28.7.2009

"Et ole humalassa, jos voit maata lattialla pitämättä kiinni."


Alkaisipa terapia taas. Olen aivan sekaisin. Muutto ahdistaa, koulun alku ahdistaa, kaikki ahdistaa. Eikä sitten ahdistakaan. Masentaa, muttei masenna. En oikein osaa olla mitään mieltä mistään. Onko tämä jotain odottavalla kannalla olemista? Päässä joku huutaa, ettei halua muuttaa, ei halua aloittaa koulua, ei halua muuta kuin paeta takaisin muuttumattomuuteen. Mutta se ei suostu kertomaan, miksi. Mitä se pelkää? Uutta alkua, uutta mahdollisuutta, onnistumista? Vai tietääkö se minusta jotain, joka johtaa siihen, ettei koulun käynnistä tule mitään? Ääni vaikenee heti, kun kysyn liian vaikeita, eikä suostu ottamaan hahmoa.

Suku haluaa minut taas sinne vierailemaan. En halua mennä ennen kuin olen puhunut terpan kanssa kaikesta tapahtuneesta. Ehkä sitten olisin valmiimpi. Ainakin olisin käsitellyt tapahtunutta jollain tasolla. Nyt olen ollut päivisin liian kiireinen, jotta olisin ehtinyt murehtia menneisyyttäni. Uniani en muista, mutta heräilen öisin enkä meinaa saada unta. Ehkä se tästä. Uusi päivä neuvon antaa, terppa pään selkiyttää.

K:n linkki: http://www.sideroad.com/Leadership/change-effects-brain.html

22.7.2009

Uusia unia


Muutto väsyttää. Menin eilen nukkumaan jo kuudelta iltapäivällä ja heräsin vasta puoli 12 tänään. Näin kyllä todella paljon unia. Ja hirveän pitkiä. Samoin toissayönä. Toissaöisessä unessa olin Aku Ankka, joka pystyi koskettamaan vettä ja sai sen "jäätymään" peileiksi. Ihmiset suuttuivat minulle tästä, ja jouduin pakenemaan heitä jossain satamassa. Valitettavasti he pääsivät vettä pitkin perässäni niitä peilejä pitkin. Niitä syntyi veden pinnalle, vaikka sukelsin. Lopulta pääsin rannalle, joka oli eduskuntatalon portaat. Olin taas ihminen. Joku mies ehti rantaan ensimmäisenä. Hän selitti minun tehneen väärin ja olevan vaarallinen. Siksi hän veti vedestä punaisen viltin, jonka hän levitti polvilleni ja naulasi sen kiinni portaisiin niin, etten päässyt ulos. Sitten kaikki vainoojanikin naulattiin portaisiin samalla tavalla, niin, että jokainen porras oli aivan täynnä. Sitten haluttiin keksiä joku tapa, jolla minua voitaisiin vahtia paremmin. Paikalle perustettiin jokin virasto, johon minut pistettiin töihin. Koko paikan homma oli vain vahtia minua. Kävin sitten siellä töissä. Kävin myös puistossa paikan ulkopuolella ulkoiluttamassa koiria. Siellä oli jokin koiranäyttely tms. Joku musta, iso bokseri ei osannut käyttäytyä, ja hyökkäsi villakoirani kimppuun. Se halusi jotenkin lisääntyä tms. Sitten yhtenä päivänä minulle tuli töissä ihme olo, ja lensin ikkunasta ulos, vaikka minua yritettiin estää. Minusta tuli maaemo. Olinkin maan alla, ja kun nousin istumaan, kaikki maa Maapallolla olikin minua. Olin tehty maasta. Ihmiset kuolivat tippuessaan meriin. Meristä nousi mies, joka oli tehty pelkästä vedestä. Hän näytti aivan joltain Poseidonilta (vaikka myöhemmin unessa hän näytti välilä aivan mielensärkijältä). Hän selitti minulle, että meidän tuli lisääntyä ja perustaa uusi Maa. Niinpä sitten saimme lapsen, josta tuli uusi planeetta. Merimies syyti myös kaiken näköistä tavaraa uuden planeetan maalle, mutta sitä tuli niin paljon, että maa uhkasi hukkua, yritin sanoa siitä, mutta hän ei välittänyt. Onneksi uuden planeetan asukkaat keksivät rakentaa rantavalleja, jotta he pysyivät pinnalla.

