30.8.2009

John Miltonin sitaatteja




(Jane Siberry: It Can't Rain All the Time)
Crown kunniaksi.
“Abashed the devil stood, / And felt how awful goodness is.”

“The mind can make a heaven out of hell or a hell out of heaven"

“Long is the way And hard, that out of Hell leads up to light”
Hieno leffa. Samaa tunnelmaa, osa jo nostalgiaakin, nostattavat myös Batman Begins, the Dark Knight, Tim Burtonin leffat ja Matrix. Muistan, kun näin the Crown ensimmäisen kerran. Olin mummolassa, ja mummo oli jo nukkumassa, joten en voinut pitää ääniä päällä. Lisäksi laiminlyöjä vahti, etten katsonut mitään ikäisiltäni kiellettyä, joten en voinut pitää oikeaa kanavaa (kolmonen) jatkuvasti, vaan jouduin esittämään katsovani ykköseltä jotain muuta. Silti leffa teki vaikutuksen. Ja koska en kuullut musiikkia, luin vain tekstityksen, jouduin tekemään oman musiikkini sanoihin "ei aina voi sataa"... Mutta säästän teitä, enkä laita sitä versiota ikinä levitykseen, lupaan sen.

Oh it won't rain all the time.

The sky won't fall forever.

And though the night seems long,

your tears won't fall, your tears won't fall, your tears won't fall

forever.


29.8.2009

Minä en kestä...!


Älkää googlettako sanoilla "pedofilia" tai "girl-lover" tai "boy-lover". Päädytte vain pedofiilien, lasten hyväksikäyttäjien tai vielä pahempien sivuille, joilla he puolustelevat mielihalujaan ja tekojaan. Voin arvostaa ihmistä, joka ymmärtää olevansa seksuaalisesti poikkeava ja tekee kaikkensa ollakseen vahingoittamatta muita, mutta ihminen, joka puolustaa itseään viimeiseen saakka teoistaan huolimatta.... Missään kielessä ei ole sanaa, joka kertoisi yhtä suuresta puistatuksen tunteesta, vihan tunteesta, inhosta, raivosta, kuin mitä minä tunnen sellaista ihmistä kohtaan. Minä en kestä tätä nyt, minä en ymmärrä, minä en halua ymmärtää. Puhun tässä nyt siis jostain paljon vakavammasta kuin äidin seksuaalisista tunteista, kun hän imettää lastaan, tai jonkun hetkellisestä himosta lasta kohtaan. Ne eivät vahingoita ketään, ne ymmärretään vaarallisiksi ajatuksiksi, jos niitä ruvetaan viemään pidemmälle, eivätkä johda mihinkään. Ne eivät pidä sisällään sitä pahuutta, joka saa ihmisen vahingoittamaan toista ihmistä, etenkin lasta.

Viime yönä näin unta, jossa minua ajoivat takaa Egyptin muinaiset jumalat. Puukot lentelivät minua kohti, pelkäsin, mutta myös ajattelin "tästä pitää kertoa terapiassa, ehkä minä sitten ymmärrän". Näin myös Hupun unia, unia tukehtumisesta lihaan, joka tukkii hengitystiet. En tuntenut enää muuta kuin pienen elämän kipinän aivojeni takaosassa. En tuntenut enää keuhkojen repeämistä, en tuntenut tukkeumaa suussani, tunsin vain kuinka luovutin ja lähdin lipumaan pois. Ja sitten se olikin ohi. Kuolinko minä? Heräsinkö minä? Menikö se oikeasti niin pitkälle? Muistan vain sen helpotuksen tunteen: Se on ohi, kamppailu on jo turhaa, on enää vain kuolema. Olin onnellinen, sen hetken. Sitten se olikin poissa. Olin taas takaisin helvetissä, jossa ei ollut lohtua, ei onnea, ei apua. Itkin, sillä minulta oli otettu onni pois, helpotus oli viety minulta. Miksi? En ymmärtänyt silloin, enkä nyt. Miksi viedä ihminen helpotuksen porteille, muttei päästä häntä kulkemaan niistä? Uudelleen ja uudelleen, aina samalla tavalla... Ehkä siksi en pelkää kuolemaa, vaan sitä, etten kuolekaan. Huoh.

