27.5.2009

Kahdesti tutkittavana


Tänään oli aamusta psykiatri ja päivällä terapia. Psykiatrille kerroin nyt vasta insestistä, sillä viime kerralla en vielä ollut muistanut sitä. Hän arveli kokemuksieni lukkiutuneen kehooni lihasjännityksinä, jotka ovat nyt sitten alkaneet purkautua. Tästä esimerkkinä se suolen tyhjennysoperaatio, jonka hän arveli olleen koko vatsan kattava lihaskramppi. Hierojalle menoa suositteli, voisi kuulemma auttaa kehoa rentoutumaan. Mutta entä, jos taas muistan jotain, kun jännitys laukeaa? Vapautuuko lihaksen kireyteen säilötty muisto, kun lihas rentoutuu? Hän myös arveli, että minun pitäisi alkaa taas syödä Truxalia. Se voisi auttaa vatsakipuihinkin sen rentouttavan vaikutuksensa kautta.

Terapiassa puhuttiin uskonnon merkityksestä kasvatuksessani. En oikein tiedä, miksi siitä piti puhua. Ympäristö piti perhettäni paljon uskonnollisempana kuin se todellisuudessa oli, eikä meillä arvostettu uskovaisia kovin korkealle. Lahkolaiset olivat kaikista hulluimpia, muut sitten sitä selväjärkisempiä, mitä paremmin tulivat mielensärkijän kanssa toimeen. Samaa mieltä olevat olivat niitä harvoja järkeviä, uudistuksia vastustavat ja eri mieltä olevat olivat sitten sitä hullumpia, mitä enemmän sukset menivät ristiin. Minuakin on pirulla ja helvetillä peloteltu, mutta enää en pelkää. Aikoinaan kyllä pelkäsin menettäväni järkeni, kun näin piruja joka paikassa... No, huomenna uusi päivä, uudet kujeet. Voisi vaikka pitkästä aikaa tehdä käsitöitä, kun terapia on vasta torstaina, jei!


25.5.2009

Ah, Jack Sparrow <3



Saako heittäytyä ihan teiniksi ja kuolata vähän? Katsoin juuri Pirates of Caribbean: Kuolleen miehen kirstun ja varmaan puolet leffasta meni ohi, kun piti pyörtyillä ihastuksesta, kun kapteeni Sparrow ilmestyi ruutuun. Lääh! Onhan se Deppkin aika hemaiseva, ainakin ajoittain, roolista riippuen, mutta Sparrown hullu asenne, vapaus, itsevarmuus ja asenne... Sanoinko jo asenne? No, tajuatte pointin. Sparrow voi mennä minne tahansa ja tehdä mitä tahansa, koska loppujen lopuksi hän luottaa, että käy hyvin. Vaikka sitten kävisikin huonosti, niin ei Jackille. Ah. Pirates of Caribbean on selkeästi pehmopornoa Depp faneille. Myös niille, jotka eivät fanita Deppiä minkään muun, kuin Sparrowin takia. Vaikka on itse näyttelijäkin aika namu:


Kun nyt tuli ihanat miehet puheeksi, mainitaan vielä Aragorn ihan vain siksi, että saan laittaa kuvan tänne.

Ah. Nuo silmät... Jos tuollainen tulisi ja kantaisi pois... Lääh! *Liukastuu kieleensä*

24.5.2009

Sata tapaa tappaa sielu


Luin muuten Tuija Välipakan ja Arja Lehtosaaren kirjan Sata tapaa tappaa sielu. Todella hyvä kirja kaikille, jotka haluavat tietää narsismista tai lukea muiden uhrien tarinoita. Sainpahan vähän kurkistettua siihen maailmaan, millainen narsisti on esimerkiksi työpaikalla tai puolisona. Vitseiksi tarkoitettua osiota en ihan ymmärtänyt, minusta se oli vain surullista. Hyvin tuttua, mutta surullista. Kannattaa lukea, ellei vielä ole tullut luettua.

Iltaa yksin


Hoh, ruokaa vatsassa ja ilta omaa aikaa. Avokki on reissussa yön yli. Tuli katsottua painonlaskukilpailua telkkarista, ja huvikseni punnitsin itseni. Odotin aika isoa lukua, koska tässä eräänä päivänä totesin kaikkien farkkujeni kummasti kutistuneen, ja enää kahdet mahtuivat päälle. Mutta ei. 68kg, ja BMI:kin on 22,2, eli normaalin rajoissa ollaan. Kun muutin kotoa, BMI oli 17,5, eli alipainoisen puolella. Olisi kyllä hyvä saada painoa siirtymään vatsan "vararenkaasta" lihaksiin. Avokki haastoi minut kanssaan 200 sit-ups -sivun kautta, ja nyt on jo selvitty viikosta 2. Tehkääpä perässä! Alkutestissä jaksoin juuri ja juuri tehdä sen 10, nyt selvisin jo 12 vatsasta putkeen. Eikä vielä ole joutunut kierimään lattialla tuskasta. Itse asiassa aluksi tuntui vähän liiankin helpolta, mutta seuraavana päivänä tunsi kyllä, että vatsalihakset yrittivät kasvaa. Jos tästä haasteesta selviän, voisi seuraavaksi yrittää tehdä 100 punnerrusta. Nyt niitä jaksan tehdä 2. Siis niitä ei-naistenpunnerruksia. Naistenpunnerruksia jaksan juuri ja juuri sen viisi.

Törmäsimme tänään vahingossa kaupungilla laiminlyöjään. Hän lupasi siinä ohimennen, että jos menen jäsenkorjaajalle näyttämään temppuilevaa alaselkääni, hän maksaa. Mutta pitää mennä sille samalle, jolla nuorimmainen käy. Minulla on nyt ollut vaivana häntäluun alue. Välillä, kun nousen istumasta, häntäluun alue menee niin kipeästi jumiin, että pitää lysähtää uudelleen alas, ja nousta eri tavalla. Tiedä, mikä siinäkin on.

Viime yönä iski taas hirveä päänsärky, mutten oikein keksinyt, mikä sen aiheutti. En muistanut mitään uutta ja järkyttävää, vain pieniä palasia sieltä täältä. Kuinka mielensärkijä vaati minua antamaan ensin pusun kaulalle, sitten poskelle ja sitten pippelin päähän. Ja kaiken näköisiä muitakin inhottavia kohtauksia, jotka näemmä olen onnekkaasti uudelleen unohtanut. Ainoa vähän pidemmän pituinen muisto koski tapausta, jossa mielensärkijä käski minut alasti lasten muoviseen kylpyammeeseen, ja virtsasi päälleni. Lopuksi hän naureskellen lähti huoneesta. Minä nousin ylös, pesin itseni suihkussa, kaadoin pissat viemäriin ja suihkutin kylpyammeen niin kuumalla kuin hanasta tuli. En suojellakseni mielensärkijää, vaan poistaakseni oman häpeäni. Kun muistot eivät päänsärkyä selittäneet, päättelin, että kyse on tunteista. Yritin houkutella, maanitella, pyytää, anoa, määrätä, karjua tunteita tulemaan pintaan. Lopulta sain itkettyä, mikä sai päänsäryn loppumaan muualta paitsi päälaelta. Sain nukahdettua uudelleen.

Terapiaa 3 kertaa viikossa on rankkaa. Nukuin tiistain muuten paitsi sen ajan, jonka terapia vaati. Nukuin keskiviikon, paitsi sen ajan, minkä terapia vaati. Nukuin torstain. Vasta perjantaina olin taas toimintakykyinen. Eipä sovita menoja alkuviikolle, niin hyvin menee.


22.5.2009

Sängyn valtaaja


En voi nukkua. Jalkopäässäni istuu mielensärkijä, joka tuijottaa minua himokkaasti hullunkiilto silmissään ja hivelee jalkaani. Hän ehdottelee kaikkea limaista, eikä anna minun nukahtaa. "Jos nukahdat, isi raiskaa sinut." "Annas isille vähän hellyyttä, kun äitis ei anna." VOI SAATANAN KUSIPÄÄ, ANNAN MUN OLLA! Yritän potkia ajatusta kimpustani, mutta jalkani menee läpi mielensärkijän mahasta ja hän vain nauraa minulle. "Koitatko sinä potkia, tyttö? Se on turhaa. Annas nyt isille pusu." AARGH! Lopulta olen niin raivoissani, etten saa unta, vaikka haamu jättäisikin minut rauhaan. Pakko nousta, vaikka aamulla onkin aikainen herätys. Pakko. Pakko tehdä mitä tahansa, paitsi yrittää nukahtaa. Nukkuvana olen suojaton. Nukkuvaa voi lääppiä vaikka kuinka, eikä pysty vastustelemaan. Mutta lopulta on pakko nukahtaa. Wää! Itken kun en muuta voi. Kuinka monta vuotta pitää kärsiä, ennen kuin saa rauhan? Miten pitkään tätä pitää jatkua? Miksei huomenna voi olla terapiaa, miksi vasta maanantaina? Minä en kestä, minä en jaksa, minä räjähdän. Jos menen hirteen tupajumien seuraksi.

