24.12.2010

Röyh.


Joulun perinteitä on taas kunnioitettu ja olemme syöneet itsemme palloiksi. Lahjoja ei tänä vuonna vaihdettu, tai no, ostin minä avokin rahoilla itselleni (hänen luvallaan) häitä varten huivin, ja hieroin vastapalvelukseksi avokin hartioita. En ymmärrä, miten tuo mies saa itsensä noin jumiin! Oli kuin olisi yrittänyt ratakiskoa hieroa...

Asassins Creed II on alkanut sujumaan ja sujuisi vieläkin paremmin, jos meillä olisi useampi pelikone. Nyt pitää vuorotella, kun avokin pitää päästä pelaamaan välillä Stargraftia. :)

Pelaamisessakin on se ongelma, että jos minulta pyydetään jotain, se pitää tehdä heti. En osaa ajatella, että pelissä on sekä se juoni, joka etenee siihen tahtiin kun teen asioita joita sen eteneminen vaatii, että kaikkea sivutekemistä, jota voi tehdä jos siltä tuntuu. Noista sivujutuista saa sitten monesti isompaa rahapussia tai suurempaa reppua, aarrekarttaa tai muuta kivaa, mutta minä vain säntäilen ihmisten (tai siis pelihahmojen) asioilla enkä ehdi tehdä mitään muuta. Sitten peli onkin jo niin pitkällä, ettei niitä edes ehdi tehdä. Minun pitää siis pelata peli vähintään kahdesti, että voin tutkia kaikkea. Kun sitten toisella kerralla voi ajatella, että "juu juu, vein sen sun kirjeen jo, meen nyt tekemään jotain muuta". Miksi pirussa olen näin velvollisuudentuntoinen?!

Joka tapauksessa hyvää joulua kaikille ja toivottavasti teillä on tarpeeksi Samariinia ja luumuja. :) Niin ja suklaata ja jouluruokaa ja pipareita ja glögiä ja mitä nyt pitää kellekin olla.

ps. Pelistä vielä: Miekan poimiminen maasta ei onnistu, ei sitten millään. Mutta saa sitä äijät hengiltä ihan nyrkeilläkin, onneksi.

23.12.2010

Hyvää joulua!


Päivän ensimmäinen riita saatiin aiheesta minä en osaa hypätä Asassins Creed II -pelissä. Avokki osti tuon minulle joululahjaksi, ja pääsin tänään kokeilemaan sitä. En ole ykköstä koskaan pelannut, ja joka pelin alkuun pitäisi opetella tarvittavat näppäimet. Kävely, ok. Tappelu, ok. Ihmisille puhuminen, ok. Juoksu ??? Hyppääminen ???????? Kyselin avokilta apuja, kun hän oli jo eilen illalla tuota vähän pelannut, mutta lopulta molemmilta meni hermo. Taidan tarttua tuohon peliin vasta, kun avokki ei ole neuvomassa tai sitten en koskaan. On kyllä minusta pelin vika, jos pelaaja turhautuu jo perusjuttuja opetellessaan. Jos ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi, peli jää pelaamatta. Siksi meillä pölyttyy nurkassa The Simpsons -peli Wiille. Sitä pääsimme aika pitkälle, kunnes piti hypätä yli-Bartmaisen korkealle, ja homma jäi siihen. Pompimme ikuisuuden, mutta Bart ei vain jaksanut loikata tarpeeksi korkealle. Katsoimme lopulta jopa Walkthroughstakin, mutta siellä luki vain "hyppää".

Vieläkin muistan jokun tietokonepelin jossa piti päästä pois Bermudan kolmiosta dinosaurusten ja jättimäisten hyönteisten keskeltä. Peli loppui siihen, että krokotiili ei hypännyt, vaikka sen kaiken järjen (ja walkthrough:n mukaan) piti. Piti ottaa pieni lisko kiinni, tappaa se ja ripustaa liaaniin. Krokotiilin piti sitten hypätä ja syödä se, ja minun piti pystyä hyppäämään sen krokotiilin ja joen yli toiselle puolelle. Ei toiminut. Pistin liskon paikoilleen, odotin, ei mitään. Lopulta menin ja yritin hypätä sen joen yli, kroko söi minut. Lopulta meni hermo, varsinkin kun pelin pystyi tallentamaan vain tietyissä kohdissa ja niitä oli liian harvoin. Sitten oli peli, jossa piti tappaa mutanttiliskoja. Pääsin siinäkin pitkälle, kunnes homma loppui siihen, etten löytänyt sulkia, jotka antoivat erilaisia kykyjä: ilmassa leijuminen, tulessa kävely jne. Ensimmäisen sulan löysin, mutten millään yltänyt siihen. Muita en edes löytänyt, ja jossain vaiheessa olisi pitänyt kävellä laavakentän yli, ja homma jäi siihen.

Zeldaa jaksoin Wiillä pelata läpi asti ja yritin tehdä lisätehtäviäkin, kun sen pelaaminen oli niin käyttäjäystävällistä. Sekin loppui sitten siihen, ettei lohikäärme vain mahtunut siitä neulansilmästä, josta sen muka piti mahtua, mutta eipä se paljoa harmittanut, kun peliaikaa oli siinä vaiheessa jo useita vuorokausia takana. Simssiä olen pelannut, kaikkia kolmea, SimCityäkin useampaa peliä. Missään nimessä en ole yhtä himopelaaja kuin suvun miespuoliset jäsenet, mutta en sentään ole täysin ummikko. Ehkä siksi minusta ei ole tullut noiden pelien suhteen yhtä hyvää kuin olisin halunnut, kun en jaksa hangata mahdotonta kohtaa tuntikausia. Jos pelin pelaaminen ei ole enää kivaa, lopetan. Siksi minua ärsyttää, kun Tetris nopeutuu jatkuvasti. Voisin hyvin pelata niin, että taso 4 jatkuisi ikuisesti.

No, siinä oli tarpeeksi peliangstia. Jouluasiat edistyvät, enää puuttuu kotikaljaa ja suklaa on jo käynyt valitettavan vähiin. Vielä pitäisi imuroida ja sitten voi tuoda kuusen sisään. Tänä vuonna vaadin, että kuusi koristellaan suklaakarkeilla niin kuin aikoinaan meillä oli. Mitään vain ei tapahdu, ennen kuin saan puettua. Heräsin klo 13 puhelimen soittoon ja olen siitä asti hortoillut aamutakissa. Pitäisi kai yrittää vähän ryhdistäytyä. :) Toivotaan, että riitelyt loppuvat tähän, sillä mikään ei ole niin inhottavaa kuin riitely jouluna.

Viettäkäähän mukava, kiireetön ja pakoton joulu tänä vuonna!

21.12.2010

Omituisia unia


Näin viime yönä unta, jossa vartija kutsui minua vanhalla nimelläni (vaihdoin etunimeni täysi-ikäisenä) katsomaan, tunnistaisinko turvakameran kuvasta siinä riehuvan henkilön. Odotin, että mielensärkijähän se siellä riehuu, mutta se olikin laiminlyöjä(?). Katsoin nauhalta, kuinka joku ihminen kaatui, laiminlyöjä kumartui nostaakseen hänet ylös, nostikin hänet päänsä yläpuolelle ja raivoissaan heitti tuon ihmisen katuun. Sitten oli toinen nauha, jossa laiminlyöjä aloitti nyrkkitappelun. Nuorimmainen oli vartijan luona, ja lohdutin häntä. Hän oli unessa paljon nuorempi kuin nykyään, ja pystyin nostamaan hänet syliini.

Ennen tuota törmäsin unessa mielensärkijään kaupungilla. Yritin esittää, etten huomannut häntä ja kävellä nopeasti pois hänen lähettyviltään, mutta hän lähti seuraaaman minua. Lopulta hän seisoi aivan vieressäni kun odotin että hissi saataisiin toimimaan, virnuili siinä minulle ja minä yritin olla näkemättä häntä. Vaikka lopulta karjaisin, että painu ****:n, häntä vain nauratti. Lisähupia hänelle aiheutti se, että kantamani tavarat levisivät ympäriinsä ja menivät sekaisin tarjoilijan tavaroiden kanssa, enkä enää erottanut omiani. Tämä osoitti hänelle, miten huonosti huolehdin tavaroistani. Huoh.

Seuraavaksi terapiaan. Voisin ottaa kannettavani mukaan niin hän näkisi minusta otetut valokuvat.

18.12.2010

Iilimatoja ja zombeja, kauniita unia


Viime yönä näin todella pahaa painajaista. Siitä teki erityisen pahan se, että väkivalta kohdistui minuun ja uni ei meinannut loppua sitten millään. Vielä herättyänikin tuntui, että uni jatkui, enkä meinannut millään tajuta missä olin. Unesta jäivät pysyvimmät muistijäljet "iilimatomiehestä", joka näytti aivan normaalilta mieheltä, mutta äkkiä hänen kasvonsa "räjähtivät", kun silmistä, suusta, nenästä ja ihon läpi syöksyi mustia iilimatoja, jotka yrittivät imeä minut kuiviin. Jos ne osuivat minuun, ne yrittivät kaivautua ihoni läpi, ja yritin epätoivoisesti vetää niitä ulos itsestäni. Sitten oli poliisi, joka aivan selvästi oli zombi, ja tuli koputtamaan talomme (siis minun ja avokin) etuoveen kädellä, jonka tajusin olevan irtonainen vasta kun olin avannut oven. Jostain syystä seurasimme häntä jonnekin missä hän halusi näyttää meille jotain liittyen murhaajaan, jota hän muka etsi. Tosiasiassa hän kai itse oli tappanut kaikki ne ihmiset, joiden ruumiita makasi tiellä kasoittain.

Jotenkin putosin mustaan tervaan, jossa oli lisää zombeja, ja ne leikkasivat minulta kädet ja yksi painoi suunsa suuni päälle, imi ilman keuhkoistani ja söi kieleni. Sitten olimmekin taas sisällä talossamme, ja poliisi saapui uudelleen koputtamaan ovelle. Yritin tarttua seinällä olleeseen kirveeseen, mutta minulla ei ollutkaan käsiä. Poliisi käveli hekotellen sisään irtokättä heiluttaen. "Ei taida onnistua, vai?" Silloin tajusin, että irtokäsi oli minun. "Etkö sinä aiemmin tajunnut, että se oli sinun kätesi? Kyllä sitä omat kätensä pitäisi tunnistaa," nainen nauroi, heitti käden lattialle ja poistui. Yritin vastata, mutta minulla ei ollut kieltä. Sitten avokki (vai oliko hän siinä vaiheessa veljeni?) tarttui minua käsistä, katsoi minua silmiin ja sanoi, etteivät nämä unet lopu, ennen kuin olemme selvittäneet, mitä meille lapsuudessa tapahtui. Tuijotin häntä ja ajattelin, että minähän selvitin sen jo! Yritin kuitenkin hänen mielikseen muistaa. Makasin siskonpedissä useiden nukkuvien lasten kanssa, kun oveen koputettiin. Nousin ja menin avaamaan. Siellä oli iilimatomies. Yritin kuristaa hänet, mutta sitten iilimadot taas hyökkäsivät. Vasta nyt sain ravisteltua itseni hereille.

Uni

Näin viime yönä aivan hirveää painajaista. Sitä edeltävät unet olivat sitä perushuttua, taistelua aina muuttuvin säännöin ilman toivoa voitosta. Nyt olin sentään jo Hercules ja saavutin välillä sen mitä halusinkin. Se painajainen alkoi kun laskeuduimme sisarusteni kanssa vanhan musiikkiopistoni pihaan. Olimme olleet jossain toisaalla, emmekä tienneet uusimpia uutisia. Nuorimmainen kävi siskoni kanssa sisällä rakennuksessa ja palasivat kertomaan, että siellä pidetään juhlia, sillä keisari on kuollut (ilmeisesti oltiin vielä Venäjän vallan alla?). Minun tarvitsi käydä vessassa, joten lähdin minäkin sisään. Ovella huomasin, että siitä puuttui ovenkahva. Siirryin toiselle ovelle, sama juttu. Sitten tajusin työntää ovea sivuttain, ja se aukesi. Tuulikaappi oli aivan täynnä ruusuja ja peremmälläkin oli surunvalittelukimppuja maljakoissa kaikki pöytäpinnat täynnä.

Joukko vanhoja opettajiani ja lapsenvahtejani pyöri pöytien ympärillä ja keskusteli keskenään. Kysyin, missä vessa on, ja minut viitattiin takaisin tuulikaapin suuntaan. Kuljin useiden pienten huoneiden läpi, jotka olivat aikoinaan olleet vessoja, mutta nyt ne oli muutettu askartelutiloiksi. Kopit olivat matalia, vain vyötärön korkeudelle asti. Joku mies meni yhteen, ja yritin löytää toisen kopin kaukana hänestä. Kauhukseni perässäni seurasi joku, ja yritin laittaa kopin oven kiinni ettei hän seuraisi minua sinne. En vain oikein onnistunut, kun en löytänyt oikeaa ovea eikä siinä ollut lukkoa. Lopulta menin sitten pöntölle ja katselin siitä, kun huoneeseen tuli mies, joka tuli minulle juttelemaan kopin reunan yli. Selitti olevansa kalastaja ja tuli tänne tutkimaan saalistaan. Yritin tehdä asiani mahdollisimman nopeasti ja olin kiitollinen siitä että minulla oli hame, joten mies ei nyt ihan kaikkea nähnyt. 

16.12.2010

Arvatkaa, kuka ei saa unta?


Olen nyt tehnyt päätelmän, että liika hiilihydraattien ja sokerien syöminen illalla valvottaa. Kaksi hillolla päällystettyä paahtoleipää iltapalaksi lykkää nukahtamista ja saa minut heräilemään yöllä. Suklaarasian jakaminen avokin kanssa illalla saa minut näemmä valvomaan kokonaan. Aikani pyörittyäni ryömin koneelle ja aloin kirjottaa listaa eri asioista, joita koulullamme voitaisiin tehdä paremmin. Minut nimittäin pyydettiin mukaan kestävää kehitystä edistävään joukkoon, joka kokoustaa koululla noin kerran kuussa. Koska ryhmässä on mukana opettajia, voisi viesti jopa mennä perille. Vielä kun se muuttuisi toiminnaksi, olisivat asiat todella hyvin.