Telkkarista saisi tulla iltaisin rauhoittavia ja rentouttavia ohjelmia, eikä kaiken näkoisiä ihmisten kiusaamiseen keskittyviä hömppiä tai tietoiskuja. Olisi paljon mukavampi mennä nukkumaan, kun on katsellut tunnin ajan kauniita maisemia ja kuunnellut ihanaa musiikkia, kuin seurattuaan dokumenttia lapsikaupasta, huumejengeistä, murhista, sodista tai onnettomuuksista. Pitää alkaa lainata kirjastosta rentoutusdvd:itä.

25.8.2009

Kukkuu


Karmea ajatus piinaa minua. Mielensärkijä on koko ikäni harrastanut valokuvausta. Ja hänellä on koko ikäni ollut tietokone kotona. Entä jos joku hikinen äijä runkkaa kuvalleni tälläkin hetkellä? Muistan, kun teini-ikäisenä löysin yhden puolitutun pojan tietokoneelta kuvia minusta. Paljon. Ei siinä mitään, minulla oli kaikissa vaatteet päällä, mutta kuvat olivat samassa kansiossa kuin ei niin hyvin puettujen tyttöjen kuvat. Järkytyin. Yökötti. Ja ensin mainittu ajatus on jotain vielä karmeampaa.

Voisikohan sitä marssia poliisiasemalle ja kysyä, olenko päätynyt lapsipornosivuille? Nauraisivatkohan pihalle? Entä, jos minut löydettäisiinkin sieltä? Lopullinen todiste sille, etten kuvittelisi, mutta samalla myös viimeisen oljenkorren tuhoaja. Vieläkin jotenkin kuvittelen, että jos aloitan oikeusprosessin, käykin ilmi, ettei se ole se ihminen, joka minua on riivannut koko lapsuuteni, vain joku aivan eri mies, joku, joka on aivan saman näköinen, on asunut meillä jne, mutta ei ole mielensärkijä. Voi sitä häpeän määrää, kun kaikki kääntyisivät katsomaan minua ja nauraisivat: "Voi tuota raukkaa, ei tunnista edes miestä, jota syyttää tästä kaikesta!" Aivan hullu ajatus, mutta en vain saa sitä karistettua mielestäni.

Syy, mikä lopulta sai minut nousemaan vuoteen lämmöstä (jonne siis olin jo yrittänyt paeta) oli, että muistin mielensärkijän lähettäneen minulle multimediaviestejä kännykkään, joita en ollut katsonut. Ja kun kännyni on niin kivikautinen, tarvitsen tietokoneen ja netin että saan nuo katsottua. Jotenkin päähäni pälkähti, että jos hän olisikin tunnustanut noiden kuvien kautta. Lähettänyt minulle kuvia "lapsimorsiammestaan" tai jotain vihjailevaa... No ei tietenkään ollut, mutta oli pakko tarkistaa. Huoh.

Sängyssä tuli myös juteltua Lupun kanssa. Muistin, kuinka huusin apua ja tyyny painoi kasvojani. Halusin vain painaa pääni aikuisen turvalliseen syliin, mutta sen sijaan minulle näytettiin, että itkeä saa vain tyynyyn, huutaa saa vain tyynyyn, vain tyyny lohduttaa. Muistin sitten monta tapausta, joissa olen ahdistuneena yrittänyt tukahduttaa itseäni tyynyllä tai yrittänyt saada tyynyltä sitä lohtua ja rakkautta, jota olen kaivannut. Pitkät ovat väkivaltaisen hetken jäljet. Itketti Lupun puolesta. Miksei mielensärkijä ottanut itkevää, hädässä olevaa lasta syliinsä ja lohduttanut? Miksei äiti tullut? Miksi lapsi yritettiin vain tukahduttaa hengiltä? Taisin menettää tajuntani, ja kun heräsin, olin sängylläni yksin. Tuijottelin kattoon aikani, ja sitten taisin vaihtaa persoonasta toiseen ja lähdin leikkimään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Huoh. Miksi, miksi, miksi ja miten en ole seonnut tämän enempää?

