31.12.2009

Krooh... Pim!


Kuten vähän arvelinkin, terapian jälkeen aloin nukkua. Eikä sille meinannut loppua tulla. Nukuttuani yli vuorokauden heräsin syömään ja kutomaan. Sitten iski hirveä olo. Oksetti, sattui, ahdisti. Avokkikin oli jo mennyt nukkumaan, joten ei oikein voinut sieltä pyytää apuja. Yritin syödä, olo paheni. Olin syömättä, olo paheni. Päätä särki, vatsaa särki. Lopulta olin niin yliväsynyt, että korvissa humisi. Yritin mennä nukkumaan, mutta uni ei tullut. Sen sijaan tärisin, ynisin ja herätin avokin ja sain itkettyä. Heti kun avokki nukahti taas, itku iski taas hetkeksi. Torkahdin itsekin välillä, kunnes taas rupesin tärisemään tai jotain muuta. Lopulta nousin, otin särkylääkkeen, rauhottavan ja muroja ja menin katsomaan, tulisiko jo aamupiirrettyjä. No, kello oli vähän yli viiden, eli ei. Otin sitten piirrettyjä dvd:ltä, ja katsoin niitä kaksi tuntia, kunnes lopulta oli pakko mennä nukkumaan. Ja sitten minä nukuinkin taas tuntikaupalla. Onneksi on avokki: Hän kävi ostamassa minulle ruokaa ja lääkkeitä, ei tarvitse ilman olla. Kirottu uusi vuosikin tulee tähän sotkemaan. Haluisin päästä poliisin juttusille, mutta eikös se yksi ole juuri lomalla. Pöh...


29.12.2009

Pomppii ja kukkuu


Joo, olen yhä hereillä. Joo, tiiän, että kello on puoli kolme, ja huomenna pitää... Hups! TÄNÄÄN pitää lähteä junalla klo 10, että ehtii terapiaan. Kun terppa nyt oli niin kiltti, että järjesti minulle kesken lomansa ihan terapiakerran, niin olisihan se hyvä kun sinne menisi levänneenä, eikös? No, minä tiedän tämän, ja siksi olen nyt viimeiset kaksi yötä pomppinut hereillä ja päätin näemmä kukkua nytkin hereillä. Mutta! Minullapa on hyvä syy, tai peräti kaksi!

Syy yksi pilata terapia nukahtamalla:

Löysin niin kivan neulepuseron, että semmoinen pitää tehdä. Ai että miksikö sen takia pitää kukkua hereillä? No, siinä ei ollut ohjetta kuin (ilmeisesti) turkiksi ja kuvin, eli pitää tehdä salapoliisintyötä ja verestää muistia, miten tehdään palmikkoneulosta jne., että osaa sitten arvata, miten tuollaista voisi tehdä, ja voisi huomenna rynnätä ostamaan lankaa ja ruveta kokeilemaan. Ainakin helmineulosta tulee reuniin, ja tarvitsen apupuikkoja ja...

Ai että huono syy? No on minulla toinenkin syy! Syy kaksi:

Löysin koneeltani hyvää musaa, jota en ole kuunnellut aikoihin, kun en ollut siirtänyt sitä vanhalta koneelta tälle. Ja nyt se on pakko kuunnella kaikki yhteen putkeen, eikä siksi voi mennä nukkumaan. Aina, kun tulee tauko, unohtaa mennä nukkumaan, ja kesken biisin ei voi mennä nukkumaan. Ha! Siitäs sait, eikös olleetkin hyvät perustelut?

Ai eikö? Juu, myönnetään... Välttelyähän tämä. Näin viime yönä niin hirveitä painajaisia, ja sitä edellisenä, ja sitä edellisenä, etten halua mennä nukkumaan. En halua mennä sinne terapiaankaan. Menen kaupungille shoppailemaan itseni rahattomaksi, että voin sitten pyytää avokilta lisää rahaa. Suututan terpan, suututan avokin, kaikki hylkäävät ja jättävät minut ja sitten on taas kaikki hyvin, eikös? Mutta ainakin on sitten lankaa ja apupuikkoja ja hyvää musaa ja paljon, paljon univelkaa, sillä univelkahan on hyvästä. Se on itsensä rankaisua ja osoittaa, kuinka olen heikko ja huono kun en edes hereillä pysy. Kyllä vanhoissa tavoissa on hyvä pysyä, ah, kuinka ihanaa...