Rauhoitun ainoastaan, jos kuvittelen vahingoittavani mielensärkijää jotenkin. Karjun hänelle kaikki hänen tekonsa, ja hakkaan kirveellä aina palan irti hänestä. "MUISTATKO SAATANAN KUSIPÄÄ, MITÄ TEIT? MITÄ TAPAHTUI SAUNASSA? AUTTAISIKO, JOS OTTAISI TUOSTA YHDEN VARPAAN?" Tzak! "Oho, lähtikin useampi. MUISTATKO NYT? AUTTAISIKO, JOS OTETTAISIIN VÄHÄN ISOMPI PALA?" Tzak tzak! Tai sitten kuvittelen, kuinka minä hiivin vanhempieni makuuhuoneeseen yöllä ison veitsen kanssa, kierrän sängyn toiselle puolelle ja isken nukkuvaa kylkiluiden väliin. Miksen minä tehnyt niin ollessani alle 15? Olisi selvinnyt paljon vähemmällä kuin nykyään. Nykyään pitäisi kai ajaa autolla mielensärkijän yli, tulisi kaikista pienin tuomio sitä kautta. Hauskuutan itseäni myös ajatuksella, että kävisin keräämässä kaikki mielensärkijän rakkaat tavarat ja lahjoittaisin ne hänen poissaollessaan hyväntekeväisyyteen. Hän saisi palata normaalin tavaramäärän omaavaan taloon, jossa ei olisi enää vaarana, että yläkerta romahtaa alakerran niskaan liian palokuorman takia. Saisi sydärin siitä hyvästä, tikahtuisi. Ah, se olisi ihanaa. Tai miksi nähdä kaikki se vaiva? Tuikkaisi tulitikun siihen roinapesään, woosh, eikä sitä enää olisi.

Miksi! Miksi minun pääni pitää olla täynnä ajatuksia, joita en halua ajatella? Miksi juuri minun piti syntyä niin lahopäisten aikuisten kommuuniin, jota jotkut perheeksi väittävät? Aargh!

Terppa puhuu nykyään mielensärkijästä perverssinä tai mielensärkijän perverssiydestä. Minusta se on hassu sana. "Perverssi". Vähän kuin puhuisi massamurhaajasta "elossapitorajoitteisena". Kauhean kliininen sana. Lisäksi se on nykykielessä aikalailla erotettu merkityksestään. Sitä käytetään haukkumasanana, ei kuvaamaan ihmistä. Mielensärkijä ei ole perverssi. Hän on jotain paljon pahempaa kuin se. Hän on sadistinen lastensa raiskaaja, joka ei tunne häpeää teoistaan, peräti pitää niitä jonakin kauniina, hyvän isän tekoina. Millä sanalla sellaista kutsuu? Onko missään kielessä tarpeeksi pahaa sanaa kuvaamaan tuollaista ihmistä? Ihmistä, joka lastaan raiskatessaan kuristaa häntä niin, että taju meinaa mennä. Ihmistä, joka uhkaa tappaa äidin, jos kerron. Ihmistä, joka kiristää lastaan suostumaan insestiin uhkaamalla polttaa unilelun. Onko tällaiselle pahuudelle sanaa?

Katsoin tänään ohimennen dokumentin loppua Stalinista. Tuli mieleen, että kun ihmisille yrittää kertoa, millainen ihminen narsisti on, he eivät usko. Samat ihmiset eivät myöskään ymmärrä, miten joku voi olla niin hullu kuin Stalin tai Hitler, että tappaa tai tapattaa miljoonia ihmisiä syyttä suotta, näkee salamurhaajia kaikkialla, haluaa saada aikaan uuden maailmansodan jne. Ehkä näiden ihmisten on niin vaikea ymmärtää narsisteja ja hulluja diktaattoreita, koska he uskovat jokaisen ihmisen hyvyyteen. Ehkä heidän pitäisi todellakin joutua narsistin kanssa silmätysten, kokea sen ihmisenkuoren hulluus. Ehkä he sitten ymmärtäisivät. Minä näen hulluissa diktaattoreissa ja mielensärkijässä paljon samaa. Kummatkin ovat täysin arvaamattomia. Kumpikin pitää itseään jonain jumalolentona, joka tietää kaiken paremmin kuin kukaan muu. Kumpikin on jatkuvasti epävarma asemastaan, ja tarvitsee jatkuvaa kehumista ja ihailua pysyäkseen kasassa. Kumpikin on vainoharhainen ja kehittelee päästään mitä uskomattomampia salajuonia, kunhan ei vain joudu myöntämään olleensa väärässä tai erehtyneensä. Tällaisia ihmisiä ei missään nimessä saisi päästää valtaan. Paha vain, moni narsisti puhuisi vaikka Maan radaltaan, jos oikein yrittäisi. Poliitikkohan ei tarvitse kuin vakuuttavan ulkonäön ja hyvät puhelahjat. Muu on ekstraa.

Mutta miten saa mielensärkijän pois sängynlaidalta? Miten saa häädettyä haamun lähes 20 vuoden takaa? Minä ymmärrän liikaa kaikkea muuta paitsi itseäni. Ja minä itse ajan itseni hulluuteen. Miksen minä saa häädettyä yhtä haamua pois sängynlaidalta, kun viime yönä nujersin päässäni kokonaisen armeijan ja pelastin kansallisen hobitteja orjuudesta? Kerrankin jossain unessani onnistuin voittamaan, vaikka vastus olikin aivan mahdottoman tuntuinen. Näin myös toisen unen, jossa onnistuin pelastamaan kissanpennun, vaikka siitä en muista läheskään niin paljoa kuin tuosta haltioita vastaan junan kyydissä taistelu-unestani. Voi, kun kerrankin koittaisi päivä, jolloin voisi sulkea silmät ja olla ajattelematta mitään, eikä sattuisi. Sitä odotellessa jatketaan potkimista.


19.5.2009

Poistoilmaventtiilissä on 3 kissaa!


Eilen unileluni kävi esittäytymässä terpalle, ja koko aika meni muisteluun. Unileluni on ollut ainakin stressilelu, äidin korvike, lyömäase, hyvä kuuntelija, keino saada hyväksyntää, huomiota ja hoivaa, koemaistaja ja tyyny. Viime yönä näin sitten unia aaveista, jotka yrittivät tehdä mahdollisimman paljon ilkeyksiä Roope Ankalle. Olen nähnyt unen aikaisemminkin, mutta oli siinä myös uusia osioita. En tiedä, mitä unesta ajatella. Miksi Roope piti saada törmäämään sähköaitaan, jolloin hän katosi, ja sitten lähdettiin koko porukalla etsimään häntä ties millaisilla autoilla ohrapellosta? Ja miksi oli niin tärkeää saada selville, keiden aaveiden vaatteita oli jäänyt pyykistä ylitse?

Näin myös unta, jossa olin vessassa omakotitalossa, jossa asuin ennen kuin muutin kotoa. Vessaan tuli kaksi työmiestä, jotka irroittivat vesiputken seinästä, ja alkoivat imeä sieltä kertynyttä roskaa. Paljon sitä sieltä irtosikin. He puhalsivat roskat poistoilmaventtiiliin, joka oli läpinäkyvä putki joka kulki katon läpi. Näin siellä kaiken roskan keskellä kissan. Vaadin, että miehet lopettavat, ja pelastavat kissan. Niitä löytyikin sieltä kolme. Sitten yritinkin pitää kissat sisätiloissa ovia avaavasta nuorimmaisesta huolimatta ja soittaa jonnekin ilmoittaakseni löytäneeni kissoja, joista ainakin kaksi oli kai jotain rotukissoja. En vain ikinä saanut ilmoitusta tehtyä. Kun vihdoin sain jonkun puhelimen toiseen päähän, hän halusi tietää ihan ihme asioita. Ja kysely jatkui ja jatkui ja jatkui. Jossain vaiheessa siirryimmekin jonnekin kuvitteelliselle mökille, jossa kissat menivät nuorimmaisen kanssa uimaan, kun minä yhä yritin saada ilmoitusta tehtyä. Ihme unia.

Tänään terapia. Samoin huomenna. Toivottavasti edistytään.

18.5.2009

Ei saa mennä nukkumaan


En halua mennä nukkumaan. En. En missään nimessä. Vaikka kuinka nukuttaisi (mitä ei tee) tai väsyttäisi (mitä tekee) tai päätä särkisi (mitä tekee), ei pidä mennä nukkumaan. Koska silloin kuolee. Katoaa. Mikään turva ei enää päde. Olen suojaton, arvoton ja kaiken armoilla. Siksi lykkään nukkumaan menemistä viimeiseen asti. Miksi näin? Tänäänhän oli kiva päivä. Mentiin kaveriporukalla huvittelemaan ja shoppailemaan, vietettiin kiva päivä, istutettiin kesäkukkia ja ilta päättyi grillauksen hajuihin. Miksi minä en halua mennä nukkumaan näin kivan päivän jälkeen? Enkö siedä sitä, että minulla oli niin kiva päivä, että illalla nukkumaan mennessäkin vielä hymyilyttää? Pitäisikö aina olla surkea olo, että saisi luvan nukahtaa? Pitääkö valvoa, kunnes kaikki taas masentaa, ja mennä nukkumaan vasta sitten? Vai pelkäänkö oikeasti painajaisiani niin paljon?

En edes muista uniani, mutta jotain kamalaa niissä täytyy tapahtua, kun aina ja iankaikkisesti inhoan nukkumaan menoa. Joko pelkään, etten saa unta, pelkään, että saan unta, tai pelkään saavani unta, mutta herääväni jo aamuyöstä valvomaan. Aargh. Miksei vain voi mennä sänkyyn ja painaa jotain off-nappia ohimossaan ja siinä se? Miksi ihmisen evoluutiosta on jätetty semmoisen ominaisuuden kehittäminen pois? Miksei tiede ole kehitellyt semmoista? Jos kerta päästään Kuuhun, miksei ihminen pysty nukahtamaan kun haluaa?