Jossain toisessa unessa samalta yöltä olin henki, joka kulki kylän yllä. Pystyin sytyttämään taloja tuleen tai saamaan kaikki kukat ja kasvit kasvamaan heti täyteen loistoonsa. Yhdessä talossa oli sairas nuori nainen. Yritin ilahduttaa häntä pistämällä hänen koko puutarhansa täyteen kukkia. Sitten unessa seurattiin miestä, joka teki kuolemaa. Häntä kuljetettiin pyörätuolissa paikasta toiseen. Hän oli poliitikko, ja halusi saavuttaa tavoitteensa ennen kuolemaansa. Hän hankki jostain firmasta henkivakuutuksen ehtiäkseen. Sitten joku hänen vastustajistaan tappoi hänet. Firma herätti hänet henkiin uudessa ruumissa, ja hän pystyi taas kävelemään. Hänet valittiin presidentiksi, ja hän saavutti tavoitteensa. Silloin tajusin, että tuo mies oli Putin. Jatkoin matkaani läheiselle torille, jossa oli levitetty jokin suuri kangas koko torin poikki. Siellä valmistauduttiin johonkin suureen juhlaan, mistä syystä kangas piti maalata vesimeloneilla. Joku tummaihoinen mies lähti paikalta paikalliseen slummiin. Hän pääsi sisään, koska pystyi jotenkin muuttamaan muotoaan. Hän oli jokin slummilaisten jumala, mutta nämä eivät tienneet sitä. Hän kulki ympäriinsä slummin eri myyntikojujen keskellä ja osti itselleen puuesineitä.

Viime yönä näin sitten sellaista unta, että olin jonkin tutkimusmatkailija ryhmän mukana afrikassa. Ajoimme autolla kylään, jossa asui ihmissyöjiä. Jotenkin kävi niin, että minä olinkin heidän lapsensa. Yritin lähteä pois, mutta päädyin jollekin ihme ostoskadulle, joka mutkitteli paikasta toiseen, ja päätyi lopulta jonnekin hotellin pihaan. Sitten lähdimmekin takaisin kylään. Aikaa oli kulunut vuosia, ja kylä oli hylätty. Olin surullinen siitä. Paikka oli enää museona.

Sitten näin hyvin sekavaa unta, jonka alkupuolella olin vanhalla puulaivalla, joka kulki maailman meriä. Löysimme uponneen laivan, ja jotenkin pystyimme sukeltamaan sen luo. Hukkuneet esittelivät meille jonkin uuden raamattunsa, jota he halusivat puolustaa viimeiseen pisaraan asti. Taistelimme heitä vastaan. Sitten maailma olikin enää taistelutannerta. Tämä osa unta oli mustavalkoinen, kun alku oli ollut värillinen. Oli pahoja henkiä, jotka pyrkivät syömään kaiken, ja niitä pääsi karkuun vain hyppäämällä polttouuniin.  Pahat henget pystyivät myös syömään toisiaan. Lopulta ne halusivat vain saada selville, kuka oli kaikista vahvoin ja pystyisi syömään kaikki muut. Sitten uni muuttui taas värilliseksi. Lopputilanne oli, että jokaisen pahanhengen sisällä oli toinen, ja ne olivatkin jumalia. Jokainen jumala oli omassa maailmassaan, jota se hallitsi. Menin pienimmän jumalan maailmaan, joka oli siis kaikkien muiden jumalten maailmojen sisällä. Maailma oli kuin muinainen Egypti. Siellä oli epäoikeudenmukaisuutta, mutta kuitenkin kaikki pyrkivät hyvään. Roope Ankka piti yhteyttä jumalaan, ja kirjoitti suureen lakikirjaan aina kansalaisten pyyntöjä, joista tuli sitten uusia lakeja. Tupu, Hupu ja Lupu halusivat saada isänsä vapaaksi vankilasta, sillä hän oli siellä syyttömänä, kuten moni muukin. Sitten maailman jumala heräsi. Hän halusi auttaa ja kulki mustan pantterin muodossa maailmansa halki. Jotenkin hän haavoittui, ja hyppäsi itseään esittävän patsaan sisään, johon siihenkin ilmestyivät samat haavat. Jumala pakeni sitten ihmisen muodossa viidakkoon. Hänen ihmisensä seurasivat häntä huolestuneena, ja löysivät jumalansa tuskissaan kieriskelemästä suuresta lasilaatikosta, joka oli täynnä torakoita. He vetosivat tähän, että he tarvitsivat tätä. Jumala sai voimansa takaisin, nousi laatikosta ja muuttui mustaksi pantteriksi. Hän oikaisi kaikki maailmansa vääryydet ja Tupun, Hupun ja Lupun isä pääsi vapaaksi. Kaikki iloitsivat. Sitten siirryttiin toiseen maailmaan, jota mielensärkijä hallitsi. Siellä oli jatkuva taistelu käynnissä. Kaksi eri puolta, uusi ja vanha, halusivat tuhota toisensa. Toinen puoli oli kortteja, toinen hahmoja. Kortit piiloutuivat hahmoilta rakentamalla itsestään erilaisia hahmoja, mutta jäivät kiinni. Lopulta kaikki oli vain kortteja, jotka yrittivät tuhota toisiaan. Lopulta kaikki kortit oli käytetty, ja piti alkaa painaa uusia. Uudet kortit taas tuhosivat toisensa, piti painaa uusia jne.