Muuten on aika on mennyt tavaroita myydessä. Olen jopa tienannut jotain. Koulutöitä lykkään, joten niitä on jo useampi rästissä. Viime terapiassa tultiin siihen tulokseen, että jätän koulutehtävät tekemättä, unohtelen ottaa tavaroita mukaan ja järjestän itseni pulaan ihan vain siksi, etten olisi parempi kuin laiminlyöjä. Jotenkin ajattelen niin, että koska en menestynyt viulun soitossa, jossa laiminlyöjä olisi minun halunnut loistavan, en saa menestyä missään muussakaan. Ja kun laiminlyöjän elämänhallinta on kaoottista, pitää minunkin pysyä sillä tasolla, etten vain saisi häntä pettymään. Sillä olisihan kamalaa, jos menestyisin alalla, jolla menestyminen ei olisi sallittua. Nyt sitten yritetään murtaa tätä ajatusta. Selkäni ei enää ole yhtä kipeä, kun olen hokenut itselleni päivittäin vihaavani laiminlyöjää. Siksi, ettei hän tehnyt mitään, siksi, ettei hän eronnut mielensärkijästä, siksi, ettei hän ole hakenut itselleen apua, siksi, että hän kieltää minun kokemukseni ja siksi, ettei hän ole ollut sellainen äiti kuin olisin halunnut ja tarvinnut.

Koulussa olen saanut yksityisopetusta, kun muut linjat ovat työssäoppimassa ja meidän linjalla on kolme ihmistä, joista yksi on ollut sairaana ja toisella on ollut lapsi sairaana. No, onpahan sitten saanut ohjausta ihan kädestä pitäen. Opettajapula kyllä on välillä tarkoittanut sitä, että minulle on opetettu työ, ja sitten olen saanut loppupäivän tehdä sitä keskenäni ja käynyt ilmoittamassa jollekulle kun työ on valmis ennen kuin olen lähtenyt kotiin. Seuraavaksi läksyjen kimppuun, siinä onkin hommaa koko yöksi...

9.12.2010

Kehon kuuntelua


Olen vihdoin alkanut kuunnella, mitä kehoni minulle sanoo, ja alkanut toimia sen mukaan. Etenkin tuo toiminta on ollut hukassa. Päänahkani kutisi hulluna, mutta vuosia en tehnyt sille mitään. Vihdoin ostin apteekista päänahkaa rauhoittavaa voidetta. Se toimi melko hyvin, mutta jos sen unohti suihkun jälkeen, kutina palasi. Sitten tajusin siirtyä kaupan shampoista apteekin shampooseen. Pelkäsin vähän, että kun minulla on nopeasti rasvoittuva päänahka, ettei sen pesuteho riittäisi, mutta kävikin niin, että nyt ei enää päänahka kutise eikä rasvoitu niin kuin ennen. Nyt ei ole enää pakko pestä hiuksia joka päivä kun oksettaa niiden rasvaisuus, nyt voi väliä olla jopa päiviä.

Samoin olen pitkään ollut uskossa, ettei saippuan pH:lla ole vaikutusta ihon hyvinvointiin, mutta nyt kun vaihdoin saippuaan, jonka pH on sama kuin terveen ihon, on ihoni pärjännyt paljon paremmin. Ehkäpä vanha uskomus siitä, että hiukset kannattaa pestä sadevedellä onkin tieto, joka perustuu hiusten ja sadeveden samaan pH:hon? Olen myös lukenut sokerin vaikutuksista ihmisen elimistöön. Se on ollut jo pitkään selvää, etteivät hampaani pidä siitä, mutta että liika sokerin saanti voi aiheuttaa tulehduksia ja pahentaa atooppista ihottumaa, sitä en tiennyt.  Seuraava ongelma olikin, että miten ihmeessä minut saadaan luopumaan esim. suklaasta.

Nyt luin kirjan karppaamisesta, ja kiinnostuin. Eli jätetään hiilihydraatit vähemmälle ja syödään enemmän proteiinia ja rasvaa. Lisää rasvaa ruokavaliossa voisi sekin auttaa ihoani. Lisäksi netti on täynnä ihmisten kertomuksia siitä, kuinka hiilihydraattiniukalle ravinnolle siirtyminen on tehnyt heidän terveydelleen ihmeitä. Karkinhimojenkin pitäisi kuulemma kadota ihan itsestään. Tätä pitääkin nyt sitten kokeilla. Toivottavasti saisin avokin houkuteltua mukaan tähän ihmiskokeeseeni. Kävin jo kaupassa ostamassa pähkinöitä, oliiviöljyä, voita ja täysmaidosta tehtyä juustoa. Katsotaan, mihin tämä johtaa, vai johtaako mihinkään. Sen olen itselleni luvannut, että jouluna saa syödä mitä vain. Paitsi tietysti kinkkua. En sentään halua, että kukaan joutuu minun takiani teurastajan asiakkaaksi. :)

4.12.2010

Voitontanssi keittiössä


Nyt juhlitaan, sillä avokki sai töitä! Pesti on vähintään kahdeksi vuodeksi ja ulkomailla. Euroopassa kyllä pysytään, eli hirveän kauas ei lähdetä kuitenkaan. :) Avokki sai työpaikan jo ennen kuin oli ehtinyt hakea sitä, joten hänen pitää vielä laittaa hakupaperit menemään ennen kuin tieto on virallinen.

Elämä alkaa tosissaan muuttua... Häät, terapian loppu, valmistuminen, ulkomaille muutto, ehkä perheenlisäystä... Juhlin kyllä paljon, kun saan useita satoja kilometrejä itseni ja mielensärkijän väliin. Ehkä siksi siskokin on nyt muuttamassa Etelä-Eurooppaan. Nyt pitää sitten vain aloittaa kieliopinnot, että tajuan jotain paikallisten höpötyksestä ensi syksyn muuttoon mennessä.

Tänään on ollut paljon parempi päivä kuin eilen. Silloin en saanut koko päivänä aikaan muuta kuin vietyä kirppispöytäni sisällön hyväntekeväisyyteen. Ensimmäinen kerta, kun ei tullut voittoa. Koko vaivasta jäin 16€ tappiolle. Olisin jäänyt enemmänkin, mutta ystävällinen kirppisemäntä veloitti pöytävuokraa halvimman mukaan. Ei siis kannata viedä vaatteita kirppikselle, ei ne mene kaupaksi. Suuntasin kotiin kaupan kautta ja hotkin mässyä sohvalla löhöillen loppuillan.

Tarkoitus oli nyt tehdä yksi rästiin jäänyt etätehtävä päivässä tämän pitkän viikonlopun aikana. Tähän mennessä tehtyjä: 0. Toivottavasti tartun noihin viimeistään linnan juhlien kättelyjonoa katsellessa, ei ne kurssit muuten läpi mene.

30.11.2010

Au


Vatsakivut ovat nyt jalostuneet selkäkivuiksi. Mobilaattia, kauratyynyä ja venyttelyä on jo kokeiltu. Harmi, ettei täällä ole saunaa käytössä, se olisi varmaan se joka toimisi. Minulla on ilmeisesti lukko keskiselässä, ja lihakset ovat kipeät molemmin puolin sitä.

Sain eilen etätehtävät tehtyä, ja löysin yhden tehtäväpaperin jonka piti olla palautettu viime viikolla ja toisen, joka pitää palauttaa tällä viikolla. Augh. En varmaan taaskaan saa mitään tehtyä ennen viikonloppua.

Nyt tämmöinen pikapostaus kun odottelen että kimppakyyti kurvaa pihaan. Tuolla on aivan liian kylmä pyöräillä kouluun, -17 astetta. Hyrrr!

28.11.2010

Kotiuduttu


Eilen oli ihana päivä. Avokki vei minut kaupungille. Meidän piti käydä hoitamassa hänen pukuasiansa, mutta sovitusaika olisi pitänyt varata yli viikkoa etukäteen. Eipä näin keskellä talvea tullut mieleenkään! No, ensi kerralla sitten. Jatkoimme sitten toiseen liikkeeseen, jossa varaamani puku odotti. Avokki näki pukuni ensimmäistä kertaa ja hänestä se oli hyvä valinta, todella kaunis. Siihen merkattiin tarvittavat korjaukset nyt, niin ne ehditään tehdä hyvissä ajoin ennen juhlia. Avokki yllätti ja vaati että minulle ostetaan pukuun sopivat hansikkaat. Yritin valita halvimmat, mutta hän vaati saada ostaa minulle kaksi kertaa kalliimmat joissa oli pukuuni sopivat kirjailut. Sitten ihana tuleva mieheni vei minut syömään todella hyvään kiinalaiseen. Meinasin ratketa kun söin niin paljon. Mutta kun se ruoka oli niin hyvää! Toivon että joskus osaisin tehdä yhtä herkullista tofua. :)

Lopuksi menimme leffaan. Nyt on nähty uusin Potter. Leffa oli hyvä, mutta loppui molempien mielestä valitettavan kesken. Leffan jälkeen bussi meni juuri nenämme edestä, joten kävimme vielä kahvilassa. Join ensimmäistä kertaa eläessäni kaakaota vaahtokarkeilla. En oikein tajunnut, mikä oli homman idea, mutta se varmaan johtui siitä että kaakao oli hukutettu kermavaahtoon josta en oikein välitä. Jos se olisi jätetty pois, juoma olisi ollut paljon parempi. Köröttelimme bussilla avokin vanhempien luo, jossa odotti valmiiksi lämmitetty sauna. Kun vihdoin tuli aika kömpiä vällyjen väliin, nukuin kuin tukki 12 tuntia.

Tänään kävimme sitten avokin ukkia katsomassa. Tikit oli jo poistettu ja pappa oli pirteämpi kuin puhelimitse olimme pelänneet. Mummo oli jo toipunut ensijärkytyksestään ja oli nyt vihainen kuin ampiainen. Lääkärit, autoilijat, hoitajat ja taksikuskit saivat kuulla kunniansa sukulaisista puhumattakaan. Vain me - jotka olimme tarpeeksi ihania tullaksemme kylään - ja ensihoitajat säästyivät. Edes suomalaiset urheilijat eivät kykene enää mihinkään. :D Murtuma oli osunut 5. nikamaan, ja oli kuulemma milleistä kiinni, ettei tullut neliraajahalvausta. Onni onnettomuudessa siis. Muille osallisille (autollinen nuoria) ei käynyt mitään, mikä sekin on hyvä. Molemmissa kuskeissa oli vikaa, molemmat autot menivät lunastukseen ja vakuutus kattaa kaiken. Molemmat vanhukset olivat sitä mieltä että autoilut olivat nyt heidän osaltaan tässä. Jatkossa he kulkevat vain jonkun muun kyydissä. Tähän oli helppo yhtyä.

Nyt voi sitten löhötä vatsa täynnä ja valmistautua henkisesti huomiseen. Silloin pitäisi tehdä iso etätehtävä ja toinen pienempi ja palauttaa molemmat. Onneksi sitä ei tarvitse miettiä vielä moneen tuntiin.

25.11.2010

Aallonpohjassa, taas


Kuvauspäivä todella laukaisi jotain. Olen joutunut taas siirtymään rauhoittavien nappailuun, ja tänä aamuna piti sitten rauhoittaa tilanne täysin ja ilmoittauduin kipeäksi. Vatsani on ollut koko ajan kipeä, ja löysin sieltä itkua ja raivoa. Olen yrittänyt muuttaa niitä kivusta tunteiksi, mutta aika huonolla menestyksellä. Löysin vatsastani myös tytön, joka haluaa pilata kaiken kivan minulta, koska kiva on vaarallista. Pitää aina pysyä siinä masennuksen suossa, niin sitten ei tarvitse pudota korkealta kun taas tulee paskaa niskaan. Nyt ollaan sitten käyty neuvotteluja, josko voisin luopua tästä ajattelumallista. Olen aivan loppu, vaikka nousin vasta nyt sängystä. Aivan kuin olisin juossut maratonin tai jotain. Kädet eivät meinaa jaksaa kirjottaa.

Vatsassani on raivoa, mutta huh, miten syvälle olen sen työntänyt. Olen yrittänyt saada sitä esiin, mutta pelkään sitä tunnetta vieläkin liikaa. Toivottavasti edistyn pian, sillä huomenna pitäisi matkustaa katsomaan avokin ukkia sairaalaan.

20.11.2010

1. kuvauspäivä takana


Taisin hieman jännittää, kun puolessavälissä kuvausta jalat alkoivat täristä niin, etten meinannut pystyssä pysyä. Menimme kuvaamaan ulos luontoon, joten lämmintä piti olla päällä ja paljon, jotta tarkeni. Iso osa huomiosta meni siihen, että pysytteli lämpimänä, mietti keinoja pysyä lämpimänä ja lämmitteli kun kuitenkin tuli kylmä. Taas oli hyötyä siitä, että aikoinaan opettelin sytyttämään nuotion olosuhteissa kuin olosuhteissa. Meillä meni koko reissuun kaiken kaikkiaan viisi tuntia. Aika meni uskomattoman nopeasti, vaikka niin kauan siellä oltiinkin. Kuvausten jälkeen oli nälkäinen ja kaikkensa antanut olo. Olin hieman epävarma, miten jaksan jatkaa avokin työkaverin tupareihin, joista olin vielä luvannut ajaa avokin kotiin (vuokrasimme auton tätä reissua varten). Jotain kertoo jaksamisen lisääntymisestä se, että pidin kivaa tupareissa, jaksoin ajaa kotiin ja olen vieläkin hereillä. Ensimmäisenä ajatuksena kotiovesta tultua ei ollutkaan kaatua maahan jotta saisi unta. Tämmöinen päivä olisi ollut aivan mahdoton vielä vuosi sitten. Ei olisi tullut mitään, olisin kuollut väsymykseen kesken kaiken.

Kai avokki alkaa vihdoin luottaa minuun, kun antoi minun ajaa. Ja uskalsi suunnitella tämän päivän niin, että minä toimin kuskina. Toisaalta hän uskalsi alkaa ottamaan vasta, kun olin saapunut juhlapaikalle ja vakuuttanut että jaksan ajaa hänet kotiin.

Sivupersoonani oli vahvasti läsnä kuvauksissa. Tunsin hänet kurkkimassa, mutta heti kun kiinnitin Sipeen huomiota, hän katosi. Kun sivupersoonani tuli puheeksi ohjaajan kanssa, hän alkoi puhua sille suoraan, mistä se ihan innostui. Minä olen tähän mennessä aina vähän hävennyt sivupersooniani, ja tuntui hassulta, että joku puhuu minulle, mutta ei minulle, pääpersoonalle. Sipe kertoi tänään vihdoin ikänsä: 12 (Sipe: "eikä kun 14! Uskoisitko 14?"). Mitä silloin on tapahtunut? Minä en tiedä, mutta ehkä Sipe joskus suostuu kertomaan.

19.11.2010

Tilannetiedoitus


Avokin ukin leikkaus meni hyvin, mutta toipumisajasta tulee pitkä. Hän oli käynyt onnettomuuden jälkeen ensiavussa, mutta siellä ei oltu huomattu, että hänen kaularankansa oli murtunut. Seuraavana päivänä hän ei ollut päässyt sängystä ylös, jolloin hän oli päätynyt ambulanssikyydillä sairaalaan ja hänet leikattiin heti. Noin vanhalla miehellä näin paha loukkaantuminen voi tarkoittaa sitä, että nyt se on menoa. Toivotaan kuitenkin parasta. Avokki on ymmärrettävästi järkyttynyt. Lähdemme ensi viikonloppuna katsomaan potilasta, sitä ennen emme ehdi.