Nyt on luku-urakkana Zen - Tie depression läpi (Philip Martin, Like 2003). Ensimmäisen luvun perusteella vaikuttaa lukemisen arvoiselta. Joka luvun lopussa on mielikuva/rentoutusharjoitus, jonka on tarkoitus auttaa masentunutta tutustumaan masennuksensa syihin tms. mikä auttaisi pois masennuksesta. Vielä, kun tätä ehtisi lukeakin. Terapia vie aikaa, kaverit vievät aikaa, avokin kanssa haluaa viettää aikaa, harrastuksiin menee aikaa, nukkumiseen (päivällä) menee aikaa.


17.5.2009

MINUN UNILELUNI!


Olen järkyttynyt. Siis todella. Vihdoin. Minun unileluni! Ei saa! Kukaan ei saa koskea minun unileluuni! Minut saa vaikka raiskata, kunhan kukaan ei tee pahaa minun unilelulleni. WÄÄÄ! Ehkä pystyn nyt tätä kautta tavoittamaan tunteeni. Tavallaan hassua. En suutu siitä, että minut raiskataan suuhun tai peräsuoleen, mutta jos joku uhkaa unileluani (?) raivostun. MINUN! EI SAA KOSKEA! Jos jokin on lapselle pyhää, niin unilelu. Minusta ei ole lapsuudessa otettu muita kuvia kuin valokuvaajan ottamat kerhon ryhmäkuvat, joissa minulla ei olisi unileluani kädessäni, sylissäni tai enintään metrin päässä minusta. Se on aina jossain. Aina mukana. Ne kerrat, kun en tiennyt missä se oli, kukaan ei saanut rauhaa, ennen kuin se löytyi.

Minä sain sen unilelun laiminlyöjältä tuliaisena joltain matkalta, kun olin kolmen vanha. Se on minulla yhä. Se on saanut useita ihosiirteitä, sen silmät on vaihdettu neljästi, sen pää roikkuu enää vain riekaleiden varassa kiinni vartalossa, sen korvat on pureksittu ja imeskelty rikki, sitä peittää lukematon määrä tikkauksia kaikissa sateenkaaren väreissä ja kaikissa kuviteltavissa paksuuksissa. Kun unileluni meni rikki, se oli pakko korjata heti. Ei siinä ollut aikaa lähteä kaupasta ostamaan uusia silmiä tai oikean väristä lankaa tai kangasta, piti etsiä, mitä kaapin pohjalta löytyi ja korjata niillä. Karannutta vanua on korvattu milloin milläkin, enimmäkseen pumpulilla. En enää edes muista, millaiset silmät unilelullani alun perin oli. Niin moneen kertaan ne on vaihdettu. En muistanut, että sillä oli naamassa laikku eriväristä kangasta, ennen kuin katsoin vanhoja valokuvia. Se on joskus kulunut irti tai jäänyt paikkojen alle. Sitä on todella rakastettu.

Ja sitä EI SAA POLTTAA! EI KUKAAN! MURISEN SILLE, JOKA YRITTÄÄ! MUR!

Seuraava keskustelu on käyty asianajajan ja pikkutytön kesken.

T: Haluan tehdä ilmoituksen laittomasta uhkauksesta.

A: Kukas on uhannut ja ketä?

T: Minun isi. MINUN ISI UHKASI POLTTAA MINUN UNILELUNI! (nostaa pöydälle hyvin kärsineen unilelun)

A: (Hämmentyneenä) Öh. Minä olen aika varma, ettei poliisi tutki pehmoleluihin kohdistuneita uhkauksia, eikä ketään varmaan...

T: MUTTA KUN MINUN ISI UHKASI POLTTAA MINUN UNILELUNI!!

A: Niin, mutta kun ei sinun... öh... Unilelusi... Ole oikea ihminen. Lait koskevat vain ihmisen uhkaamista, ja...

T: MUTTA ISI UHKASI POLTTAA MINUN UNILELUNI, JA MINUN UNILELUNI KÄRSI KAUHEASTI KUN SITÄ POLTETTIIN SYTKÄRILLÄ JA JA JA...

Voi hitsi. Kuka rupeaisi ajamaan pehmoleluille oikeutta?

16.5.2009

Ei saa!


Tänään iski kauhea väsymys kesken päivän. Jouduin vuoteenomaksi ja nukuin vaikka kuinka pitkään. Vatsaa puristi herättyäni, ja tajusin, että siellä on muisto. Suljin silmäni ja kuvittelin itseni vatsaani katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Siellä oli iso märkäpaise, koko vatsan kokoinen, jonka pintaa oli poltettu sytkärillä. Karkoitin paisetta vartioivan ja ylläpitävän hahmon, otin syliini pienen tytön, joka yritti estää minua avaamasta paisetta, ja aloin parantaa kipeää kohtaa. Sieltä löytyi muisto.

Mielensärkijä uhakasi polttaa unileluni, jos en suostuisi seksiin hänen kanssaan. Olin kauhuissani. Hänellä oli sytkäri, jota hän sytytteli painottaakseen uhkaustaan. Sain unileluni riistettyä häneltä, mutta lopulta suostuin, ettei hän polttaisi rakasta unileluani, joka oli lapsuudessani ainoa, jolta sai aina varmasti halin. Sitten katosin. Muisto loppui. Saatanan paskiainen. Kiristää uhkaamalla viedä lapselta sen ainoan tuen ja turvan, joka hänellä vielä on...


Vastauksia kommenttien kysymyksiin


Pikkupiiku kirjoitti 15.05.2009 - 15:54

"Ihan asian sivusta mutta olen niin ihmeissäni kun sinä pystyt keskustelemaan mm. sisäisen lapsesi kanssa, miten se onnistuu? Ja muidenkin sisälläsi olevien "moodien" kanssa. Minä kun en yrityksistä huolimatta saa yhteyttä sisäiseen lapseen, tiedän (ja joskus näenkin) sen kyllä mutta en saa siihen kosketusta."

Öh, en tiedä. Olen osannut tehdä niin jo niin pitkään... Kai se on alkanut siitä, kun lapsena pystyin pistämään silmät kiinni ja lähtemään minne vain. Nykyään osaan tavallaan "nukahtaa" hereillä. Pistän vain silmät kiinni ja etsin käsiini sen, jonka kanssa haluan puhua. Vastausten kuunteleminen on se vaikein osa.

"Tästä postauksesta luin jotenkin rivien välistä että mielensärkijä ei ole koskenut siskoosi samalla tavalla, vai onko? Onko teillä paljon ikäeroa? "

No, siskoni on ollut mukana tilanteessa, jossa mielensärkijä istuu sängyllä muna kädessään ja halusi meidän maistavan spermaansa. En tiedä, raiskasiko hän siskoani. Meillä on ikäeroa muutama vuosi.

"Käytkö julkisella puolen terapiassa?"

En, käyn yksityisellä. Kallista, tiedän, mutta terapeuttikin on sitten "laadukas": Kokenut, lukenut, ei ylityöllistetty. En minäkään saa kaikkia minäni puolia kuultavaksi halutessani. Niitä on niin monta. Ne ilmoittavat itsestään, kun ovat valmiit lähestymään minua, minun tarvitsee vain antaa niille aikaa ja kuunnella. Sen jälkeen saan ne yleensä kiinni halutessani. Saa nähdä, saanko ikinä kaikkia yhteisymmärrykseen ja yhteistyöhön.

Lisäys: Joskus löydän uusia sisäisiä ääniä, kun huudan siinä pimeydessä, jonka löytää, kun pistää silmät kiinni, ja vaadin tilille sitä, joka tuntee tai tekee näin tai noin. Yleensä joku ilmoittautuu.


15.5.2009

...


Hayden sanoo kirjassaan setänsä hyväksikäyttämästä tytöstä, että hänen sisällään asuu riivaaja, Beck-setä. Minun sisälläni asuu myös riivaaja, mielensärkijä. Miten riivaajasta pääsee eroon? Pitääkö tänne kutsua manaaja?

Ennen kuin pomppasin sängystä ahdistuksen kourissa tänne kirjoittelemaan, näin unta jossa tipuin syvään kuiluun. Yritin tarttua kuilun seinämän ulokkeisiin, mutta seinät olivat raastinraudan pintaa, ja onnistuin vain silpomaan käteni. Lopulta sain kuitenkin kengilläni otteen jalkapääni seinämästä. Sain keploteltua itseni oikein päin pää alaspäin riippumasta, ja saatoin nähdä taivaan kaukana yläpuolellani, mutta raastinrautaseinämät olivat niiin korkeat... Yritin kiivetä, mutta minulla ei ollut käsiä, joilla tarttua raastinraudan kielekkeisiin. Aloin itkeä. Silloin terppa ilmestyi kurkistamaan luukusta vieressäni, ja antoi minulle uudet kädet. Saatoin alkaa kiipeämään. Mutta matka oli pitkä ja väsyin. Terppa tuli kannustamaan minua. Silloin mielensärkijä ilmestyi rotkon reunalle. Hän oli valtava robotti, ja nauroi minulle. Yhdellä askeleella hän heilautti koko raastinrautaseinämän ylösalaisin, ja aloin kirkuen pudota hänen syliinsä. Havahduin unestani vähän ja tunsin, kuinka avokki liikahti. Siitä sain uneeni turvaverkon, johon tipuin ennen mielensärkijän syliä. Avokki ja terppa tarttuivat verkon reunoihin ja alkoivat kantaa minua ylös rotkosta. Mielensärkijä huusi alapuolellani meille törkeyksiä ja heitteli minua kivillä. Kivet rikkoivat verkon, mutta avokki ja terppa saivat uuden verkon salamannopeasti alleni, ja tipuin siihen. Tämä toistui uudelleen ja uudelleen, enkä tiedä, pääsimmekö kuilussa yhtään ylöspäin, mutta en ainakaan tippunut alas.