Tunnen, että unet ovat hyödyllisiä, mutta suurin osa niistä on vain jotakin aivan ihmeellistä. Miksi haluan lisääntyä maaemona mielensärkijän kanssa ja vielä nautin siitä? Mitä ihmeen pahoja henkiä, ja miksi niin paljon jumalia?

20.7.2009

Muuttoahdistus iski


Eilen aamulla saatiin auto lainaan, että voidaan käydä hakemassa muuttolaatikoita. Silloin vasta tajusin, että tässähän ollaan muuttamassa! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Paniikki! En minä halua muuttaa! En halua mennä sinne kouluun! En, en en! Mitä, jos teinkin väärän ratkaisun? Mitä, jos vain palautetaan auto, perutaan muutto ja pidetään kaikki ennallaan? Jos ei tee mitään, ei voi epäonnistua, eikös? ÄÄÄÄÄÄÄ!

Tavaroita pakatessa iski uusi ahdistus. Meillä on liikaa tavaraa, mutten uskalla luopuakaan mistään. Hirmuinen vastustus: Minua ei saa pakottaa luopumaan mistään! Muutto pakottaa, joten ei muuteta! Olisihan se järkevää karsia. Mitä minä esimerkiksi teen seitsemällä takilla? Onhan siinä tietysti talvitakki, untuvatakki, syksytakki, kevättakki, sadetakki, juhlatakki ja kesätakki, eli kaikilla on ihan "järkevä" syy olla olemassa, mutta hitsi, miten paljon ne vievät tilaa! Toisaalta, minä en ole kuin avokki, joka pystyy kulkemaan kesät talvet samalla farkkutakilla. Jos tulee kylmempi keli, hän lisää pitkät kalsarit, hanskat ja pipon ja painaa menemään. Minä en tarkenisi! Koriste-esineitä, joista karsia, ei ole, kun en ikinä ole tykännyt keräillä mitään posliinieläimiä tms. Kirjoja meillä ei ole kuin opiskeluun liittyviä, ja niitä ei voi karsia. Huonekaluja kaikkia käytetään, joten niitä ei voi karsia...

Voi kun voisi valittaa terpalle ja julistaa jättävänsä koko koulun kokeilematta. Avokille ei tämän muuton keskellä kehtaa alkaa puhumaan, että olen alkanut epäröidä. Menettäisi vain hermonsa muuttolaatikkopinon alla. Kuten hän tänään totesi, muuttaminen ei ole ihmisten hommaa. Muuttolintujen, joidenkin hyönteisten ja muuttomiesten hommaa, mutta ei ihmisten.