27.12.2009

Joulupäivän muisto

Nyt ollaan anoppilassa, ja ainoa yhteys nettiin on miniläppäri, joka on liian pieni kymmensormijärjestelmälle, joten tämä postaus kirjoitetaan kahdella sormella. Toissa yönä en meinannut millään saada unta. Pyörin ja kierin. Yritin kysellä itseltäni, mikä on. Onko se huoli avokista, joka on kipeänä, joka minua valvottaa? Onko se vieressä yskivä ja pyörivä avokki? Onko se joku tunne? Ei auttanut. Sitten aloin tunnustella kehoani. Vatsaan sattui kuin suolisto olisi ollut täynnä lasinsiruja. Aloin miettiä ihan yleisesti, mikä sen voisi aiheuttaa, ja kuinkakohan monta muistoa olen säilönyt vatsaani, kun muistin Virtahevosta olohuoneessa, että kauhu varastoituu vatsaan.

Aloin etsiä vatsastani kauhua, ja löysin itseni silmät kauhusta laajentuneena, keho kauhusta jäykkänä vetämässä henkeä huutaakseni ”EI!”, vaikka tiesin sen olevan jo myöhäistä. Ilahduin muistosta, harmittelin, kun se oli niin rajattu, ja aloin kysellä itseltäni, missä olen ja mitä tapahtuu. Ja niin minä muistin. Olin vanhempieni makkarissa, leikkimässä lattialla, kun mielensärkijä tulee huoneeseen. Siskoni, joka on siinä kolmen vanha, seuraa häntä. Mielensärkijä istuu sängyn laidalle, ja kysyy: ”Rampamieli, oletkos sinä yhä ihan varma, ettei isi saa enää leikkiä sinulla?” ”Joo.” ”No, sitten isin pitää leikkiä siskollasi.” Pomppasin pystyyn ja huusin ”EI!”. Mielensärkijä hymyili ja nosti siskoni istumaan polvelleen. ”Mutta jos sinä et anna, niin isin on pakko.” ”EI!”. Ja sitten hän raiskasi siskoni ja minä painuin lattialle nyyhkyttäväksi kasaksi. Kun mielensärkijä oli hoitanut hommansa ja saanut tyydytyksensä, hän laskiyhä itkevän siskoni lattialle ja lähti huoneesta. Minä menin lohduttamaan siskoani ja päätin, etten enää ikinä anna siskolleni tapahtua mitään pahaa.

Muisto sai minut lähtemään sängystä ja menin alakertaan ravaamaan edes takaisin. Olin turta. Harkitsin soittamista kriisipuhelimeen, mutta silloin appiukko heräsi vessaan ja ihmetteli, mitä teen hereillä. ymmärsin, etten saisi missään puhuttua rauhassa, joten päätin keittää itselleni teetä. Keittiössä tartuinkin omenaan ja puraisin sitä. Silloin itku tulvahti pintaan. Olin menettänyt siskoni insestille. En ollut pystynyt suojelemaan häntä sen enempää kuin itseänikään. Pakenin avokin kainaloon ja itkeä vollotin täyttä kurkkua. Onneksi on väliovia, niin anoppi ei herännyt.

Nyt ymmärrän, miksi minulla on ollut pakottava tarve suojella siskoani. Nyt olen voinut luopua taakastani. Mutta sydämeeni on nyt viilletty uusi, tuore haava, joka polttaa eikä anna minun nukkua. Se on syyllisyyttä, josta vapautumiseen tarvitsen terpan apua. Pistinkin hänelle tekstaria, sopisiko puhelinaika näin tauon keskelle. Tunnen myös paljon muuta. Surua, voimattomuutta, häpeää ja epätoivoa. Miksen voinut muistaa tätä aiemmin? Nyt minun pitää soittaa poliisille ja sanoa että haluan täydentää kertomustani. Mitä sanon, kun he kysyvät, miksen muistanut tätä aiemmin? Siskolle pitää kertoa, mutta miten? Miten varmistan hänelle tarpeeksi apua ja tukea? Pitää miettiä terpan kanssa asiaa.Ehkä perhetapaaminen kriisikeskuksessa minun, ammattilaisten, siskoni ja hänen kaverinsa kesken? Ongelma vain on kertomisen hänessä synnyttämä häpeä. Hän voi kokea minun pettäneen hänet, kun kerron niin monelle asiasta, joka likaa hänet. Ja mikä pahinta, olen kertonut kaikille ennen häntä: poliisille, terpalle, auttajille…

