25.2.2010

Huh...


No niin. Toivotaan, että tapaus "Stalkkerin alku" oli tässä. Lähetin hänelle viestin, jossa ilmoitin mahdollisimman selkeästi ja tylysti, että kiitos, mutta ei kiitos. Tänään sain viestin, jossa hän pahoitteli sitä, että oli pelästyttänyt minut ja että ei tarkoittanut änkeä minun ja mieheni väliin. Hän vain innostui liikaa. MUTTA se, mikä minua huolestuttaa on se, että hän tästä huolimatta laittoi minut Facebookissa kaverikseen ja on nyt lähetellyt viestejä sitä kautta, vaikka en ole niihin mitään vastannutkaan. Ohitin kaveripyynnön ja lisäsin hänet mustalle listalle, toivottavasti se riittää.

Nukuin viime yön todella huonosti tämän tapauksen vuoksi. Näin ihme painajaisia, joissa yhä uudestaan ja uudestaan hän änki ruokalassa viereeni ja huusin "ei!" kuin olisin koiraa kouluttanut. Tämä tapaus tuo kyllä hyvin esiin sen, miten vaikea minun on sanoa ei, ja miten kamalalta sen sanominen tuntuu. Tunnen syyllisyyttä, ja ruoskin itseäni jo siitäkin, että nyt tuo raukka tekee itsarin kun ei saanutkaan minusta kaveria. Kuvittelin jopa, miten raukan äiti-parka ryntää koululle huutamaan minulle siitä, että hänen poika-parkansa tappoi itsensä. Äh.

Mutta jos hän vielä tämän jälkeenkin änkee kaverikseni koulussa, tiedän kyllä ettei hän ole kaveruuteni arvoinen, sillä hän ei kunnioita itsemääräämisoikeuttani lainkaan. Jos taasen kaikki menee ihan hyvin, voin ehkä pölyn laskeuduttua todeta, että aloitimme väärällä jalalla koko homman, ja jatkaa hyvän päivän tuttuina niin kauan kuin koululla vielä pyörimme. En ole vieläkään tavannut häntä, sillä eilen minulle nousi uudelleen lämpö, joten jäin vielä täksi päiväksi kotiin lepäämään.


23.2.2010

No voi hyvä luoja...!


Olen ollut alkuviikon kipeänä, eli en ole ollut koulussa. Tämä samaa koulua käyvä lukijani on nyt kuitenkin sitten kuulemma metsästänyt minua siellä koululla oikein ahkerasti, jopa niin ahkerasti, että saa nykyään luokkakaverini ahdistumaan jo lähestyessään. Hän on ollut hyvin pettynyt, kun en olekaan ollut koulussa, eikä hän ole tavannut minua. Kyselin kaveriltani, miltä mies oli vaikuttanut. Näyttää kuulemma ihan siltä, että asuu vielä äitinsä kanssa. Kun kysyin, onko mies vain omituinen, vai pitäisikö sitä pelätä, hän sanoi että hän kallistuisi sen pelkäämisen puolelle, sen verran stalkerilta tuo vaikuttaa. 

Samaan aikaan sähköpostia satelee... En ole vielä vastannut mitään hänelle, kun mietin, miten tämän asian kanssa pitäisi toimia. Hän nyt kuitenkin on meidän koululla harjoittelussa tämän ja ensi viikon, ja teki mm. tänään meidän luokan kanssa töitä siellä. En siis haluaisi lietsoa ilmiriitaa. Ajattelin, että rehellisesti kirjoittaisin takaisin, että hän suoraan sanoen pelottaa minua tuolla suurella tutustumisinnollaan. Mietin myös, pitäisikö sanoa suoraan, että minusta hän vaikuttaa siltä kuin olisi luonut minusta käsityksen ja ihastunut siihen, vaikkei edes tunne minua. Minua ei myöskään hirveästi innosta ryhtyä itseäni yli kymmenen vuotta vanhemman miehen ystäväksi tuosta noin vain, en ole jättämässä avokkia. Voin jatkossakin auttaa häntä koulutehtävissä kykyni mukaan jos hän haluaa, mutta hän joutuu hillitsemään käytöstään jos toivoo minun olevan hänen kanssaan tekemisissä oikeassa elämässä. Kuulostaako hirveän töykeältä? Tietysti muotoilua pitää vielä miettiä...