Nyt pitäisi jo nukkua, mutta uni ei tule. Joku ihme muuttoahdistus on pesiytynyt mahalaukkuuni, ja nyt närästää niin, ettei parane mennä makuulle. Otin Samariinia ja Oxaminia, jos tuommoinen yhdistelmä tekisi jotain. Kohta voisi tehdä uuden yrityksen. Huomenna (tänään) pitäisi jo klo 9 olla menossa, että ehditään hoitaa kaikki tarpeelliset muuttoasiat, joihin tarvitaan autoa. Tekemättömien asioiden lista on kilometrin pituinen... Uusi digiboksi, vakuutusten hoitaminen, osoitteenmuutoskorttien lähettäminen, pakkaaminen, muuttomiesten värvääminen, hankintoja sieltä, täältä ja tuolta, tikkaiden lainaaminen, talonmiehen kiusaaminen, sekoittajan vaihtaminen... Unohdin varmaan puolet. Tämmöinen on todella rasittavaa ja rankkaa, kun on ensin maannut kaksi vuotta tutustumassa päänsä sisältöön. Tänään oli vihdoin semmoinen tunne, että alan ymmärtää, millaista elämä on, kun ei ole jatkuvasti paniikissa, pystyy elämään hetkessä. Ei tämmöistä voi pistää uuteen, pelottavaan kouluun, kun se vasta yrittää selvittää, mitä oleminen on!

17.7.2009

"#¤%&/()=)(/&%¤#!!!


Jos voi nousta kahdella väärällä jalalla, minä tein eilen niin. Koko päivän otti päähän. Siitä huolimatta yritin olla mukava kaverille, joka tarvitsi apua, ja auttelin häntä monta tuntia. Hän sitten kiitokseksi tarjosi pitsaa, jota söin liikaa. Tiesin, että olin menossa illalla leffaan avokin kanssa, ja arvelin etten auttamiselta ehdi enää syödä ennen sitä. Vielä mitä. Avokki yllätti, ja halusi viedä minut syömään ennen leffaa. Yritin olla mukava (ja ajattelin, että avokilla on hurja nälkä eikä halua ruveta kokkaamaan), joten suostuin ja tilasin itselleni vain salaattia. Kun sitten menin aterian lopuksi sanomaan, etten jaksa syödä lautasta tyhjäksi, kun olen vielä niin täynnä pitsaa, kylvin tuhon siemeniä, vaikken sitä vielä tiennytkään. Olisi pitänyt arvata jotain siitä, että avokki halusi sittenkin ostaa karkkia ennen leffaa, vaikka ennen lähtöä hän oli puhunut, ettei osteta, kun hän on laihiksella. Menimme leffaan (Ice Age 3D). Minä en siitä kauheasti tykännyt. Ehkä johtui siitäkin, että 3d-lasit valuivat koko ajan nenältäni. Minulla on kai liian pieni nenä. No, avokki tykkäsi. Olin tyytyväinen, että ainakin olin saanut hänelle mukavan illan. Kunnes tultiin kotirappuun ja avautuminen alkoi. Hänestä olisi kuulemma mukavampi viedä minua syömään, jos minulla oikeasti olisi nälkä. Ei auttanut, kun sanoin, että jos et olisi vienyt, nyt minulla olisi kiljuva nälkä. Olisi kuulemma mukavampi tulla kotiin, jos keittiö olisi siivottu (aina!?). Ei auttanut, että olin nukkunut pommiin ja myöhässä kaverin luota, silti olisi pitänyt siivota. Olisi mukavampi asua minun kanssani, jos heräisin aamulla samaan aikaan kuin hän. Ei auttanut, kun sanoin, että minä en käy töissä, enkä ymmärrä, miksi pitäisi herätä klo 7 joka aamu... Helvetti oli irti, kaikki oli minun syyni ja avokki purki pahan olonsa minuun.

