22.6.2009

ÄÄÄÄÄ!! Pää hajoo!


Miten voi olla näin stressaavaa muuttaa kuukauden päästä? Pitää pistää kirje postiin, että otan paikan vastaan, pitää irtisanoa nykyinen asunto, etsiä uusi, kilpailuttaa muuttofirmoja, kysellä, kuka tulisi muuttomieheksi, heittää turhia tavaroita kierrätykseen, siivota, pakata, aargh! Pitää mennä nukkumaan ihan vain muuttouupumuksen takia keskellä päivää. Onneksi joka kuukausi ei tarvitse muuttaa. Ei missään olisi niin täyden palvelun muuttoa, ettei tarvitsisi itse tehdä mitään, ei edes maksaa?

21.6.2009

Huh huh


Juhannus, ja mitä minä teen? Googlaan kaiken mahdollisen tulevasta opiskelupaikkakunnastani. Selvitän, millaisen pyykinpesukoneen hankkisi, ja mitä ne maksavat. Lasken, onko meillä varaa ostaa uutta kirjahyllyä. Jos en hillitsisi itseäni, olisin jo rynnännyt pakkaamaan tavaroitakin. Nyt tiedän, että opiskelupaikkakunnallani on oppikirjoja paikallisessa kirjastossa vain käsikirjastossa ja sielläkin yksi kappale kutakin. Eli pitää ostaa kirjat, jos haluaa päästä niitä lukemaan joskus. Tiedän, mitä tapahtumia ja näyttelyitä paikkakunnalla järjestetään seuraavan kuukauden aikana, mitä turistinähtävyyksiä, mitkä ovat suurimmat työllistäjät, mikä on veroprosentti, miltä urheiluhalli ja uimahalli näyttävät, missä kaupungintalo on, mistä saa karttoja, mistä pitää pyöräillä opistolle, jos muutamme taloon a, mistä, jos muutamme taloon b...

Yritän siis sopeutua ajatukseen. Haluaisin hypätä koulun alkuun. Haluan ostaa kaikki kirjat, joissa lukee oppikirja takakannessa ja alkaa lukea. Haluan hankkia kaikki muutkin opiskelutarvikkeet ja -tarpeettomuudet. Haluan sopia ne elokuun terapiat nyt, haluan tehdä kurssivalinnat nyt, haluan, että ensimmäinen päivä olisi nyt, haluan tietää kaiken! En kyllä oikein tiedä, onko tämä innostusta, sillä samaan aikaan takaraivossa hakkaa ajatus, että hyvä jos tuo kaikki tapahtuisi jo nyt, niin pettymyskin iskisi nopeammin. Sillä enhän minä voi oikeasti tykätä siitä koulusta. En kuitenkaan tule kenenkään muun oppilaan kanssa toimeen. Kuitenkin pää hajoaa, en jaksa, en osaa, enkä lopulta enää tahdo. En osaa ajatella näistä, että ovat vain pelkoja, jotka eivät kerro todellisuudesta muuta kuin että minua jännittää. Pidän niitä tosiasioina, joihin pitää henkisesti valmistautua. En osaa vain heittäytyä sen innostuksen valtaan ja antaa mennä.

No, onpahan tullut myös käytyä kaikki mahdolliset nettikaupat läpi ja tehtyä toivelista tuparilahjoista. :) Sitä se hermostuneisuus teettää.

19.6.2009

Terapiatauko alkoi


Enpä ole vielä oikein sopeutunut ajatukseen. Tällä hetkellä yritän pysyä siinä ajatuksessa, että terapia oikeasti vielä jatkuu niin kuin ennenkin. Se on rauhoittava ajatus tässä kaiken "muutetaan vai ei" ja "pääsin!"-ajatusten keskellä. Yritän alkaa vähitellen sallia itselleni innostumisen tuosta kouluun pääsystäni. Ja siitä, että avokki oikeasti olisi niin ihana, että muuttaisi MINUN kouluni takia toiselle paikkakunnalle, josta ei tunne ketään. Terppa yritti sanoa, että nii-in, pariskunnat välillä tekevät päätöksiä yhteisen hyvän perusteella, ei sen mukaan, mikä on "oikeudenmukaista". Minusta olisi oikeudenmukaista, että minä kuljen, minähän sinne kouluun halusin. Mutta että muutettaisiin ja avokki joutuisi kulkemaan toiselle paikkakunnalle töihin, se olisi epäoikeudenmukaista. Eikös?