Kunkin on taakkansa kannettava, ei voi mitään…


20.12.2009

Havaintoja


Tätä ei kyllä usko Erkkikään, mutta minä olen päässyt ylös sohvaltani ja siivonnut! Nyt on siivottu eteinen, vessa ja keittiö. Enää on makkari ja olkkari jäljellä, eikä vielä ole edes joulu! Meillä ei ole enää likaisia astioita, pyykkipino on alkanut pienentyä, ja olen melkein vaihtanut lakanat! Mitäs vielä... Niin, luin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa, ja tein havaintoja. En tunne itseäni vieläkään, mutta olen saanut itsestäni joitain asioita selville tässä viimeisen vuoden mittaan: 1) pidän kasveista 2) pidän lehtivihreän väristä 3) pidän yhdistelmästä joulunpunainen ja valkoinen 4) pidän punaiseksi maalatusta pellistä. Lisäksi tunnustin, että minussa on läheisriippuvaisen piirteitä. Olen sairastunut vahvuuteen siinä, että vaadin itseltäni täydellisyyttä peittääkseni häpeäni.

Päivän mittaan olen tajunnut, että minä, ikuinen jouluihminen, olen yrittänyt parhaani mukaan hypätä koko juhlan yli. En haluaisi viettää sitä. En ole lähettänyt joulukortteja, ostanut lahjoja tai koristellut mitään. Edelliset joulut ovat kai jättäneet sellaiset arvet, etten enää halua odottaa iloista, turvallisen tuntuista lämminhenkistä juhlaa, kun siitä ei kuitenkaan sellaista tule. Nytkin näyttää huonolta, sillä avokki on lumipyryn takia jumissa viimeisimmällä kongressimatkallaan, eikä pääse Suomeen. Toivottavasti lumipyry luovuttaa jossain vaiheessa, että ei venyisi enää tuo reissu. On hän jo päässyt istumaan lentokoneeseen, mutta lähtölupaa ei saatu, joten jäi kuivaharjoitteluksi se istuminen.

Toivottavasti pääsen joulukammostani tässä siivotessani, että tekisi sitten mieli tuoda joulukuusi puhtaaseen kotiin. Nimittäin jos sitä ei pian tee, sitä ei ehdi tehdä ennen kuin pitää lähteä sukulaisrundille...


18.12.2009

Nukuin, nukun, tulen nukkumaan


En sitten enää mennyt tällä viikolla kouluun, nukuin molempien koulupäivien ohi. Tänään sain ihme kyllä käytyä terapiassa ja poliisin juttusilla ja vielä kaverilla kylässäkin, mutta nyt on pakko taas mennä nukkumaan. Toivotaan, että talviuneni loppuu viimeistään kevääseen.

13.12.2009

Ihme on tapahtunut


Heräsin, sain syötyä, tiskattua ja tehtyä tehtävät, joiden palautuspäivä on huomenna.

.

.

.

ps. Kai minä sanoin, että poliisi haluaa kysellä lisää ensi perjantaina?


11.12.2009

Pim! Olet hereillä


Ei taas... En sitten loppujen lopuksi mennyt päivällä nukkumaan, mutta nyt illalla yritin. Aloin haukotella telkkarin ääressä niin voimakkaasti, että ajattelin nukkumatin heittävän unihiekkaa heti, kun vain iskisin pään tyynyyn. Mutta ei. Heti iskettyäni pääni tyynyyn halusin kokeilla taas kehooni asettumista. Sitten en voinutkaan ajatella muuta kuin sitä, miltä kipu selässä tuntuu. Sellainen kipu, joka syntyy, kun on ruoskittu koko selän täydeltä. Sitten muistin, etten lapsena ymmärtänyt, miten elokuvassa selkään ruoskittu mies irvisteli ja huusi niin paljon. Eihän selkään ruoskiminen nyt NIIN pahalta voi tuntua. Ja sitten olinkin niin hereillä, ettei ollut muuta tehtävissä kuin hakea yöpalaa ja alkaa katsoa telkkaria. Äh pöh.

