummo pisti ovet lukkoon". Ei voi mitään.

Ikuinen ongelmani on myös jatkuva kuivuus. Olen kuin Saharan hiekka-aavikko ilman kunnon liukuvoidetta. Vasta mekaaninen hankaus saa jotain aikaan, mutta sekin on vain vuoristopuro siinä missä pitäisi kohista vuolas koski. Eikä se synny kiihottumisesta, vaan pikemminkin itsesuojeluvaistosta. Jotain pitää yrittää, etteivät limakalvot hankautuisi rikki. Tähän olen etsinyt selitystä pitkään, ja vasta tämä insestin kokeminen tuntuisi selittävän tämän oireen. Mikään muu ei ole ollut tarpeeksi vahva järkytys, jotta se voisi selittää tämän. Tai tapahtunut tarpeeksi varhaisessa nuoruudessa.

Tajusin tähän astista tekstiä lukiessani jotain, joka kylmäsi selkäpiitäni. Muistatteko ruoskanaisen? Seksikkään naisen, joka edusti sisäistettyä mielensärkijää, arvostelevaa, haukkuvaa ja aina vain parempaa suoritusta vaativaa ääntä? Eikö siinä ole mitään omituista, että häneen sisältyy myös seksikkyys? Isäni = seksuaalisuuteni. Eikö? Ensimmäiset kokemukseni siitä aiheesta olivatkin hänen kanssaan, vaikka en ymmärtänytkään, mitä tapahtuu. Vihjeet ovat olleet edessäni koko ajan, en vain ole halunnut nähdä tai muistaa... Hmm... Olen nähnyt myös unia, joissa ruoskanainen tai häntä edustava hahmo haluaa opettaa minulle seksuaalisuuteen liittyviä asioita.

Siskolleni kertomisen jälkeen yritän henkisesti valmistautua siihen, että kerron veljelleni.  Ja sitten laiminlyöjälle. Tädilleni ja hänen miehelleen. Suvulleni. Missä vaiheessa pitäisi kertoa? Vasta sitten, kun olen jo tehnyt rikosilmoituksen, ennen sitä, nyt? Voiko tälläisestä kertoa muuten kuin kasvokkain? Kestänkö reaktion, on se sitten millainen tahansa? Sen jälkeen kun kerroin siskolleni, sisälläni tapahtui jotain. Vapauduin jostain, mitä olin kantanut. Tuntui, kuin jotain olisi eheytynyt. Minussa ei ole vikaa, vaan mielensärkijässä, ja kun minä vihdoin kerroin läheisimmälle sukulaiselleni, hän uskoi minua. Uskoi, vaikka halusikin kieltää koko jutun ja sen kuuleminen oli hänelle uskomattoman vaikeaa.

Oikeasti, se on hassua. Olen insestin uhri, ja koen sen ajatuksen VAPAUTTAVANA. Kaikki onkin oikeasti mielensärkijän vika. Ei sen, että olisin ollut jotenkin hankala lapsi eivätkä vanhempani ikinä oppineet elämään kanssani. Ei sen, että olin syrjäänvetäytyvä koulussa ja minua kiusattiin, sillä molemmat näistä johtuivat siitä, että olin insestin uhri. Ei sen, että olisin ollut jotenkin tyhmä, kun en saanut tarpeeksi hyviä numeroita tai en suostunut pitämään viulunsoitosta. Oli itse asiassa ihme, että pystyin niinkin hyviin numeroihin, vaikka minulla meni psyyken pystyssä pitämiseen hulluna energiaa. Ihme, etten alkanut alkoholistiksi, vaan valitsin absolutismin. Ihme, etten yrittänyt itsemurhaa tai ruvennut tosissani viiltelemään itseäni. Pitäisiköhän tässä alkaa arvostaa itseään, kun on huonoista lähtökohdista huolimatta tehnyt hyviä valintoja ja kaikesta huolimatta selvinnyt?