Muutenkin ajatus, että joku uhrautuisi minun haluamiseni vuoksi on aivan uskomaton. Ei meillä "kotona" semmoista... Jos minun halustani aiheutui vaivaa, niin ei tehty. Jos minun haluni ei aiheuttanut lisätoimia, niin saatettiin tehdä. Vain, jos minun haluni helpotti asioita, niin tehtiin. Paitsi jos se tarkoitti sitä, että mielensärkijän valta minuun olisi vähentynyt.

Olen tässä alkanut tajuta, että olen halkonut itseni. Olen jakautunut persoonallisuus. On olemassa kaksi minää: se fiksu ja ystävällinen kaikkien kaveri, joka syyllistyy kaikesta ja pyrkii olemaan täydellinen kaikessa, joka ei muista mitään pahaa. Ja sitten se hyväksikäytetty minä. Olen alkanut ymmärtää, että muistan hyväksikäytön vain niiltä ajoilta kun tämä halkominen ei ole ollut vielä kovin pitkälle kehittynyttä. Mutta muistikatkokseni, joiden aikana tein kaikkea outoa, kuten jätin käytettyjä kuukautissiteitä ympäri kämppää, loppuivat vasta teini-iässä. Onko minua käytetty hyväksi niin pitkään? Onko nämä kaksi minuutta mahdollista yhdistää? Miten minut onkaan rikottu!


16.6.2009

Pääsin!


Eilen tuli tieto, että olen päässyt ammattioppilaitokseen hakemalleni alalle. Nyt menee sitten moni asia elämässä uusiksi. Avokki nimittäin ehdotti, että muutettaisiin opiskelupaikkakunnalleni, ettei minun tarvitsisi kulkea ja asua asuntolassa viikkoja. Eihän me silloin nähtäisikään kuin viikonloppuisin. Pitää vielä miettiä, mitä tekee. Muuttaminen on aina oma prosessinsa. Ja terapiaan pitäisi sitten kulkea tunti bussilla. Saa nähdä... Mutta pääsin! :)


14.6.2009

Miksi aina yöllä?!


En saa unta. Hampaita pesiessä muistin, miten mielensärkijä antoi selkään "isän kädestä". Remmiä tuli koko selän ja takapuolen täydeltä. En edes muista, mitä tein, että hänen mielestään ansaitsin ison miehen täyden raivon kolmevuotiaana, mutta kun menin sänkyyn, muistin muuta. Muistin, miten ryömin käsieni varassa mattoa pitkin karkuun päästäkseni pois lyöntien alta. Muistin, miten huusin äitiä, mutta hän katsoi minua itkien ja käveli pois. Sen jälkeen mitkään lyönnit eivät enää tuntuneet miltään, minusta oli pala leikattu pois. Syy tämän muiston tarkentumiseen voi olla se, että onnistuin polttamaan selkäni auringossa, ja nyt sitä kirvelee. Samoin kuin sitä kirveli selkäsaunan jälkeen.

Avokki nukkuu autuaana. Onnekas. Minä valvon ja selaan nettiä että saisin muuta ajateltavaa... Voi luoja, että olen väsynyt. Mutta unta ei saa, ei vaikka kuinka itkisi väsymystään. Ahdistus on taas voimakkaampi kuin uni. Miten minä oikeasti selviän terapiatauosta? Pitäisikö samantien soittaa suljetulle, että ottavat minut vahdittavakseen? Sisälläni kasvaa tarve huutaa, oksentaa sisuskalunsa pihalle ja repiä ranteet auki. Silti en tunne mitään. Tiedän, että on tarve, siksi tiedän, että joku osa minusta tuntee, mutta minä en tunne mitään. Minä en elä. Minä en ole tämä ruumis, minä en asu tässä ruumiissa. Tehkää ruumiilleni mitä vain, se ei satu sillä tämä ruumis ei ole minun. Minä en ole kotona ruumiissani, olen pysyvästi lomalla jossain aivan muualla. Siksi en huomaa palavani auringossa ennen kuin on liian myöhäistä, ellen koko ajan vahdi, milloin ihoa alkaa poltella. Siksi en halua syödä, vaikka on nälkä, koska en tunne nälkää. Siksi voin olla menemättä vessaan, vaikka rakko olisi räjähtämässä. Minä en omista tätä ruumista, se on ryöstetty minulta. Eikä missään ole poliisiasemaa, jolta sen voisi periä takaisin.