18.11.2010

Haastattelu on ohi


Työhaastattelu meni hyvin, mutta vielä ei tiedä, sainko töitä. Haastattelevat kuulemma ensin kaikki ehdokkaat, ottavat yhteyttä kaikkien suosittelijoihin ja vasta sitten ilmoittavat kaikille yhtä aikaa. Ymmärrän hyvin, että valintaprosessissa halutaan suorittaa karsintaa, sillä meidät on tarkoitus kouluttaa kassatyöskentelyyn ja yksi päivä on omistettu sille, että meille kerrotaan kaikki s-ketjun kanta-asiakasasioista. En tiennyt tätä etukäteen, mutta nyt tosissani haluan tuon työn. Kauhean monessa työssä tarvitsee kassakonekokemusta, ja tästä sitä saisi. Monesti pitää osata jo käyttää kaikkia mahdollisia ja mahdottomia kassakoneita, ennen kuin edes päästetään kauppaan töihin.

Tietysti työhaastattelun aiheuttama jännitys piti jotenkin purkaa, joten suuntasin kirppikselle katsomaan löytäisinkö sopivaa hupparia (kauheaa tämä kasvuiässä oleminen, kaikki vaatteet jäävät pieniksi!). Tänään sieltä löytyikin sitten vaikka mitä. Ostin ihanan villapaidan, uuden kylpytakin (edellinen on kamala, mutta oli ilmainen), kivan keltaisen löhöpaidan ja löysin täydellisen pikkumustan (!). Koin myös yökötyksen hetkiä, kun löysin kivan värisen paidan, ja koskiessani sitä huomasin että se oli kauttaaltaan edellisen käyttäjän dödössä. YÖK! Kuka tuo likapyykkinsä myytäväksi? Kiva paita se oli, mutta ei sitä halunnut sovittaa siinä kunnossa. Kaikkiaan ostoksiin paloi 12€, minulle sopiva hintataso. :)

Olen nyt itse viemässä neljä laatikollista liian pieniä ja huonosti sopivia vaatteita kirppikselle. Pesin ne kaikki, tarkastin että ovat ehjiä ja vielä silitin ne. En ikinä kehtaisi viedä myytäväksi likaista tai rikkinäistä. Tai selvästi loppuun käytettyä. Lähes joka pöydässä on monesti se yksi puhki käytetty vaate, jonka hinta on reilusti yläkanttiin. Ei ole vaikea päätellä, että tämä on ollut omistajansa lempivaate, ja siitä on vieläkin vaikea luopua. Ei sitä kukaan enää osta, vaikka monesti ne ovat sellaisia että jos kunto olisi parempi, ne lähtisivät mukaan hinnasta huolimatta.

Terapiassa mietittiin tuota avokille valehtelua. Haluanko valehdella itselleni vai avokille? Kaunistelenko asioita, koska en halua myöntää itselleni jotain, vai haluanko karkottaa avokin kauemmaksi? Vielä ei päästy mistään jyvälle, mutta jonnekin se tunti katosi.

Avokki soitti juuri. Hänen ukkinsa on joutunut sairaalaan neurologiselle ja kiireelliseen leikkaukseen. Hän on ollut auto-onnettomuudessa toissapäivänä, ja luulimme, ettei siinä käynyt mitään, mutta ilmeisesti luulo ei ollut tiedon väärti. Pidämme kaikki peukkuja, että leikkaus menisi hyvin eikä kyse ole mistään vakavasta.

17.11.2010

Oikeassa olemisen todistaa huutamalla kovempaa kuin muut


Mikä päivä... Tämmöisiä ei toivoisi vuodessa kovin monta olevan. Tunnilla keskustelu muuttui riitelyksi, ja kaikki huusivat yhteen ääneen toistensa yli. Opettaja, sen sijaan että olisi rauhoittanut tilanteen, sai sen kuohumaan yli ja jatkumaan koko päivän. Hän ei halunnut myöntää olevansa väärässä, mistä seurasi se, että koko luokka sai haukut huonosta luokkahengestä (=vastustimme opettajaa), yksi oppilas joutui puhutteluun, sai paniikkikohtauksen, oksensi ja lähti kesken päivän pois koulusta. Suurin osa porukasta olisi halunnut poistua riidan aikana ja sen jatkoselvitysten aikana luokasta suuren ahdistuksen vuoksi, mutta ei voinut kun koulu jatkui vielä neljä tuntia tuon tapauksen jälkeen. Lopuksi opettaja halusi siivota koko jutun maton alle, aloittaa puhtaalta pöydältä ja korostaa, ettei hän ollut ollut väärässä.

Näin sivustakatsojan roolissa opettaja teki virheen, kun meni vastustamaan avoimesti ihmistä joka a) oli muun luokan mielestä oikeassa b) ei suostu perääntymään ristiriitatilanteessa milliäkään. Toisen virheen hän teki, kun ei rauhoittanut tilannetta heti, kun homma meni riitelyksi. Kolmannen virheen hän teki, kun ei myöntänyt olleensa aiheessa väärässä. Jos suorittaisin tämän kurssin vain tehtävinä, ja jättäisin loput luennot väliin... Huoh.

Mutta iloisempia uutisia: Sain PALKALLISEN työssäoppimispaikan ensi kevääksi. Juhlin! Paikka on lisäksi omaa alaani, ja toivoa on saada työtehtäviksi muitakin kuin niitä kaikista pahimpia hanttihommia. Nyt tarvitsee enää löytää vastaava paikka kesäksi. Sitten olisi valmistuminen taas vähän lähempänä. :)

Edit: Aaargh. Päivä sen kuin paranee. Pääsin kotiin, niin avokin äiti oli lipsauttanut avokille, että pukuni käsiraha on jo maksettu. En ollut kertonut siitä vielä, kun halusin ensin maksaa avokin äidille sen käsirahan. Ei olisi pitänyt odottaa. Nyt avokki sitten oli suunnattoman vihainen siitä, että olin ostanut puvun, vaikka hän oli sanonut että se on liian kallis. Enkä ollut kertonut hänelle siitä.

Olen kyllä alkanut salailla avokilta vähän liikaa asioita. En ole kertonut, etten ole saanut orgasmia pitkiin aikoihin. En ole kertonut, että limakalvoni kuluvat joka yhdynnässä puhki. En ole kertonut, jos yhdyntä sattuu, toivon sen vain loppuvan pian. En ole kertonut, jos ostan yhteisillä rahoillamme jotain, hän vain huomaa sen saavuttuaan kotiin. Tämä kai kertoo kai siitä, etten luota häneen. En tiedä, miten luottamusta voisi parantaa. En myöskään kestä, jos hän sanoo minulle ei. Toisaalta hän ei tunnista, milloin hän sanoo ei sellaisessa tilanteessa, jossa minä en suostu perääntymään. Sitten teen kuitenkin niin kuin haluan, ja hän loukkaantuu... Seuraavaksi kai pitää aloittaa parisuhdeterapia.

15.11.2010


Tänään melkein kuolin, kahdesti. Ensin tylsyyteen (markkinoinnin perusteet -kurssi), sitten sydäriin. Pörräsin lasten leluosastolla etsimässä askartelutarpeita, kun äkkiä kuulin mielensärkijän nauravan seuraavan hyllyn takana. Sekunnin tuhannesosassa sydän hyppäsi kurkkuun, kaikki hälytysjärjestelmät käynnistyivät ja pelosta täristen kurkkasin nurkan taakse. HUH! Paikan miesmyyjällä on aivan samanlainen nauru. Pistetään muistiin. Helpotus oli valtava, mutta kehoni rauhoittui vasta kun olin poistunut kaupasta.

Huomenna pitäisi taas mennä kuolemaan sinne markkinoinnin perusteisiin. Opettaja etenee niin hitaasti, että tekee mieli hakata päätään seinään. Tänään selvisi, että hänen turvallisuudentunteensa on järkkynyt. Hän otti esimerkin laajenevasta alasta, turvallisuusalan. Huomautin, että Suomessa on nykyään turvallisempaa kuin koskaan, joten tämän alan laajeneminen on selitettävissä uutisoinnilla. Tämä tieto tuntui järkyttävän hänen perusteitaan, ja hän yritti kaikin tavoin kieltää sen. Lisäksi hän kertoi jotain arvomaailmastaan rinnastaessaan skinit ja hopparit. Jännä, miten opettaja kertoo paljon itsestään vaikkei sitä tarkoittaisikaan. Ja vielä jännempi on, miten nämä asiat jäävät paljon paremmin päähän kuin se, mistä hän oikeasti puhui. Jotain pyramideja se sinne piirteli. :)

12.11.2010

Jee!


Sain kutsun työhaastatteluun! Työ olisi juuri sopiva minulle, tilapäistöitä. Ehtisin käydä koulua, käydä terapioimassa itseäni ja tehdä töitä, ilman että tarvitsisi tehdä "Hermioneja" ja olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Pitäkäähän peukkuja ensi torstaina, että huolisivat minut. :)

Tänään olen saanut makuuhuoneen siivottua. Vielä pitäisi saada siivottua keittiö, muut huoneet saavat jäädä huomiselle. Kaapit pitäisi käydä läpi, ja viedä roinaa kirpputorille. Taas on hulluna tavaraa hukassa. Jonnekin on kadonnut kaksi pussilakanaa. En ymmärrä, missä ne voivat olla, sillä pesen ne vessassa, kuivaan ne vessassa, viikkaan ne sängynaluslaatikkoon, ja sieltä käyttöön. Nyt ne eivät ole missään näistä paikoista. Samoin pitäisi löytää jostain ylipolven villasukkani, jotka eivät ole vaatekaapissa tai siinä varastolaatikossa jossa pidän villavaatteita kesän yli. Olenkohan suututtanut kotitontun?

10.11.2010

Peilaamisen hyötyjä


Tänään ryhmäterapiassa muut ryhmäläiset huomasivat minussa jonkin muuttuneen. Vaikutin kuulemma herkemmältä, hellemmältä, kuin olisin jättänyt naamion kotiin tms. Vasta kun he näin sanoivat, tajusin, että selkäni on eri asennossa, jotkin kireät lihakset eivät enää olleetkaan kireitä. Kuulemma kasvojen värikin oli muuttunut. Juuri tähän sitä tarvitsee muita: jotta näkisi itsensä muiden silmin. Ehkä alan vihdoin laskea suojauksiani.

Muuten tänään puhuttiin paljon tulevasta valokuvauksesta. Olen valmistautunut siihen kaikista eniten. Tiesin jo, millaisen taustan kuvilleni haluan, mitä pistän päälleni ja mitä puvustani vielä puuttuu. Kymmenen päivää vielä. Saa nähdä, pystynkö katsomaan lopputuloksia lainkaan, mutta ainakin toivottaavasti saan itseni poseeraamaan kameran eteen.

8.11.2010

Teinix, teinix


Varoitus, olen muuttunut teiniksi. Tuntuu, kuin aivot olisivat nyt päässeet siihen vaiheeseen, että hoitavat teini-iän muutokset loppuun. Pää on kuin Haminan kaupunki. Pinnani on lyhentynyt lähes olemattomiin, tulistun herkästi ja sanon pahastikin, saan ihme päähänpistoja, tuittuilen ja mökötän. Tai sitten tämä on häähulinaa. Onhan se iso elämänmuutos, rouvakastiin siirtyminen. En enää voi puhua yksikössä, vaan aina "me". "Me ostimme", "me aiomme", "me tahdomme". Välillä olen perumassa koko juttua, välillä odotan häitä innolla.

Tällä viikolla on viimeinen ryhmätapaaminen ennen ensimmäistä kuvauspäivää. Meistä siis otetaan kuvia luonnossa, ja saamme itse määrätä millaisia kuvia, millaisissa vaatteissa jne. meistä otetaan. Olen nyt tehnyt hatun kuvauksia varten, vielä pitäisi tehdä loppuun aloittamani mekon korjaukset. Minun on pitänyt jo vuosia pidentää sen olkaimia, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt on hyvä deadline. Lisäksi löysin tänään tarjouskorista -70% kankaan, josta saan kivan "pyrstön" hameeseen takapuolen päälle. Pukeudun kuvaan surupukuun, jollaisessa olisin teininä halunnut viettää kaiken aikani. Tällä hetkellä puuttuu enää 2 mustaa strutsin sulkaa, jotta hattuni olisi valmis. Yritin etsiä niitä tänään, mutta kolme askartelukauppaa myöhemmin jouduin luovuttamaan. Nettikaupasta niitä löysin, mutta hinta oli aika suolainen. Pitää kysellä ryhmäläisiltä, josko jollakin olisi sopiva sulka omasta takaa. Tai sitten löytää jostain naamiaispuoti tms. josta noita voisi myös kysellä.

2.11.2010

Nyt meni hermot, sen kyllä huomaa...


Voi helvetti vittu saatana! On niiin mukavaa kotiutua terapiasta ja löytää eteisestä uhkailukirje. Naapurin kyttääjämummo uhkaa meitä häädöllä, jos en heti poista lintujen ruokinta-automaattia parvekkeeltamme. Syy: lintujen ulosteet tuhoavat vastamaalatut seinät. Ok. Minulla jäi ulos pähkinöitä viime keväänä, ja harakka löysi ne. Se sotki silloin meidän ja alakerran parvekkeen. Pyysin asiaa anteeksi alakerran naapurilta ja hankin uuden ruokintalaitteen, johon harakka ei pääse murtautumaan. Ei näemmä kelpaa. Nyt tuolla ei ole kuin lyhty, jossa on PALAVIA kynttilöitä. Kohta varmaan meitä uhataan häädöllä, koska aiheutamme hirvittävän palovaaran pitämällä PALAVIA kynttilöitä metallilyhdyssä tyhjällä parvekkeella betonielementtitalossa.

Tuo kyttääjämummo alkaa ottaa minua tosissaan päähän. Taloyhtiön hallitus ei ehdi käsitellä minun ehdotustani laittaa takapihalle liiketunnistimellinen valo, ettei pyöräni renkaita enää viillettäisi, mutta sillä on aikaa käsitellä sitä, saako lintuja ruokkia meidän parvekkeella vai ei. Elämä on...

Tämmöinen vuodatus nyt tänne, kun ei voi tästä avokillekaan valittaa. Hän ei ymmärrä, miksi lintuja pitää ylipäätään ruokkia, joten hän ei ymmärrä suuttumustani.

28.10.2010

Puku on myynnissä


No niin. Laiminlyöjän paketti saapui vihdoin. Se puku on kyllä laadukas, mutta se näyttää aivan niiltä kaavuilta, joissa mennään ripille. Äkkiä vain myyntiin. Toivottavasti saan tuosta jotain, tekisi ihan hyvää budjetille.

