29.9.2009

Hiljaiseloa


Molemmin puolin, sekä päässä että elämässä. Tai no, tekemistähän olisi vaikka kuinka päivisin, mutta ei mikään kiire ole, ja olen ihan aikataulussa koulutehtävien palautuksessa ja tentteihin luvussa. Alitajunta on antanut minun olla päivisin rauhassa ja kun isken pään tyynyyn, nukahdan melkein heti. Unet sen sijaan ovat tuskaisia ja pyöriskelen paljon ja heräilen usein n. sekunniksi, enkä muista niistä hetkistä kuin sen tuskaisen olon. Mikä sen tuskaisen olon oikein aiheuttaa, en tiedä, mutta ehkä minun ei vielä kuulukaan tietää. Taistelua niissä on niin kuin ennenkin, ja raakuudeltaan ne eivät ole mitenkään erikoisia, mutta tunnelma ei enää ole niin keveä kuin ennen.

Tänään alitajunta näytti taas voimaansa ohimennen. Olin koulussa iltapäivystäjänä ja parini lähti sitten lopuksi edeltä tietä pitkin hakemaan minulle avainta ja minä menin hakemaan pyörääni tarkoituksenani pyöräillä hänet kiinni. Kun kumarruin pyöräni ylle, alkoi päässä kiljua hirveä hätä ja paniikki: Jään jälkeen, jään yksin! Pikkutyttö piti ensin saada pään sisällä rauhoittumaan, ennen kuin pääsin pyörän selkään. Jotain se sanoi koulun pyöräretkistä ja mielensärkijästä, mutta en oikein ymmärtänyt, miksi hätä oli niin suuri. Hätä loppui kuin seinään, kun sain parini kiinni. Niin sitä vain pienet asiat laukaisevat voimakkaita tunnemuistoja. Ehkä tämä oli myös osoitus siitä, että vihdoin on tilaa käsitellä muitakin muistoja kuin insestiin liittyviä. Ehkä nyt olisi aikaa myös käsitellä sitä turvattomuuden ja yksinäisyyden tunnetta, joka hallitsi koko lapsuuttani.

21.9.2009

Heräsin kamalaan oloon


Migreeni. Ja yrjöttää. Ja mieli on sekaisin. Nousin ylös röyhtäilemään ja hakkaamaan tyynyä. Siitäkään ei meinaa tulla mitään, parin iskun jälkeen ratkean itkemään ja sitten en taas tunne mitään. Sitten pitää taas lyödä tyynyä jne. Viha kuplii pintaan. Viha ja itku. Olen raivoissani kaikelle ja kaikille. Haluan kuristaa mielensärkijän ja ihan kaikki ihmiset, jotka eivät auttaneet. Vaikka kun yritän kuvitella itseni kuristamaan mielensärkijää, se ei riitä. Vihani on niin suurta, ettei kuristaminen ole tarpeeksi suuri osoitus sen voimasta. Hänet pitäisi jauhaa elävältä kuin kananpojat USA:ssa. Hitaasti. Oksettaa. Särkee.

Pitäisiköhän ihan oikeasti hakea jotkut lääkkeet tähän migreeniin, vai vain kestää, sillä sehän on vain ilmoitus siitä, että pitää pysähtyä ja kuunnella itseään? Aivastuttaa, tämähän on uutta. Voi perse. En tietenkään pääse huomenna (tänään) kouluun tämän takia! Saatanan mielensärkijä! Sen syytä tämäkin! Miksi nyt? Miksei viime yönä, kun olisi voinut rauhassa riehua yön ja nukkua sunnuntain päätään selväksi? Miksi nyt, kun huomenna on terapia? Kuolen, pääni halkeaa. Tuosta oikealta puolelta, siististi jakauksen linjaa pitkin. Toinen silmäni tuntuu kuin siihen olisi kaadettu happoa silmän taakse. Haluan vain nukkua, mutta sitä ei sallita...

Kävin tänään muuten taas pyörälenkillä. Pestasin sen aikana ruoskanaisen henkilökohtaiseksi valmentajakseni. Että se nainen on tehokas! Ylitin itseni useasti, kun ruoska rupesi viuhumaan mielessäni. Lihaksista löytyikin vielä voimaa, ja sain vedettyä spurtin loppuun. Kun lisäksi ajatteli voimien loppuessa mahdollisimman lihavaa ihmistä, ja kuinka ei halua tulla sellaiseksi, sai vielä puristettua itsestään ne voimat joilla se ylämäki päästiin ylös. Huomasin myös, että ruoskanaisella on käsitys voimavaroistani. Kun happi meinasi oikeasti loppua, huomasin hänen lopettaneen piiskaamiseni. Sai ihan oikeasti polkea hetken rauhallisemmin, kunnes henki alkoi taas kulkea. Minusta huolehditaan, ja vielä noin yllättävältä taholta!