Mietin myös, miten paljon minun kannattaisi kertoa monista sivupersoonistani koululla ja kenelle. Opolle? Luokanvalvojallemme? Kaikille? Entä, jos joku kysyy? Entä, jos joku arvaa? Saanko hullun leiman otsaani vai teenkö työtä mielenterveystapausten arkipäiväistymisen ja hyväksymisen puolesta, jos kerron? Äh. Elämä on vaikeaa. Hitto. Tietokoneenikin (uusin mielensärkijän lahjonnoista) osoittautui sudeksi ja lähti huoltoon. Saa nähdä, miten pitkään olen avokin koneen varassa.


24.8.2009

Voimat loppu


Nyt se tapahtui. Perjantaina iski migreeni. Selvisin koulupäivän, mutta kun pääsin kotiin, en voinut nousta makuulta ilman, että vatsan sisältö tuntui nousevan kurkkuun ja pää tuntui halkeavan. Avokki oli ihana, ja toi suklaata, jota natustin kipujeni keskellä uninaamio silmillä että ei olisi tuntunut niin hirveältä. Nukuin perjantain ja lauantain, sunnuntaina oli pakko nousta pesemään pyykkiä ja muuta tämmöistä pakollista. Silloin oli jo parempi olokin. Mutta tänä aamuna kun nousin lähteäkseni kouluun, migreeni iski taas. Huomasin myös stressi-ihottumaa toisen silmäni yläpuolella. Totesin, että tästä ei tule nyt mitään. Ilmoitin opelle, että kroppa pisti nyt sopimuksen jäihin, kunnes olen levännyt tarpeeksi, ja jäin kotiin nukkumaan. Saa nähdä, miten pitkään menee, ennen kuin jaksan taas palata kouluun. Huomenna on terapia, sinne on pakko mennä.

Ottaa päähän, mutta toisaalta olen ylpeä siitä, että jaksoin edes näin kauan. Harmittaa kuitenkin, sillä huomenna olisi vihdoin käytäntöä teorian sijaan, enkä pääse. Olen päättänyt levätä vielä huomisenkin. Yritän lähteä kouluun seuraavan kerran keskiviikkona. Jos silloinkaan ei onnistu, yritän sitten torstaina. Jos silloin ei onnistu, yritän uudelleen perjantaina. Jos silloin ei onnistu, yritän maanantaina. Mutta minähän jatkan opintojani! Mielensärkijä on vienyt minulta jo nyt aivan liikaa, hän ei saa viedä minulta tätäkin mahdollisuutta.

Norsupuvussa kulkenut lapsi hyppäsi vatsaani leikkimään valonlapsen kanssa, kun vihdoin ymmärsin sanoa hänelle "Sinä saat olla lapsi, minä huolehdin sinusta". Norsupuku jäi lattialle, josta ruoskanainen (!) kävi sen poimimassa ja veti päälleen. Nyt hän kulkee norsupuvussa ja itkee hysteerisesti. Pitää huomenna kysyä terapeutilta, mitä hänelle pitäisi tehdä. Lapset kuitenkin leikkivät keskenään näteissä mekoissa ja heillä tuntuu olevan hauskaa. Minä olen ottanut heidän huolensa kantaakseni eikä heillä ole enää murheita. Kunpa joku ottaisi minun murheeni samalla tavalla...