Noin muuten mielessä on viime päivinä pyörineet lähinnä kurkkupastillit ja nenäliinojen riittäminen. Inhoan olla taas kipeänä. Huomenna pitäisi raahautua terapiaan. Ajattelin säästää itseäni ja jättää koulun väliin vielä huomenna. Torstaina sitten takaisin koulun penkille.


21.2.2010

Saako lukijaansa pelätä?


Nyt en siis puhu tämän blogin lukijoista, vaan yhden toisen blogin, jota myös kirjoittelen. Kun tänne vuodatan kaiken pahan, olen vastapainoksi pitänyt toista, jonne laitan kaiken hyvän. Kirjoitan sitä nimimerkillä, mutta mm. Facebookissa on linkki sinne ja kaverini ja sukulaiseni lukevat sitä, joten en laita tänne linkkiä, etteivät sukulaiset ym. löydä tänne. Joka tapauksessa olen nyt saanut tuon toisen blogin kautta ihailijan, joka ensin pommitti blogiani pyynnöillä saada lähettää minulle sähköpostia, koska käyn samaa koulua kuin hän. Kun huomautin ystävällisesti, että s-postiosoitteeni on näkyvillä, hän lähetti sinne heti kaksi kilometrin pituista postausta, joissa kertoo itsestään paljon enemmän kuin haluaisin tietää. Kuten että on poikamies, asuu yhä äitinsä kanssa ja että HÄNTÄ EI HAITTAA, ETTÄ OLEN NAIMISISSA. Siis mitä? (Avokki totesi tähän, että häntä ehkä voi haitata, että olen naimisissa... :D )

Hän on blogini perusteella muodostanut minusta mielikuvan, joka ei moneltakaan osalta pidä paikkaansa. Ja hän haluaisi minun vastaavan kilometrin pituisiin posteihinsa ja tutustua minuun ihan luonnossa. Mutta haluanko minä tutustua ihmiseen, joka näin epätoivoisesti haluaa tutustua samaa koulua käyvään NAIMISISSA OLEVAAN naiseen, jonka tuntee vain blogin kautta? Etenkin, kun häntä ei haittaa, että olen naimisissa. Se, että tuo piti mainita, kertoo minusta siitä, että hän toivoo jotain enemmänkin kuin ystävyyttä.

Miksi minä vedän näitä hulluja puoleeni ja miksen minä ikinä osaa käsitellä näitä tapauksia? Tulee ihan mieleen se teini-iän aikainen tuttavuus, joka halusi epätoivoisesti tutustua minuun ihailtuaan minua vuosia kaukaa, jota ei haitannut, että seurustelin, ja joka yhä asui äitinsä kanssa. Hän keräsi minusta kuvia tietokoneelleen tietämättäni, ja järkytyin kun kerran sain selville, miten paljon valokuvia hänellä minusta onkaan. Kun minulla ja silloisella poikaystävälläni meni poikki, hän luuli että automaattisesti olen nyt sitten hänen tyttöystävänsä. Minä annoin hänen hulluutensa jatkua, koska hänen kiinnostuksensa imarteli ja koska hän oli hyvä kuuntelemaan huoliani. Lopulta koko homma meni aivan liian pitkälle.

Sitten on ollut näitä sääliseksin kinuajia... Voi hyvä tavaton, miten paljon niitä onkaan ollut! Onko otsaani kirjoitettu "tämä nainen on empaattinen, ja siksi antaa sinulle ihan vain säälistä"?

Mutta siis... Tämä lukijani siis laukaisi minussa näin paljon epämiellyttäviä muistoja. Ehkä hän vain oikeasti innostui, kun löysi toisen oppilaan blogin netistä, ja haluaa tutustua, mutta on vähän omalaatuinen. Tai sitten hän löysi blogini ja nyt luulee minun olevan samassa ryhmässä kanssaan ja hänellä on ilmeisesti käsitys siitä, kuka olen (ja on siis väärässä) ja on tähän henkilöön ihastunut ja haluaa saada aikaan suhteen. Mitä ihmettä minä tämän ihmisen kanssa teen??