Tapaan veljeni touko-kesäkuun vaihteessa. Kerron hänelle silloin. Ajattelin myös kirjoittaa tädilleni kirjeen jossa kerron kaiken ja kiitän hänen ja hänen miehensä antamasta tuesta. Minä vaadin oikeutta, ja ensimmäinen askel kohti sitä on se, että haluan tulla kuulluksi, kuten pienenä olisin halunnut tulla. Ainoa murheenkryyni on mummoni. Kestääkö hän kuulla ilman, että hänen sydämensä pettää? Pystyykö koko suku tietämään ja silti pitämään asian mummoltani salassa?

Mummostani tuli mieleen se kerta, kun hän yritti selittää minulle, kuinka seksin harrastaminen pitäisi aloittaa vasta sellaisen ihmisen kanssa, johon voi oikeasti luottaa kuin kallioon. Mummo sanoi, että siinä mennään niin lähelle sielua, ettei ikinä, ja että raiskaus on juuri siitä syystä niin hirveä rikos, kun siinä tunkeudutaan ihmisen sisimpään ja revitään se rikki. Minä nyökyttelin, mutten ymmärtänyt. Olen täysin eristänyt itsestäni tunteet, joita olisin tarvinnut ymmärtääkseni. "Au, au, au". Sanon, että sattuu, mutten tunne mitään. En silloin, en nyt. Miten hirvittävä haava minun sisälläni voi olla? Jossain noissa lauseissa, joita olen tänään lukenut, sanottiin jotain sellaista, että "häpeää haavaansa niin, että se syvenee olemattomiin". Että siitä loppujen lopuksi tulee jotain niin suurta, ettei sitä enää huomaa. Että kun rotko on tarpeeksi suuri, rotko katoaa, sillä sen reunat katoavat horisonttiin.

Yritin tänään mielikuvaharjoituksen avulla etsiä haavaani. Olin mustassa paikassa, ja siellä taivaanrannassa loisti verenpunainen haava, joka peitti koko taivaan. Yritin päästä sitä lähemmäksi, jolloin se muuttui naisen ulkosynnyttimiksi. Pysähdyin ja tuijotin sitä hämmästyneenä. Silloin kuulin mielensärkijän vihaisen äänen. Vittu olikin hänen nenänsä, ja hänen kasvonsa alkoivat työntyä taivaasta esiin. Hänen suustaan alkoi ryöpytä verta. Sen mukana ajelehti luita, raatoja, kaikkea mätää, ja minä hukuin siihen. Se siitä käsittelystä. Huomenna terapia. Saa nähdä, mitä siellä tapahtuu.


21.4.2009

Jatketaampas


No niin. Avokilla oli tarve keskustella, joten tuli pieni tauko tänne kirjoittamiseen. Mutta piti sanomani, että tämän muille kertomisen myötä on tullut myös eräänlainen vastuu. Minun pitää olla vahva näiden ihmisten vuoksi. Koska minä kaivan nämä esiin, minulla on myös vastuu siitä, että aiheutan näille ihmisille tuskaa. Hassua, mutta siltä minusta tuntuu.

Kävin siis hakemassa apua muualtakin, koska halusin tietää olisiko vertaistukea saatavilla. Jotenkin minulla on nyt tarve sellaiselle. Ei minulla aiemmin ole ollut tämmöistä halua, se on tullut vasta nyt. Ohjasivat tukinaiseen ottamaan yhteyttä. Pitää soitella sinne huomenna. Samoin kuin pitää soitella huomenna sosiaalityöntekijälle nuorimmaisen oloista. Tekivät siellä kriisikeskuksella puolestani lastensuojeluilmoituksen nuorimmaisesta, kun huolestuivat kertomuksestani. Ihan siis kysyivät minulta siihen lupaa, ja annoin suostumukseni, annoin jopa luvan kertoa minun nimeni tälle sosiaalityöntekijälle. Tuosta vertaistukiryhmästä sanoivat, että olisi parempi, että minä nyt siellä terapiassa käyn näitä alkuun läpi, ja menen tuonne ryhmäterapiaan vasta kun terapeuttini antaa luvan. Hirveä halu olisi mennä kuuntelemaan toisten tarinoita heti, mutta luotan tässä viisaampiini. Torstaina taas terapia, pitää siellä jutella tästäkin.