25.10.2010

Minulla on suunnitelma


Hampaan poisto on tällä kertaa ollut kivuttomampaa kuin viimeksi. Mitä nyt poski on sen verran turvoksissa, että hyvä kun lusikan saa mahtumaan suuhun. Särkylääkkeisiin ei ole tarvinnut turvautua, mutta avokkia halatessa pitää muistaa että oikea poski on kipeä.

Näin viime yönä taas painajaista hääpuvuista. Päätin, että otan sen mielensärkijän ostaman puvun vastaan, pistän sen myyntiin ja ostan niillä rahoilla semmoisen puvun kuin haluan. Jos rupeavat urputtamaan, sanon ettei siitä puvusta olisi saanut minulle sopivaa, mikä pitää paikkansa.

Täällä on tällä hetkellä ihan hirveä keli: +0 astetta ja lunta sataa. Tiet ovat mustaa jäätä ja vettä. Pakko mennä bussilla kouluun. Kaikista hirveintä on tämä pimeys, en totu tähän varmaan koskaan. Eilen illalle osunut sähkökatkokaan ei auttanut asiaa, vaikka sanotaankin että kynttiläillalliset ovat romanttisia. Paitsi jos ruokana on ohravelliä (hammas) ja avokki käyttää kannettavaansa (töitä).

Ainakin herääminen onnistuu hyvin, kun olen liian hermostunut nukkuakseni. Tiedä, mikä nyt taas on. Onneksi tänään on terapia.

22.10.2010

Jälkiviisautta


No niin. Nyt on rauhoituttu. Palasin sen mekkosähellyksen loppukuohunnoissa kotiin ensimmäisellä junalla. Touhusin omiani rauhassa miettimättä häitä, mikä teki ihan hyvää. Nukuin univelat pois, eli heräsin klo 16:45. Sitten alkoi pääkin taas toimia. Sen puvun kanssa meni monikin asia mönkään. Ensinnäkin emme olleet puhuneet pukubudjetista ennen kuin lähdin ostosreissulle. Toisekseen olin nukkunut huonosti sen kaiken häätohinan keskellä, mikä sai minut hyvin herkkähipiäiseksi ja kolmanneksi olin lievän häähulluuden kourissa. Kun sitten avokki ehdotti, että lykkäisimme puvun ostoa kunnes hän a) tietää, nouseeko hänen palkkansa lähiaikoina vai ei (palkkaneuvottelut tällä tai ensi viikolla), b) tietää milloin hän saa matkakorvauksensa ja c) tiedämme saanko töitä vai en ja jos saan, miten paljon, olin niin varma, että häistä ei tule mitään, jos en saa juuri sitä pukua juuri nyt, että meni yli. Kyllä se edelleen on ihana puku, ja mielelläni siihen pukeutuisin, mutta se ei ole maailman ainoa puku. Nyt löysin netistä käytettynä lähes identtisen puvun puoleen hintaan, ja sen voisi kaiken lisäksi ostaa vasta joulukuussa. Eli asioilla on tapana järjestyä. Kyllä minä vielä saan sen päiväni prinsessana, älkää olko huolissanne. (ja kiitos kaikille kommentoijille!)

Mikä minusta oli todella outoa, oli avokin perheen reagointi mielenkuohuuni. Kukaan ei käskenyt minun rauhoittua ja unohtaa se puku. Kukaan ei rynnännyt ostamaan sitä pukua saadakseen minut rauhoittumaan. Kukaan ei suuttunut minulle. Sen sijaan minua lohdutettiin ja annettiin minun olla surullinen ja poissa tolaltani. Nämä aikuiset ihmiset kestivät sen, eivätkä yrittäneet kaikkeansa saadakseen minut lopettamaan. Minä en vain kestänyt heidän lohduttamistaan, ja halusin pois, kotiin.

Kotona odotti muhvi, jonka olin tilannut netistä. Se on ihana! Itse asiassa se on vain muhvin turkisosa, sisus puuttuu, kun muhvi on jo sen verran vanha. Mutta minulla sattui kuin sattuikin olemaan kotona kaikki tarvittava. Vanha samettinen tyynyliina, sisään pumpulia, ommellaan kiinni ja a'vot!

Avokki oli saapuessaan väsynyt ja vittuuntunut. Häntä harmitti se, että oli saanut minut sellaiseen mielenkuohuun. Pyysimme toisiltamme anteeksi, ja loppuilta menikin sitten mukavissa merkeissä. Tänään häntä sitten odotti kotona vastaleivottuja sämpylöitä, puhtaita pyykkejä ja siivottu keittiö. Ja minä sain kotiin erittäin tyytyväisen avokin. :)

No, saatiin me sentään jotain aikaa tuolla reissulla. Nyt on maistraatti varattu, ravintola, jossa suku ruokitaan on testattu, sormus saatu. Minulle tulee vihkisormukseksi avokin suvussa kulkenut sormus, jolla on ikää jo 80 vuotta. Sitä pitää minulle vähän pienentää, minkä lisäksi siihen minun toivomuksestani istutetaan rubiini. Seuraavaksi pitää käydä sitten omassa mummolassa häätohinoimassa. Sieltä varmaan tarttuu mukaan jokin mummolan kätköihin varastoiduista hunnuista ja lisää perintöesineitä.

Tänään minulta pitäisi repiä taas yksi viisaudenhammas pois, joten seuraavat postaukset ovat varmaan sitten aiheesta "au, sattuu".

20.10.2010

Lapsellista mökötystä


Mökötän. Itkisin, jos sallisin sen itselleni. Peruin sen puvun varauksen. Avokki päätti, ettei meillä ole varaa niin kalliiseen pukuun. Itse asiassa meillä ei ole varaa kuin 2000€ häihin, ja kun tarjoilut vievät sen 1500, jää kaikkeen muuhun se 500. Avokin puvun vuokra vie 150, sormuksen muokkaus 100, kukat 100, muihin pikkumenoihin menee loput. Minä siis menen naimisiin jakkupuvussa, laitan itse hiukseni ja meikkini, sirottelen tuhkaa päälleni ja itken. En minä tällaisia häitä halua. Jos minun pitää olla jakkupuvussa, kukaan ei sitten ota minusta yhtään kuvaa. Mutta minkäs teet, kun avokki ei ole valmis ottamaan lainaa häitä varten.

Ei auttanut sekään, että minusta meidän talous ei kaadu 500 euroon, kun toinen on vielä töissäkin. Ei auttanut lupaus säästää seuraavat 4kk tiukemmin kuin ikinä ennen. Ei auttanut lupaus myydä omaisuutta tai mennä töihin. Avokki uskoo, että jos menen opiskelujen ohella töihin, palan loppuun. Nyt vatsaan sattuu ja haluan vain kotiin asap. Jos siellä olisi paketti odottamassa. Ehkä se puku olisi parempi kuin jakkupuku, vaikka onkin kahta numeroa isompi ja laahuksella (mitä en halua).

Jos sen puvun tarkastettuani vieläkin olen sitä mieltä, että häät voi perua, jos en saa koreilla prinsessana, pyydän anoppia käymään maksamassa tuon hienon puvun käsirahan. Ja sitten taion jostain rahat siihen pukuun, kampaukseen ja valokuvaan.

Voiko sielunsa myydä hintaan 474€?


Argh.Tästä tulee nyt kyllä varsinainen hääblogi, mutta ei voi mitään. Terveisiä anoppilasta. Olemme olleet täällä nyt koko viikon hoitamassa häihin liittyviä pakollisia kuvioita. Vihkiaika on nyt lyöty lukkoon, mutta lähes kaikki muu onkin sitten vielä auki. Tämän hetken suurin ongelma on puku: Löysin aivan ihanan puvun, mutta hinta. 474€ korjauksineen. Itken. Budjettimme on sen verran tiukka, että tuohon hintaan saa valokuvassa käynnin, meikin ja kampaajan unohtaa. Ongelmaahan ei itse asiassa edes olisi, jos kiltisti laittaisin päälleni mielensärkijän laiminlyöjälle ostaman puvun. Se ei tarvitsisi kuin korjata oikean kokoiseksi. Mutta: en ole nähnyt koko pukua, en sovittanut sitä, enkä todellakaan halua mennä naimisiin mielensärkijän ostamassa puvussa. En. Olen ollut sille miehelle vaimon roolissa jo ihan tarpeeksi pitkään. Ennemmin menen töihin opiskelujen ohessa tai otan lainaa. En ole maininnut koko puvusta avokille halaistua sanaa.

Sitten seuraavaan ongelmaani. Puku, johon ihastuin, oli varattavissa vain huomisaamuun klo 10 asti. Sitten pitää soittaa tai mennä paikan päälle ja sopia jatkosta. Vituttaa. En siis ehdi mennä kotiin tarkistamaan, onko laiminlyöjä lähettänyt pukunsa minulle, ja voiko sitä pitää (ts. onko se niin ihana, että kestän henkisen painolastin vai ei) ja ehtisin tehdä lopullisen päätöksen tämän ihanan puvun suhteen. Avokki kaiken lisäksi nyt toivoi, että lykkäisimme puvun hankintaa joulukuun alkuun, jotta hän ehtisi saada matkapalkkionsa, ja voisi maksaa puvun. Ei siis tarvitsisi pyytää anopilta lainaa (jota hän siis on luvannut antaa tarvittaessa). Ja koko tämän ajan puku olisi kenen tahansa muun ostettavissa. Kirotut hääpukuliikkeet ja yksi puku/malli -tilaustaktiikka.

Äh. Ehkä teen koko asiasta isomman kuin se onkaan. Olen väsynyt kierrettyäni koko päivän hää- ja juhlapukuliikkeitä ja vuokraamoja. Sovitin, sovitin ja sovitin, välillä rintsikoiden kanssa, välillä korsetissa, välillä koruilla, välillä ilman. Onneksi avokki ei ollut mukana, hänellä olisi pettänyt hermo. Nyt en saa unta, kun pelkään tekeväni väärän ratkaisun. Suostuin jo alustavasti avokin kanssa, että menemme huomenna vain kotiin, ja palaamme asiaan joulukuussa. En kuitenkaan haluaisi lähteä sovittamatta sitä pukua vielä kerran. Haluaisin tietää, oliko se oikeasti niiiin ihana, vai joko muistan väärin niiden kymmenien sovitettujen pukujen jälkeen.

Toisaalta koko homma ärsyttää suunnattomasti siksikin, että olen kyllästynyt olemaan köyhä. Ehkä siksi laitoinkin joukon työhakemuksia menemään heti budjettineuvottelujen jälkeen. Jos kerta minun pitää valita joko alasti omissa häissäni oleminen tai töihin meno, kyllä minä voin joulun kiireapulaisen hommia tehdä. Tai sitten vain unohdan sen puvun, menen kotiin ja toivon, että mielensärkijällä on hyvä maku. Argh.

16.10.2010

Suklaata!


Rakas avokkini palasi ja toi kalleinta suklaata jota olen ikinä syönyt. 20 € rasia sisälsi 16 palaa suklaata. Rehellisesti sanottuna Fazerin sininen on parempaa, mutta ei nämäkään pahoja olleet. Huomatkaa mennyt aikamuoto. :D

Alan vähitellen ymmärtää ihmisiä, jotka ostavat häihinsä kaiken ainakin kahdesti. Löydän ihanat kengät, ostan ne, ja heti kun olen kävellyt kaupasta ulos, olen varma että ne on jalassa kuitenkin ihan hirveät, kuitenkin pistin ne jalkaan jotenkin väärin kokeillessani niitä kaupassa... Ja kun pääsen kotiin, olen jo ihan varma että pitää ostaa jotkut toiset, kun nämä ovat niin hirveät kengät. Kokeilen niitä uudelleen, ne istuvat kuin hansikas, ovat yhtä kauniit kuin kaupassakin ja ne jalassa on ihana kävellä. Siitä huolimatta en pääse tunteesta eroon, ja käytän loppuillan selaten nettiä ja ihailen kenkiä, jotka kaikki olisivat olleet parempi ostos. Jos olisin rikkaampi, minulla olisi jo varmaan viidet kengät, jotka kaikki olisivat yhtä kauheita. Sama on kohdannut kaikkea muutakin, mitä on jo hankittu. Vihaan korua, joka minun pitäisi pistää kaulaani. Ajatus siitä, että laittaisin sen häissäni kaulaani, saa minut melkein itkemään. Vielä hetki sitten se oli minusta kaunein koru, jonka olen ikinä nähnyt ja minun piti saada se hinnasta viis. Vihaan netin kautta löytämääni käytettyä turkiskeeppiä, olen varma että se on kuitenkin rikki ja haisee hirveälle (en siis ole vielä edes saanut sitä, ja vihaan sitä jo nyt!).

Epäilen, että tämä on uusi hääpaniikin oire: Olen aivan varma, että häät menevät jotenkin karmealla tavalla pieleen, jos kaikki ei ole täydellistä. Ja koska elämme epätäydellisessä maailmassa, mikään ei ole koskaan tarpeeksi hieno. Yritän päästä tästä tunteesta eroon ennen kuin budjetti on aivan kuralla.

14.10.2010

Ryhmässä toista kertaa


Tänään oli tosiaan toinen tapaaminen tuolla ryhmäterapiassa. Mikä minua nyt jäi vaivaamaan, oli se, että tunnen itseni ihan friikiksi. Yksi osallistuja puhkesi itkuun heti saavuttuaan, toinen läähätti kuin maratonin jälkeen kerrottuaan kaikille tulleensa hyväksikäytetyksi, ja minun voimakkain tunteeni oli ärsyyntyminen vetäjiin. Minusta kaikkeen alkusähläykseen (tietokoneiden/kameroiden virittely, asioista sopiminen) meni ihan liikaa aikaa, minkä lisäksi he kohtelevat meitä kuin särkyviä esineitä. Hirveän huolestuneella ilmeellä varustettuna kysytään kaikki mahdollinen: Miten haluamme pitää taukoja, sovitaanko jotain sen varalta, että joku kokee voimakkaan tunnekuohon, saako meille lähettää s-postia niin, että näemme toistemme s-postiosoitteet, miten verhojen pitäisi olla, pidetäänkö huoneen ovi auki vai kiinni... Ja sitten niihin käytetään hirveästi aikaa, että varmasti ujoimmatkin uskaltavat sanoa kaikesta.

Kun sitten vihdoin päästiin itse asiaan, minulla oli HAUSKAA. Oli kiva kuulla muiden kokemuksia, jakaa ja huomata samankaltaisuuksia selviämiskeinoissa ym. Muiden tunnekuohuja katsoessa itselle tuli olo, että miksen minäkin tunne noin voimakkaasti. Johtuuko se siitä, että olen jo käsitellyt näitä asioita pidemmälle (mitä joidenkin ryhmäläisten kohdalla olen), vai onko tämä taas merkki jostain keinosta etäännyttää itseni näistä asioista? Miksen minä itkeä vollota kertoessani elämäni tarinaa, miksen liikutu muiden tarinoista? Olen kylmä kuin luonnontieteilijä, joka istuu vahtimassa koe-eläimiään laboratoriossaan. "Ai, sillä on semmoinen tausta, pistetään muistiin."