Voisinkohan pyytää avokkia ostamaan minulle pari tavaraa, jotka soisivat minulle nyt lohtua? Minusta tuntuu, että jos saisin jotain sellaista, jota olen aina salaa halunnut, jotain omaa, jotain, jonka hankinnassa ei mielensärkijän mielestä ole mitään järkeä, minä voisin parantua vähän. Minä saisin omistaa jotain, joka mielensärkijän mielestä on turha ja arvoton, ja minä saisin nauttia siitä täydestä sydämestäni. Minä saisin iloita, eikä kukaan voisi viedä sitä minulta pois. Hmm.... Tajusin juuri, että shoppailen ostaakseni itseni vapaaksi. Ei, se oli jotain muuta. Jotain, miksi shoppailen. Mutta ajatus karkasi. Löytäisinköhän sen uudelleen terpan kanssa maanantaina? Toiseksi viimeinen kerta ennen taukoa. Pelottavaa.

Jotenkin se liittyi tuohon, ettei hankinnassa olisi mielensärkijän mielestä mitään järkeä. Ja että vaikka kaikki rahat menisivät, pitää silti saada. Ja jos kaikki rahat menevät minun onneeni, se on mielensärkijän mielestä hulluutta. Että  minun pitää saada olla järjetön. Vapaa vihdoin siitä odotuksesta, että minun pitää olla se ainoa järkevä. Ja jos minä tavaroiden kautta löytäisin itseni. Ainakin palan itseäni. Selvittäisin, mistä minä pidän, mistä en ja osaanko ostaa hyviä tavaroita, jotka eivät myöhemmin kaduta. Ehkä siinä on samaa kuin vaatekaapin sisällön uusimisessa. Näkevätkö kaikki lukijat tässä nyt jonkin suuren oivalluksen, jota minä en tavoita? Äh. En minä muista sitä ajatustani, jonka tuossa sain. Mieli on liian vikkelä tarkkailijan siepattavaksi.

12.6.2009

Äh


Niin se vaan lukko pamahti uudelleen kiinni, vaikka kokeilin selkää varoa. Hitsi vieköön. Pitää kyllä harkita, että kävisi hierojalla näyttämässä selkäänsä. Jos nuo kireät lihakset eivät hieronnan jälkeen niin helposti pamauttaisi lukkoa takaisin. Ei tainnut jäädä kahteen kertaan, ei.

10.6.2009

Jäsenkorjaajan runnottavana


Tänään sain vihdoin aikaiseksi soittaa ja sopia ajan jäsenkorjaajalle, jonka hoidon laiminlyöjä lupasi maksaa. Sainkin ajan heti samalle päivälle. Mies tiesi heti missä vika on: Lukko 4. ja 5. nikaman välissä. Ruksautti lukon auki, viikon päästä tarkistetaan selkä uudelleen. Nyt pitää juoda paljon, välttää kumartelua ja kiertämistä kaksi päivää ja välttää suuria ponnistuksia. Se sopii hyvin, sillä tänään olen jo pessyt kolme koneellista pyykkiä, pessyt ikkunan, tiskannut käsin ja koneella ja vienyt paljon tavaraa varastoon. Nyt siis on erittäin soveliasta vain löhötä. :)  Hyvä, ettei itse tarvitse tuota kustantaa, kahden käynnin hinta on 110€.