Toinen minulle tärkeä tieto oli, että se mahdollisuus, että veisin asiaa rikosoikeudellisesti eteenpäin on olemassa. Minä olin jo lähes vakuuttanut itseni siitä, että kun asiasta on nyt kuitenkin mennyt jo monta vuotta, ettei ketään voi enää haastaa oikeuteen. Mutta näemmä voi. Puhuin asiasta alustavasti avokille. Hän lupasi tukea minua mitä sitten päätänkin. Sanoin haluavani itselleni oikeutta ja jos koen sitä tuota kautta saavani sitten kun sen aika tulee, minä olen valmis sille polulle lähtemään. Minua ei haittaa, vaikkei mielensärkijä loppujen lopuksi saisikaan tuomiota. Minulle riittää jo se, että häntä tutkitaan ja epäillään. Hän itse tietää tekonsa ja toivottavasti ymmärtää hävetä. Jos minä sen oikeuskoneiston avulla saisin kohdattua hänet ja sanottua "sinä teit väärin!". Ja jos sitä kautta saisin suojeltua niitä lapsia, jotka hänen naapurissaan asuvat...

Mutta ensin siis pitää saada muisti kokonaan takaisin, kerättyä voimavaroja ja kursittua itseä kasaan, parannuttua, että jaksaa koko sen rääkin käydä lävitse. Sitä odotellessa.


Kerroin siskolle


Tänään kävin terapiassa. Sitten menin käymään paikallisessa kriisikeskuksessa, jossa puhuin lisää ja sain mm. selville että voin haastaa mielensärkijän oikeuteen siitä, mitä hän on minulle tehnyt. Sitten sain päähäni lähteä siskolle kylään. Kävin Alkossa ja kaupassa matkalla. Tuntui, että jos tuo näin huonoja uutisia, pitää tuoda tarpeeksi viinaa tasoittavaksi. Kerroin aikovani haastaan mielensärkijän oikeuteen ja miksi. Hän meni aivan sekaisin, mutta uskoi minua. Siskoni reaktiota katsellessa tuli mieleen, miksen minä reagoi noin. Miksi minä vain istuin siinä ja sanoin kaikkeen ymmärtäväni ja ettei siskoni tarvitse tehdä mitään asian eteen tai johdosta. Onneksi hänellä oli heti ystäviä siinä vieressä, että sai jäädä heidän kanssaan käsittelemään asiaa, kun minä lähdin. Tulin kotiin ja kerroin avokille harkitsevani ryhtymistä oikeustoimiin mielensärkijää vastaan. Hän tarvitsi 2 järkytysolutta, yhden tuohon tietoon ja toisen siihen, että kerroin siskolleni.

Siskoni sanomisista jäi montakin lausetta kummittelemaan päähäni. "Mä en voi enää ikinä kattoo omaa isääni silmiin!" "Meillä (hänellä ja mielensärkijällä) kun meni just niin hyvin!" "Ja se kun aina vitsailee sillä, miten (minun nimeni) on niin pipipää, ku sillä on ne psykiatrit ja terapeutit ja kaikki, ja sit se on itte sen aiheuttanu..." "Just ku mä oon saanu elämäni kasaan, nii sit tulee jotain tämmöstä!"

Tuli vähän semmoinen olo, että minä tässä nyt täysin itsekkäistä syistä vien toiselta mahdollisuuden edes jonkinlaiseen isäsuhteeseen iäksi. Hän kun on aina ollut "isän tyttö". Ja sotken toisen pään juuri, kun hän on päässyt jotenkin omilleen ja saanut elämäänsä pystyyn. Jatkoa myöhemmin, avokki tuli.