Olen myös yrittänyt saavuttaa uutta tietoisuutta, joka on hiipinyt lähemmäksi tajuntaani viime aikoina. Jos minulla on toinen pääpersoona, se on tämä. Se on hyvin iso persoona verrattuna noihin pieniin palasiin, joissa on vain muisto yhdestä tapahtumasta ja siihen liittyvä tunne. Se on minulle vihainen ja on kääntänyt selkänsä minulle, mutta haluaisi myös lähentyä. Se on utelias. Se on muita vanhempi lapsi, ehkä vähän alle kymmenenvuotias. Sillä on päällään tarjoilijan mustavalkoinen asu: musta mekko, valkoinen esiliina ja hilkka. Se ei voi hyvin. Joko se itkee tai sitten se oksentaa. Ja sillä ovat muistot. Minusta tuntuu, että sen täytyy näyttää minulle paljon ennen kuin voin aloittaa oikeusprosessin. En voi todistaa, jos en tiedä, mitä tämä tyttö tietää.

Nyt voisi mennä taas nukkumaan. Silmäluomet alkavat painaa. Saa nähdä, milloin taas herään. Siihen voi mennä 3 tuntia tai 30. Pitää varmuuden vuoksi pistää herätyskello huomiselle, että herään terapiaan.


19.8.2009

Tupu, Hupu & Lupu


Toissa iltana minulle tultiin esittäytymään. Kolme pientä lasta potkupuvuissaan, jotka etsivät äitiä, mutteivät halunneet näyttää kasvojaan minulle. Kuulemma säikähtäisin. Totta oli. Lapsilla ei ole silmiä, vaan syvät mustat aukot. Suupielet ovat vääntyneet niin alas, että ne roikkuvat rinnan korkeudella. Kasvot näyttävät epätarkoilta kuin huonosti tarkentaneen kameran linssin läpi. Heitä on kolme, ja he kaikki etsivät äitiä. Eilen terapiassa käytiin sitten läpi, miksi heitä on kolme. Alkuaavistus on, että he ovat syntyneet saman tapahtumaketjun aikana, ja heitä kaikkia yhdistää tukehtumisen tunne. Yhtä on kuristettu, yksi ei ole saanut henkeä suuhun raiskaamisen aikana ja kolmas on yritetty vaientaa pitämällä tyynyä kasvojen edessä. Mutta jokainen muisto on vain lyhyt välähdys, johon liittyy tunne keuhkojen repeämisestä. Kun eivät Tupu, Hupu ja Lupu enempää kertoneet, pohdittiin, miksi he käyttävät tuota nimeä. Sarjakuvaesikuvansahan ovat myös äidittömiä, setänsä kasvattamia. He ovat myös neuvokkaita, sudenpentuja, joilla on kirja jossa on vastaus kaikkiin kysymyksiin joita keksii kysyä. He ovat uteliaita, kurittomia ja silti heidän setänsä rakastaa heitä.

Tänään olen yrittänyt sitten päästä noihin muistoihin paremmin käsiksi. Kesken koulupäivän se vain tuntuu olevan erittäin hankalaa. Jotain voin kysellä, mutta täysiä vastauksia en saa. Ruokatunnilla vain meinasi syöminen muuttua päinvastaiseksi, kun mielessä välähti jotain, mitä joku kolmosista näytti. Mitään ei välähdyksestä jäänyt mieleen kuin vatsaa vääntävä tunne, että seuraavaksi oksennetaan. Lapsien ulkonäkö ei enää pelota, kun terapiassa ymmärsin heidän itkeneen silmänsä päästään ja samalla suu on venynyt ikuiseen irvistykseen. Mutta miksi heitä on kolme? Eikö yksi persoona olisi riittänyt, vai onko tapahtuma ollut niin kauhea, että minut on revitty siinä kolmesti rikki? Mikseivät kolmoset ole yhdistyneet yhdeksi persoonaksi? Johtuuko se vain siitä, että olen aikoinaan lukenut (tai minulle luettiin) paljon Aku Ankkaa? Toivottavasti pian selviää lisää.

16.8.2009

Väsyttää...