Tänä aamuna sitä sitten oli erittäin hyvä syy herätä naama väärinpäin. Avokki oli mököttänyt koko illan, ja huomasin että hän oli aamupalaksi etsinyt sen ainoan vähänkään makean lohtusyömisen ja löytänyt sen minun laukustani. Pidän siellä rusinoita siltä varalta, että innostun pyöräilemään vähän kauemmas tai muuten olen pois kotoa pitkään, ettei verensokeri pääse laskemaan liian alas. Nyt sitten on minun vikani sitten sekin, että avokin laihis meni pieleen, kun oli tuommoista "karkkia" tarjolla. Voihan tööt. Siitä huolimatta päätin, etten ala mököttämään kuten hän, vaan siivosin täällä tavarat paikoilleen ja tyhjensin astianpesukoneen. Pistin jopa pyykit koneeseen, kuten olin eilen luvannut. Nyt alkaa vituttaa tämä katumusharjoittelu. Tekisi mieli laittaa eteiseen lappu "Haista vittu!" ja lähteä ilman muuta ilmoitusta sukuloimaan toiselle paikkakunnalle. Mutta se ei olisi kypsää, eihän. Silti olen loukkaantunut. Minä yritin olla mukava, ja avokki kostaa sen mököttämällä. Mitä minä sille voin, jos hänelle tuli leffan loppupuolella huono olo. Loukkaavaa on sekin, että hän käy tonkimassa minun laukkuni ja syö lupaa kysymättä minun rusinani.

Pitäisikö minun nyt olla joku erittäin ihana puoliso ihan vain siksi, että avokki suostui muuttamaan minun opiskeluni takia toiselle paikkakunnalle? Onko hän nyt pettynyt, kun en ole kiitollisuudesta polvillani joka välissä? Onko hän pettynyt, kun hänen uhrautumisestaan huolimatta en muuttunutkaan kodin hengettäreksi, jonka ainoa onni on hänen hyvinvointinsa, ja joka ei ole minkäänlainen toipilas? Äh. Olisipa joku, jolta kysyä neuvoa, miten tässä pitäisi toimia. Valitettavasti kaveri 1 on häissä, kaveri 2 on länsirannikolla, kaveri 3 festareilla jne. Laiminlyöjä on tuomassa minulle kahta peittoa, mutta häneltä en kyllä ala mitään kyselemään. Tulisi kuitenkin neuvo ripotella tuhkaa päälleen ja tehdä kaikki, mitä avokki tahtoo. Terppa on kieltänyt minua uhrautumasta, sitä neuvoa tässä nyt sitten yritetään noudattaa. Päässä vain hokee "anteeksi, anteeksi, anteeksi", vaikken edes tiedä, mitä minun pitäisi anteeksi pyytää. Sitä, etten arvannut, että avokki haluaa viedä  minut ravintolaan? Sitä, että avokille tuli huono olo? Sitä, että en ehtinyt siivota keittiötä eilen aamusta? Sitä, että tykkään nukkua pitkään? Sitä, että olen olemassa? Kaikkia näitä? Elämä on perseestä.


15.7.2009

Onnekas toipuja


Kummini olivat kertoneet laiminlyöjän sisaruksille saman, mitä minä kerroin heille. He olivat olleet raivoissaan, ja nyt sukuni on yhteisellä päätöksellä sulkenut mielensärkijän perheyhteisön ulkopuolelle. Olen todella onnekas, sillä kukaan ei ole päättänyt minun valehtelevan tms. No, mielensärkijä ei nyt muutenkaan ole ollut kovin kovassa huudossa sukuni kesken viime vuosina. Lisäksi minua on aina pidetty järkevänä ja täysipäisenä ihmisenä.

Joku kommentoi, tunnenko termin dissosatiivinen identiteettihäiriö, jonka synonyymi on esimerkiksi sivupersoonahäiriö. No en tuntenut, mutta Googlella löytyi yllättävän paljon aiheesta. Taas olen viisaampi. Täältä löytyy pdf-filu, joka toimii hyvin johdantona aiheeseen. Täällä oli hyvät, havainnolliset kuvat. Sekundaarinen rakenteellinen dissosiaatio, eli yksi näennäisesti normaali persoonallisuuden osa ja useita eri emotionaalisen persoonallisuuden osia, kuulostaa minulta. Lisätään diagnoosien listaan. :)

Tuosta aiheesta lukiessani aloin ymmärtää paremmin muistamattomuuttani, ihmeellistä vuorokausirytmiäni ja somaattisia oireitani, joille ei löydy muuta syytä kuin varhaiset, voimakkaat traumat. Toivotaan, että lisääntyvä ymmärrys poikii jotain positiivista.