Ei sitten nukuta! Stna!


Minulla oli aikoinaan oma digitaalinen kello. Se oli erityisen hieno, sillä se oli panda-karhun muotoinen. Panda istui ja söi bambua, ja sen masu oli läppä, jonka pystyi nostamaan sivuun, ja sen alla oli digitaalinen kellotaulu. Pidin kellosta to-del-la paljon. Sitten eräänä päivänä vain katsoin rannettani, ja tajusin, ettei kello enää ollut siinä. Etsin kaikkialta, mutten löytänyt kelloa. Laiminlyöjä kysyi, minne se on joutunut, ja jouduin vastaamaan, etten tiedä. Kai minä hukkasin sen. Muistin vihdoin, mitä tapahtui. Mielensärkijä yritti pitää minua aloillaan, jolloin kellon hihna katkesi. Mielensärkijä heitti kellon mitään sanomatta roskiin. Ja minä itkin. Mutta kun myöhemmin olin yksin eteisessä, en enää muistanutkaan mitä kellolle oli käynyt. Niin ihmeellinen on ihmismieli...

Mutta hetkinen. Minä olen jo tuntenut kellon. Minä opin kellon vasta ensimmäisellä luokalla. Miten vanha olin? Miten pitkään sitä jatkui? Miksen minä muista?

Yritän nukahtaa. Mielensärkijä tulee huoneeseen yhä uudelleen. "Ha haa, nyt minä sinut raiskaan!" "Tiedän, että pidät siitä." "Älä yritä, kyllähän sinä tiedät, ettei kannata vastustella." "Isin pikku leikkikalu, tänne vain!" Ja hän tarttuu minua nilkasta, ja vetää luokseen, ja minä kiljun ja isken häntä atraimella, potkin, ammun hänet, huudan, kiljun kuin syötävä, kivitän häntä. Vasta, kun päästän irti kauhustani, saan hänet tapettua tai karkotettua. Mutta jos hän näkee pienenkin särön kuoressani, hän hyökkää uudelleen.

Luin tänään Torey Haydenin Hiljaisuuden lapset. Siinä oli kohtia, jotka luin uudelleen ja uudelleen ajatellen, että ne on kirjoitettu minulle. Ne kohdat sanoivat, etten minä ole paha, etten minä ansainnut sitä, ettei minua olisi saanut satuttaa.

SE SAATANAN KUSIPÄÄ! MITEN SE KEHTASI!! ¤%&/!"#¤!!!

Tekstissä pystyn huutamaan, en oikeasti. En edes suutu. Pystyn suuttumaan veljelleni, kun hän kutitti minua kunnes itkin, eikä lopettanut silloinkaan. Pystyn suuttumaan siskolleni, kun hän käytti hyväkseen minua ja usutti mielensärkijän kimppuuni. Mutten pysty tuntemaan vihaa. En raivoa. On kuin tunteeni olisi hukutettu valtamereen (kyyneliä), että ne ovat laimentuneet melkein tunnistamattomiksi.

Miksi minä? Miksi minulle? Miksi?? Paskinta on, etten tule koskaan saamaan vastausta kysymykseeni. Se saatanan kusipää ei ikinä tule niin järkiinsä, että pystyisi kertomaan minulle tyhjentävästi, miksi toimi niin kuin toimi. Pahinta on, että se pikkutyttö sisälläni yhä palvoo ja rakastaa "isiä". Mitään ei ole vielä tapahtunut, isi on ihana, isi pelastaa. Minut on petetty niin monta kertaa, mutta tämä pikkutyttö ei välitä. Ei haittaa, vaikka mentyäni kertomaan isille, että olen nähnyt pahaa unta, hän raiskasi minut. Ei haittaa, vaikka isi huutaisi tai löisi. Isi on ihana.

- VOI SAATANAN PASKA! MIKSET SINÄ VOI VIHATA SITÄ ÄIJÄÄ? MITÄ SE ON SINULLE TEHNYT PAITSI PAHAA?

- Mutta isi on ihana, isi on voittamaton.

- NO NIIN, SIKSIPÄ SE PYSTYI SINUT RAISKAAMAAN! VANHA, RAIHNAINEN ÄIJÄ, JOKA ON HENKISESTI KOLMEVUOTIAAN TASOLLA! MIKSI SINÄ KATSOT SITÄ YLÖSPÄIN?

- No kun isi on ihana...

- ONKO SE IHANAA, KUN RAISKATAAN PERSEESEEN? ONKO?

- ei...

- NO MIKSI ISI SITTEN ON IHANA?

- isi on ihana. Isi ei ole tehnyt mitään pahaa! Isi on kiltti. Isi paijaa. (nyökkää tomerasti)

- Voi luoja, ja tämmöisen kanssa sitä pitää sitten elää... Huoh.

Hetkinen. "Isi paijaa"? Niinkö hän on minulle sanonut? Että "isi ei raiskaa, isi vain vähän paijaa"? Se limanuljaska! Miten se kehtaa! Aargh! Nuku nyt tässä sitten... Pää täynnä ajatuksia, jotka kieltäytyvät menemästä pois. Kaikki pitää muistaa yöllä, mitään ei saa unohtaa. Saako vain heittäytyä lattialle ja huutaa "WÄÄÄÄÄÄÄ!!!"?


Tänään minusta ei hajonnut mitään


Kävin terapiassa, sain lisää aikoja, pörräsin kaupungilla, törmäsin sattumalta laiminlyöjään, latasin bussikortin, tulin kotiin. Laiminlyöjä ei taaskaan ymmärtänyt mitään. Hittolainen. Pitää terapan kanssa nyt puhua lisää siitä laiminlyöjän tuomisesta terapiaan puhumaan. Se olisi hyvä hoitaa "alta pois" ennen kesää ja kesätaukoa. Siitäkin puhuttiin tänään, mitä ihmettä minä teen sen kesätauon ajan itseni kanssa. Ensin kuukauden ajan terapioimassa 3 kertaa viikossa (mikä terpan kohdalla tarkoittaa ma-ke tapaamista joka päivä, sillä hänellä on loppuviikko vapaata).

14.5.2009

*@%&#:n peräpukamat ja -suolet


Tulipa käytyä päivystyksessä. Syy: verta perseestä. Kahdeksan aikoihin alkoi vatsaa nipistellä, ja sitten vatsa päätti pamauttaa pönttöön kaiken, mitä on ikinä pantannut sisuksissaan. Istuin pöntöllä, odotin pahimman loppumista ja kaaduin sitten lattialle huutamaan tuskissani. Takaisin pöntölle, toistetaan. Lopulta kipu alkoi hellittää. Pöntöllä istumista tuli tunnin verran. Kun nousin, tajusin että pöntössä on verta. Sitten tulikin enää vain verta ja veriklimppejä. Soitto neuvontapuhelimeen, josta kehottivat menemään päivystykseen. Onneksi lääkärisetä ei ollut kiireinen. Paineli vatsaa ja työnsi tutkaimen takapuoleen. Ja minä kärsin. Varsinkin, kun se tutkimuslaite osui siihen kohtaan, mistä veri oli vuotanut. Tutkimustulos: puhjennut peräpukama, ei hengenhätää. Joko minulle on tulossa vatsatauti, tai sitten vatsallani on vain ollut huono päivä. Linkutin päivystyksestä taksiin ja kotiin huolestunutta avokkia rauhoittelemaan.

Mikäköhän minussa vielä hajoaa tämän kurimuksen seurauksena? Kysyn huomenna, voisiko varata lisää aikoja, jos alkaisin käydä sen 3 kertaa viikossa...

13.5.2009

Ei jaksa mitään


Ei sitten eilen tullut tehtyä mitään, mitä piti. Aamulla heräsin kyllä lähteäkseni sosiaaliasemalle, mutten päässyt vessaa pidemmälle. Avokki sai kantaa minut takaisin sänkyyn, kun jalat pettivät alta. Terpalle tekstasin, etten pääse terapiaan, kun kroppa pisti täysstopin päälle. Loppupäivän nukuin. Kymmenen aikoihin illalla nousin sen verran, että pistin yöpaidan päälle ja kiskon suuhun. Päivällä kun en narskuttele, en käytä kiskoakaan. Terppa tarjosi tältä päivältä uutta aikaa, mikä oli mukava yllätys.

Miksi minulle aina käy näin? Olisi mukava ihan vaihteeksi pystyä sopimaan tapaaminen ja mennä sinne sen sijaan, että alitajunta päättää muuta. No, olinhan minä myös univelkainen, kun olin edellisen yön melkein kokonaan valvonut, mutta "normaalisti" se ei estäisi mitään noin täysin. Ja kehtaanpa väittää, että se nukkumattomuuskin johtui siitä, mitä seuraavana päivänä olisi pitänyt tehdä. Aargh.