On kyllä pakko alkaa tehdä kotitöitä myös viikolla. Kun eilinen meni nukkuessa, tämä päivä menee sitten pyykkiä pestessä (4 koneellista), imuroidessa, lattioita pestessä, lakanoita vaihtaessa jne. Oikeasti tuntuu siltä, että yksi palautumispäivä ei riitä. Käteväähän se olisi, jos riittäisi, mutta kun ei. Pitkät koulupäivät tekevät lisäksi sen, ettei kaupoille ehdi milloinkaan muulloin kuin perjantaina tai viikonloppuna. Tässä kirotussa pikkukylässä kun kaikki menee kiinni viideltä, viimeistään kuudelta. Joskus pitäisi ehtiä lukeakin, että saisi tentit läpi. Toivotaan, että löydän itselleni sopivan viikkoaikataulun, muuten tästä ei tule mitään.



Hah. Kerrankin jotain hyötyä pään sekoamisesta. Kun itkin opelle valitusvirttä, jonka aiheina olivat mm. masennus, työuupumus yms., sain luvan jäädä lukemaan jos niin haluan. Toinen ope ei ollut yhtä ymmärtäväinen, mutta sovittiin lisätehtävistä, jos jään usein pois. No, kunhan jotenkin asiat oppii. Ainakin toistaiseksi motivaatio on ollut korkealla.

Tänään tuli sitten nukuttua ihan kunnolla, koko viikon edestä. En enää muista, moneltako menin perjantaina nukkumaan, mutta heräsin lauantaina klo 21 illalla. Päivällä olin hereillä sen verran, että käytiin kaupassa ostamassa pitsat ja söin niistä yhden, eli maksimissaan sen tunnin. Nyt voisi vähitellen suoria yöunille. Muistin vihdoin joitain unia. Joku oli todella pitkä, jossa olin perheeni (joka unessa oli aivan erilainen kuin todellisuudessa: muista perheenjäsenistä huolehdittiin, muita tuettiin jne.) kanssa indokiinan viidakoissa kulkemassa jonnekin. Parhaiten muistan pelänneeni käärmeitä, joita oli joka paikassa ja joista yksi puri nuorimmaista, mutta ihmeen kaupalla hän selvisi, vaikka käärme oli todella myrkyllinen. Välillä matkustimme lautalla, välillä junalla, välillä jalan, ja aina joka paikassa oli käärmeitä. Yksi oli suuri kuin juna, jotkut pieniä kuin nuijapäät, suurin osa siltä väliltä. Uni loppui, kun avokki tuli herättelemään, mutta käänsin kylkeä ja nukahdin taas. Hereillä tuntui, kuin minua olisi juuri purtu jalkapohjaan käärmeen toimesta, mutta uutta unta en muista. Ai niin. Tuossa käärme unessa joku ihminen vaati jotain leikkausta, mutta armeijan oikeat lääkärit eivät voineet ohjesäännön mukaan auttaa, joten piti tehdä siviilileikkaus jonkun random-äijän toimesta. Hän leikkasi potilaan vatsan auki viidakkoveitsellä ja sitten ratsasti tämän reppuselässä, että "paha tippuisi pois". Puudutus tms. tehtiin juoksemalla näin ampiaisparven keskellä. Reppuselässä olija kääntyi välillä niin, että ampiaiset pääsivät pistämään kaikkialta. Lääkäreiltä sitten saatiin joku siirre, joka olisi pitänyt pistää haavaan, jotta se paranisi, mutta pussissa olikin vain hiekkaa ja rupia. Kaadoin ne pois. Ihme unia...

Hups. Muistin laittaneeni joskus yli tunti sitten perunat kiehumaan... Ovatpahan kypsiä. Vesi oli melkein kokonaan loppunut. Ruokaa nassuun ja unta palloon. Huomenna on sitten se päivä, jolloin pitäisi tehdä kotityöt, viikolla en jaksa. Eipä tässä paljoa palautumisaikaa ole, eikä vapaa-aikaa, jolloin ei väsyttäisi. Mutta jotenkin on olo parempi heti, kun on jotain muutakin ajateltavaa kuin menneet kauheudet (jotka eivät siis ole tapahtuneet minulle, vaan jollekin ihmiselle joka en ole minä, mutta jonka muistot ovat jotenkin siirtyneet minulle).