Toisaalta kyllä ryhmän jälkeen vatsaani alkoi sattua ja reilusti. Ilmeisesti toinen puoleni oli kokenut voimakkaita tunteita tuolla, mutta ei ollut ilmaissut niitä mitenkään, ja pisti sitten kostoksi vatsani rikki, kun vein hänet tuommoiseen paikkaan kokemaan niitä. MIKSEN MINÄ VIELÄKÄÄN VOI TUNTEA ASIOITA OIKEASTI? Miksi ne pitää ilmaista vatsakipuna?

8.10.2010

Olen niiiiin kade!


Tällaisia uutisia lukee mielellään: Jack Sparrow kävi kuvausten välissä koulussa osallistumassa oppilaiden kapinaan opettajia vastaan. Valitettavasti poliisisaattue esti kapinoinnin täydessä mitassa, mutta oppilaat villiintyivät siitä huolimatta. Voi olla että muutama opettajakin villiintyi, minä ainakin olisin. :D Jack on ollut ahkera lapsia viihdyttäessään, hän on myös vieraillut sairaalan lastenosastolla lukemassa satuja. Mitäköhän pitäisi tehdä, että saisi hänet kutsuttua sairasvuoteen äärelle? Luvata rommia, niin kuin nuo oppilaat?

7.10.2010

Au, sattuu


Tänään olin peräti 2 tuntia koulussa. Sitten oli pakko pyytää kyyti kotiin. Lääkäriaikaa en saanut tälle päivälle, olisi pitänyt mennä terveyskeskukseen jo kahdeksaksi tai lähteä päivystykseen kokeilemaan onneaan. Kotona aloin oksentaa, ja vasta nyt, 6 tunnin jälkeen alkaa tuntua siltä, ettei mitään ehkä olisi enää tulossa ylös. Koputetaan puuta. Vessan lattialla maatessa aloin miettiä, olenko se vain minä, joka sairastaa aina kaikki taudit vai onko tämä yleisempääkin seksuaalisesti hyväksikäytetyillä? Vai onko selitys jossain muussa kuin hyväksikäytössä? Olenko vain perinyt huonot geenit vai onko minulla huono tuuri? Koenko sairastelevani enemmän kuin sairastelen, sairastelenko oikeasti enemmän kuin keskiverto ihminen?

On äärimmäisen mukavaa sairastaa nielutulehdusta ja vatsatautia yhtä aikaa. Yskit-->oksennat, aivastat-->oksennat, oksennat-->nenä vuotaa. Seuraavaksi varmaan iskee tyhjentyminen sinne toiseen suuntaan, ainakin vatsakivusta päätellen. Avokkikaan ei ole hoivaamassa, kun on mokoma vielä töissä. Toivottavasti pääsee sieltä pian, että voi tuoda minulle kaupasta mustikkasoppaa. Voisin ehkä kokeilla, pysyisikö se sisällä.

Vatsakipuja on nyt taas ollut jo ennen tätä päivää. Mietin taas, pitäisikö käydä lääkärisedältä kysymässä onko minulla oikeasti joku vika paksusuolessa vai onko tämä vain psyykkistä. Tuntuu, ettei tuo elin-parka ole hetkeen tervettä päivää nähnyt. Niinkö tässä käy, että kun saa pään kuntoon, kaikki muu hajoaa?

Yksi nielurisojen poisto, kiitos


Heräsin tuossa yhden aikoihin kurkkukipuun. Tyyny oli ihan kuolassa. Kävin kurlaamassa alkoholipitoisella suuvedellä ja syljeskelin sylkeä lavuaariin. Jos nielaisi, kyyneleet purskahtivat silmiin. Sain kun sainkin nieltyä särkylääkettä, ja se alkaa vähitellen tehota, kun ei enää niin hirveästi satu. Vieläkään en kyllä pysty nielemään, tai puhumaan. Aamusta saa lähteä koulun sijaan terveyskeskukseen, sillä ei sitä ihminen kestä, jos ei pysty juomaan. Uskoisivatkohan vihdoin, että minulla on krooninen nielurisatulehdus, ja antaisivat lähetteen erikoislääkärille. Oireet täsmäävät täysin siihen, mitä netistä löysin:
  • Krooninen tonsilliitti: toistuvat akuutit tulehdukset (yli 3 kertaa vuosittain) ja märkäiset/proppuiset nielurisat

  • Kroonisessa tulehduksessa nielurisat lapsella suurenevat, aikuisella voivat olla pienet ja kiinteät. Oireettominakin aikoina nielu punoittaa ja tonsillasta syntyy painaessa märkää ja/tai eritepalloja (proppuja, joita terveestäkin risasta ajoittain ilmestyy). 

  • Oireileva krooninen tonsilliitti on erikoissairaanhoitoon lähettämisen indikaatio (=hyvä peruste)

  • Erikoissairaanhoidossa nielurisaleikkaus yleisanestesiassa. Kitarisa poistetaan samalla, jos sitä vielä jäljellä. Lasten nielurisaleikkaus onnistuu päiväkirurgisesti, aikuiset viettävät sairaalassa yleensä yhden yön. Tonsillectomian jälkeen potilas tarvitsee sairaslomaa kaksi viikkoa ja kunnollisen kipulääkityksen (esim. NSAID ja paracetamoli+kodeiini) 

    Jonot: Toistuvissa tonsilliiteissa jonon pituus lapsilla on 1–2 aikuisilla 5–6 kk.
Että tämmöistä. Toivottavasti pääsisin tuonne operoitavaksi ja nopeasti, sillä 5 kk jälkeen pitäisi jo olla ulkomailla...

6.10.2010

Mikä saa ihmisen seksuaalisesti hyväksikäyttämään lasta?


Olen pohtinut tätä kysymystä paljon. Mikä saa ihmisen ylittämään lapsen rajat niin pyhällä alueella? Netin ja kirjojen kautta olen ymmärtänyt jotain. Ensinnäkin on pedofiileja. Nämä ihmiset tekevät noin puolet lasten seksuaalisista hyväksikäytöstä. He tuntevat seksuaalista vetoa lapsiin. Olen ymmärtänyt, että tämä ominaisuus on synnynnäinen, eikä siihen tunneta parannuskeinoa. Joku on hetero, joku homo ja joku pedofiili. Kaikki pedofiilit eivät ahdistele lapsia seksuaalisesti, mutta heidän riskinsä siihen on suurempi kuin muilla ihmisillä. Jotkut ymmärtävät himojensa vahingollisuuden lapsille, eivätkä koskaan toteuta niitä, tuntevat häpeää himoistaan ja saattavat hakeutua hoitoon ja voivat hyötyä terapiasta. Toiset yrittävät vakuuttaa itselleen, että koska he aidosti rakastavat lasta, tämä ei ole hänelle vahingollista tai koska lapsi on liian nuori muistaakseen, tämä ei ole hänen vahingoittamistaan jne. Lapsipornon katseleminen on yksi pedofilian merkki.

Sitten on se toinen puolikas: ihmisiä, jotka käyttävät lapsia seksuaalisesti hyväkseen, vaikka kiihottuvat myös aikuisista. Joistakin tilaisuus tekee varkaan. Jotkut tekevät humalassa jotain, jota eivät muuten tekisi. Jonkun vaimo ei anna ja tytär toimii korvikkeena. Jotkut haluavat toteuttaa vallanhimoaan, alistaa toisen. Jotkut haluavat purkaa stressiä. Joku sekoaa. Jotkut eivät uskalla harrastaa seksiä aikuisten kanssa pelätessään hylkäämistä tai haukkumista tms. Jotkut ajattelevat, etteivät säännöt ja normit koske heitä. Vaikka syitä on monia, yksikään niistä ei oikeuta tekoa. Monesti sanotaan, ettei terve mieli raiskaa. Mielensärkijä on hyvin lähellä psykopaattia, ellei ole sellainen. Hän käytti minua hyväkseen, koska pystyi, se tuotti hänelle tyydytystä, tyydytti hänen vallanhimoaan ja toimi kurinpitokeinona.

Jos terve mieli ei raiskaa, lasten seksuaaliset hyväksikäytöt loppuisivat, jos kaikki saisivat turvallisen lapsuuden, tasapainoiset vanhemmat, terveen mielen jo syntyessään (jotkut mielenterveyden häiriöt ovat geneettispohjaisia), hyvän itsetunnon, terveen seksuaalisuuden, hyvät selviytymiskeinot elämän vaikeuksista, hyvän sosiaalisen turvaverkon ja korkean moraalin jo syntymälahjana. Tai sitten pistetään jokaiseen lapseen varashälytin.

5.10.2010

Tämä päivä oli helvettiä


Ensinnäkin hukkasin kännykkäni aamusta. Etsin sitä niin pitkään, että melkein myöhästyin koulusta. Ja sitten en meinannut löytää työhousujani. Lopulta löysin ne pyykkikorista. Meillä oli tänään tosi tarkka opettaja, jonka kanssa en oikein tule toimeen. Hänellä on aina sellainen ääni, joka saa jokaisen kuulijan tuntemaan tehneensä jotain väärin. Hän ei ikinä kehu, vaan kertoo aina mikä on mennyt pieleen. Kun kysyin jotain, mitä en tiennyt, hän kysyi, kysyinkö ihan tosissani, enkö ihan oikeasti tiennyt. No prkl, ihan nyt vain huvikseni kyselen tyhmiä. En tiedä, johtuuko se hänen asenteestaan vai äänestään vai molemmista, mutta hänen läsnäollessaan kaikki rupeavat typerehtimään, kun on koko ajan semmoinen olo, että minä en tiedä mitään ja teen kaiken väärin. Niinpä kaadoin bensat ympäriinsä kun piti täyttää tankki, lastasin peräkärryyn ne tavarat, jotka olivat menossa muualle kuin se peräkärry, mittasin kaiken päin honkia, minkä ansiosta ensimmäisen työtuntimme työ piti tehdä uusiksi...

Tauolla piti soittaa hammaslääkärille ja siirtää yhtä aikaa, mutta sitten muistin että minullahan ei ole kännykkä mukana kun se on hukassa. Tässä vaiheessa teki mieli hakata päätä seinään. Loppu päivä ei mennyt sekään sen paremmin. Työkoneesta loppui löpö juuri, kun olin mahdollisimman kaukana polttoainevarastolta. Piti kävellä takaisin hakemaan lisää, ja kun palasin, ope kertoi minun tuoneen väärää laatua. Ei kun takaisin ja uudelleen. Kun vihdoin sain työkoneeseen taas bensaa, enkös minä saanut sen kaivautumaan pehmeään maahan niin jumiin, ettei se siitä haudasta enää noussut. Piti odotella, että saatiin paikalle isompi kone vetämään minut ylös sieltä.

Kun sitten vihdoin lähdettiin iltapäivän kahvitauolle, turhautunut opettajamme seurasi meitä taukohuoneeseen, jossa aiemmin olemme saaneet olla rauhassa. Nyt sitten saimme kuulla kunniamme siitä, että oppilaat eivät saisi olla siellä keskenään. No, siellä on juomalaseja, ja meillä on jano. Seuraavan saarnan aihe olikin, että aina pitää olla juomapullo mukana. Sitä seuraavan aihe oli, että pidimme kahvitauon väärään aikaan, liian myöhään iltapäivällä. Kun vihdoin lähdettiin tältä virkistävältä tauolta takaisin työmaalle päin, ehdittii juuri ja juuri pelastamaan työkaveri romahtavan laatikkopinon alta.

Lopuksi saatiin vielä kuulla haukut töiden hitaasta etenemisestä, heikkolaatuisesta työstä, joka pitää korjata ensimmäiseksi huomenaamuna ja myöhästelystä. Kun vihdoin saimme roinat varastolle ja luvan lähteä, savu nousi korvista ja olisi tehnyt mieli mennä nurmen alle nukkumaan pariksi vuosikymmeneksi.

Kotona odotti hirveä kasa pyykkiä. Pyykit koneeseen, minä suihkuun ja nukkumaan. Kun kone pysähtyi, ryömin ylös, ripustin pyykit ja juuri ja juuri ehdin takaisin vessaan kun vatsani päätti tyhjentää itsensä. Ripuli tästä enää puuttuikin. Ilmankos vatsaan on sattunut koko päivän. Toivottavasti huomenna on parempi päivä. Toista tällaista päivää en kestä.

ps. Löytyihän se kännykkäkin: se oli pussilakanan sisällä sängyssäni.

4.10.2010

Minä olen nainen!


Jollekin toiselle tämä ei ehkä olisi näin suuri juttu, mutta minulle on: Minä annoin lävistää korvani ja nyt minulla on korvikset! Mielensärkijä kielsi aikoinaan ehdottomasti tyttäriään lävistämistä korviaan. Nytpä on sekin kielto kumottu. Häät antoivat hyvän tekosyyn, sillä silloin minä haluan pitää helmikorvakoruja. Nyt minulla on hienot nappikorvikset ja todella naisellinen olo. Koko operaatio oli nopea ja lähes kivuton, enkä köyhtynyt yhteensä kuin 30€. Korvien kirvelykin alkaa vähitellen lientyä. Saa nähdä, huomaako avokki jotain jahka kotiutuu töistä. Jos ei huomaa, en kerro. Katsotaan, milloin huomaa. :D Katsooko tuo enää minua ollenkaan. ;)

Hauskaa oli myös, että kun kävelin tiskille ja kysyin korvien lävistyksen hintaa, se kerrottiin heti, kystyttiin millaiset korvikset haluan ja seuraavaksi minut ohjattiinkin jo takahuoneeseen. Suhtautuminen oli aivan erilaista kuin alaikäisaikoinani. Nyt oli ilmiselvää, että minulle laitetaan korvikset. Ei mitään vanhempien lupien kyselyä tai "oletko nyt aivan varma". Iloinen hymy ja ripeää palvelua. Hassua. Tiskin takana ei ollutkaan mielensärkijä #2, joka olisi ruvennut saarnaamaan että korvansa lävistävät naiset ovat huoria jne. Toisaalta sellainen naama nurinpäin oleva moraalinvartija ei varmaan tuolla alalla pitkään töissä pysyisikään. Näin jälkeenpäin huvittaa, että ajattelin jollain tasolla, että kun mielensärkijä on minulta korvikset kieltänyt, niin KAIKKI tietäisivät tästä kiellosta, eikä kukaan ikinä myisi minulle korviksia saati sitten lävistyksiä. Olen minä hassu.