18.2.2010

Kela (ah, Kela <3)


Tänään tuli päätös terapian jatkosta. Kaikista lausunnoista huolimatta, joissa puollettiin kahta kertaa viikossa jatkossakin, päätös antoi vain yhden kerran viikossa. Nyt sitten mietitään, mitä tehdään sen toisen kerran kanssa. Nyt yritetään saada kaupunkia ostamaan tuon toisen kerran ostopalveluna. Jos se ei onnistu, anotaan lisärahaa suvulta. Jos sekään ei onnistu, on pakko pyytää jotain avokilta. Toivottavasti siihen ei jouduta.

Yksi vaihtoehto on myös lähteä paikalliseen joka toinen viikko pidettävään ryhmäterapiaan mukaan, jos sinne pääsee, ja käydä sitten terapiassa vain kerran viikkoon. Saa nähdä, miten tässä käy.


17.2.2010

Kouluun keskittymistä


Tänään oli kaksi tenttiä, mikä oli mukava sikäli että sai ne alta pois kerralla. Mikä ei ollut mukavaa, oli se etten ole koko viikolla nukkunut yhtään yötä hyvin kun avokki on sairastanut. Hän sai yhtä aikaa sekä vatsataudin että hirveän flunssan, joten yöt ovat menneet hänen osaltaan muun kuin nukkumisen parissa. Vatsatauti hellitti tiistaina, mutta nyt hän kuorsaa nukkuessaan ja herää usein yskimään.

Päässä on hiljaista. Ei ole ahdistanut, mutta ei ole edistyttykään. Viime terapiassa puhuin vain siitä, ettei mummo huomaa minua. No, tulin nähdyksi ja kuulluksi, ehkä siis sain lisää luottoa terppaan, mitä tullaan vielä tarvitsemaan.


11.2.2010

S-sana


Terapiassa on tällä viikolla puhuttu seksistä ja seksuaalisuudesta. Kun minä en tunne itseäni naiselliseksi. Tiedän olevani seksikäs (ovathan sen miehet osoittaneet), mutta en koe olevani seksuaalinen olento. Olen miettinyt ääneen sitä, miten minä kykenen seksiin. Senhän ei kaiken kokemani jälkeen pitäisi olla loogisesti mahdollista. Toisaalta luotan avokkiin, koen hänet turvalliseksi. Minulla on seksuaalisia haluja varsinkin kuukautisten aikaan (ne hormonit!). Mutta seksin pitää noudattaa tiettyä kaavaa, että luotan että se myös loppuu joskus. En salli itselleni orgasmia, enkä pysty rentoutumaan, ellen aktiivisesti ajattele, että avokki ei halua tai pyri satuttamaan minua. Jos annan ajatusteni harjailla, alkaa pääni vilistä takaumia hyväksikäytöstä. Pahin on hetki ennen yhdyntää, kun tiedän että nyt se tapahtuu. Jos en siinä vaiheessa ole rentoutunut, on vaarana, että menen kirjaimellisesti lukkoon, eikä yhdyntä onnistu. Silloin vasta hävettääkin, kun tuntuu että on epäonnistunut naisena. Avokki ei siitä hätäänny, mutta minä vedän hirveät pultit henkisesti.

Normaali luonnollinen seksuaalisuus on jäänyt minulla kehittymättä. En ole koskaan leikkinyt lääkärileikkejä tai tutustunut kehooni omassa rauhassani. Olen kuiva kuin sahara vaikka esileikkiä olisi kuinka. Tänään löysimme tähän liittyvän muiston. Mielensärkijä hankaa kädellään sukupuolielimiäni ja kun kostun, hän sanoo "taidat tykätä tästä?". Minä koin vain pelkoa siitä, mitä kehossani tapahtuu, ja häpeää. Sitten minä kai lopetin seksuaalisen kiihottumisen yhteydessä kostumisen.