11.7.2009

?


Tosi outoa. Nyt kun en jatkuvasti hauku itseäni kaikesta menneestä tai nykyisestä, mitä minä teen? Päässä on tyhjä tila, aivot haluaisivat käsittelemistä ja tekemistä, mutta niille ei ole nyt mitään uutta hommaa vanhan tilalle. Kohta varmaan aivan turhautumisesta ajaudun vanhaan, ja rupean taas haukkumaan itseäni. Olisi aivan liian outoa olla ajattelematta mitään. Siirtyä ylikierroksilla käymisestä täyteen liikkumattomuuteen. Pitää vain yrittää säilyttää saavutettu yhteys valonlapseen. Hänen uskonsa hyvyyteeni on järkkymättömämpi kuin minun. Minä alan epäillä, kun en saa edes päätäni pysymään kasassa. No, kai tämä on vain ohimenevä välivaihe tässä muutoksessa. Joka tapauksessa, nyt pitäisi olla jo nukkumassa, eikä pohtia tämmöisiä. Ehkä ne aivot pääsisivät uusille urille, kun nukkuisi ja antaisi alitajunnan hoitaa homman kotiin.

Ps. Valonlapsi sai piirakkansa, ja tykkäsi paljon. :)

10.7.2009

Jee! Nyt kaikki rummut soikoon!


Arvatkaa mitä? Näin unta, jossa syytin mielensärkijää hänen teoistaan ja annoin hänelle haasteen oikeuteen. Aamulla (tai no, "aamulla", iltapäivällä) herättyäni huomasin, etten enää syytä itseäni kaikesta ja koko ajan. Aivan ihmeellistä! Suljin silmäni ja ryntäsin halaamaan ruoskanaista ja kiitin häntä, ettei hän enää kiusaa minua kaikesta. Hän vastasi hämmästyneenä, ettei se ole hän, joka on muuttunut. Kysyin, kuka sitten. Esiin ilmestyi se pikkutyttö, joka on jossain mustassa öljyssä ja joka pyrki tekemään kaikista unistani painajaisia. "Minä se olin!" hän vastasi.

- Ai kuinka ihanaa! huusin, ja ryntäsin halaamaan häntä. Miten se tapahtui?

- Minä ymmärsin, etten olekaan pohjimmiltani paha.

Tämän sanottuaan öljyn vuotaminen hänestä loppui, ja lapsi alkoi hohtaa sisäistä valoa yhä kirkkaammin.

- Minä olenkin arvokas!

- No niin olet! huudahdin, ja halasin häntä. Mitä haluaisit nyt?

- Raparperipiirakkaa!

Loin piirakan eteemme, ja annoin hänelle palan.

- Otanko minäkin nyt yhden? kysyin, ja kurotin piirakkaa kohti.

- Et! Ne on kaikki minun!

- Haha! Selvä!

Annoin lapsen syödä piirakkaa sylissäni. Paikalle ilmestyi taikuri Muumeista.

- Kuka sinä olet?

- Minä olen taikuri.

- Mitä sinä teet?

- Minun tehtäväni on saada sinut tuntemaan itsesi roistoksi.

Mietin hetken.

- Hahaa! Mutta sinun tarvitsee tehdä taikoja, että onnistut siinä, sillä minä olen pohjimmiltani kiltti ja arvokas, sanoin, ja viittasin syliini istuvaan lapseen, joka oli päässyt jo kolmannen palan kimppuun.

- Niin kai, vastasi taikuri, ja riiputti päätään.

- Millainen sinä haluaisit olla?

Taikuri muuttui haltiakummiksi.

- Minä haluaisin saada sinut arvostamaan itseäsi, kun saavutat jotain.

- Se on hyvä.

- Lähdempä tästä tekemään juuri sitä, haltiakummi sanoi, ja lähti. Se jätti jälkeensä taikurin nahan. Nahka nousi istumaan viereeni.