Tajusin muuten viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen, että jos kerta olen yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, mikään elämä ei ole arvokasta. Kamalaahan se olisi, jos pitäisi myöntää, että minulla olisi jokin arvo.

12.5.2009

"Anna meille meidän syntimme anteeksi"


"...anna meille meidän jokapäiväinen kykymme suruun..." - CMX: Meidän syntimme

Minä haluan kuolla. Taas vaihteeksi. Halu on pelottavan voimakas. Haluan iskeä veitsen rintaani ja antaa veren suihkuta. Veren paetessa suonistani pakenee myös kipu, tajunta hiipuu, eikä minua enää ole. Haluan hypätä kerrostalon katolta. Menen ulos, kierrän talon sivulle, hyppään, että yllän palotikkaiden alimmalle pienalle, kiipeän. Kuljen katon poikki, astun reunalle ja teen kuin aikoinaan ala-asteella, kun harjoiteltiin pää edellä veteen sukeltamista. Kyykkyyn, kädet pään päälle ja rullataan vettä kohti. Paitsi ettei siellä ole vettä, vaan asfalttia. Minä tipun, putoan, kunnes pääni iskeytyy asfalttiin. Ei enää mitään, vain haljennut kallo, aivot valuvat asfalttia pitkin, murtuneet nikamat niskassa.

Katsoin tänään dokumentin Teemalta, jonka aiheena oli nuorten masennus. Siinä yksi masentunut tyttö kertoi kuvitelleensa hautajaisensa, tulisiko kukaan. Muistin, että olen kuullut samanlaisen kertomuksen jonkun toisenkin suusta. Ja muistin myös, etten ole ikinä itse tehnyt niin. Kunhan kuolisin, millään sen jälkeen ei olisi väliä. Minun puolestani saavat pitää prameat hautajaiset, jonne tulee koko suku, tai änkeä ruumiini bensatynnyriin, polttaa ja heittää kaatopaikalle. Ihan sama. Ihan sama, vaikka kukaan ei hautajaisiini tulisikaan, vaikka kukat olisivat pinkit tai niitä ei olisi, aivan sama. Minä olisin kuollut, eikä kukaan, ei kukaan, voisi käskeä minua tekemään enää mitään. Se olisi voitto. Kukaan ei voisi käskeä minua nousemaan ja lopettamaan pelleilyn. Minun ei tarvitse totella, sillä olen kuollut. Ha-haa. Repikää siitä.

Huomenna pitäisi herätä klo 7, viimeistään, että ehdin ajoissa sosiaaliasemalle kertomaan elämäntarinani taas kahdelle lastensuojelutädille. Jos se auttaisi nuorimmaista. Mitään väliä silläkään. Myöhästyn kuitenkin, kun sössin jotenkin bussien kanssa, nukun pommiin, mitä tahansa. Ja vaikka menisinkin sinne ajoissa, millään sanomallani ei kuitenkaan ole merkitystä. Tädit voivottelevat vakavana minun kertomukselleni, menevät tapaamaan mielensärkijää kerran, ja päättävät, että valehtelin tai suurentelin asioita. Ei noin mukava mies voi lapsilleen sellaista tehdä!

Sitten pitäisi mennä terapiaan kertomaan elämäntarinaansa terpalle, joka huokailee ja säälii minua ja kysyy taas, onko vointini huonontunut. No vittu on! Parempaanko sen pitäisi kääntyä, kun ei voi kulkea kahta askelta muistamatta, miltä tuntuu, kun joku raiskaa perseeseen, muistamatta, kun joku kuristaa, muistamatta, kun joku karjuu ja heittää seinään, muistamatta, miltä kondomi maistuu, muistamatta, millaista on luulla tukehtuvansa. Menen hirteen sen terapian jälkeen. Tai hyppään bussin eteen. Ihan oikein olisi terpalle. Sille kusipäälle, joka kehtaa sääliä minua. Painukoon vittuun. Minä en tarvitse sääliä nyt. Minä olisin tarvinnut tätä apua ja säälimistä ja lohtua hiton kauan sitten, EIKÄ SITÄ KUKAAN ANTANUT! VITTU! Painukaa helvettiin, kun ette voineet auttaa silloin, kun apua tarvitsin. Kun apua halusin. Nyt ei enää mikään auta. Maito on maassa, turha itkeä. Pakkopaitaan vaan ja suljetulle. Pistäkää samantien jonnekkin, jossa ei tarvitse ajatella mitään. Jossa huumataan niin, ettei tiedä missä on taivas ja missä maa.

Mietin sunnuntaina kärsimyksen kokemusta. Miksi sitä pitää kokea? Miksi eläimet, joita kasvatetaan vain niiden lihaksien (lihan) vuoksi, ovat myös niin älykkäitä, että ymmärtävät kärsiä, kun ne kahlitaan paikoilleen lihan mureuden lisäämiseksi ikkunattomaan huoneeseen koko elämäkseen? Eikö sitä voisi geenitekniikalla tehdä tuotantoeläimiä, jotka omaisivat aivotoiminnoista vain ne elämisen kannalta välttämättömät osat? Jos niiltä poistettaisiin ne aivojen osat, jotka mahdollistavat tietoisuuden itsestä ja ympäristöstä, ne eivät enää tietäisi, etteivät ne saa toimia lajityypillisesti, eivätkä kärsisi. Jos niistä tosiaan poistettaisiin kaikki, mikä ei ole välttämätöntä lihantuotannon kannalta, lihaa voisi tuottaa taloudellisemmin, kun ei tarvitsisi joka lehmälle olla tilaa liikkua, kun niillä ei olisi aivotoimintaa sen vertaa, että osaisivat liikkua, saati haluaisivat. Nyt joku alkaa valittaa, ettei tämmöisen suunnittelu ole eettistä, koska kaikki elämä on arvokasta jne. Haista vittu. Mikään elämä ei ole arvokasta. Sietäisi tulla joku maailmanloppu, joka tuhoaisi torakatkin. Poistuisipa epätasa-arvo, kärsimys ja kaikki paska kerralla. Kivi ei valita, kivi ei itke.

Miksi pitää elää, kun elämä on kitumista? Miksei ihmisessä saisi olla jotain itsetuhonappia? Miksei kaikille anneta rippilahjaksi ristin sijasta kaulakorua, jossa olisi syanidikapseli? Jos vituttaa, puraisee sen rikki, eikä vituta enää. Koskaan. Tamilitiikerit, jotka taistelevat Sri Lankassa itsenäisyytensä puolesta, kantavat kaulassaan tälläista korua. Jos heidät taistelussa saarretaan, eikä pakeneminen onnistu, he purevat kapselinsa rikki ja kuolevat joutumatta vangeiksi. Miksei kaduilla voisi olla itsemurhakoppeja, kuten Futuramassa? Miksi avustettu itsemurha on rikos? Miksen minä vain osta hitosti bensaa, murtaudu porukoilleni, valele siellä kaikkea sillä ja sytytä palamaan? Itsemurha sillä tavoin olisi ehkä kivulias, mutta ei sitä kuolleena enää kärsi. Ja saisipa nauraa liekkien keskellä. Saisi katsella, kun mielensärkijän hiukset syttyisivät palamaan, hänen vaatteensa syttyisivät palamaan, ja saisi nauraa hänelle. Kannattiko tehdä minulle, mitä teit? Kuka nyt nauraa? Onko ihanaa, kun kaikki rakkaat tavarasi haihtuvat savuna ilmaan? Onko? Niin minä ajattelinkin. Karju, minkä vain pystyt, sinua se ei pelasta. Tämä on vain esimakua siitä, mitä tuonpuoleisessa koet, jos olet uskosi kanssa oikeassa. Ha!

Minä olen hullu. Ja hullummaksi tulen. Ottakaa nämä ajatukset päästäni ulos! Eikö jostain saisi sellaista egyptiläistä balsamointitaidon osaajaa, joka repisi aivot nenän kautta ulos? Ei tarvitsisi enää ajatella. Olisi kaikki se, mikä tekee elämästäni sietämätöntä, poistettu. Toisaalta olen vihainen myös ruumiilleni. Kehtaakin olla olemassa. Jos sitä ei olisi ollut, mielensärkijä ei olisi voinut tehdä minulle mitään. Jos olisin ollut vain ajatus ilmassa, hän ei olisi voinut satuttaa minua. Mutta minulla piti olla ruumis, jossa oli aukkoja. Jos olisin syntynyt ilman peräsuolta, ilman suuta. Olisin ehkä kuollut aika pian, mutta ainakaan hän ei olisi voinut satuttaa minua. Jos olisin jäänyt syntymättä, vanhempani eivät ehkä olisi edes menneet naimisiin. Tai ehkä laiminlyöjä olisi hankkinut sen avioeron, kun pieksäminen alkoi, kun ei edes lapsen takia tarvinnut jäädä ylläpitämään kulisseja. Jos minä en olisi syntynyt, mutta kun minä olen. Raivostuttavaa. Miksei ennen syntymäänsä saa eteensä tietoja, miten hirvittävän elämän tulee elämään, ja saisi sitten valita, syntyykö vai ei? Minä en olisi ainakaan syntynyt. Olisin jäänyt syntymättä, kahteen osaan, munasoluun ja siittiöön, ja katsonut, etteivät nuo kaksi missään nimessa kohtaa. Tai hirttänyt itseni napanuoraani. Mutta ei. Piti syntyä, ja tässä sitä ollaan. Kaikkia vituttaa. Laiminlyöjää, koska en ole sellainen tytär kuin hän olisi halunnut. Mielensärkijää, kun vastustan häntä. Avokkia, kun sairastan. Siskoa, koska kerroin hänelle. Minua.