Huomenta!


Heräsin juuri vaellettuani alitajunnassani semmoiset 15 tuntia. Näin unia, pitkiä ja paljon, ja välillä havahduin sen verran, että pystyin tekemään töitä. Yritin palata ruumiiseeni, ja onnistuin käsieni osalta, mutta keskivartalon kohdalta teki tiukkaa. Pääsin melkein navan korkeudelle, mutta sitten tuli kohta, josta hirveän yrittämisen jälkeen sain irti vain muiston, jossa karjun tuskasta. Siis huusin niin lujaa kuin ääntä lähti, ja tiesin sen johtuvan kivusta, mutten tuntenut kipua. Myöhemmin aloin miettiä, olenko ikinä tuntenut niin kovaa kipua, että olisin huutanut vastaavalla tavalla. Muistin montakin kertaa, kun lääkäri on osunut kipeään kohtaan ja olen kiljaissut, mutta ikinä en tuolla tavalla.

Eli tämän päivän saavutukset: Sain unessa vapautettua pitkään vankina olleen hahmon, joka unessa oli jumalan oikea käsi. Kun hän oli päässyt vapaaksi, hän pystyi taas jatkamaan työtään, eli kaiken tekemistä paremmaksi. Sain palattua kehooni osittain, ja löysin muiston. Juhlin tätä syömällä aamupalaa. Nyt voisi siis mennä takaisin nukkumaan.

9.12.2009

Väsymys iski


Huomenta. Heräsin tänään vasta yhden jälkeen iltapäivällä, mikä on huono, sillä tänään oli koulua kahdeksasta eteenpäin. Nyt olen taas menossa nukkumaan ilmoitettuani koululle, että jään saikulle ja maksettuani laskuja. Ainoa, minkä vuoksi olen yhä hereillä, on, että odotan psykiatrin soittoa että oikeasti saisin sen lapun saikulle jäämisestäni. Eilen koulun jälkeen olin niin väsynyt, että menin heti nukkumaan. Heräsin ysiltä, ja en saanut unta ennen aamukolmea. Valvoessani luin sitten loppuun Mirjan tarinan. Se jäi kesken, sillä hänen äitinsä pakotti hänet lopettamaan hoidon "tuloksettomana" ilmeisesti omien syyllisyydentunteidensa painamana. Kirjan loppu sai minut kuohuksiin. Olin niin vihainen Mirjan äidille. Yritin houkutella tunteitani esiin. Sukelsin niin syvälle alitajuntaani kuin pääsin, ja hain tunteeni asumaan mieleni taloon. Hirmuisen väännön jälkeen onnistuin. Tulin surulliseksi ainoan ystäväni, ensimmäisen kissani kuolemasta. Itkin kissaani, joka kuoli jo yli 14 vuotta sitten ja yritin suhtautua ilolla suruun sen sijaan, että olisin ahdistunut. Lopulta sain nukahdettua.

Herättyäni painajaiseen, jossa tapoin kolme kimppuuni hyökännyttä miestä uudelleen ja uudelleen, eivätkä he vain millään kuolleet, aloin taas metsästää alitajunnassani syytä tähän. Löysin pienen tytön, jolla oli musta kangas silmiensä peittona. Pienen onkimisen jälkeen selvisi, että hän on oikeudentuntoni. Hän yritti tehdä maailmasta oikeudenmukaisen ajatuksen voimalla, mikä on hirvittävän suuri vastuu pienelle tytölle. Yritin vakuuttaa häntä, että poliisi tutkii nyt minuun kohdistuneita epäoikeudenmukaisuuksia, ja että oikea tuomari tulee joskus sen asian tuomitsemaan, minun ei enää tule yrittää korjata niitä. Mutta ei. Lisäksi sain moitteita siitä, että olen itse toiminut vastoin lakia jatkuvasti (vaikka hirmuisen onkimisen jälkeen näitä tapauksia nousi mieleeni vain yksi: sain kaupassa rahasta väärin takaisin, enkä huomauttanut siitä.) ja kuinka haluan tappaa mielensärkijän. Näistä syistä minut on oikeudenmukaisuuden nimissä tapettava, enkä saa koskaan olla onnellinen. Lopulta väsyin vääntämään kättä asiasta, ja nousin sängystä.