Äh, nyt alkoi oksettaa niin, että täytyy pistää maate.

19.9.2009

Elämä pelissä


Kävin tv-ohjelman innostamana tekemässä Elämä pelissä -onnellisuustestin. Yllätys yllätys, eipä kovin korkeita pisteitä herunut. Olen tuonkin testin mukaan masentunut (28/30), ja onnellisuuspisteeni jäivät reiluun kahteenkymmeneen. Keskiarvojen perusteella kaikki ovat onnellisempia kuin minä, jopa alkoholisoituneet yksinhuoltajat. Testi ehdotti minulle harjoituksia, jotka pyrkivät lisäämään ihmisen kiitollisuutta, antamaan anteeksi ja muuttumaan sosiaalisemmaksi. No, sosiaalisuuteen ei ole paljoa voimavaroja, kun pään sisällä on se 30+ lasta vaatimassa huomiota. Kiitollisuutta en koe, sen tiedän, sillä haluan vain kuolla. Olen kiitollinen, jos saan nukkua, olla rauhassa. That's it. Ehkä olisi hyvä oppia olemaan kiitollinen, mutta mistä? Siitä, että olen hengissä? Ei tämä ole elämää. Siitä, että minulla on rakastava puoliso? Niinpä, taas yksi este itsemurhalle. Siitä, että saan käydä terapiassa? Mitä se hyödyttää? Siitä, ettei minulla ole jano tai nälkä tai kylmä? Mutta kun minä haluan, että minulla on paha olla! Minä olen ansainnut sen!

Itselleen anteeksi antaminen olisi hyvä juttu, mutta osapuolet eivät suostu vieläkään neuvottelupöytään. Toinen on sitä mieltä, että toisen epätäydellisyys esti mielensärkijää rakastamasta meitä. Toinen taas on sitä mieltä, että hän on se, jota vastaan tässä on rikottu, että hän on se uhri, jota kaikkien pitäisi paapoa. Kumpikaan ei ymmärrä toistaan. Miten antaa itselleen anteeksi se, että on ollut inhimillinen, kun on opetettu, että inhimillisyys ei ole riittävä syy? Kun ei ole oikeutta olla inhimillinen, vaan kaikessa pitää pyrkiä yli-inhimillisyyteen? Miten antaa itselleen anteeksi se, että syntyi? Että oli olemassa? Kaikki olemassa olevahan on turhaa, mikään ei ole arvokasta, pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita. Ja katsoo sitten miten tahansa, minä olen epäonnistunut: tyttärenä, oppilaana, ihmisenä, seksuaalisena olentona, rakastettuna, opiskelijana, siivoojana, auttajana, avustajana... Mitään en ole saavuttanut, mitään hyvää en ole tehnyt.

Kiitollisuusharjoitusten tai itsensä arvostamiseen pyrkivien harjoitusten teko pelottaa, sillä en halua alkaa arvostamaan itseäni. Sillä jos minulla olisi joku arvo, minun tulisi olla raivoissani siitä tavasta, jolla minua on kohdeltu. Jos minulla olisi arvo, joutuisin tuntemaan jotain. Jotain uutta ja pelottavaa. On siis parempi kohdella itseään kuin mutaa kengänpohjissa, kuin pedofiiliä vankilassa, sillä silloin ei joudu tuntemaan muuta kuin ahdistusta ja masennusta. Ja se on minulle ihan oikein!

Kohtelemalla itseäni kuin minä olisin ollut tuo pedofiili, myös vältän kohdistamasta mitään arvostelua mielensärkijään. Kun vältän arvostelemasta, voin yhä pitää häntä virheettömänä ja kunnioitettavana ihmisenä, jona sisäinen lapseni hänet haluaa nähdä. Jos sisäinen lapseni menettäisi tuon ikoninsa, tuon idolinsa, hänellä ei olisi enää mitään, mihin uskoa, paitsi se, että mielensärkijä on paha, ja silloin hän olisi pulassa. Jos olisin lapsena uskonut mielensärkijän olevan paha, tilanteeni olisi ollut toivoton, sillä minulla ei olisi ollut mitään keinoa pelastautua tuolta pahuudelta. Jos uskoi mielensärkijän oikeudenmukaisuuteen, tilannetta oli paljon helpompi kestää. Minä ansaitsin kaiken sen pahan, siksi hänen oli pakko toimia niin kuin hän toimi.