19.4.2009

Tästä blogista


Pitää nyt heti alkuun korostaa, etten minä tiennyt, mihin suuntaan tämä blogi lähtee, kun tätä aloin kirjoittamaan. Luulin oikeasti, ettei meillä ollut kuin sitä psyykkistä väkivaltaa, joka joskus meni fyysisen puolelle. Hyvä, kun pystyin tunnustamaan edes sen fyysisen väkivallan olemassaolon. Ja nyt minä sitten äkkiä olenkin insestin uhri. Tuntuu aivan epätodelliselta edes kirjoittaa tuo, tuntuu kuin noiden sanojen myötä käteni irtoaisivat minusta, lakkaisivat olemasta minua, kun tuollaista kirjoittavat. Olen etsinyt netistä vertaistukea koko päivän. En ymmärrä mitään. Tunnistan itseäni teksteistä, mutta...

En se ollut minä, ei se tapahtunut... Ei sattunut, minä vahingossa satutin, ei mielensärkijä tehnyt minulle mitään. Ei, ei ei!

"Keskivaikea insesti". Epätodellista. Toisaalta, siitä miehestä nyt uskoo mitä vain. Pelkään. Kipu, joka alkoi päänsärkynä, on nyt kadonnut, mutta minulla on outoja alavatsatuntemuksia, kuin menkkakipuja mutta väärään aikaan, ja anaalia kihelmöi kuin vanhaa mustelmaa. Pelkään, että koen sen hetken kivun uudelleen. Joudun kokemaan sen uudelleen, eikä mikään puudutus auta. Onneksi minulla on avokki, jota pitää kädestä, ja ensi viikolla on taas kahdesti terapia.

Torjunnan vastapainoksi haluaisin huutaa koko maailmalle, millaista vääryyttä olen kokenut. Kertoa, miltä se tuntuu istua verta valuen täydessä shokissa isänsä käsittelyn jäljiltä jo kylmenneessä saunassa ja miettiä, mitä tekee. Miten pitkään menee, että sauna kylmenee? Miten pitkään olen siellä istunut, ennen kuin olen "palannut" ruumiiseeni? Miten mielensärkijä on voinut tuon teon jälkeen voinut vaatia vanhemman oikeuksia? Miten hän on voinut haukkua minua mistään? Miten hän on voinut ylipäätään elää itsensä kanssa?

Mitä minä vielä muistan?


18.4.2009

Ei, ei ei...!


Viime yö oli hirveä. Heräsin sellaiseen päänsärkyyn, että jos en olisi tiennyt sen johtuvan psyykkisistä syistä, olisin lähtenyt päivystykseen. Lopulta sain avokin avulla alettua itkeä muistoa pihalle, ja se oli hirveä. Ensin muistin, miten olin istunut saunanlauteilla verta valuen. Olin aivan lukossa. Päässä hoki vain "mitä minä teen? Mitä minä teen?". Sitten muistin, että mielensärkijä oli tehnyt jotain ja että sattui. Seuraavaksi muistin, kun olin lähtenyt saunasta ja tapasin laiminlyöjän. Hän kysyi, mitä oli tapahtunut, olinko tehnyt itselleni jotain. Pökerryksissäni sanoin vain "joo". Oli helpotus, että hän ehdotti, että olin itse satuttanut itseäni, ei tarvinnut keksiä mitään. Hän vei minut pesulle. Sitten muistin, miten mielensärkijä oli sanonut "tules isän polvelle, saunotaan yhdessä". Ja sitten se oli tapahtunut. Enkä minä tehnyt mitään. En huutanut, en pyrkinyt karkuun, vain jähmetyin täysin. En muista itse tapahtumasta muuta, kuin että sattuu. Avokki pisti minut kertomaan hänelle kaiken, ja kyseli lisääkin. Lopulta olin aivan turta. Emme kumpikaan saaneet enää unta, joten menimme katsomaan South Parkia dvd:ltä. Kahden jakson jälkeen olin korvannut muistojeni hahmot South Parkin hahmoilla ja sain unta. Nyt koko tapaus tuntuu aivan epätodelliselta. Ei niin minulle tapahtunut, se oli joku muu. Joku ihan muu, en minä. Onneksi tekstasin yöllä asiasta terpalle, ettei tarvitse seuraavan terapian aluksi yrittää muistaa kertoa asiasta. Kuitenkin välttelisin koko puheenaihetta loppuun asti.