Sitä en osaa sanoa, miksi olen nyt näin väsynyt. Miksi minä? Miksi nyt? Soittaisi nyt se psykiatri, nukahdan pystyyn. Jos menen sänkyyn odottamaan.


6.12.2009

Kaksi kirjaa luettu


...Kolmas menossa. Joy Hayward - Insesti : nuoret seksuaalisen hyväksikäytön uhreina on selkeästi suunnattu lapsille ja teini-ikäisille, jotka ovat joutuneet seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi ja ehkä ovat vielä vaarassa joutua uudelleen sen uhreiksi. Kirjan lopussa onkin seksuaalisuuteen liittyvä sanasto, jos anatomian termit eivät ole tuttuja. Ensimmäisessä luvussa on kertomuksia, joiden kulku muuttuu sen mukaan, päättääkö lukija, että uhri kertoo, vai ei. Lyhyesti: mitä aikaisemmassa vaiheessa kertoo, sitä paremmin käy. Toisessa luvussa kerrotaan insestiin liittyvistä tunteista ja kysymyksistä, joita uhrilla voi olla. "Sinusta ehkä tuntuu tältä, ja se on normaalia". Kolmas luku kertoo eri tavoista pärjätä tapahtuneen kanssa, miksi ne ovat ymmärrettäviä ja mikä niissä on huonoa. Kirja yrittää antaa lukijalleen varmuutta ja sanoja, joita kertomiseen tarvitaan ja kannustaa hankkimaan apua.

Nyt luen Leo Hildénin kirjaa. Mirja, lapsena raiskattu : kertomus eräästä hypnoosihoidosta on melkeinpä jännityskertomus. Kerta toisen jälkeen Mirja sukeltaa alitajuntaansa ja saa tiedonpalasia, joita sitten yritetään tulkita. Vähä vähältä paljastuu totuus haalaripukuisesta miehestä ja syy Mirjan sairasteluun alkaa selvitä. Vielä en ole kuin puolessa välissä, joten en tiedä, miten tarina päättyy, mutta jos kiinnostaa, mitä hypnoosihoito käytännössä on, luulisi tästä kirjasta selviävän. Olen nyt alkanut miettiä, pitäisikö minunkin antaa hypnotisoida itseni. Olisiko se keino päästä käsiksi niihin muistoihin, joihin minulla nyt ei ole pääsyä? Olisiko se sen arvoista? Entä tuleva oikeudenkäynti? Katsotaanko minut epäluotettavammaksi todistajaksi, jos minut on hypnotisoitu jossain välissä? No jaa, ehkä en ihan heti huomenna ole hypnoterapeutin puheille ryntäämässä. Kiirellisempiäkin asioita on, kuten hierojalle meno. Kipeä kylkeni on muuttunut kipeäksi kohdaksi, joka ulottuu koko rintalihaksen poikki edestä ja selkärankaan selän puolella. Hengittäminen sattuu jollei pysyttele makuulla, ja makuulta nouseminen sattuu, jos sen yrittää tehdä kuten ennen. Pitää työntää itsensä pystyyn käsillään, niin ei satu, ainakaan niin paljoa.


4.12.2009

Taas on lukemisen aika


Myös eilen meni yksi Temesta. Kun se poisti ahdistuksen, sen alta paljastui väsymys. Olin väsynyt, ja ahdistuin siitä. Miksi? Tätä pohdittiin sitten terapiassa. Mietittiin, pelkäänkö rentoutumista vai sitä, etten ole riittävä, kun väsyn. Terapian jälkeen menin kirjastoon, sillä tarvitsin kirjallisuutta pinoon tehtäviä, joita koulusta on nyt annettu. Samalla tuli tarve hakea luettavaa insestiin ja narsistiseen persoonallisuushäiriöön liittyen. Ensimmäinen kirja on niin täyttä asiaa, että tekisi mieli kirjoittaa se tänne sana sanalta toisesta luvusta eteenpäin. Ensimmäisessä luvussa kirjoittaja "vain" kertoo, mitä hänelle tapahtui. Toisessa hän alkaa kertoa siitä, miten hän asiat kokee ja ymmärtää, miten hän alkoi parantua. Hän osaa sanoa niin monet asiat, jotka minä kyllä tunnen, mutta joita en osaa muotoilla. Lukekaa siis kaikki: Jacqueline Spring - Hyvästi, isä : insestin uhri kertoo tervehtymisestään.