Nyt aikuisena on sitten hyvin vaikeaa todistaa tuolle sisäiselle lapselle, että mielensärkijä oli paha, on paha, ja tulee olemaan paha, sillä tuo ajatus on kielletty. Se johtaa toivottomuuteen. Sillä jos näin on, minä olin pahan armoilla lapsena, oikeasti kuolemanvaarassa, enkä minä ansainnut sitä. Silloin pitäisi taas tuntea jotain muuta kuin vain hiljaista epätoivoa. Ja tunteminen on pahasta. Minä en saa tuntea kuin suurta kiitollisuutta siitä, että mielensärkijä heittää minulle silloin tällöin jonkun armopalan ja antaa minun hengittää. Sillä aina hän ei antanut.


18.9.2009

Aina vain väsyttää...


Nukun sitten miten pitkään tahansa, ikinä en ole pirteä. Viime yönä tuli jotain selvyyttä siihen, miksi näin. Näin unta, jossa kerroin kaikille tuntemilleni ihmisille uudelleen ja uudelleen olevani insestin uhri. Vastasin heidän kysymyksiinsä, ja aina tuli uusi ihminen vastaan, jolle piti kertoa, ja aina se oli yhtä vaikeaa. Jos teen tuota joka yö, mikään ihme, että olen aamulla yhtä väsynyt kuin mennessäni nukkumaan. Mutta uni, jota näin juuri ennen herätyskellon pirinää, oli vain ihan perinteinen painajainen. Herätessäni luulin vielä korvieni olevan täynnä hyönteisiä, jotka olivat änkeneet niihin laumoittain surisemaan.

17.9.2009

Käpy jäässä


...ja korkeella puussa. Onnistuin eilen sössimään kunnolla, ja myöhästyin kahdesti junasta. Kun vihdoin pääsin kotiin, olin aivan kuollut väsymyksestä, sillä olin saanut odottaa junaa yhteensä 6 tuntia (!). Onneksi kaveri oli myötämielinen ahdingolleni, ja antoi minun kyläillä luonaan odotusajan. Hävetti vain palata, kun myöhästyin toisestakin junasta...

Tänään sitten kävi ilmi, että olen sössinyt, mikä maksaa 35€. Tietenkään minulla ei semmoista rahaa ole, joten avokin maksettavaksihan tuo menee. Aargh. Menen vällyjen väliin selittämään egyptiläisille olevani insestin uhri ja puhumaan sammakoille, miten pitsaa voi käyttää avaruusaluksen polttoaineena.


12.9.2009

Nam nam



Kun avokki on poissa, hiiret hyppivät pöydillä, sillä en jaksa tiskata. Sen sijaan, että olisi hyödyksi (mitä en ole), voi pistää soimaan hyvää musaa Digitally Importedista, lukea Nemiä ja kuolata komeita miehiä. Robert Carlyle (nam!) sattui tänään olemaan Kaava 51:ssä, minkä yökerhokohtauksesta sain tämän loistavan idean. Harmi vain, että netti on täynnä ylibodattuja mieshirviötä esittelemässä muskeleitaan. Pitää melkeinpä tietää komistuksen nimi (Tuomas Holopainen, kuvassa), ennen kuin alkaa löytyä.

Muistutan mielestäni Nemiä monessa, vaikka en enää pukeudukaan vain mustiin ja kulje mustassa nahkatakissa. Siinä, missä hän on ihastunut Mustakaapuun, minä aikoinaan kuolasin Morfeuksen (aka Uni jne.) perään. Jos hahmo ei ole tuttu, suosittelen lukemaan Neil Gaimanin sarjiksia ja pian! Ovat nimittäin hyviä. :) Lisäksi minulla on heikkous hevarimiehiin (niihin komeimpiin) ja tykkään hyvästä musasta joskus liikaakin. Toisaalta en juo alkoholia ämpäreittäin tai omaa sinihiuksista bestistä, eli kyllä niitä erojakin löytyy. Nyt kaikki hys-hys, ettei avokki saa tietää, mitä harrastan kun hän ei ole kotona. Jahka hän taas saapuu kotiin keikalta, minä olen ollut kiltisti koko illan. ;)

Nyt se alkoi


Nimittäin läskikriisi. Tarkistin, BMI:ni on lievästi ylipainoisen puolella. Oli jo 3 kiloa sitten. Jos haluan takaisin normaalipainoiseksi, minun pitäisi laihtua ainakin 3 kiloa. Jos haluan tasan keskelle normaalipainon aluetta, minun pitäisi laihtua 12 kg.  Ne housut, joihin menee toinen jalka, eivät suostu ottamaan toista jalkaani vastaan. Ne housut, jotka vielä menevät peppuni yli, eivät mene vatsan kohdalta kiinni. Tein avokin kanssa sopimuksen, että alan taas käydä pyörälenkillä joka sunnuntai. Eikä tänne osteta enää karkkia. Tätä päättäväisempään laihdutukseen minusta ei ole. Jos en sentään lihoisi enää enempää.