Tuo muisto selittää, miksen muista melkein mitään siitä ajasta kun olimme muuttaneet omakotitaloon, mutta en vielä ollut aloittanut koulua. Ehkä sitä tapahtui silloin muulloinkin kuin kerran, en tiedä. Nyt puuroa nassuun ja päivän töihin. Ehkä saisin muuta ajateltavaa.

17.4.2009

Oho


Eilen tuli käytyä ulkona. Siis ihan yökerhossa. Kylläkin ihan siksi, että avokin bändillä oli siellä ensimmäinen keikkansa, mutta kuitenkin. Sain pakottaa itseni lähtemään, mutta hetkessä olinkin drinkkilasi kädessäni hyvässä, ennestään tuntemattomassa seurassa, jolle avokki minut esitteli, ja loppujen lopuksi minulla oli ihan hauskaa. Olimme kotona vasta puoli 3, joten nyt on ihan tokkurainen olo. Saa nähdä, mitä ihmettä tulee terapiassa tänään unenpuutteesta höpötettyä.

15.4.2009

Wää!


Jonkunlaisen äidin paikan terapeutti on ottanut, sillä tänään ovesta sisään astuessani teki mieli alkaa kiukuttelemaan siitä, kuinka pölyistä kaupungilla oli ollut. Vähän kuin "Äitii! Tuu kattomaan miten pölynen minä olen, jotta voidaan mennä pesemään mun naama ja suu yhdessä". Heh.

Puhuttiin itseinhon syvyydestä, siihen liittyvistä muistoista, tapahtuneesta edistymisestä ja halustani ottaa laiminlyöjään yhteyttä. Nyt on vähän hassu olo, kun on pitkään ponnistellut vuoren yli ja nyt on sen huipuilla eikä seuraavasta esteestä ole vielä tietoa. Että mistäs sitä nyt siellä terapiassakin puhuisi, kun on paljon parempi olo jo. Kyllä niitä ongelmia vielä alitajunnasta nousee, sitä odotellessa.

13.4.2009

Ateistin vuodenkierto



Nyt kun on pääsiäinen ja kaikkea, minulle on tullut tarve perustella itselleni vähän asioita. Pitäisikö tätä pyhää viettää vai ei, ja miksi? Kristillisistä syistä yksikään ei puollusta juhlan viettoa, koska olen ateisti. Minusta Jeesus on oikeasti ollut olemassa, sitä en kiistä. Mutta hän oli vain ihminen, jonka toiminta sai aikaan uuden uskonnon syntymisen, ei muuta. Uskonto on sittemmin muuttunut alkumuodostaan niin, etten tiedä, tunnistaisiko edes Jeesus nykyistä kristinuskoa. Nykykirkko on hylännyt monet uskomukset, jotka Jeesus olisi varmasti tunnustanut omikseen. Esimerkiksi hänen aikanaan homot kivitettiin, eikä kristityksi huolittu kuin juutalaisia. No, nyt mennään sivuraiteille.