Muut hakemani kirjat, joita vielä en ole ehtinyt aloittaa, ovat:

Marketta Joutsiniemi - Naimisissa narsistin kanssa

Leo Hildén - Mirja, lapsena raiskattu : kertomus eräästä hypnoosihoidosta

Joy Hayward - Insesti : nuoret seksuaalisen hyväksikäytön uhreina

Sandy Hotchkiss - Miksi aina sinä? : narsismin seitsemän syntiä

ja näissä piireissä jo klassikoksi muodostunut:

Tommy Hellsten - Virtahepo olohuoneessa : läheisriippuvuus ja sisäisen lapsen kohtaaminen

Muista kirjoista lisää, jahka ehdin lukea niitä.

2.12.2009

1. Temesta käytetty


Myös toisesta kuulustelupäivästä selvittiin ilman rauhoittavia. Yliajalle mentiin, ja asianajajani joutui lähtemään kesken, mutta asiat saatiin kirjattua. Minä olin huomattavasti rauhallisempi kuin kuulustelija (tai pikemminkin kirjaaja) tai asianajaja, joita kokemukseni tuntuivat järkyttävän. Kun vihdoin pääsin lähtemään kotiin, itkin kotimatkalla onnesta: minun ei enää tarvitse muistaa. Kaikki on nyt kirjoissa ja kansissa, järjestelmä muistaa puolestani. Kun pääsin kotiin, järjestimme kakkukahvit sen kunniaksi, että tutkinta pääsi vihdoin alkamaan, kun annoin tutkijoille materiaalia. Sain illalla unta, vaikka pää alkoikin väittää, etten tehnyt täydellistä selostusta kuulustelussa.

Seuraava päiväkin meni hyvin. Heräsin, myöhästyin vähän koulusta, olin ja opin kunnes piti lähteä kotiin, menin terapiaan, kävin kirjastossa, tulin kotiin. Mutta nyt illalla alkoi ahdistus ja piti ottaa Temesta. Miksi nyt? Aloinko vasta nyt miettiä, mitä tein? Joka tapauksessa lääke tuntuu alkavan vaikuttaa, joten menen takaisin sänkyyn yrittämään nukahtamista.


1.12.2009

Kuulustelu: 1. päivä


Tänään meni neljä tuntia poliisilaitoksella, huomenna jatketaan. Alku ei alkanut kovin lupaavasti. Ihmettelin, kun asianajajani ei ilmestynyt paikalle. Syy: olin sopinut hänen kanssaan, että tapaisimme toimistolla ennen poliisilaitokselle menemistä, ja menisimme sitten sieltä yhdessä kuulusteluun, enkä tietenkään muistanut sitä! Että hävetti. Hävettää vieläkin, mutta yritän hokea, että se oli pieni juttu. No, lopulta sitten olimme kaikki paikalla, ja aloin kertoa. Pari lausetta, ja kuulustelija kirjoitti pitkään. Kun hän antoi luvan, kerroin lisää, ja taas hän kirjoitti. Kuka olisi uskonut, että kuulustelussa olo voi olla noin tylsää! Olisin varmaan ruvennut torkkumaan jossain välissä, ellen olisi ollut niin huolissani siitä, että unohdan jotain. Lisäksi kun puhuttiin suuhun raiskaamisesta, kurkkuni lihakset päättivät mennä spasmiin, joka jatkuu yhä. Minulla oli eväänä vain karkkia, ja loppupuolella vatsassani oli aika huono olo. Aina välillä asianajajani kysyi jotain, tai sitten kuulustelija, ja minä vastasin, ja taas kirjoitettiin. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen hän vihdoin luki minulle sen, mitä oli kirjoittanut seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pahoinpitelyistä 1980-luvun loppupuolelta. Minä korjasin pari kohtaa, hän kirjoitti, asianajajani kysyi jotain, minä kerroin jne., kunnes kaikki olivat tyytyväisiä, ja sitten jatkettiin eteenpäin. Neljässä tunnissa pääsimme melkein vuoteen 1992. Kuulustelu päätettiin 20:57, jonka jälkeen vielä kävimme läpi pöytäkirjan ja korjasin pari kohtaa, ja taas kirjoitettiin. Lopuksi sain allekirjoittaa jokaisen sivun kuulustelupöytäkirjasta.