Nyt pitää mennä peilin eteen ihailemaan korviksia, kun niitä ei voi koko aikaa hiplatakaan ettei haavaan mene likaa. :)

Edit: Huomasi avokki. Heti kun sidoin päähäni huivin ja seisoin pää sivulle käännettynä korva häneen päin jonkin aikaa. Ensin avokki ihmetteli miksi mulla on huivi, sitten kun otin sen pois, huomasi korvikset. Ei se vielä ihan sokea ole, mutta tarvitsee jo vähän apuja. :D

2.10.2010

Avokki kotiutui... Hetkeksi


Eilen illalla avokki palasi reissusta, mikä on ihanaa. Oli mennyt hyvin, ja oli ruskettunutkin. Ruoka oli ollut hyvää ja sitä oli ollut riittävästi. Hänen esityksensä oli mennyt hyvin ja hän oli saanut hyvää palautetta. Mikä ei ole niin kivaa, on se, että hän lähtee taas viikoksi pois ensi perjantaina. Ja sitä ennen hänen pitää tehdä yksi päivän reissu luentomatkalle. Sano nyt sitten, missä välissä tuota miestä ehtii nähdä ja kiusata hääsuunnitelmilla?

Ryhmäterapiaa varten pitäisi otatuttaa itsestään tai ottaa itse tai etsiä vanhoja kuvia 5kpl. Niiden pitäisi kertoa minusta asioita, joita ensimmäiselle kerralle tuomani valokuva ei minusta kertonut. Pitää pistää avokille kamera kouraan.

Minä en viihdy kameran edessä. Minulla on aina silmät kiinni, ja jos ne eivät ole, kuvia on pitänyt ottaa miljoona, että yhdessä ne olisivat auki. Jos hymyilen, minusta tuntuu että valehtelen. En pidä valokuvista, joissa hymyilen. Näytän niissä aina ihan teennäiseltä. Saa nähdä, josko tilanne joskus muuttuisi.

29.9.2010

Häät, häät, häät


Mitä, pitäisikö tässä muka keskittyä johonkin muuhunkin? Hääpuvun löysin netistä. Se maksaa samanverran kuin puvun vuokraus liikkeestä, joten eiköhän avokki suostu sen tilaamiseen. Huntua en halua, vain tiaran tai kruunun. Sopivaa ei ole vielä löytynyt, vaikka viime yönäkin selasin nettiä puoli kolmeen. Olen lukenut palstoilta kokemuksia maistraateista, ja alkanut miettiä olisiko sittenkin parempi käydä vihillä ensin ja pitää juhlat erikseen... Voisi jopa tehdä niin, että kipaisee vihillä jahka kerkiää ja juhlitaan sitten "hääpäivänä" koko suvun voimin tapaamisemme vuosipäivää, ja siellä sitten kerrotaan että "karattiin". Maistraatit kun ovat vähän nihkeitä vihkimään viikonloppuisin. Tai mennään naimisiin perjantaina ja juhlitaan lauantaina.  Mutta jos vihitään yhtenä päivänä ja juhlitaan toisena, tuntuuko se vähän hassulta? Toisaalta ainakin jaksaisi hääyönä tehdä jotain muutakin kuin nukkua, kun päivällä olisi ollut ohjelmaa se 5 min eikä 5 tuntia. :D

Ryhmäterapia alkoi tänään. Moni oli jännittänyt etukäteen kauheasti, ja yksi meinasi saada paniikkikohtauksen kesken kaiken, mutta hyvin se meni. Ryhmä on kiva, eikä joukossa vaikuttanut olevan ketään sellaista, joka nostaisi karvat pystyyn. Niin, paitsi se toinen vetäjä. En millään saa päähäni, ketä hän muistuttaa, mutta hänessä on jotain, joka saa minut haluamaan leipoa häntä lättyyn. En tiedä. Ehkä tunne menee ohi kun keksin ketä hän muistuttaa. Meillä on vaitiolovelvollisuus kaikesta, mitä tuolla kuulemme. En siis saa listata täällä, keitä ryhmässä on, mutta tuskin kukaan voi kieltää minua kertomasta mitä aktivoitui minun sisälläni. Tänään aktivoitui viha siitä, että minut pakotettiin soittamaan viulua vasten tahtoani. Sitä tarvitsee vielä työstää ja paljon, etten kokisi niin voimakkaita tunteita jos musisointi tulee puheeksi tai joku kertoo olevansa ammatillisesti jotenkin musiikin kanssa tekemisissä. Kai muilla on oikeus nauttia musiikista, vaikka minulla onkin pahoja kokemuksia.

Nyt toivotan hyvää yötä. Huomenna on tavallista aikaisempi herätys ja viime yö meni vähän valvomisen puolelle. Hups.

Iloisia ajatuksia


No niin. Ryhmäterapia alkaa huomenna, joten yritän keskittyä kaikkeen muuhun. Olen nyt pari tuntia selvittänyt, minkä kellon haluan häälahjaksi. Siis sen sijaan, että olisin kirjoittanut yhden raportin, jonka palautuspäivä oli maanantaina... Hups. No, tänään olen ollut liian väsynyt. Kun pääsin kotiin, halusin vain ruokaa ja unta. 8 tuntia töitä imi minusta mehut aika tehokkaasti.

Olen nyt kovasti kallistumassa sen vaihtoehdon puoleen, että haluan keväänvihreän hääpuvun, joten mikään suvussa jo olevista ei käy. Lisäksi todennäköisesti vuokraan enkä osta. Toisaalta, jos tulee tarpeeksi halpa vastaan, mikäs siinä. Avokki ei kyllä tykkää, jos haluan vihreän puvun, hänestä morsiammen pitää pukeutua valkoiseen. Ennen häitä onkin hyvä riidellä. :D

26.9.2010

Päätöksiä


Ensinnäkin olen päättänyt lähettää mummolle esitutkintamateriaalin. Saakoon sydärin, mutta minä en jaksa enää sitä, että hän kuvittelee hyväksikäytön olleen "jotain pientä". Lukekoon, mitä on tapahtunut ja jos hän vielä sen jälkeen vaatii minua antamaan anteeksi... No, sitten hän tuskin on se mummo jonka tunnen.

Toisekseen päätin lisätä sivupalkkiin kohtaan "Sivut" kohdan "Blogipostaukset aikajärjestyksessä". Homma on vielä kesken, mutta tarkoitus on, että jos joku haluaa lukea blogin alusta loppuun postaus postaukselta, se onnistuu helpommin. Klikkaa tuota, ja voi avata aina postauksen kerrallaan ja lukea blogia kuin jännäriä, jos haluaa.(*

Kolmanneksi olen päättänyt lisätä jossain vaiheessa blogiini kategorioita. Ainakin "unet", "muistot" ja "oikeudenkäynti" voisivat olla hyviä.(*

Tuossa postauksia selatessani huomasin taas, että jotkut uneni ja mielikuvaharjoitteeni on molemmat ymmärretty uniksi. Minähän pystyn ohjaamaan joitain uniani todella hyvin, mutta pystyn myös halutessani "nukkumaan hereillä". Teen siis mielikuvaharjoitteita: Suljen silmäni, ja käyn vaikka mieleni talossa, ts. kuvittelen. Tai vaadin saada puhua jollekulle. Kommenteissa näihin viitataan monesti unina, mutta minä en nuku. Alitajuntani toimii silti hyvin samoin tavoin, mutta koska olen hereillä, saan sen toiminnasta enemmän irti, voin ohjata sen toimintaa paremmin ja ymmärrän piilomerkityksiä heti, enkä - kuten unien kohdalla monesti on - vasta herättyäni. Pitäisi kai merkitä nuo harjoittelut tarkemmin näin jälkikäteen.

*) Koskee aikaa jolloin blogi oli Vuodatuksessa.

24.9.2010

Kenelle täällä saa valittaa?


Avokki lähti viikoksi Välimeren rannoille, firma kustantaa. On se mukava, kun valitsevat tuollaisia konferenssipaikkoja. Teki mieli änkeä itsensä matkalaukkuun että olisi itsekin päässyt sinne täältä ruskan keskeltä.

Tänään piti tulla yhden ihmisen katsomaan ja ostamaan minulta tavaraa, kaupat oli jo etukäteen sovittu. Ajattelin että odotellessani ottaisin torkut kun olin terapian jäljiltä ihan pirun väsynyt. Ensin soitti avokki: lento on 4 tuntia myöhässä ja kaikki jatkolennot menivät uusiksi. Sitten soitti mummo. Hän oli löytänyt lehdestä mielensärkijän kirjoituksen masennuksesta toipumisesta. Hän olisi halunnut lähettää minulle lehtileikkeen, mutta ilmoitin ettei minua kiinnosta. Sitten hän alkoi lukea minulle lehtijuttua. Mielensärkijä kuulemma eniten suree vanhimman tyttärensä kohtaloa, kun jouduin teini-iässä kärsimään hänen raivonpuuskistaan kun hän sairasti masennusta. Voi blaargh mitä paskaa. Sain sentään mummon pois tästä puheenaiheesta vaihtamalla aihetta. Jonkin aikaa juteltiin ihan mukavia, mutta sitten: KIRKKOHÄÄT. Mitä!? Eikö teistä KUMPIKAAN kuulu kirkkoon?! Miettikäähän nyt vielä, olettehan te molemmat rippikoulun käyneitä. Kyllähän nyt KIRKKOHÄÄT ovat jotain erityistä, kyllä minäkin muistan ikuisesti kuinka kaunis se oli se (kotiseutu) kirkko silloin kun minä ja ukki mentiin naimisiin... Onneksi kännykän saa pois korvalta kun ei kestä kuunnella. Voi mummo parkaa... Meille tulee siviilivihkiminen, ei kirkossa, piste. Olen saanut tarpeekseni pappien korusanoista joissa ei ole hiventäkään konkretiaa tai edes hyvää tahtoa, hymistelyä vain. Eikä avioliittoa kaada tai pyhitä vihkipaikka vaan se, mitä häiden jälkeen tapahtuu. Huoh.

Sitten tietysti se ihminen, jonka takia piti valvoa, ei tullutkaan, eikä edes ilmoittanut mitään syytä tai pahoitellut. Kun tätä nyt tapahtuu jatkuvasti kun yrittää tavaraa myydä, teen kohta niin että myyn kaiken jollekin osto- ja myyntiliikkeelle könttähinnalla ja mikä ei sinne kelpaa lentää roskiin. Ostakoot sitten ihmiset sieltä kalliilla kun ei kelpaa hakea meiltä puoli-ilmaiseksi. Ei edes kauppaan pääse kun pitää kotona odottaa, eikä ihmistä näy, ei kuulu. Tavarasta eroon pääseminen on pirun vaikeaa...

22.9.2010

Hammassärkyä ja päätöksiä


Tänään pääsin vihdoin terapiaan. Viime viikkohan pidettiin taukoa, kun olin kipeänä. Vieläkään en aivan toipunut ole, sillä vaikka flunssa hellitti, hammaskivut jatkuvat. Viikko sitten poistetun tulehtuneen viisaudenhampaan kolo kipeytyi uudelleen niin pahasti, että huomenna pitää mennä uudelleen hammaslääkäriin. Toivottavasti pystyvät tekemään tuolle jotain.

Terapiassa ehdin juuri ja juuri käydä läpi kaikki uutiset, ennen kuin aika loppui. Varsinaiseen asioiden työstämiseen ei oikein päästy. Sitä mietin, kutsunko laiminlyöjää häihin ollenkaan. Mielensärkijä jää kutsutta, se on selvä, mutta pelkään että jos kutsun laiminlyöjän, mielensärkijä änkee mukaan. Aluksi en aikonut kutsua kumpaakaan, mutta mummoni puhui minut ympäri laiminlyöjän kohdalta. Ehkä hän ei ole tehnyt mitään niin hirveää, että ansaitsisi tulla suljetuksi kokonaan suvun tapahtumien ulkopuolelle.

Häihin liittyy hirveästi hässäkkää: korjautanko itselleni sopivaksi mummoni, tätini vai laiminlyöjän vanhan hääpuvun? Korjautanko sormukseksi mielensärkijän äidin vihkisormuksen, vai mummon suvussa kulkeneen sormuksen vai ostetaanko uusi? Jokaiseen valintaan liittyy kauhea painolasti. Sen sentään tiedän, että otan avokin sukunimen, niin minua ei enää niin helposti yhdistetä laiminlyöjään.

20.9.2010

Ylikuormitus käräytti piirit


Eilen illalla tuli sitten leffaa katsoessa puhe siitä, milloin meidän häät ihan konkreettisesti pidettäisiin, ja missä. Kuukausi sovittiin alustavasti, mutta tarkkaa päivää ei vielä. Sen tietää sitten, kun tietää missä häät pidetään ja miten siellä on vapaata. Puhuin ihan vapaasti eri vaihtoehdoista, juhlien pitämisestä ravintolassa, avokin vanhempien kotona, sekä vieraiden määrästä. Tämä oli selkeästi liian konkreettista alitajunnalleni, sillä yöllä heräsin aivan hirveään päänsärkyyn.

Ryntäsin keittiöön ottamaan migreeniin määrättyä särkylääkettä maksimiannoksen ja kokeilin venyttelyllä selvittää johtuuko migreenin laukeaminen lihasjumista jostain. Ei johtunut. Herätin avokin ja selitin että nyt sattuu niin hirveästi. Pääsin syliin itkemään kivusta. Mietin itsekseni, mistä pirusta tämä nyt johtuu(*.  Alitajunta selitti syyksi, että kaikki oli meidänkin perheessä hyvin, kunnes laiminlyöjä ja mielensärkijä menivät naimisiin. Sitten oli piru irti. Jollain alitajuisella tavalla olen ollut helpottunut pitkästä kihlauksestamme. Kerroin pelostani, sillä monesti se auttaa jo kun sen sanoo ääneen. Onhan avokin kohdalla ihan eri juttu. Ensinnäkään hän ei ole mielensärkijä. Toisekseen jos hän aikoisi muuttua vaimonhakkaajaksi heti häiden jälkeen, siitä olisi ehkä jo näiden viiden (5!) seurusteluvuoden aikana näkynyt merkkejä.

Tähän avokki huomautti, että onhan tässä tulossa montaa muutakin muutosta: Minä lähden melkein puoleksi vuodeksi ulkomaille, valmistun, hän väittelee ja lähtee 2-3 vuoden ajaksi ulkomaille, minä seuraan perässä ja todennäköisesti olen sitten raskaana niin nopeasti kuin kehomme sallivat. Minun aivoni vain ovat nyt ylikuormittuneet. Ihan totta. Lisäksi ongelma on, että pelkään tulevani tuosta kaikesta onnelliseksi. Ja onnellisuus on tutkimatonta maastoa. Mitä, jos en selviäkään? Viime yönä se oli uskomattoman kriittinen kysymys, vaikka nyt valveilla (ja järjellä) ymmärrän, että jos ongelmia tulee, ne selvitetään. Jos en pystykään henkisesti siihen, että muutamme ulkomaille, alan luultavasti oireilla jo vaihdossa, ja sieltähän nyt voi lähteä kesken pois, jos tilanne niin vaatii. Sitten pitää vain löytää Suomesta vastaava paikka josta voi myös käydä terapiassa. Viime kädessä koulu tarjoaa mahdollisuuden harjoitteluun, jos muuta paikkaa ei löydy, eli valmistuisin joka tapauksessa ajoissa.