Haluaisin kyllä juhlia kevään tuloa, mutta mihin aikaan? Luonnonkierron kannalta kevätpäiväntasaus olisi sopivin ajankohta, mutta Suomessa yleisiksi vapaapäiviksi on julistettu kristillisen kalenterin mukaiset pyhät, eivätkä ne käy yhteen. Pitäisikö sitä sitten myöntyä siihen, että juhlii kevään tuloa silloin kun papit määräävät? Entäs pääsiäiseen liitetyt symbolit, voiko niitä käyttää juhliakseen kevään tuloa? Monethan niistä eivät mitenkään liity kristittyjen juhlanaiheeseen. Tiput, pajunkissat, sisään tuotavat koivunoksat hiirenkorvineen, munat ja rairuoho ovat kaikki symboleita luonnon heräämisestä talven jälkeen. Entäs puput sitten? Pääsiäispupullahan on pakanalliset juuret.
"Anglosaksinen Ostara oli hedelmällisyyden jumalatar ja muinoin hänen uskottiin voivan tulla maan päälle ottamalla jäniksen muodon. Ostara-juhlan aattoiltana hän vieraili palvojiensa luona ja muni värillisiä munia." -Wikipedia
Pohdintani on johtanut minut siihen lopputulokseen, että jos juhlisi pääsiäisen sijaan kevättä kevätpäivän tasauksen aikaan. Ja pitää sitten jatkot pääsiäisenä. Kevään juhlaa voisi juhlistaa niillä perinteisillä tipuilla, rairuoholla ja suklaamunilla. Pupujakaan ei tarvitse sulkea pois, sillä ei minulla ole mitään niitäkään vastaan. Eli minun kevään juhlani oli tänä vuonna perjantaina 20.3. Lapseni (jos niitä joskus saan) saavat kyllä käydä virpomassa, jos haluavat. Noitia, jotka kiertävät loitsimassa pajunkissojen kanssa ja saavat palkakseen karkkia, ei kai mainita Raamatussa? Ja tavallahan on ikivanhat juuret suomalaisessa kulttuurissa, näin minulle on ainakin kerrottu. Mutta ei heidän tarvitse pitkäperjantaina ajatella miestä, jota kidutettiin ennen kuin tapettiin erittäin kivuliaalla tavalla.

Sitten voi alkaa odottaa kesän alun juhlaa, vappua. Työväen juhlaksi en sitä päivää oikein miellä. Minulle se on aina ollut se päivä, jolloin mennään vuoden ensimmäiselle piknikille, jos säät sallivat, juodaan simaa ja syödään munkkeja. Kesän ensimmäinen päivä, satoi sitten räntää tai ei. Juhannusta pitää viettää, ehdottomasti. Keskikesän juhlahan on niin vanha, ettei siihen ole kristinuskokaan päässyt vaikuttamaan. Mitenkäs sitten syksy? En ole maanviljelijä. Pitäisikö silti juhlia sadonkorjuuta? Nythän on kovasti tuotu halloweeniäkin Suomeen. Minä en sitä juhlaa ymmärrä. Taas yksi keino saada ihmiset ostamaan lisää turhaa krääsää, samoin kuin ystävänpäivä. Syksyllä voi sytytellä kynttilöitä pimeyttä vastaan ja laittaa ulkovalot palamaan iltaisin, harvoida lehtiä kasoihin ja hyvästellä kesää.

Joulu taasen on minulle perheen juhla, joka myös tuo valoa kaamoksen keskelle ja auttaa jaksamaan kevääseen. On mukava syödä hyvää ruokaa hyvässä seurassa ja antaa itselle tärkeille ihmisille lahjoja. Samalla lohduttaa ajatus, että kohta päivät rupeavat pitenemään. Jostain olen kuullut uskomuksesta, että ellei keskitalven juhlaa juhlita, aurinko ei nouse, vaan kaamos jatkuu ikuisesti. En minä nyt ihan siihen usko, mutta hassulta se tuntuisi, jos joulun kokonaan jättäisi juhlimatta. Ja uutta vuotta pitää juhlia, muuten ei muista että pitää alkaa kirjoittaa eri vuosiluku joka paikkaan ja ostaa uusi kalenteri. Lisätään väleihin vielä synttärit, nimpparit ja vuosipäivät. Siinähän ne juhlat sitten olivatkin.

Eli kaikille, jotka sitä viettävät, hyvää pääsiäistä, meille muille hyvää kevättä!

Juna on kääntynyt


Nyt on tapahtunut jotain. Valvoin tosiaan yli vuorokauden putkeen, kunnes vihdoin sain nukahdettua oikeaan aikaan, yöllä. Nukuin normaalin pituiset yöunet ja herättyäni olin pirteä. Ensimmäistä kertaa yli kuukauteen olin oikeasti hereillä. Aloin elää. Tein kaikkea kivaa koko päivän ja menin nukkumaan vasta yöllä, tyytyväisenä. Nukuin taas normaalit yöunet, ja vaikka aamulla lekottelinkin sängyssä pitkään puoliunessa, lopulta olo muuttui pirteäksi ja nousin ylös. Nyt haluan tehdä vaikka mitä! Jos pesisi ikkunat tänään. Huomenna voisi käydä siinä uudessa kaupassa, joka aukesi jo viime kuussa. Nyt haluaisin tehdä niin montaa asiaa, että pitää alkaa jo valikoimaan, mitä tekee huomenna ja mitä tänään ja mitä vasta myöhemmin. Ihmeellistä.