13.8.2009

Koulun alun tunnelmia


Olen vanhus. Olen luokkani vanhin, nuorin on 15v. Mutta tulen luokkalaisteni kanssa hyvin toimeen. Peloistani huolimatta olen jaksanut kaikki päivät loppuun asti, jopa ne, joiden lopuksi on ollut terapiaa, olen pysynyt tunneilla aktiivisena, kaikki on mennyt hyvin. Alkuviikosta vuorokausirytmini oli kyllä aika omituinen. Tulin koulusta, nukuin puolet yöunestani, valvoin 4-5 tuntia, menin takaisin nukkumaan, heräsin kouluun. Nyt loppuviikosta rytmi on normalisoitunut. Menen illalla nukkumaan, herään aamulla, enkä heräile välissä.

Nyt tekisi kyllä mieli jättää huominen väliin ja jäädä vain kotiin lukemaan. Huomenna ei pitäisi olla mitään käytännön juttuja, vain teoriaa, ja minä opin sitä paljon paremmin kirjoista lukemalla kuin kuuntelemalla opettajan juttuja, jotka eivät pysy asiassa tai ole johdonmukaisia. Harmi vain, että on läsnäolopakko. Jos menisi koululle ja pyytäisi luvan mennä kirjastoon lukemaan? Viimeksi kyllä kun pyysin tämmöistä järjestelyä, opettaja loukkaantui ja kielsi minua ehdottomasti opiskelemasta minulle sopivimmalla tavalla. Huoh. Myöhemmin toivottavasti pidempi postaus. Tänään oli rankka päivä, ja haluan enää vain nukkumaan. Öitä!

9.8.2009

Hui! (Huominen)


Huomenna se alkaa, koulu. Hui! Saako juosta ympyrää, heiluttaa käsiä päänsä yläpuolella ja huutaa "ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"? Siltä nimittäin nyt tuntuu. Kävin iltakävelyllä koululla katsoakseni, miten pitkään sinne kävelee, ja oli siellä hirmuinen amismeno. Autoista näki jo kaukaa, että nyt lähestytään ammattikoulua, mopoilla ajettiin rinkiä koulun pihassa ja teinitytöt kikattivat. Tunsin itseni kauhean vanhaksi, ja ennen kaikkea, ulkopuoliseksi. Saa nähdä, jatkuuko tunne huomisen jälkeenkin.

Pyöräni on huollossa, sillä keskiö meni ja hajosi. Huomenna ollaan siis apostolin kyydin varassa. Sitten pitäisi iltapäivällä soittaa terpalle, huoltomiehelle, lääkäriin ja käydä hakemassa pyörä huollosta. Pidetään peukkuja, että muistan kaikki. Ja toivotaan, ettei pyörän huolto maksaisi hirveästi. Muutto tuntuu kukkarossa. Muutossa katosi vain yksi asia, nimittäin kansio, jossa ovat kaikki reseptini. En ymmärrä, missä se on, mutta jonnekin tänne asuntoon se on kadonnut. Siksi olisi mukava, jos pääsisin psykiatrin puheille aika pian.

Nyt on juhlittu tuparitkin. Leipää ja suolaa toivat, kuten perinne vaatii, ja karkkia. Kaikki on nyt syöty, mitä tarjolla oli, ja jääkaappi näyttää oudon tyhjältä. Mutta mikä ihmeellisintä, minä olen alkanut jaksaa tehdä jotain. Tiedä, johtuuko se koulun alusta (ja jonkin tarkoituksen elämällensä saamisesta) vai mistä, mutta minä jaksoin kestitä vieraita, siivota jäljet, enkä kuollut. Tänään olen jaksanut siivota, pestä pyykkiä, hoitaa lemmikit ja kastella kukat, kävin kävelyllä, enkä kuollut. Väsynyt olen, mutten kuollut. Toivon niiiiiiin kovasti, että tämä jatkuisi.

5.8.2009

DRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR!