8.6.2009

Parempi päivä


Tänään nukuin "vain" puoli kuuteen illalla. Sitten nousin ylös, siivosin, imuroin ja pesin lattiat. Ihmeellistä. Menin avokin kanssa nukkumaan yhdeltätoista, mutta minä mitään nukkumaan ruvennut. En saa unta, en sitten millään. Hittolainen. Rupesin juttelemaan koneella kaverin kanssa, ja siinä sitten ruvettiin puhumaan työn etsimisestä. Päädyin työkkärin sivuille selaamaan, mitä olisi tarjolla, ja muistin jakaneeni mainoksia joskus ennen muinoin. Hirvittävää hommaahan se on, jota ei jaksa jos ei ole pakko, mutta ajatus alkoi houkuttelemaan. Saisi tehtyä jotain "oikeaa" työtä, edes vähän. Saisi vähän rahaakin. Todella vähän, mutta olisi sekin jotain.

Nyt on vähitellen ruvennut jännittämään, pääsenkö sinne kouluun, jonne olen hakenut. Tämän kuun lopulla pitäisi senkin selvitä. Jos pääsen, minulla voisi sitten vuoden päästä olla sen alan kesätöitä. Voisin vihdoin alkaa maksaa pois opintolainoja, joita aikoinaan oli pakko nostaa. Ah, miten ihana ajatus. Ei niitä ihan harjoittelijan palkoilla yhdessä kesässä makseta, mutta valmistuttua sitten. Valmistuisi edes joksikin. Sitten olisi edes jokin arvo.


6.6.2009

Oman kropan uumenissa


Nyt on taas nukuttu. Heräsin vähän enemmän vasta illasta, jolloin pakottauduin ylös ja syömään ja juomaan. Heikko olo oli, piti mennä heti pakollisten itsensä ravitsemisten jälkeen takaisin nukkumaan. Tuossa puoli 2 sain itseni uudelleen sängystä ylös. Olen nähnyt painajaisia jos minkälaisia, minkä lisäksi jossain vaiheessa luulin makaavani sängyssäni hereillä ja kuulin vaatteiden kahinaa. Aivan, kuin joku olisi käynyt läpi takkeja eteisessä. Koska avokkikaan ei ole nyt kotona, tuo oli aivan hiton pelottavaa. Kun lopulta sain itseäni vähän enemmän hereille, ääni loppui. Silti oli pakottava tarve päästä käymään asunto läpi, ettei täällä vain ole ketään. Yritin saada itseni liikkeelle, ja luulin onnistuneeni, kunnes taas heräsin. Ja taas kahina loppui. Tappelin itseäni ylös, ja sen mukaan, kuinka unessa olin, kahina joko kuului tai ei. Lopulta nukahdin niin syvästi, etten enää tajunnut tuosta taistelusta mitään. Sen sijaan näin unia, joissa oli murhia kuin telkkarin jännärissä. Ensin seikkaili Mrs. Marple, sitten Sherlock Holmes. En tajunnut juonesta hölkäsen pöläystä kummassakaan. Jälkimmäisestä jäi mieleen, että Holmes joutui naamioitumaan naiseksi, rakastui mieheen joka olikin nainen, ja pihatiellä piti tappaa käärme, joka ei suostunut kuolemaan millään. Huh.

Hirveä yö, ja vielä se jatkuu. Aamupalaakaan ei voi syödä, kun maito on loppu ja tarjolla on vain muroja. Päivällä minun pitäisi pitää yksi tapahtuma, mutta saa nähdä... Lääkkeetkin ovat taktisesti loppu, kun torstaina unohdin käydä apteekissa. Eli huomenna ollaan sitten pahimmillaan myös viekkareissa. Kirjoittaminen on hiton vaikeaa, kun tämä koordinaatio ei oikein pelaa. Joskus myöhemmin lisää. Miksi kroppani vihaa minua?

3.6.2009

Kyllä, minun pitää!