Jos tilaa itsensä palkkamurhan, syyllistyykö rikokseen? Käsittääkseni itsemurha ei enää nykyään ole rikos, mutta jos joku muu tekee sen puolestasi, muuttuuko asia? Mitäköhän palkkaitsemurha maksaisi?


11.5.2009

Kotona taas


Nyt on käyty sitten avokin sukulaisilla juhlimassa ties mitä. Sattui yhteen äitienpäivää, syntymäpäivää ja vuosipäivää jos jonkinlaista. Enkä kertonut kenellekään. Kyllähän minulta kysyttiin pariinkin otteeseen, miten minulla on mennyt, mutten sanonut mitään, mikä edes viittaisi insestiin. Puolustauduin sillä, että päivän vierailu on yksinkertaisesti liian lyhyt aika kertoa jotain, joka saa kuulijat sekaisin päiviksi. Jussin tienoilla ollaan menossa pidemmäksi aikaa kylään, jos sitten silloin. Haluaisin kyllä. Tiedän, että tältä suvulta saisin paljon enemmän tukea, etenkin tarvitsemaani tukea, jos he tietäisivät. Halu kertoa jopa välillä kivisti. Mutten raaskinut vain pamauttaa asiaa, kun ollaan kahvipöydässä viidettä kertaa sinä päivänä ja kaikki nauravat koiran uusimmille tempuille.

Omalle suvulleni kertominen on eri asia. En pelkää loukkaavani tai pelästyttäväni heitä.  Ei heitä liikuta. Enkä minä ole heiltä tukea saamassa, vaikka mitä sanoisin. Avokin mummo vain sai minut taas häpeämään toimintaani hetkeksi, kun hän tietäen minun katkaisseen välit mielensärkijään alkoi voivotella poikaansa, joka on katkaissut välit koko sukuunsa jo vuosikymmeniä sitten. Minulla nyt on aika pirun selkeä syy tälle toiminnalleni, mutta en nyt mennyt tiuskaisemaan mitään insestistä. Sillä mummolla on jo tarpeeksi terveyshuolia, en halunnut että saa jonkin slaagin siinä.

Hassua, että vaikka koin oloni turvalliseksi nukkuessani "anoppilassa", näin hirveitä painajaisia. Olin hiihtämässä vanhojen luokkakavereitteni kanssa jossain ja oli hauskaa (tästä tietää, että kyseessä oli uni. Inhoan hiitämistä, vihasin hiitämistä koulussa, ja pelkäsin koko kouluaikani kaikkia luokkalaisiani), mutta jotenkin uni alkoi saada yhä uhkaavampia piirteitä ja loppujen lopuksi merirosvoaaveet jahtasivat minua tappoaikeissa. Ensin ne olivat yrittäneet liehitellä minua, sitten pakkonaittaa pomolleen, ja kun kieltäydyin, päättivät teloittaa. Joku minua tuli pelastamaan niiltä, ja melkein ehdin turvaan ennen kuin heräsin. Jossain välissä yritin pakoilla myös koulukiusaajaani, joka yritti tehdä hiihtoreissustani mahdollisimman inhottavan. Lopulta hän sai minut suuttumaan, mutta kun lähdin tappomielessä hänen peräänsä, merirosvot hyökkäsivät kimppuuni. Sekava uni, todellakin.

Reissu meni muuten ihan hyvin, mutta pariin otteeseen minut valtasi suunnaton ahdistuskohtaus, joka valtasi koko tajunnan huonolla ololla. En tiedä, huomasiko avokki mitään, mutta meinasin romahtaa ensin menomatkalla ostoskeskukseen, sitten kahvipöytään ja lopuksi paluumatkalla. Ensimmäinen alkoi, kun havahduin bussissa, jossa olin torkkunut, siihen että kuulutettiin meidän olevan pian perillä. Tajusin, että minun on pakko mennä vielä vessaan. Hoippuroin heiluvan bussin peräosaan, pääsin vessaan, mutta rakkoni katosi jonnekin. En kyennyt tuntemaan sitä lainkaan. Heiluva bussi sai minut huonovointiseksi, olin uneni jäljiltä hälytystilassa ja löin kyynärpääni kipeästi vessan seinään, mikä oli se viimeinen niitti. Kroppani petti minut. Olin liian paniikissa päästäkseni vessahädästä eroon. Kun sitten piti selvitä ruuhkaisen kaupungin läpi ensin ostamaan äitienpäivälahja, sitten paikallisbussipysäkillle, ahdistus hipoi Himalajan korkeuksia. Onneksi virtsarakkooni palasi tunto vasta anoppilan vessassa. Toisella kertaa olin vain väsynyt sosiaalisuudesta, ja paluumatkan ahdistuksen laukaisi liian täyden vatsan ja matkapahoinvoinnin yhdistelmä. En minä ehkä sittenkään osaa kuunnella kroppaani. Tai noudattaa sen toiveita. Vieläkin on liian kamalaa pyytää avokkia tekemään täysstoppi jotta saan halata häntä keskellä katua, kunnes rauhotun, tai poistua pöydästä viiden minuutin jälkeen makaamaan pimeään huoneeseen.

Miksi minusta tulee täysin avuton itseni rauhoittamisen suhteen, jos en ole kotona?


8.5.2009


Muistan, kuinka istuin vessassa vessarenkaan päällä. Itken, kun sattuu niin paljon. Pitäisi kakata, mutta sattuu. Laiminlyöjä on kärsimätön, mutta kyyhöttää kyykyssä minua vastapäätä ja yrittää kannustaa. Mielensärkijä kulkee ohitse, vessan ovi on auki. "Vieläkö kestää? Eikö siellä tule jo valmista?" Hänellä on lehti kädessään.

Tuo kipu yhdistyi päässäni siihen kipuun, jota koin virtsatietulehdusten aikaan. Se kipu oli vain edempänä. Olenko sairastunut niihin niin monta kertaa vain toistaakseni tuon kivun kokemuksen?


Kukaan, jolla on ilmapallo, ei voi olla surullinen


En halua mennä nukkumaan, haluan vain selailla nettiä. ihan turhanpäiväistä, mutta... parempi se kuin mitä unet tuovat. Unissa on tuskaa ja kauhua. Unissa haluan vain kuolla, nykypäivää ei ole olemassakaan, on vain tuska ja kuolemanpelko. Ja kuolema. Sen läheisyys roikkuu ylläni kuin tumma pilvi, ympäröi minut ja tukehduttaa alleen. Kurkkuni on täynnä jotain, se pitää oksentaa ulos. Yritän vetää sitä jotain ulos, se ei tule. Suussani on paha maku, hampaani puristuvat yhteen kuin joku kiristäisi ne yhteen rautalangalla. Ei saa, ei. Pitää vain purra hammasta yhteen, ei saa huutaa. Isä ei tykkää, jos huutaa, joku voi kuulla. Kuolla. Jos joku kuulee, kuolen. Pitää siis purra hampaat yhteen, vaikka sattuu. Vaikka suoli repeäisi, pitää vain purra hampaat yhteen. Tämä on niin epäreilua!!!! Miksi juuri minä? Miksi isä haluaa kiusata juuri minua? Miksi? Olenko ollut tuhma? Onko isä tuhma? Miksen voi vain työntää syytä hänen harteilleen, miksi minun pitää ikuisesti suojella häntä? Jos hän olisi täysin vieras ihminen, tuomitsisin hänen käytöksensä heti, mutta kun ei ole... Pitää kestää, purra hampaat yhteen vaikka kuinka sattuu. Vaikka kuinka repii ja kirvelee. Onko tämä muka kaunista, isän ja tytön yhtyminen? EI, se on kirkuvaa kipua, valkoista valoa, joka vilkkuu silmien edessä, verta ja häpeää. Kuolemaa. Minä en halua, en tahdo. Puristan käsilläni lakanoita pysyäkseni pystyssä. Kuolen. Olen varma siitä. Tuijotan eteeni, enkä nää mitään. Näen lian peilissä, mutten peiliä. Näen rikkinäisen kohdan peilissä, mutten peiliä. Näen lakanan sormieni välissä, mutten käsiäni. Minä olen jossain muualla, tämä en ole minä. Minä olen leikkimässä Nalle Puhin ja Nasun kanssa ruusupensaiden keskellä, meillä on ilmapalloja ja tuolta tulee Tiikeri. Isäni ei raiskaa minua perseeseen, minuun ei satu, minä en kärsi, kukaan ei ole tuhma, kukaan ei hyväksikäytä ruumistani. Minä vain leikin ja ilmapallo karkaa. Mielensärkijä lähtee huoneesta, taitaa sulkea oven perässään. Minä jään sinne, istumaan koukistettujen jalkojeni päälle itkemään. Puristan yhä lakanaa käsissäni ja itken ääneti. Ei saa huutaa, joku kuulee. Jos joku kuulee, kuolee. Näkikö sisko? Tietääkö laiminlyöjä? Missä laiminlyöjä on? Missä on tuki ja turva? Missä on kipu? Olen katossa, en täällä. Minä en ole missään, minä en ole olemassa. Etenkään minuun ei satu, sillä miten sellaiseen, jota ei ole olemassa, voisi sattua? Ei sellainen voi vuotaa verta tai olla surullinen. Minua ei ole. Tuijotan eteeni ja olen jossain muualla. Lopulta en enää edes itke. Joku tulee ovelle ja kysyy, mitä teen. Otan iloisen pikkutytön roolin, vastaan "en mitään!" ja lähden huoneesta. Leikkimään. Nalle Puhin ja Nasun kanssa. Ja Tiikerin. Ja ilmapallon.