- Kuka sinä olet?

- Minä olen herra Huu. Minun tehtäväni on pelotella sinua epäonnistumisella.

- Miksi?

- Jotta sinä et edes yrittäisi.

- No, sinua minä en tarvitse.

Herra Huu hajosi tomuksi ja paikalle ilmestyi palvelija, joka lakaisi tomun pois ja kaatoi sen suuhun. Totesin, että kaikki on hyvin. Mietin, miten monta minua onkaan, ja voiko meistä koskaan tulla yhtä ja samaa. Silloin valonlapsi, joka oli syönyt piirakkansa, painuikin minun sisääni. Hän asuu nyt vatsassani, ja aina kun katson sinne, hän hymyilee minulle. Tämä on todella ihmeellistä. Voin muistella tapausta, joka aikoinaan laukaisi itsensä syyttelyn ketjun, joka tuntui mahdottomalta kestää, eikä mitään tapahdu. Voin painaa asian villasella ja unohtaa. Ihanaa! Tätä pitää juhlia! Lähden siis kauppaan ostamaan kermaviiliä, että saan taas tehtyä raparperipiirakkaa, sillä lupasin valonlapselle vielä oikeaakin piirakkaa, eikä vain muistoa.

9.7.2009

Tädin terveiset


Mummo oli kuulemma soittanut sen jälkeen, kun olin kummeiltani kotiutunut, ja kysellyt kaiken näköistä. Ja kysynyt suoraan, olinko kertonut insestistä. Hän sanoi, että oli arvellutkin, että jotain niin kamalaa sen täytyy olla. Mistäköhän hän on sen arvannut? Puheistani, voinnistani, olemuksestani? Taas yksi helpotus. Minun ei tarvitse kertoa, hän tietää jo.

7.7.2009

Miksi?


Olen nyt alkanut miettiä, mikä laukaisi niin voimakkaan reaktion kummeillani. En saa kiinni kuin lapsen kauhusta: pikkutyttö, joka huutaa täyttä kurkkua apua, rääkyy. Räkä valuu jo leuassa asti, mekko on kyynelistä märkä, mutta hätä ei lievity. Mietin, onko minun kokemukseni lapsena ollut, että kummien läsnäollessa saa ilmaista tunteita vapaasti, myös negatiivisia. Tuo kokemus olisi sitten vapauttanut niin suuren patouman, etten kyennyt ottamaan sitä vastaan, vaan vaivuin uneen. Joka tapauksessa se on aina yhtä järkyttävää, kun ymmärtää, ettei tämä ole nyt minun hallinnassani. Minä en voi sille mitään, ettei kehoni nyt jaksa. Olin etukäteen olettanut voivani kertoa kaikesta monotoonisella äänellä kuin terapeutilleni. Tunteettomasti selostaa kaikki faktat tuntematta mitään muuta kuin turhautumista siitä, että se kaikki pitää kertoa TAAS. Mutta ei. Yllätin itseni ja isosti.

On myös outo tunne, kun suku tukee. On kuin olisi löytänyt itselleen vanhemmat. Kummien tehtävähän on huolehtia kummilastensa kasvatuksesta kun omat vanhemmat eivät siihen pysty, siis ainakin kristillisestä sellaisesta. Pikkulapsiminä haluaa juosta tätini syliin riemusta kiljuen, ja sylistä sitten osoittaa, kuka häntä on kiusannut ja miten. Harmi, että taidan nykyään olla liian iso ja painava sylissä kannettavaksi. Kuka selittäisi tämän sisäiselle nelivuotiaalleni? Hetkinen. Missä vaiheessa ja kuinka usein olen maininnut sisäisen nelivuotiaani? Onko hänen ikänsä ikinä vaihdellut? Onko mukanani kulkenut sisäinen nelivuotias jo ennen kuin muistin saunassa tapahtuneen? Pitää tarkistaa.