Eniten olen huolissani siitä, kaataako ikävä minut, mutta olenhan ennenkin ollut kaukosuhteessa, jossa toisen osapuolen tapasi kerran kuussa, jos silloinkaan. Nykyään on Skype ja äkkilähdöt. Yritän lakata pelkäämästä ja alkaa vihdoin luottaa siihen, että minä selviän. Viime yönä taisi tapahtua suuri askel siihen suuntaan. Kun pelko väistyi, tunsin suurta onnea: Minulla on ihana mies, joka kaikesta huolimatta haluaa jakaa elämänsä kanssani, joka haluaa tukea minua kaikessa, mikä on minulle hyväksi ja suojella minua kaikelta muulta. Minä olen kohta vihdoin vapaa: minulla on ammatti, rakastava aviopuoliso ja mahdollisuus lähteä minne vain hänen kanssaan. Verrattuna aikaan mielensärkijän taloudessa, on kuin elinkautisvanki saisi armahduksen ja matkalipun minne vaan.

Tällä hetkellä en ole edes huolissani saanko töitä tai jatkokouluttautumismahdollisuuksia sieltä minne ikinä nyt päädymmekään, sillä aina on mahdollisuus jäädä kotiäidiksi. Tällä hetkellä sekin tuntuu valtavalta mahdollisuudelta. Lupaukselta saada tutustua itseensä ja pieneen nyyttiin. Toivottavasti vaikeustaso olisi "ihannevauva" ennemminkin kuin "tää kuolee käsiin!"-tapaus. Mutta kaikki aikanaan. Nyt ensimmäiseksi pitää soittaa tulevalle anopilleni ja kertoa että häitä pukkaa.

*) Edit 2014: Jälkiviisaana voin todeta sen johtuneen siitä, etten halunnut mennä kyseisen ihmisen kanssa naimisiin, mutta pelkäsin liikaa, että sen kertominen olisi johtanut eroon.

19.9.2010

Voi ei apua...!


Laskettiin tuossa juuri avokin kanssa, että jos hänellä alkavat työt syyskuussa valmistumisen jälkeen ja minä pääsen takaisin Suomeen vasta syyskuun lopulla, emme ehdi mennä siinä välissä naimisiin Suomessa. Pitäisi siis mennä ENNEN kuin lähden vaihtoon. Mikä tarkoittaa sitä, että pitäisi polkaista jostain häätkin tämän talven aikana. AUGH!

Tavara-ahdistus


Miksi meillä on näin paljon tavaraa?! Miten pirussa tästä kaikesta pääsee eroon? Avokki ei halua ottaa ulkomaille mukaan muuta kuin sen mitä saa matkalaukussa kulkemaan + mitä postissa saa kuljetettua. Ihan fiksua, mutta meillä on tätä tavaraa. Pitäisi käydä kaikki läpi ja luopua siitä mitä ei tarvitse, pakata se, minkä voi laittaa sukulaisille varastoon ja pitää vain välttämättömin. Toisaalta jos pistää jotain varastoon, tuleeko sitä sitten enää ikinä käytettyä? Huonekaluista on päätetty pistää varastoon vain ne, jotka ovat puuta. Eli myydä pitäisi keittiön pöytä ja tuolit, sohva, sohvapöytä ja nojatuolit, työpöytä, työtuolit... Tämä olisi niin paljon helpompaa, jos asuisimme isommalla paikkakunnalla.

Nyt on tämä ahdistusvaihe. Toivottavasti seuraavaksi tulee toimintavaihe, jossa käy tämän tavaravuoren kimppuun. Pitäisi katsoa, voiko noille parsittaviksi määrätyille vaatteille tehdä jotain, vähentää vaatteita (tarvitsenko minä oikeasti näin paljon?!)... Lehtien vuosikertojakin on kertynyt, ja muutossa ne painavat. Ja miksi meillä on näin paljon astioita, kun käytämme vain murto-osaa niistä? Kirottu tavara. Ja minä vielä ostan sitä koko ajan lisää...

18.9.2010

Syysmasennusta ilmassa


Oikeesti. Päivän biisi on jotain uskomattoman synkkää. Ensinnäkin: On pimeää. Toiseksi: On kylmä. Kolmanneksi: Sataa. Mikään ei enää kasva, kaikki vain lahoaa ja mätänee. Ulkona haisevat mätänevät lehdet ja ilmojen viileneminen. Ja se kaikista kamalin asia: KOHTA ON TALVI! Vihaan talvea. Olen niin antitalvi-ihminen kuin vain voi olla. Mikään ei tuoksu hyvältä talvella. Kaikki kasvit, jotka silloin kasvavat ja kukkivat, pystyvät siihen vain koska ihminen lämmittää huoneita ja sytyttää valoja niitä varten. Niin ja talvella on KYLMÄ. Jos minä jotain vihaan, niin sitä kun vetää henkeä ja keuhkot jäätyy. Jotta pääsisi ulos jäädyttämään keuhkonsa, pitää ensin pukea puolituntia kapeassa eteisessä ja hikoilla kuin possu.

Talvesta kaikista kamalimman tekee kaamos. Jos olisi edes aurinkoista, talvipäivät kestäisi kun voisi ihailla jään ja lumen taidetta, mutta useimmiten talvella on pimeää ja lumi tulee vetenä. Ja jos lumi ehtii maahan asti lumena, kohta se on loskaa. Yöllä ei saa nukuttua kun lumiaura kolaa koko yön ikkunan alla, eikä päivällä pysy hereillä kun on yhtä pimeää koko ajan. Jotta kestäisi, patterit pitää ottaa käyttöön, ja silloin sisäilma kuivuu niin että atooppinen ihoni riehaantuu ja jos en rasvaa itseäni koko ajan, raavin itseni verille.

Niin, ja sitten ne talvi-ihmiset! Ne, joiden mielestä mikään ei ole niin ihanaa kuin hiihto koskemattomalla hangella tähtitaivaan alla, lumikenkäpatikointi metsässä, kuumaa mehua laavulla ja avantouinti saunan jälkeen. Kiva, kun teillä on kivaa, mutta ei oo mun juttu. Hiihto? Ei kiitos. En osaa kääntyä ne laudat jalassa, en osaa pysähtyä kuin kaatumalla, ja suksien voitelu on selkeästi salatiedettä jota en tule hallitsemaan. Tähtitaivasta voin tuijotella ruohikolla maaten lämpimänä kesäyönä, mutta kylmällä hangella? Ei kiitos. Lumikengät jalassa on raskasta kävellä ja ne jäävät joka oksaan kiinni. Kuuma mehu polttaa kielen ja avantoon minua ei saa kirveelläkään. KYLMÄ!

Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen olisi ehkä ihan hyvä idea muuttaa muutama vyöhyke etelämmäs. Pitää katsoa, että avokki saa työtarjouksia vain etelämpää, mutta ei liian etelästä. En halua päätyä tutkimusasemalle Etelänavalle. Vuoden päästä se selviää, jäämmekö Eurooppaan, suuntaammeko Yhdysvaltoihin vai Intiaan, Japaniin tai jonnekin aivan muualle. Hurjaa.

16.9.2010

Voihan...!


Hampaan jättämä kolo tuntuu parantuvan aika nopeasti. Kipulääkkeitä ei enää mene niin nopeasti kuin eilen. Sen sijaan penisiliinikuuri on pistänyt vatsan sekaisin. Eikä ole kovin kivaa, kun kuuri rajoittaa syömistä niin paljon. Pilleri pitää ottaa kolmesti päivässä, 8 tunnin välein. Kahteen tuntiin ennen ja jälkeen ei saa syödä mitään.

Mutta tapahtuu sitä muutakin: Asianajajani sai vihdoin syyttäjältä jotain arviota juttuni etenemisestä. Jos syyte nostetaan, se tapahtuu syksyllä 2011. Mihin avokki totesi, että sehän on hyvä kun me ollaan silloin jo ulkomailla. Mihin minä olisin sanonut TÄH?!, jos en olisi ollut niin puulla päähän lyöty. Ilmeisesti herra on nyt sitten tehnyt päätöksensä: Hän jää tälle uralle ainakin toistaiseksi, mikä tarkoittaa lähtöä ulkomaille töihin kahdeksi vuodeksi. Ja minä seuraan perässä. Huh-huh. Pitääkin alkaa sitten laittamaan omaisuutta myyntiin ihan kunnolla.

15.9.2010

Helvetin monet asteet


Okei, nyt ei oo enää kivaa. Mun nielutulehdus levis mun viisaudenhampaisiin, ja nyt pitäis jotenki selvitä yön yli. Kahdeksalta multa pitäis vetää kolme viisaria pois. Toivottavasti ne uskaltaa vetää ne pois, eikä päätä että nyt pitää pärjätä vaan, ja oottaa että nielutulehdus asettuu. Viisarit on jopa pahemman näköset ku kurkku tällä hetkellä. Hammassärkyä on molemmin puolin ja se säteilee korviin. Jos jotain positiivista pitää ettiä, ainakin tää pistää mun kurkkukivun perspektiiviin.

Avokkini sanoja lainaten: "seuraavaks se on sitte rutto."

14.9.2010

Nenä vuotaa joten vuodatetaan


Syysflunssa on kotiutunut tännekin. Yritän potkia sitä pihalle, mutta ei se vain lähde. Hitto. Joku on tullut blogiini hakusanalla "miltä tuntuu kun joku kuristaa". Voin sanoa, että ei kivalta. Mutta kivemmalta se tuntuu kuin se, että tuntee tukehtuvansa. Toisaalta ensimmäisestä usein seuraa jälkimmäinen, ja sitten menee taju. Paitsi jos kuristaja on mielensärkijä, joka osaa kuristaa niin, että aina välillä päästää aivoille happipitoista verta. Silloin tuntee enemmän ja pidempään, mikä ei ole kivaa. Voihan sitä aina kokeilla, ei tarvitse alkaa kyselemään. Itseäänkin voi kuristaa, jopa niin pitkälle että siihen kuolee, kylläkin kuoleminen ei onnistu jos kuristaa itseään käsin. Silloin kädet aina herpaantuvat kun taju lähtee.

Joku oli tullut blogiini selvittämään, miten Truxalilla saa itsensä hengiltä. Vastaus: ei saa. Narkkari, joka on useasti testannut säilyykö henkikulta vielä tälläkin annoksella sanoi minulle kerran että ei edes tiennyt ennen terapiaan hakeutumistaan että on niin mietoja nappeja kuin Truxal. Ja toinen ihminen totesi ettei napeilla kannata yrittää saada itseään hengiltä. Siinä menee vain sisäelimet riks raks ja poks, eli jos joskus sitten ei enää haluakaan kuolla, voi olla että sisuskalut pettää. Paska säkä.

Blogiini on kahdesti päädytty hakusanoilla "harrastin insestiä".  Miten sitä harrastetaan? Onko kiva harrastus? "Moi, olen Jukka. Harrastan sauvakävelyä, kirjojen lukemista ja insestiä." Yhtä mukavaa kuin "Hei, olen se-ja-se, harrastan murhaamista." Paitsi jos on Dexter, jolloin kertoo jotain syvällistä länsimaisesta kulttuurista ja ihmisestä itsestään.

Maanantaina on muuten perseestä yrittää saada terveyskeskuksesta aikaa että saisi itselleen todistuksen että on oikeesti kipeenä eikä vaan leiki. Tänäänkin meni tunti että pääsin vaihteesta läpi, eikä sitten ollut enää kuin terveydenhoitajan aikoja. Ja sen kirotun paperin saaminen on pirun kallista. Taksilla sinne, hoitaja vilkaisee ja kirjottaa 2 päivää saikkua, taksilla kotiin. Kumpikohan auttaisi minua oikeasti paranemaan? Se, että nukkuisin pitkään, heräisin, söisin jotain ja menisin takaisin vaaka-asentoon, vai se, että herään aikaisin, jonotan puhelimessa tunnin, alan jo vaihtaa vaatteita että lähden paikan päälle, stressaan koko ajan ja vittuunnun, saan ajan, vaihdan takaisin yöpukuun, kaadun sänkyyn, nousen, käyn siellä terveyskeskuksessa vain kuullakseni että ensisijaisesti nämä pitäisi hakea oman koulun terkkarilta (joka on kummitus: kuulemma se käy siellä, mutta kukaan ei koskaan näe sitä), saan sen kirotun lapun, tulen takaisin kotiin kaupan kautta kun vituttaa, jätän suklaat pöydälle kun nukuttaa ja sitten vihdoin pääsen vaakatasoon?

Eikö tuotakin lappua voisi saada ihan vaan puhelinsoitolla?! Kyllä sitä piruvie äänestä kuulee onko ihminen tekosairas vai ei. Ja sitten jos tauti jatkuu, menisi käymään. Nykykäytäntö on takuulla ihmisvihaajien ja taksikuskien salajuoni: Annetaan saikkua kaikille jotka on ihan varmasti kipeenä, oikeesti tosi kipeet voi sitten jättää ilman paperia jos eivät pääse paikan päälle, jollon ne joutuu vaikeuksiin Kelan kanssa jos ovat opiskelijoita ja pomon jos se on niuho. Niin ja taksit suhaa ovelta terkkarille ja takaisin ja rahaa palaa.

Tällä hetkellä olisi myös tosi kiva jos joku haluaisi poistaa multa nielurisat, mutta kun niitä ei kunnan rahoilla poistella ellei tietyt kriteerit täyty. Minulla on kyllä kroonisen nielutulehduksen oireita välillä, mutta sitten ne taas katoaa. Yleensä ne katoaa heti kun saa ajan lääkärille ja palaa seuraavana päivänä lääkärivierailusta.

Jooh, nukkumaan. Jos huomenna olisi parempi päivä.

10.9.2010

Itsensä kehittäminen on vaikeaa


Kun keskittyy kauheasti menneeseen, unohtaa nykyisyyden ja tulevan. Kun menneisyys alkaa vihdoin hellittää otettaan, olen alkanut miettiä millaiseksi ihmiseksi minä haluan kasvaa. Tämä onkin sitten aihe, jossa on todella paljon ohjeita. Löysin kirjastosta jonkun amerikkalaisen buddhalaisuutta opiskelleen ihmisen kirjan. Sen myötä tajusin yläasteen uskonnon tunneilla ymmärtäneeni väärin buddhalaisuuden opetukset. Elämä ei ole kärsimystä, eikä elämänjanosta tarvitse luopua. Elämässä on kärsimystä, sillä ihminen janoaa asioita joita ei voi saada. Kärsimys on tässä ymmärretty hyvin laajasti: Sitä on kaikki epätyydyttävä mitä elämässä on. Jotta ihminen voisi saavuttaa onnellisuuden, hänen tulee lakata haluamasta kaikkea, mitä ei voi saada. Tämä ajatus on keksitty monessa muussakin ajassa ja paikassa. "Menestymistä on saada, mitä haluaa. Onnellisuutta on haluta, mitä saa." Kuulostaako tutulta?