Naapurissa ollaan selkeästi panostamassa uuteen sisustustyyliin, johon kuuluu mahdollisimman paljon reikiä seinissä. Tai sitten sieltä kohta päästään jo tälle puolelle. Kun tähän muutettiin, kerrottiin että kuulemma vähän remonttia tehdään naapurissa, mutta ihan vain maalia suditaan seinille ja muuta hiljaista. Niinkö? No mitä hittoa tämä sitten on? DRRRRRRRR! Alkaa klo 08 aamulla ja loppuu vasta myöhään iltapäivällä pieniä hetkiä lukuunottamatta, jolloin ilmeisesti siirrytään poraamaan seuraavaa reikää tai pyyhkäistään hikeä otsalta. Tätä jatkuu jo kolmatta päivää. Muutoin hupia antavat remonttimiehet, jotka maalaavat tätä taloa parhaillaan. Ikinä ei voi tietää, hyppiikö seuraavaksi vähissä hepenissä esittelemään itseään parille haalaripukuiselle hemmolle, kun onkin unohtanut vetää verhot eteen ennen kuin meni suihkuun. Kirotut mitä-lie-nostovehkeitä, joilla voi hiljaa hiipiä ikkunan kuin ikkunan taakse irvistelemään.

Ensimmäinen terapiakerta meni ihan vain sen kertomiseen, mitä kesän aikana on tapahtunut. Jos tänään ehtisi jotain pohtiakin. Kun sitten koulun alun takia ensiviikolla ei ole terapiaa. Ensinnäkin siksi, ettei heti tarvitsisi olla tunteja pois ja toisekseen siksi, etten vielä tiedä lukujärjestyksestä mitään. Terppa meni jo ehdottamaan tuplatuntejakin, jos ne helpottaisivat elämää tuon kulkemisen kanssa. Tiedä sitten, miten paljon siinä pitäisi Kelalle valehdella, kun käsittääkseni ne hyväksyvät maks. 45min kerran per käyntikerta. Olisihan se mukava, jos voisi jatkaa kerralla avautumistaan pidempään, mutta entäs sitten, kun osuukin kohdalle se huono päivä jolloin meinaa vain nukahtaa siihen tuoliin? Ja miten sitä sitten selviää päänsä kanssa, jos saa avautua vain kerran/vko?

Olisi mukava, jos ennen ensi maanantaita saisi hankittua itselleen jonkinlaisen vuorokausirytmin. Olen nyt joka toinen yö nukkunut aivan liian vähän (viime yönä klo 02:30-08:40) ja sitten joka toinen yö ottanut vahingon takaisin korkojen kera nukkumalla 14 tuntia tai enemmän. Rauno Repomiestä lainaten, ei ole hyvä tämä. Ei se tee päälle hyvää, ei se tee kropalle hyvää, ei se tee parisuhteelle hyvää. Toinen mukava asia oppia olisi säännöllinen syöminen. Siihen tietty kouluruokailu voi auttaa. En vieläkään tykkää ruuan laittamisesta, ja vaikka sitä ruokaa tulisikin tehtyä, ei sitä halua syödä. Kertooko se jotain makuhermoistani vai ruuanlaittotaidostani vai molemmista? No, kaikki on hyvin niin kauan kuin muistaa pukea ja ottaa avaimet mukaan kun lähtee ihmisten ilmoille. Siitä on hyvä lähteä. Jos nyt ottaisi vielä torkut ennen kuin pitää lähteä terapiaan. Johan minä olen tunnin ollut hereillä. :)