En luota vieläkään siihen, että avokki hyväksyy sen, jos en pysty tai halua. Pelkään, että hän hylkää, vaikka kokemukset todistavat aivan muuta. Kerran avokki vahingossa satutti minua seksin aikana ja kiljaisin kivusta. Hän pelästyi hirveästi, lopetti heti, pyysi anteeksi moneen kertaan ja lohdutti minua ja oli huolissaan kuinka pahasti kävi. Pieni naarmuhan siitä tuli, mutta ei pysyviä henkisiä vaurioita. Sen jälkeen hän on leikannut kyntensä paremmin. Toisen kerran minulla oli kipuja, joten sanoin "ei tänään" kun hän ehdotti seksiä. Hän kysyi huolestuneena tarvitsenko kipulääkettä ja ovatko kivut kovat. Hän ei suuttunut tai muuta vakavaa. Hän ei myöskään vaadi yhdyntää, jos en sitä halua. Mutta silti minä vaadin itseltäni, että kun seksiä pyydetään, minä annan. Jos minua ei kiinnosta, esitän roolini etten ihan vaikuttaisi lahnalta ja ajattelen vain sitä, mitä teen sen jälkeen kun avokki on tyydytetty. Jotenkin se on minulle kunnia-asia. Nainen ei ole kunnon puoliso, jos hän ei pysty pitämään miestään tyytyväisenä.

Hain nyt kirjastosta asiaan liittyvää lukemista. Toivottavasti näistä on apua.

Vain muistamalla voi unohtaa - Seksuaalisesti hyväksikäytettyjen naisten ryhmäterapia - Tie toipumiseen ( Annaliisa Heikinheimo ja Sirkka Tasola, 2004)

 Seksuaalinen hyväksikäyttö ja sen hoito (Chirstiane Sanderson, 1992)


9.2.2010

Painajaisia


Näin viime yönä painajaista, joka seurasi hereille. Unen alkupuolella asuin jossakin vanhassa talossa laiminlyöjän ja siskoni kanssa. Talo vilisi kissoja, joista osassa asui riivaaja. Yritin estää muiden kissojen "sairastumisen", mutta loppujen lopuksi jokainen kissa yritti vain repiä silmät päästäni. Lähdin metsään, jossa tapasin joukon vampyyrejä. Vampyyrit olivat vampyyrejä koska heidän sisällään oli sipuleita(?), jotka tekivät heistä pahoja. Yritin repiä heistä sipuleita ulos, että he paranisivat, mutta onnistuin vain osittain ja vampyyrit alkoivat repiä minusta "hyviä" sipuleita ulos. Lopulta sain huijattua vampyyrit suostumaan kisaan. He saisivat repiä minusta sipuleita ja minä heistä, ja sitten heittäisimme kaikki keräämämme sipulit maantielle autojen tuhottavaksi. He yrittivät kilvan tehdä minusta pahaa ja minä heistä hyviä. Lensimme toisiamme pakoon ja revimme sipuleita ja heitimme ne autotielle. Sitten keksin, että jos saan vampyyrit ajettua tiheän ristikon läpi, tippuvat pahat sipulit heistä pois, koska vampyyri osaa hajottaa ja kasata itsensä, mutta sipuli ei. Tämä onnistui, mutta vain osittain. Kun vampyyrit tajusivat, ettei heissä enää ollut sipuleita, he rokottivat itsensä pahuudella. Nyt en enää saanut heitä parannettua, joten jouduin liittymään heihin. Minustakin tuli vampyyri, ja yksi iso miesvampyyri otti minut rakastajakseen. Jos en ollut varovainen, hän yritti aina imeä minut kuiviin. Vaikka seksi hänen kanssaan sattui, jollain kierolla tavalla nautin siitä. Unen loppupuolella joukko meitä hylkäsi pääjoukon ja lähti vaeltamaan kohti jotain tiettyä paikkaa, en vain tiennyt että mitä.

Uni seurasi minua hereille, ja vielä nyt koulussakin ajatukseni ovat sen kertomassa tarinassa. Yritin parantaa perheeni kaikin tavoin, mutta epäonnistuin, eikä minulla lopulta ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittyä heidän pahuuteensa. Mielensärkijä teki minusta rakastajansa ilman lupaani, ja sain käyttää kaiken energiani vastustaakseni häntä. Mutta mikä karmeinta, minä opin lopulta pitämään siitä. Järjen tasolla ymmärrän, että se oli selviytymiskeino, tunteen tasolla haluan ampua aivoni pellolle. Oksettaa ja itkettää. Mutta ei auta, pitää tankata tietoa päähän, tentti on tulossa.