Buddhalaisuus on vaikea pala uskonnon hylänneille etsijöille. Siinä ei ole jumalaa (ok, jotkut oppisuuntaukset palvovat Buddhaa jumalana), ei valmiita riittejä tai tarkkoja sääntöjä joita noudattaa. On vain kasa oppeja, jotka yrittävät ohjata ihmistä parempaan itsetuntemukseen ja onnellisempaan elämään. Siksi buddhalaisuutta tulisi minusta opettaa filosofian, ei uskonnon tunneilla. Buddhalaisuuden ohjeet voisi tiivistää kysymykseen "onko tästä minulle hyötyä vai haittaa?", jota ihmisen pitäisi itseltään kysyä kaikessa. Ei käsketä "älä varasta!", vaan pohtimaan, onko varastamisesta sinulle hyötyä pitkällä tähtäimellä. Tuottaako se sinulle onnellisuutta? Voit ehkä hetken riemuita, kun sait haluamasi, mutta voit menettää maineesi, vapautesi ja kokea paljon häpeää. Siksi voi päätellä, ettei kannata varastaa. Tämän  asian kanssa minulla ei ole ongelmia. Vaikeampaa on olla valehtelematta, varsinkin kun kysytään miksi en ollut koulussa kahteen päivään. Lisäksi vahingoitan itseäni monin tavoin jatkuvasti: en pese hampaitani, en syö säännöllisesti ja hyvin, en nuku tarpeeksi, jne. Onneksi sentään en käytä huumausaineita tai viiltele itseäni tms. Enimmäkseen vahingoitan itseäni passiivisesti jättämällä asioita tekemättä.

Mutta myöskään itsensä henkisestä ruoskimisesta ei pidemmällä tähtäimellä ole hyötyä, jos se muuttuu itsetarkoitukseksi. Siksi yritän oppia myös, että "kohtuus kohtuudessakin." Olisi hullua olettaa, että voisin kehittää itsestäni tyyneyden perikuvan hetkessä. Joten olen nyt rankan valintaprosessin jälkeen hyväksynyt itselleni seuraavat elämänohjeet:


9.9.2010

Parempaan suuntaan


Tänään pääsin jo kouluun asti. Vaikka välillä vatsaa väänsi, se oli kuitenkin pientä, eikä ollut ongelmia olla koko päivää työn touhussa. Onneksi ei mennyt koko viikkoa taas toimintakyvyttömänä. En edes tiedä, mikä tämänkertaisen laukaisi... Toivotaan, että jatkossa nämä yhä harvenevat ja heikkenevät.

8.9.2010

Ei ole edelleenkään hyvä tämä


Migreeni tekee paluutaan. Yritin mennä nukkumaan, jotta saisin huomenna herättyä kouluun, mutta sängyssä aloin saada niin voimakkaita flash backkejä suuhun raiskaamisista, ettei nukahtamisesta tullut mitään. Jotain uutta on nyt aktivoitunut. Tai siis vanhaa, mutta eri tavalla kuin ennen.

Huvittavaa, että nyt kun ryhmäterapia on alkamassa, en halua tutustua keneenkään samaa kokeneeseen. En halua puhua heidän kanssaan, en kuunnella heitä, en nähdä heitä. Tämä toivottavasti kertoo siitä, että terapiasta tulee olemaan minulle hyötyä, joten vastustan sitä.

7.9.2010

Ei ole hyvä tämä


Viime yö tuli sitten valvottua. Lähetin aamulla viestin etten pääse kouluun. Herättyäni siinä kahden maissa sain huteroin jaloin kuljettua kauppaan kun ajattelin ettei minua vaivaa kuin alhainen verensokeri. Nyt on sitten syöty vatsa kipeäksi ja taas oksettaa. Tiedä sitten johtuuko tämä lääkkeen annoksen laskemisesta vai eilisestä terapiasta. Jos menisi takaisin nukkumaan...

Auts


Heräsin tunti sitten todella pahaan oloon. Oksetti ja päätä särki. Olin ollut illalla todella väsynyt, joten ruoka jäi syömättä. Kävin siis tekemässä itselleni voileivän. Menin nukkumaan, mutta päätä särki yhä liian lujaa. Kävin ottamassa kipulääkkeitä, joita minulle on määrätty migreeniin ja toivoin että ne vielä ehtisivät auttaa. Menin taas nukkumaan. Yritin venytellä makuullani rauhoittaakseni itseäni. Nyt alkoi sitten oksettaa ja ihan kunnolla. Päätin kokeilla, auttaisiko jos söisin puuroa, sitä kun saa aina tehtyä. Helpotti.

En selkeästi vieläkään osaa huolehtia itsestäni, kun käy näin. Jos olisin syönyt ennen nukkumaanmenoani, nukkuisin tällä hetkellä ihan tyytyväisenä. Sen sijaan katsoin telkkaria kunnes avokki tuli kotiin ja menin sitten nukkumaan tyhjällä vatsalla.

Tänään (tai siis eilen) oli terapia. Puhuin ja puhuin, mutta en muista mistä. Haluaisin vihdoin alkaa tuntea. Siis ilman, että dissosioin kaikki tunteeni kilometrien päähän. Haluaisin vihdoin olla aidosti vihainen tässä hetkessä, enkä vain kokea jotain joka nousee pintaan jostain kaukaa menneisyydestä. Viiden tunnin päästä pitäisi herätä ja ruveta lähtemään kouluun. Saa nähdä, onnistuuko. En ole ollut kesän jälkeen päivääkään pois sairastelun tai muunkaan vuoksi, joten kai sitä jo kehtaisi jäädä pois migreeniin vedoten. Saa nähdä. Olo ei vieläkään ole mitä parhain, mutta ehkä sitä jo saisi nukuttua.

Ai niin: Mielensärkijä on vihdoin saanut taloutensa niin kuralle, että on päässyt velkajärjestelyyn. Laiminlyöjä ei selvästi enää jaksa suitsia hänen tuhlaamistaan.

29.8.2010

9 tulee 8:n jälkeen


Ei sitten alkanut ryhmäterapia jo tänään, vaan vasta kuukauden päästä. No, ainakin voin sanoa olleeni todella ajoissa paikalla, kun saavuin jo varttia ja kuukautta ennen. Tuli sitten käytyä kaverilla kylässä ettei olisi ihan turha junareissu tullut. Sainkin sitten kuulla kaverin mieshuolet, asunnonostohuolet, itsetunto-ongelmat ja peloista riittävyyden ja pätevyyden suhteen. Omanlaistaan vertaistukea sekin. Päivästä tuli loppujen lopuksi kivempi kuin olin kuvitellut.

27.8.2010

Ryhmäterapia alkaa


No voi hitto. Tulipa sitten aika viime tipassa tuo tieto siitä, milloin ryhmätapaamiset alkavat. Ensimmäinen kerta on peräti ylihuomenna. Tänään piti lähteä reissuun viikonlopuksi, mutta se nyt taisi jäädä pois. Lisäksi kutsussa kerrottiin, että seuraavat tapaamiset ovat keskiviikkoisin. Se nyt sopii ihan hyvin, sillä olen järjestänyt itselleni lyhyen koulupäivän keskiviikoksi juuri tätä varten. Ongelma on, että ehdin lyhyenkin päivän jälkeen tuonne aikaisintaan kahdeksi, ja ryhmä olisi tarkoitus aloittaa jo klo yksi. En ollut yhtään varautunut noin aikaiseen aloituskellonaikaan. Toivottavasti siihen voisi vielä vaikuttaa. Ainakin tarkat päivämäärät olisi tarkoitus sopia tuolla ekalla tapaamiskerralla, joten ehkä tunnin siirtokin onnistuisi.

Ensimmäiseen tapaamiseen pitää tuoda itselle tärkeä valokuva, jonka avulla voi esitellä itseään. Ryhmässä tulee olemaan 5-7 jäsentä, joilla kaikilla on jokin seksuaalisuuteen liittyvä traumaattinen tapahtuma taustalla. Ryhmätapaamisia olisi aina ensi toukokuuhun asti. Sekin on yksi ongelma. Minun pitäisi lähteä maalis-huhtikuun vaihteessa vaihtoon Keski-Eurooppaan ja viipyä siellä puoli vuotta. Ryhmä jäisi minulta siis kesken. En tiedä, sopiiko tämä muille. Vaihtoon lähdöstä ei olla vielä sovittu mitään sitovaa, joten vielä ehtisi vaikka sopia että lähtee vasta terapian loputtua, ja tekee sitä ennen työharjoittelua jossain suomalaisessa firmassa. Huoh. Elämä olisi paljon helpompaa, jos olisi se kristallipallo ja voisi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa.

26.8.2010

Hyvin menee mutta menköön


Masennuslääkitykseni annostusta LASKETTIIN. Eikä siksi, että oltaisiin vaihtamassa uuteen, vaan siksi että minulla menee niin hyvin. Terapiassa ei enää käsitellä mennyttä, vaan sitä miten se vaikuttaa nykyisin käyttäytymiseeni. Olen jo huomannut ainakin, että:

Jos joku antaa negatiivista palautetta, laajennan sen heti mielensärkijämäiseksi vihanpurkaukseksi päässäni, ja mielialani syöksyy pohjamutiin. Samaa ei tapahdu, jos mukana tulee kehuja, sillä mielensärkijä ei koskaan kehunut.

En vieläkään kestä toisten ihmisten vihaa. Muiden vihahan johtuu minusta, ja minun pitää tehdä kaikkeni, ettei kukaan ole vihainen.

Eli nyt käsitellään huomattavasti kevyempiä asioita kuin ennen. Toivottavasti tämä tilanne jatkuu. :)

21.8.2010

Naamakirja on kamala asia


Jokainen varmaan muistaa ensi-ihastuksensa. Minä erittäin hyvin, koska olimme samalla luokalla 9 vuotta. Peruskoulun jälkeen näin hänet tasan kerran, ja sen jälkeen en ole häntä tavannut. Silti näen hänestä yhä usein unia, ja hän on luultavasti pysyvä osa unikuvastoani. En aivan ymmärrä, mitä kaikkea hän päässäni edustaa, mutta hän herättää yhä minussa vahvoja tunteita. En tiedä, missä määrin oikeasti oli/en ihastunut itse ihmiseen, ja miten paljon hänestä luomaani mielikuvaan, mutta joka tapauksessa se, mitä hänestä on päässäni muotoutunut, on minulle yhä tärkeää. Jos en aikoinaan olisi voinut ripustautua siihen toivoon, että joskus hän huomaisi minut, en olisi selvinnyt. Jos en olisi saanut haaveilla, olisin vetänyt ranteet auki, sillä välillä minulla ei oikeasti ollut mitään muuta.

Haaveilun tärkeys teki varmaan välillä hänen olemisestaan helvettiä, kun tuijotin häntä koko koulupäivän tyhmä virne naamallani, tai seurasin häntä joka paikkaan pitäen hänet aina näköpiirissäni. Halusin kuulla jokaisen sanan, jokaisen vitsin, jokaisen kirosanan, jonka hän sanoi. Ja kun hän vihdoin alkoi seurustella, olin pettynyt, mutta ymmärsin kyllä. Olin luokan hikipinko, se omituinen tyttö joka pukeutui mustiin, hän sosiaalinen, komea ja kaikkien kaveri. (Hänen kunniakseen täytyy kyllä sanoa, että ikinä hän ei ollut minulle ilkeä. Hän jopa puolusti minua luokan poikien kanssa, kun ala-asteella vuotta nuorempi poika alkoi kiusata minua.) Silti juhlin, kun hänellä meni poikki tyttöystävänsä kanssa. Eikä minuun ole ikinä sattunut niin pahasti kuin silloin, kun he palasivat yhteen.

Olen silloin tällöin miettinyt, mitä hänelle kuuluu. Kun olen löytänyt jonkun vanhan luokkakaverin netin syövereistä, olen monesti katsonut, löytyykö häntä samalta sivustolta. Ja kyllä, kokeilin kerran (no ok, kahdesti) googlettaa hänen nimensä, josko hän olisi perustanut yrityksen tms. Kun liityin Facebookkiin, kävin sen ehdottamat vanhat luokkakaverit ja kaverien kaverit läpi, mutta en löytänyt häntä. Mutta tänään kirjoitin hänen kaimansa nimen hakukenttään, ja huomasin että hän on liittynyt tuonne. Sydän pysähtyi, ja toivoin hetken, että hän olisi lihonut kamalan näköiseksi tai sivuilta löytyisi jotain, joka kertoisi hänen nykyään olevan todellinen kusipää. Turha toivo. Hän oli yhä yhtä söpö kuin aina ennenkin, harrastaa yhä samaa kuin ennenkin, eikä tiedoista löytynyt kusipäisyyden merkkejä.

Mietin välillä, mitä hän minusta nykyään, näin jälkeenpäin ajattelee. En todellakaan haluaisi, että hän muistelee minua yhtä "lämpimästi" kuin minä sitä luokan inhottavaa poikaa, joka inhosi liikuntaa, oli aina epäystävällinen, haisi, ja jonka katsottiin siksi sopivan minulle poikaystäväksi, joten tytöt yrittivät "parittaa" meitä. Toisaalta, mitä väliä sillä on? Tuskin tulemme enää koskaan tapaamaan missään. Ja vaikka tapaisimmekin, tuskin tunnistaisimme toisiamme. Nyt olen järkyttynyt siitä, miten voimakkaita tunteita hänen kuvansa näkeminen sai minussa herätettyä. Jos hän ilmestyisi nyt oven taakse ja pyytäisi saada viedä minut mukanaan, lähtisinkö? Jättäisinkö kaiken ja menisin? Unissani hän ei kuitenkaan ole rakastajani, vaan pikemminkin isoveli jota olisin tarvinnut. Hän tuntuu hyväksyvän minut paremmin kuin minä itse ja takovan järkeä päähäni. Järjellä ymmärrän, että lapsuuden ihastuksesta haaveilut ovat vähitellen muuttuneet unimaailmassa oman pääni luomukseksi, eivätkä nykyään ole enää missään tekemisissä itse ihmisen kanssa. Näen paljon unia luokkakavereistani, varsinkin kolmesta heistä. Yksi suojelee minua unissani, toinen yrittää auttaa minua seksuaalisuuteen liittyvien ongelmieni kanssa ja ihastukseni yrittää ratkoa ongelmiani. Tunnen yha suurta kiitollisuutta heitä kohtaan, että he jaksoivat kohdella minua kuin ihmistä, vaikka olinkin se luokan hylkiö (vaaraton sellainen).

Joten jos joku teistä kolmesta joskus tämän lukee, kiitos että et ollut minulle ilkeä. Ja ensi-ihastukselleni: kiitos että sain haaveilla.