2.8.2009

Krooh... Suklaata... Krooh


Olen nukkunut koko viikon. Siis joitain ihmeellisiä puuskia lukuunottamatta, jolloin olen jotain saanut aikaan. Enimmäkseen en ole saanut. Muutettu on, mutta muuttolaatikoita on yhä joka paikassa. Pyyhe pitää etsiä jätesäkistä, desimitat ovat hukassa ja minulla ei ole aavistustakaan missä suurin osa muista tavaroista on. Viherkasvinikin jotka ovat vielä hengissä, kituvat kun en vain jaksaisi kastella niitä (Ehkä pimeään unohtaminen useiksi päiviksi ei sekään ollut hyvä idea). Nyt niihin on sitten iskenyt joku tauti ja joku ötökkä kun eivät ole janoissaan jaksaneet pistää vastaan. Pöh pöh. Mikä ihme minua oikein väsyttää? Jos haluaisin, voisin nukkua koko vuorokauden ympäri, paitsi että herään siinä klo 04 enkä saa unta ennen kuin olen aivan varma, että on aamu ja voisi alkaa tehdä jotain. Sitten alkaa väsyttää niin ankarasti, että menen takaisin nukkumaan. Onko muuttaminen oikeasti näin rankkaa? Monenlainen kulttuurishokki tämä kyllä on. Lähikauppa vaihtui, normaali elämä hakee uusia uomia, kun nettiinkään ei pääse vanhalla rutiinilla ja kaupungilla liikkuessa ei päässä ole vielä mitään karttaa, joka kertoisi missä on lähin posti tai apteekki tai missä sitä ylipäätänsä on.

No, näen minä uniakin. Suurta osaa niissä näyttelevät toiveiden toteuttaminen. Tänä aamuna näin pitkän unen, jossa kuuluin johonkin hyvien haltiattarien joukkoon, joka kiersi ympäri maita ja mantuja joulun alla toteuttamassa toiveita, korjaamassa taloja ja muuta sellaista. Hereillä ollessa päässäni kiljuu yhä joku, joka ei halua, että häntä pakotetaan yhtään mihinkään, joka ei halua mennä mihinkään kouluun, varsinkaan tähän, joka ei halua mitään muutosta mihinkään suuntaan, varsinkaan tähän. Huomenna alkaa terapia, ehkä siellä saisin ajatuksiani vähän järjestykseen. Tällä hetkellä en oikein usko, että opiskelujen aloittamisesta tulee yhtään mitään. Muuttopäivänä kyllä jaksoin ja touhusin, mutta nukuin sen jälkeen viikon putkeen. Mitäs sitten, kun pitää alkaa heräämään aamulla ennen seitsemää, pyöräillä, olla aktiivinen monta tuntia putkeen, pyöräillä, ja tehdä sama seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana...?

Ei parane ajatella semmoisia. Ottaa päivän kerrallaan, asian kerrallaan, ongelman kerrallaan. Eniten tällä hetkellä huolettaa tuo kiljuva ääni takaraivossa. Miten siihen pitäisi reagoida? Kuunnella tarkemmin vai yrittää olla huomioimatta, jättää se omaan arvoonsa? Ei mikään osa minusta osaa ennustaa tulevaa, joten se ei voi tietää absoluuttista totuutta tulevaisuudestani. Mutta mitä se yrittää kauhunsa alla sanoa? Mihin se pyrkii? Mihin minä pyrin? Mitä minä haluan? Miten minä löydän itseni tästä uudesta tilanteesta, jossa tuntuu, etten saa otetta mistään? No, millonkas minä olen saanut otetta muusta kuin siitä, missä mielensärkijän tavarat ovat, ja muista, jo rutinoituneista, opituista asioista... Uusi pelottaa. Uusi on aina merkinnyt jotain kamalaa. Jotain hirveää. Tai ainakin sillä on potentiaalia muuttua sellaiseksi. Nyt on hirveän vaikeaa lakata pitämästä koulun alkua tilanteena, jossa osoitetaan kaikin tavoin, etten ole kuntoutunut yhtään, että tulen osoittamaan kaikille, kuinka minusta ei ole edes pysymään hereillä koko koulupäivää. Koulun alku = epäonnistuminen, nöyryytys, loukkaantuminen, pettymys. Miksen uskalla ajatella, että koulun alku voisi olla uusi alku, uusi mahdollisuus, uusi keino ottaa elämästänsä irti jotain parempaa kuin se on ennen tarjonnut? Siksen. Kaikki me tiedämme, miksi.