7.5.2009

Unia


Näin pienen itkevän tytön, se olen minä itse.

- Mitä sinä itket?

- Isi tulee! Isi tulee ja syö!

- Mitä isi syö? Sinutko?

- Ei, isi syö kakkaa!

Sitten mielensärkijä onkin siinä, ja totta tosiaan, hän syö minun ulostettani. Olen tuo pikkutyttö. Katson mielensärkijää kauhuissani. En ymmärrä, miksi hän tekee noin. Mielensärkijä käkättää ja hieroo minut omalla ulosteellani kiireestä kantapäähän. Hävettää, haluan pois, olen kauhuissani, mutta jalkani tuntuvat sulautuneen lattiaan, en pysty liikahtamaankaan. Mielensärkijä nauraa minulle, hävettää.

Toinen uni. Kuulen oudon äänen. Ihmettelen, mistä se tulee. Katson alaspäin, ja tajuan äänen tulevan siitä, että minusta suihkuaa verta. Alan itkeä, ja äkkiä olenkin pieni lapsi ja katselen itseäni vähän matkan päästä. Pientä lasta, joka itkee kuin henkensä hädässä, lantiosta alaspäin aivan veressä. Ja minä vain katson, en tunne mitään, korkeintaan ihmetystä. Herään.

Tänään terapiassa käytiin tuota ensimmäistä unta läpi. Toinenhan on aika selkeä. Terapeutti oli sitä mieltä, että se vain osoittaa, kuinka häpeän tapahtunutta. Syytän itseäni tilanteesta. "Jos en olisi kakannut, isi ei tekisi noin." Mutta pakkohan sitä on joskus kakata. Ymmärrän sen järjellä, mutten tavoita tunteitani. Lapsi sisälläni tuntee vain suunnatonta kauhua mielensärkijän toiminnasta. Koska lapsi ei ymmärrä, miksi, kauhu vain kasvaa.

5.5.2009

Toimi, prkl!


Tänään oli terapia. En tietääkseni puhunut siellä oikein muusta kuin siitä, miten lamaantunut olen. Jotain sitä kai kuitenkin tapahtui, koska suoleni päätti taas mennä lakkoon. Lopulta jouduin tuskissani turvautumaan pienoisperäruiskeeseen, että sain tulpan ulos. Inhottavaa, kun suolisto reagoi kaikkeen psyykkiseen. Nyt ei sentään ole ollut ruuansulatuselimistön yläosassa ongelmaa. Jotain positiivista sentään. Kai se on jonkinlaista myöhästynyttä itsepuolustusta, tukkia se aukko johon minut on raiskattu. Nyt tuo reaktio vain aiheuttaa minulle tuskaista oloa ja kipuja.

Tänään olen syönyt suklaamuroja kahteen otteeseen ja kaksi levyä suklaata. Kyllä minä ruokaakin yritin, mutten saanut lautasta tyhjäksi. Kai tämä ruokavaliokin voi suolen toimintaa sotkea, mutta väitän että tämä on psyykkistä.

Viime yönä näin unta, jossa juttelin mielensärkijän kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Häpeän untani. Häpeän sitä, että suostuin elämään sen paskiaisen kanssa koko lapsuuteni. Häpeän, etten kertonut kenellekään. Häpeän, etten muistanut. Terapeuttini mukaan syytän itseäni. Minusta minä vain häpeän, etten tehnyt asioille mitään ennen kuin nyt. Terapeutin mukaan minun pitäisi olla ylpeä siitä, että selvisin, ja ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta. Lapsi on sidottu vanhempiinsa sekä ravinnon että suojan suhteen. Minulla sen suojelun kanssa oli vähän niin ja näin, mutta ainakin oli sänky jossa nukkua ja katto pään päälle. Olisihan sitä voinut karata, mutta olisin vain kärsinyt aikani jossain metsässä, ja minut olisi tuotu takaisin. Ei lapsia oteta huostaan noin vain. Olisi pitänyt olla todisteita. Olisi ja olisi. Sitä ja tätä olisi pitänyt tapahtua. Jos joku olisi saanut selville... Jos joku olisi tehnyt jotain... Edes minä itse en suojellut itseäni, mutta eihän se ole lapsen tehtävä. Se on hänen vanhempiensa tehtävä. Vanhempien pitää opettaa hänelle, mitä lapselle saa tehdä, ja miten puolustaa itseään. Minua on vain alistettu, opetettu tahdottomaksi olennoksi...

Vatsassani on itkevä lapsi, rinnallani makaa kuollut lapsi. Päässäni huutaa kirkuva lapsi. Mistä saisi lastenhoitajan? Pitääkö minun oikeasti alkaa huolehtia näistä kaikista?


4.5.2009

Makuuhaava hauiksessa


Nyt olen vain ollut. Ja syönyt suklaata. Yhtenä päivänä suostuin lähtemään ostoksille avokin kanssa, jos piristyisin. Ostoksia tuli raahattavaksi asti, ja nyt toista hauista särkee. Kai siinä on nyt sitten semmoinen makuuhaava. Olen surullinen, mikään ei maistu, mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta. Päässä pyörii vain inhottavia ajatuksia, näen painajaisia ja kuulemma narskuttelen pahemmin kuin koskaan. Tänään tajusin, etten ole koskaan ollut neitsyt. Ennen kuin edes ymmärsin tuollaista asiaa, minut oli jo raiskattu. Lisäksi pohdin sitäkin, kun netin kautta kyselin ja sain selville, että rikos on kohdallani saattanut jo vanhentua, tai on vanhenemassa aika pian. En tiedä, ahdistaa. Pitää huomenna ihan soittaa asianajajalle rikosuhripäivystykseen, jos joku osaisi kertoa miten asia oikeasti on. Avokkia masentaa, kun minä masentelen. Masentelen ja löhöän. Eipähän tarvitse rintsikoita laittaa rintaa puristamaan, kun painovoima ei vedä rintoja väärään suuntaan. Toisaalta, eipä niistä tiukimmat enää edes päälle mahdu, kun painoa on tullut taas lisää. Eipä kyllä kiinnosta, vaikka minusta tonnikeiju tulisikin, pysyisipä tiiviimmin siinä sohvalla.

Mummo lähetti postia ja kyseli kun minustakaan ei kuulu. Ei ole kuulemma saanut laiminlyöjää kiinni, vaikka on yrittänyt jo monta päivää soittaa. No, minä armahdin häntä ja lähetin s-postia takaisin. Liirum-laarumia siihen laitoin ja että terapiassa on edistytty. Ei sitä oikein voi totuuttakaan pamauttaa. "Olen aivan maassa, sillä mielensärkijä raiskasi minut useita kertoja kun olin alle kouluikäinen." Mummo saisi sydärin ja sitten pitäisi hautajaisten kohdalla arpoa, menisikö vai ei, kun mielensärkijä kutsutaan sinne kuitenkin. Hautajaiset tekisi kyllä mieli pitää. Minun hautajaiseni. Yritin tänään selittää asiaa avokille, mutta hän vain masentui pahasti. Jos saisi vihdoin haudattua sen lapsen, joka kuoli sinne saunan lauteille, ehkä minun tulisi parempi olo. Jos saisi mielensärkijän vastaamaan teoistaan oikeudessa, ehkä minun tulisi parempi olo. Jos ja jos. Jos söisi suklaata kolme levyä päivässä jatkossakin, tulisikohan siitä parempi olo vai vain läskiksi?

En voi elää todellisuuden kanssa, mutten pysty enää sitä kieltämäänkään. Minä olen kertonut niin monelle, että teeskentely on jo mahdotonta. Mitään ei tapahtunut, minulla nyt vaan oli tosi paska faija muuten. Kädet korville ja "LALALALALALALALAA!". Ja suklaata. Ostan sitä nykyään kolme levyä kerrallaan, mutta ne ovat kuitenkin vain niitä Dumblen kokoisia, ei niitä Fazerin. Eikös se ole huomattavasti vähemmän sitten? Jookos? Sisälläni joku huutaa kuin pistetty sika, joku istuu kädet korvilla ja hokee "lalalalaa". Loput osat minusta taitavat olla niin tyrmistyneitä, etteivät osaa olla edes vihaisia.  Joku siellä saattaa yrittää aloittaa "Sinä saatanan...!" ja vaieta sitten aivan kuin olisi unohtanut, mitä oli tekemässä. Näen unia, joissa kuolen, ja pomppaan hereille haukkuen itseäni. Muuta en unista muista. Huomenna (tänään) terapia. Jos nyt muistaisi mennä sinne oikeaan aikaan...

Kuolen. Enkä edes tunne mitään. Olen vain apea. Kuinka dramaattista. "Se on apea, kauheaa!" Jos sitä edes tuntisi jotain, mutta olen aivan lukossa. Mutta pelkään kuolevani tähän. Välttelen taas enemmän nukkumaanmenoa. Olen alkanut tuntea outoja vihan tunteita avokkia kohtaan. Kai se on jotain alkusoittoa väärään osoitteeseen. Pahempaa odotellessa.