Tänään terapiassa päädyttiin puhumaan aiheesta, olenko selviytyjä. Minun mielestä en ole, terpan mielestä olen. Kävi ilmi, että meillä on aivan eri käsitys "selviämisestä". Terpalle riittää, että selviää hengissä. Minun mielestäni selviytyjä on taistelija, joka kaiken karmeuden keskeltä nousee kuin lootus mudasta ja tekee siitä mudasta vielä jotain ihanaa kaikille ympärillään. Eli hengissä selviytyminen ei riitä. Pelkkä selviytyminen ei riitä. Pitää tehdä enemmän. Pitää Ratkaista kaikkien ongelmat pohjamutia myöten, Selvittää kaikkien ihmissuhdesotkut ja kaikki tämä pitää tehdä lapsena. Lapsen lähtökohdista ja lapsen kyvyillä. Jos joku vaatisi tällaista naapurin lapselta, olisin pöyristynyt, mutta kun kyseessä olen MINÄ, jonka PITÄÄ olla yli-ihminen tai ei kelpaa, niin tottahan toki MINUN PITÄÄ pärjätä ja pelastaa koko perhe. MINUN PITÄÄ selvittää vanhempieni mielenterveysongelmat, rahaongelmat, jaksamisongelmat, työongelmat...

Tajusin terapiassa senkin, että laiminlyöjä on sovittanut tämän viitan harteilleni jo synnytyslaitoksella, ellei jo aiemmin. Jahka minä synnyn, mielensärkijä muuttuu, tasaantuu, rauhoittuu. Pysyy sinä mukavana miehenä, joka hän oli suhteen alussa. MINUN PITÄÄ pitää mielensärkijä rauhallisena. Jos mielensärkijä suuttuu, se on MINUN epäonnistumiseni. Terapeutti huomautti tähän, että minähän teen vanhemmistani syyntakeettomia. Se on ainut keinoni ylläpitää kuvaa hyvistä vanhemmista. Totta, mutta minkäs teet asialle. Kun aloin sovittaa päähäni palikkaa "minun ei tarvitse vastata kaikesta", esiin nousi pikkutyttö, jonka mielestä minkään muun vaihtoehdon ajatteleminenkin oli niin suuri kauhistus, ettei sellaisesta saanut edes uneksia. Tuo pikkutyttö on pukeutunut vaaleanpunaiseen juhlamekkoon, mutta hänen vatsansa on viilletty auki ja suolet roikkuvat pihalla. Kun yritin suostutella häntä sallimaan se ajatus, ettei minun tarvitse vastata ja huolehtia kaikesta, hän rupesi itkemään hysteerisesti ja repimään suoliaan pellolle: "Eiiii! Minä haluan kadota, kadota! Ei saa!"

Kun terapeutti sitten ehdotti tähän mahdollisuutta, että minä en ole ansainnut saamaani kohtelua yms., pikkutyttö vastasi "minä olen norsu!". Mitäs siihen sanot? Terapeutti kyseli, millainen norsu. Lopulta kävi ilmi, että norsu on paksunahkainen, ei tarvitse vanhempia ja suojelee siskoa. Pitääkö minun ikuisesti olla sellainen? Onko minun elettävä siskon elämä hänen puolestaan? Ei edes siskoni halua sitä, mutta minä vaadin itseltäni hänen suojelemistaan kaikelta. Siis aivan kaikelta. Jos asteroidi on iskemässä siskoa päähän, minun pitää ehtiä väliin. Aivan naurettavaa. Vaatimukset ja todellisuus eivät ole enää missään kosketuksessa keskenään. Miten se pikkutyttö saataisiin uskomaan, ettei enää tarvitse? Että nyt saa leikkiä ja olla se pikkutyttö ilman vaatimuksia?


2.6.2009

No nyt!


Viime "yönä" (menin nukkumaan jo puoli 8, heräsin puoli 12) näin kolme erilaista unta. Ensimmäisessä hullu tiedemies päätti, että olen hänen tyttärensä, ja tuhosi puoli maailmaa yrittäessään pakottaa minut kiltin tyttären rooliin. Toisessa olin Tupu, Hupu ja Lupu, jotka joutuivat viemäreissä asuvan jengin vangeiksi. Kolmannessa unessa olin metrossa, jonne iski 2 terroristia. Heillä oli ase, jolla sai ihmisen jäädytettyä, ja vieläpä niin, että jos tuo ihminen kosketti jotakuta ennen lopullista jäätymistään, hänkin jäätyi. Jäätymisvirus siis. Tuon kolmannen unen jälkeen jäin pitkäksi aikaa sänkyyn makoilemaan puolihorteessa ja mietin, mitä nämä unet yrittävät minulle kertoa. Sitten tajusin. Ne kertovat minulle tunteista!