Muutakin on tapahtunut. Olen kotonani ruumiissani. Ajatukseni ovat nyt enemmän tässä hetkessä kuin jossain muualla. Saa nähdä, miten pitkään tätä jatkuu, mutta nyt on olo, että jotain on pysyvästi muuttunut. Jotain pysyvää on syntynyt, ja sen päälle voi nyt rakentaa.

11.4.2009

Kadonnut nukkumatti


Minä en saa unta. En saanut koko viime yönä, eli olen ollut hereillä eilisestä klo 12 asti. Olo nyt ei ole paljoa kummoisempi kuin muutenkaan, kun olen ollut viime aikoina niin unen pöppörössä koko ajan. Yritän keksiä tekemistä, että saisin "valvottua" iltaan asti. En kyllä nukahda, vaikka yrittäisinkin. Kokeiltu. Päikkäreistä ei tullut mitään. Koordinaatio vain uhkaa mennä ja jalat väpättävät kun seisoo. Ahdistavaa. Toivottavasti saan unta ensi yönä...

6.4.2009

Linkkikokoelma


Ilahduin suuresti, kun sain kuulla, että näitä on oikeasti ollut olemassa. Petyin aikoinaan, kun minulle vanhat ja viisaammat väittivät, ettei kirppusirkusta ole kuin Aku Ankan sivuilla.

 Löysin aiemmin löytämäni kirjan kokonaisuudessaan.

Jos et vielä ole sitä tehnyt, nyt on viimeiset hetket vedota Heinolan lintutarhojen puolesta. Tänään tehdään lopullinen päätös rahahanojen sulkemisesta tai sulkematta jättämisestä. Jokin keino tarhojen ylläpitoon pitää löytyä! Harmi, etten itse ole miljonääri. Eläkeläisen budjetilla ei tehdä isoa lahjoitusta jolla pelastetaan päivä...


3.4.2009

Lyhyt postaus ennen unta


Tänään heräsin klo 18:35, ja nyt on pakko mennä nukkumaan. Sitä ennen nopea tilannepäivitys. Veli meinasi kuolla nälkään, piti lähettää hänelle rahaa. Samalla sain kuulla, että mielensärkijältä leikattiin vatsasta kasvain, joka osoittautui vaarattomaksi, hermostoperäiseksi kasvaimeksi. Samalla piti poistaa toinen lisämunuainen, joten ehkä hän rauhoittuu, kun adrenaliinitaso putoaa pakostakin puoleen. En kyllä sitä ihmettä usko, ennen kuin näen.

Terppa sanoi, että on ihan luonnollista kokea menettäneensä jotain, kun ensi-ihastus menee naimisiin, vaikka se hassulta tuntuukin. Nyt ei pysy enää silmät auki edes Scary Movie 3:n vuoksi, joten öitä!

1.4.2009

Olen järkyttynyt


Ensin kaveri, joka on minua vuoden nuorempi, kertoi odottavansa jo toista lastaan, ja sitten sain Facebookin kautta tietää, että yksi kouluaikaisista ihastuksistani on mennyt naimisiin. Olen hämmästynyt siitä, miten varsinkin tuo jälkimmäinen järkytti minua. Niin kuin joku jäisi ikisinkuksi ihan vain siksi, että minä ihastuin häneen aikoinaan ja näin viime yönäkin hänestä unta (jossa oli seksuaalista vivahdetta). En minä ilman tuota unta olisi varmaan edes etsinyt tuota ihmistä tuolta sivuilta.

Miksi kaikki muut aikuistuvat ja menevät elämässään eteenpäin paitsi minä?