Sisäinen nelivuotias on mainittu ainakin näissä: klik, klik. Sisäinen lapsi on mainittu jo aiemmin. Eikä ikä vaihdu. Sisäinen nelivuotias on tiennyt aina, minä en vain muistanut. Hän ei ollut kertonut, tai minä en ollut valmis kuulemaan. Sisäinen nelivuotiaani ei kyllä voi kovinkaan hyvin, kun hän aina aloittaa keskustelun huutamalla tuskaansa pihalle. Voi lapsiparkaa... Mutta tapahtunutta ei saa tekemättömäksi. On vain yritettävä lohduttaa. Ensimmäisen kappaleen itkevä lapsi on kyllä nuorempi... Ehkä kaksivuotta? Hänellä on mekko punaista samettia. Sen kaula-aukossa ja hihansuissa on valkoista pitsiä. Hänellä on etuhiukset laitettu ponnarilla päälaelle pystyyn ja paksut sukkahousut peittävät jalkoja. Onko hänellä vielä vaipat? Minä muistan sen mekon. Se näytti nuken mekolta, kun pakkasimme vaatteita kierrätykseen. Käteni eivät olisi mahtuneet hihoihin enää mitenkään, ja aikoinaan olin sitä juhlissa pitänyt. Jouluna yleensä minulle se puettiin, tai pikkujouluihin. Missäköhän juhlissa on tapahtunut jotain niin kamalaa, että olen itkenyt kurkku suorana, tai ainakin halunnut tehdä niin?

6.7.2009

Huh huh...


Nyt on kummeille kerrottu. Olipa sekin urakka. Aloin nuokkumaan, kun kertomisen hetki lähestyi, ja kun sain kerrottua, aloin nähdä tähtiä ja piti pistää maate. Onneksi kummini olivat hyvin ymmärtäväisiä, ja antoivat minun nukahtaa sohvalle. Herättivät vasta, kun piti lähteä bussille. Nukuin sitten bussissa lisää ja kun pääsin kotiin, kaaduin sänkyyn ja nukuin semmoiset 14h. Tätini mukaan olin valahtanut aivan kalpeaksi kun kerroin. Mutta sain kerrottua.  He olivat järkyttyneitä, sillä eivät olleet huomanneet edes mitään kotiväkivaltaan viittaavaa. Setäni kysyi melkein heti, olenko harkinnut oikeudellisia toimia, ja he lupasivat tukea niissäkin. Nyt päällimmäisin tunne on nolotus, vaikka etukäteen tunsin vain suurta helpotusta siitä, että saan kertoa. Kai se on niin noloa näyttää sisintään jollekulle. Mutta nyt minulla on sukulaisia, jotka tukevat. Ihmeellistä. Ihanan upeaa. :)

Tapaus sai kyllä minut miettimään, miten minusta on oikeudessa todistamaan, jos sukulaisille kertominen on niin rankkaa, että saan juuri ja juuri pari lausetta puristettua ulos, ja sitten nukahdan. Voimia on pakko vielä kerätä, avata ne lukot, jotka pitävät tunteeni poissa, ja kohdata mörköjänsä. Mutta kerroin!


2.7.2009

Lomailua


Nyt ollaan sukulaisissa. Suuri salaisuus polttelee sisuksia ja pyrkii ulos. Perjantaina kummini palaavat kaupunkiin, ja olen sopinut tapaavani heidät ja olen päättänyt kertoa. Jännitti jo eilen illalla niin, etten meinannut unta saada. Saa nähdä, miten ensi yö... Mitä sitten tapahtuu, kun olen kertonut? Perutaanko juhlat, jonne mielensärkijäkin on kutsuttu? Voivatko kummini enää olla yhteydessä häneen? Vai jatkuuko kaikki niin kuin ennenkin? Voiko kauan sitten katkenneita välejä enää lämmittää uudelleen? Olenko hullu, kun kerron? Vai olenko hullu, kun kerron juuri heille? Haluan myös neuvoja sukulaisilta, jotka voivat katsoa koko sotkua ulkopuolisen silmin. Miten minun pitäisi heidän mielestään edetä? Rupeaako jompikumpi tai molemmat ajamaan oikeutta tai kertoo koko suvulle? Vai haluavatko he vaieta koko asian kuoliaaksi? Jännittää. Eniten pelottaa kuitenkin, etten saa kerrottua. Toivottakaa onnea. Sitä tarvitaan.