Ensimmäinen uni kertoi minulle, etten halua olla mielensärkijän tytär, vaikka hän mitä yrittäisi pakottaakseen minut siihen. Lisäksi se kertoi, etten hyväksy hänen tapaansa käyttäytyä. Toinen uni kertoi, etten halua alistua muiden tahtoon. En halua saada ihmeellisiä ohjeita, joita pitää noudattaa täydellisesti, vaikkei edes ymmärrä, mitä on pyydetty (mielensärkijä antoi usein tällaisia ohjeita). En halua, että minut pakotetaan tekemään asioita, joita en halua tehdä. Haluan saada päättää itse asioistani, missä asun ja missä kuljen. Kolmas uni kertoi peloistani. Pelkäsin unessa montaa asiaa: Että jäädyn, että jäätyminen jää pysyväksi, ettei siitä parane edes sulamalla jne. Ymmärsin jälkeenpäin, että tämä kertoi peloistani tosielämässäkin. Pelkään tulevani mielensärkijän kaltaiseksi. Pelkään, etten parane kokemastani millään. Pelkään, että tapahtunut on leimannut minut iäksi.

Ymmärsin myös monia muita uniani. Painajaiseni kertoivat monesti juuri peloistani. Uni, jossa jääkarhu ajaa minua takaa, kertoo puhtauden ja viattomuuden menettämisen pelosta. Maahan ilmestyneet mustat aukot samassa unessa taas kertoivat katoamisen pelosta. Piti joko kadota päästäkseen turvaan jääkarhulta tai alistua jääkarhun armoille. Moni unistani jäi silti yhä ilman selitystä. Kuten uni, jossa menen kaupunkiin opiskelemaan noidaksi. Mutta ymmärsin, että musta vihan lohikäärme on ensimmäinen kissani. Japanilaisen uskomuksen mukaan kissa muuttuu kuollessaan lohikäärmeeksi. Lohikäärme on siis paras ystäväni. Vihani on paras ystäväni. Sitä minulle on yritetty sanoa. Jotenkin nämä oivallukset olivat lohduttavia. Minä tunnen jo itseni, en vain vielä tietoisella tasolla. En ole hukannut itseäni lopullisesti.

1.6.2009

Elämä on perseestä


Nuorimmainen oli täällä pelaamassa Wiillä kaksi päivää. Hänen lähtönsä laukaisi jotain. Aloin pelätä mielensärkijää aivan hulluna. Pelkään, että hän tulee ja tappaa. Tämä on pienen lapsen pelkoa, kaikenkattavaa kauhua. Avokin hali lohduttaa, mutta hän ei oikein tunnu ymmärtävän sen tärkeyttä minulle, sillä halit kestävät vain hetken, sitten hän kyllästyy tai tulee liian kuuma. Kai minä muistin nuorimmaisen myötä, millaista oli elää sen hullun luona. Kai minä tajusin, etten missään nimessä haluaisi palata siihen. En olisi halunnut päästää häntä pois, toisaalta halusin vain päästä rauhaan Wiin pelien ääniltä, halusin nukkumaan oltuani sosiaalinen 2 päivää. Rajansa kaikella.

Epäilin ensin saaneeni auringonpistoksen. Päätä särkee, vatsassa velloo. Yritin nukkua huonoa oloa pois, juoda vettä jne. Ei toimi. Otin särkylääkkeen, auttoi vähän. Otin Tenoxia, vaikutusta odotetaan. Minä en halua tuntea näin! Paha olo, vaikka päivä oli niin mukava. Miksi, miksi aina minä? Niitä kohtia, joita ei särje, vaivaa jokin ihme jännitys, niin kuin "taistele tai kuole"-mentaliteetilla. En saa millään pohkeitani rentoutumaan, en hauiksiani, en niskaani. Haluan lyödä ja potkia. Muistan, miten yritin "ulostaa" mielensärkijän peniksen. Hän löi minua päähän siitä hyvästä, lakkasin yrittämästä. Miksi tämmöistä pitää aina muistaa, kun minulla on muutenkin surkea olo? Ei tahdo, ei halua. Milloin tämä loppuu? Mihin tämä loppuu? Loppuuko tämä?