Tässä vaiheessa minulle ei vielä voinut kertoa mahdollisesta tutkinnan edistymisestä, sillä ensin kuulemiseni pitää olla valmis, ettei tieto vaikuta siihen, mitä kerron heille. Sen verran puhuin asianajajani kanssa, että jotkin teot voivat olla vanhentuneita, mutta ihme on, jos tämä ei mene ainakin syyteharkintaan syyttäjälle asti. Siitä eteenpäin ei sitten mikään ole varmaa. Monia sukulaisiani kuullaan nyt sitä ennen, ainakin sisaruksiani nuorimmaista lukuunottamatta ja vanhempiani.

Mutta! Minä selvisin ensimmäisestä päivästä, ja tein sen ilman rauhoittavia! Ok, olen sairauslomalla, ja voi olla, että olen pois koulusta vielä keskiviikonkin, mutta tämä on silti suuri voitto! Kotimatkalla muistin vielä yhden "pikku"jutun, joka taisi unohtua kertoa (seksuaalinen hyväksikäyttö), mutta sen voi varmaan lisätä huomenna. Muuten minä kerroin kaiken, ja muistin jopa lisää kuulustelun aikana, joten pystyin vastaamaan kysymyksiin aika hyvin. Tietty ihan kaikkea en voi muistaa tai tietää. Minulta mm. kysyttiin, millaisia ääniä kuulin suuhunraiskaukseni aikana, ja miksei laiminlyöjä tullut apuun, vaikka nukkui seinän toisella puolella ja minä itkin huoneessani raiskauksen yhteydessä. Mistä hitosta minä tiedän? Minulta kysyttiin myös, sainko hyväksikäytöstä tai pahoinpitelyistä vammoja, jotka olisivat yhä todennettavissa. Mistä minä tiedän? Ei sitä ole koskaan tutkittu. Voi siis olla, että päädyn vielä lääkärin tökittäväksi, jos tutkinnanjohtaja päättää sen olevan tarpeen.

Asianajajani vaikuttaa pätevältä, ja pysyi kärryillä paremmin kuin minä. Hän esitti välillä tarkentavia kysymyksiä, myös sellaisia, joita en olisi itse keksinyt tehdä. Tietysti hän tarvitsi myös tietoja, joilla minä en tee mitään, kuten jutun tapausnumeron, mutta tällä hetkellä tuo virallinen osuus jäi aika vähiin. Kuten hän hokee, juttu on vielä niin alussa. Esitutkinta on vasta aloitettu, mitään pöytäkirjoja ei ole valmiina, syyteharkinta on vasta kaukana tulevaisuudessa, ja menee ikuisuus, ennen kuin tiedetään, mitä tästä jutusta tulee. Onneksi tässä vaiheessa ei vielä tarvitse tietää minun vaatimuksistani muuta kuin että vaadin rangaistusta kuulustelupöytäkirjassa kertomistani asioista ja että esitän muut vaatimukseni myöhemmin asianajajani kautta.

Nyt kun vielä saisi unta... Pää ei oikein usko, että tässä välissä voi levätä ja taistelu voidaan silti voittaa. Käyn yhä kierroksilla ja mietin mitä sanoin, mitä olisi vielä pitänyt sanoa ja unohdinko jotain todella tärkeää ja oleellista. Mietin myös (hassua kyllä), mitä he (asianajajani ja kuulustelija) minusta nyt ajattelevat. Pöhkö minä. Työtäänhän he vain tekevät, ja kai he ymmärtävät, että ihminen minun tilanteessani voi unohdella asioita, sekoittaa asioita ja ylipäätään olla inhimillinen. Minä olen se, joka ei anna itselleen oikeutta olla inhimillinen. Saati sitten onnellinen siitä, että kaikki nuo tapahtumat, joista tänään kerroin, on nyt kirjattu kirjoihin ja kansiin, ja minä voin nyt unohtaa. Ah! Mikä onni.