On sentään jotain hyvääkin. Olen vihdoin alkanut tutustua ruumiiseeni jotenkin.  "Tämä on minua. Päivää, minä." Tökin itseäni kuin yrittäisin herättää nukkuvaa. Haluan parantaa itseni, muttei minulla taida vielä olla siihen keinoja. Ehkä jossain vaiheessa olisi hyvä idea mennä hierojalle. Kuulemma semmoinen vähentäisi makuuhaavojenkin syntymistä.


1.5.2009

Hups


Huomasin julkaistuani tuon edellisen viestin, että laitoin saavutuksiini vain koulutukseen liittyviä asioita. Niin mielensärkijämaista! Minähän olen saavuttanut paljon muutakin! Selvisin hengissä lapsuudestani, nyt ensimmäiseksi. Pyrin kaiken lisäksi helpottamaan kaikkien elämää siinä helvetissä ja onnistuinkin siinä. Autoin naapureita ja ylläpidin hyviä naapurisuhteita, kun muu perhe olisi jo hankkinut meille häädön jos oltaisiin kerrostalossa asuttu. Toimin nuorimmaiselle vanhempana silloin kun hän sellaista tarvitsi, eikä kukaan muu kyennyt sellaiseksi. Olen auttanut monia ystäviäni paljon. Olen suojellut siskoani. Olen auttanut veljeäni kun olen pystynyt. Olen saanut ystäviä. Olen hakenut apua itselleni ajoissa. Olen työskennellyt kovasti parantuakseni. Olen onnistunut oppimaan ihmissuhteista sen verran paljon, että kykenen ylläpitämään tätä nykyistä parisuhdetta avokin kanssa kaikesta huolimatta. Osaan ajoittain olla jo onnellinen, kaikesta huolimatta. Osaan monia taitoja, joita en ole voinut syntymäkodissani oppia, sillä siellä kukaan ei ole niitä taitoja osannut. Mielensärkijän standardeilla tämä kaikki ei edes tule mieleen, kun puhutaan saavutuksista, joten tätä kirjoittaessani sisäinen kriitikkoni on kadonnut jonnekin. Näiden saavutusten tyrmäämistä ei ole automatisoitu. Näistä osaan olla ylpeä. Miksen siltikään osaa arvostaa itseäni? Mitä siihen vaadittaisiin, oikeasti?


Jos olisi oikeus olla olemassa...


Tänään en selkeästi olisi halunnut mennä terapiaan, sillä muistin aivan varmasti, että se on klo 14, kun se olikin jo klo 13. Terppa soitti sitten kun oli vartin minua odotellut, että missäs viivyt. Lähdin pää kolmantena pyöränä polkemaan, ja onneksi terppa pystyi myös pitämään toisesta päästä vähän pidempään minua siellä, kun olin viimeinen asiakas tänään, mutta otti päähän.

Olen pohtinut ihmisen arvoa. Minun on kauhean vaikea keksiä perusteita itseni arvostamiselle, sillä en ylipäätään arvosta yksittäisiä ihmisiä kovin korkealle noin periaatteen tasolla. Minusta maapallo on aivan liian ylikansoitettu, ja ihmisiä voisi hyvin karsia. Ihmisen on pitänyt todella tehdä jotain yleisen hyvän edestä, että minä annan hänelle oikeuden olla olemassa. Minunkin siis pitäisi saavuttaa jotain todella upeaa ja hyvää, että olisin oikeutettu elämään. En ymmärrä sitä, miten joku voi saada ihmisarvon jo syntymässä. Miten se on mahdollista, eihän se lapsi ole vielä tehnyt mitään kenenkään hyväksi. Eihän siitä vielä tiedä, tuleeko siitä rikollinen vai hyväntekijä. Mutta sitten, jos alan miettiä jotain globaalia "karsintaohjelmaa", alan miettiä, mihin se raja pitäisi vetää. Voihan jostakin köyhästä slummin asukkaasta tulla vaikka uusi Einstein, jos ihmisiä ja siten koulutettavia olisi vähemmän ja resursseja enemmän ihmistä kohden. Minun on vaikea ottaa huomioon tässä päättelyssäni ihmisen potentiaalia ja kykyä kehittyä. Eli minä en voi olla arvokas, sillä en ole Kofi Annan tai äiti Teresa. Se, että minusta voi tulla seuraava Kofi Annan tai äiti Teresa, ei ole mikään syy sille, että minun kaltaiseni ihmishylkiö saisi olla olemassa. Pää poikki ja pinoon.

Olen oppinut mielensärkijältä tämän asenteen. Hänestä kaikki ovat saastaa, vaikka hän ei sitä suoraan sanoisikaan. Pistetään vain kaikki vammaiset, perinnöllisiä sairauksia kantavat, rikolliset ja hullut jonoon ja nappi niskaan. Kuluttavat yhteiskunnan varoja, mokomat, ja aivan turhaan. Ei heidän hoitonsa hyödytä mielensärkijää mitenkään. Ei väliä, vaikka heidän vammansa tai sairautensa tutkimus tuottaisi uusia ihmelääkkeitä tai tuottaisi uutta tietoa ihmiskehon toiminnasta. Ei väliä, vaikka heidän tapansa nähdä maailma kertoisi ihmisen psyykestä uutta tai jos he kykenisivät tuottamaan upeaa taidetta. Turhaa rahan menoa tuollaiset. Ihmisen pitää työskennellä kuin hullu saadakseen oikeutus olla olemassa se päivä. Ja seuraavana arvo pitää ansaita uudelleen. Kaikkien, paitsi mielensärkijän. Hänhän on kaikkia muita ylempänä, sillä hän tietää mikä on oikein ja arvokasta. Miten minä osaisin irroittautua tästä ajattelutavasta? Jos arvotan kaikki heidän saavutustensa ja lahjojensa mukaan, en voi arvostaa itseänikään, sillä vaatimustaso on asetettu niin korkealle.

Minussa on hyvää:

- Opin nopeasti uusia taitoja, jos haluan. Osaan etsiä tietoa ja opetella asioita. Osaan tunnistaa oikean tiedon melko hyvin, sillä minulla on jo valmiina laaja tietopohja monesta asiasta, ja tarkastan asioita useasta lähteestä.

- Olen empaattinen ihminen, vaikka tätä haittaakin se, etten osaa olla empaattinen itseäni kohtaan. En kestä toisten kärsimyksiä, ja haluan auttaa jos voin.

- Haluan ratkaista epäkohdat, jotka huomaan. Uskon, että ihminen voi vaikuttaa suuriinkin asioihin yllättävän paljon, jos vain alkaa tehdä asioille jotain valittamisen sijaan.

- Osaan järjestää isoja määriä tavaroita järkevästi hyvin tehokkaasti. Muistan myös hyvin, mitä olen laittanut minnekin ja myös mihin en ole koskenut. Voin muistaa nämä asiat vielä vuosienkin päästä hyvin.

- Olen ahkera ja pyrin hyviin tuloksiin. En halua aiheuttaa kenellekään vahinkoa.

- Osaan hillitä itseni hyvin monenlaisissa tilanteissa.

- Olen kätevä käsistäni.

- Tulen toimeen eläinten ja pienten lasten kanssa.

- Ihmiset pitävät minusta. Saan heidät tuntemaan itsensä tervetulleeksi joukkoon ja viihtymään.

- Osaan ilmaista itseäni hyvin sekä kirjallisesti että puhuen.

Ja kaikki nämä ovat turhaa, sillä en syntynyt näiden taitojen kanssa, vaan ne ovat seurausta siitä, että minulle on opetettu asioita koulussa, kotona ja olen oppinut seuraamalla. Minulla on ollut vain taipumuksia, ei muuta. Pelkät taipumukset ovat helpottaneet asioita, mutta nekin ovat turhuutta, sillä ne eivät vielä hyödytä ketään.

Huomaatteko, miten onnistun torpedoimaan kaiken, mikä voisi nostaa arvoani edes pykälän? Edes saavutukseni elämässä eivät merkitse mitään. Ei se, että valmistuin peruskoulusta hyvin arvosanoin. Ei se, että vaikka vihasin viulunsoittoa, sain tehtyä 2/3 perusopinnoista. Ei se, että pääsin ensimmäisellä yrityksellä sisään nykyiseen kouluuni. Peruskoulusta nyt on helppo saada hyvät paperit. Opettajat säälivät minua, ja päästivät minut soittokokeista läpi, koska tunsivat laiminlyöjän. Moni pääsi sisään paremmilla pisteillä. Opiskelin kyllä pitkään hyvää vauhtia, mutten ole vieläkään valmistunut. Huomaatteko, miten PASKA minä olen? SURKEA, AVUTON, PASKIAINEN, HYLKIÖ, IDIOOTTI, LAHJATON, VÄTYS! Kaulakiikkuun tuollainen maailmaa rasittamasta. Joku muu olisi näillä minuun uhratuilla luonnonvaroilla jo pelastanut ainakin yhden lajin sukupuutolta ja keksinyt jotain mullistavaa maailman ongelmien ratkaisemiseksi. Minä olen saanut itselleni vain hyvän syyn löhötä sohvalla ja syödä suklaata. SURKIMUS! Se minä olen.