10.9.2009

Moccamasterin kirous iski


Opiskelu tuntuu ajavan asiansa ainakin siltä osin, että minulla on puuhaa ja siten muuta ajateltavaa päivisin. On ihan mukavaa, kun tulee kotiin ja tajuaa, ettei ole moneen tuntiin ole ajatellut mitään ikävää. Tai ainakaan sitä ikävämpää kuin "miksi tuo jauhaa aina noita samoja juttuja, ei kestä!" tai "ärsyttävä ihminen". Esimerkkilauseista voi ehkä päätellä, etten tule yhden opettajan kanssa toimeen. No, sillä ei ole väliä, vaan sillä, että olen oppinut paljon uutta. Ollaan jo päästy käytännön töihinkin.

Avokki on yllättänyt minut tänään. Ensin ilmoittamalla, että tiskikone toimii vihdoin, kun putkimies ehti käymään. Sitten näyttämällä uuden ostoksensa: Moccamasterin. Nyt tuo mokoma on sitten juonut niin paljon kahvia, että pulauttelee suustaan semmoisia kuin "miksei me menty eilen (9.9.09) naimisiin?" tai "pitää mennä ensi viikolla (20.09.2009) naimisiin, kun päivämäärä on sama kuin vuosiluku". Katsotaan, nukkuuko tuo enää ikinä tuon kahvimäärän jälkeen.

7.9.2009

Ja tälläistä sitä pitää kestää...


Lähetin laiminlyöjälle taas terapeutin laskun. Vastaukseksi tuli, että maksoi, ja sitten se kehtasi kysyä, miten pitkään näitä vielä tulee. Voi &%¤#¤ %&%¤¤# !!!!! Iteppähän rikoitte, ja nyt kehtaat valittaa, kun korjaus ei tapahdukaan hetkessä. Ei tuosta nyt muuten niin hermo menisi, mutta kun olen useasti sanonut, että terapiani kestää vuosia. Vuosia, ¤&//#/%!!! Ei siis yhden vuoden, ei kahta, vaan VUOSIA!!! Mikä hitto siinä on, ettei niiden paksupäiden kalloon uppoa millään, että terapia on ja tulee olemaan osa elämääni pitkään. Ei laiminlyöjän, ei mummon. Mummo puhuu aina terapiasta eroon pääsemisestä, niin kuin se olisi jotain pahaa, josta pitää päästä eroon mahdollisimman pian. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, että se oikeasti auttaa minua, enkä ikinä parane ilman sitä. Heidän suhtautumisensa on niin itsepäistä, että väkisinkin alan ajatella, että paranemiseni ei ole heille tärkeää, vaan se, että lakkaan pian kuluttamasta suvun rahoja samalla kun puhun pahaa koko suvusta jollekin ulkopuoliselle. Tätä suhtautumista vielä korostaa se, ettei kukaan ikinä kysy, olenko edistynyt terapiassa tai onko siitä ollut apua. Aina vain kysytään, milloin se loppuu. Vitt¤&/¤%&"¤"&¤/%!!!!!

5.9.2009

Ei vain painajaisia


Torstaina oli ensimmäinen tentti, joka meni tosi hyvin. Sain täydet pisteet. Yöllä sitten heräsin vessaan ja hämmästyin. Minä olin nähnyt unta askartelusta! Olin tehnyt metallilangasta ja muovihelmistä vaikka mitä, ja esittelin niitä unessa jollekulle todella ylpeänä. En nänyt painajaista! Uskomatonta! Loppuyö sitten meni taas mafiosojen, tulvan ja rikollisjengien lahdatessa toisiaan niin verisesti, että uni oli varmaan k-25. Ymmärsin tuon askartelu-unen niin, että olin ylpeä tenttituloksestani, ja halusin brassailla. Mutta ihaninta oli ymmärrys, että kaikki uneni eivät ole painajaisia. :)


2.9.2009

Hupun muisto


Oksennusta kurkussa, suussa, siinä välillä. Se menee nenään ja polttaa. En saa henkeä, en saa syljettyä sitä pihalle, sillä suussani on miehen lihaa. Häntä ei oksennukseni haittaa, se on vain  ylimääräistä liukastetta. Tunnen kiinteämpien kappaleiden hankaavan limakalvojani edestakaisin. Ja sitten, lopulta: Happea! Mutta nenä täynnä oksennusta, suu täynnä oksennusta, polttaa, yököttää... Haluan maun pois suustani! Makaan vasemmalla kyljelläni toisen käteni päällä ja huudan.

Hupu parka.