30.3.2010


Vatsakivut jatkuvat. Migreeni ilmestyy takaisin pari kertaa viikossa. Ei mene hyvin. Tunteista ei vieläkään kuulu mitään, mutta unista päätellen olen vihainen laiminlyöjälle. Todella vihainen. Vatsakipu voi kuulemma olla myös itseen käännettyä vihaa, jolla lapsi pyrkii vahingoittamaan äitiään. Koska lapsi kokee äidin osaksi itseään, itse tunnetun kivun tulisi sattua äitiäkin. Tiedä sitten siitä, mutta vatsa on kipeä.


25.3.2010


Esitutkinta on valmis. Nyt odotellaan, että asianajajani saa esitutkintamateriaalin luettavakseen ja syyteharkinnan tulos selviää.


24.3.2010

Unia


Toissayönä laiminlyöjä raiskasi minut, viime yönä tapoin tai tulin tapetuksi, taas.

Huonoja uutisia: Migreeni jatkaa kiusaamistaan, vatsa on yhä sekaisin eivätkä tunteet suostu tulemaan päälle vieläkään. Laiminlyöjä ilmoitti, ettei hän enää maksa terapiaani, koska heillä menevät kaikki rahat asianajajaan.

Hyviä uutisia: sain kaupungilta maksusitoumuksen toiseen terapiakertaani. Nyt meille tulee itselle maksettavaksi enää 8e/vko.

21.3.2010

Hyvää kevätpäiväntasausta!


Tämä postaus on vähän myöhässä, koska päivä on mennyt nopeasti. Koko päivä on mennyt siivotessa. Kevätaurinko saa aikaan sen, että kaikki lika ja pöly näkyy entistä selvemmin. Lisäksi kun tiedän että minulla on pölyallergia, se pöly ahdistaa jo siksi kun tietää että jos sen määrää ei pidä minimissään, alkaa kutittaa. En siis ole juhlistanut päivää mitenkään, mutta huomasin että sisään tuomani pajun oksat ovat heränneet eloon. Vihreys piristää.

Edellisen postauksen jälkeen sain kuin sainkin kohtauslääkkeen migreeniin. Se pitäisi ottaa heti, kun oireet alkavat, mutta nyt minulla on ollut koko ajan semmoinen olo. Aivan kuin migreeni mököttäisi toisen silmän takana mutta on jo luovuttanut valmiiksi eikä lähde repimään päätä auki. Minun migreenini on aina ollut hyvin lievää kavereiden kertomuksiin verrattuna. En näe sahalaitakuvia ja harvoin se pistää minut vuodepotilaaksi. Yleensä se kestää joitakin tunteja, ja viimeistään seuraavana aamuna se on kadonnut. Olisi kiva tietää, miksi minulla on taas alkanut olla näitä päänsärkykohtauksia. Ne alkavat aina toisen silmän takaa ja päänsärky leviää sieltä sille puolelle päätä. Välillä kipu vaihtaa silmää ja pään puolta, joskus ei jomota kuin siellä silmän takana. Valo pahentaa asiaa, mutta vain paha migreeni suuttuu äänistä.

Viime terapiassa puhuttiin unesta, jota olin nähnyt edellisenä yönä. Kaksi poikaa tai käskyläistä raiskasi minua siinä suuhun ja minä yritin estää. Kun purin hampaani yhteen, he räjäyttivät aukon niihin dynamiitilla. Terapeutti huomautti tästä, että olen selvästi kokenut suuhun raiskaamisen hyvin väkivaltaisena. Dynamiitillä räjäyttäminen kun ei ole kovin hienovaraista. Aamulla piti varmistaa, ettei kukaan pääse suuhuni. Purin hampaita yhteen niin että sattui, kunnes heräsin kunnolla. Nyt olen taas pari yötä nukkunut rauhallisemmin. Viime yönä kuljin jossain huvipuistossa ja yritin saada eronnutta paria yhteen. Kai sekin jostain yritti kertoa, mutta painajainen se ei ollut. Toivottavasti trendi jatkuu tänä yönä. Huomenna pitäisi siivota varasto...

18.3.2010

Kevätaurinko ja migreeni eivät sovi yhteen


Tämä viikko on nyt mennyt vatsan kanssa taistellessa. Maanantaina oli jo huono olo, mutta eilen tuli sitten niin pahat mahakivut, että jäin kotiin potemaan. Tänä aamuna oli psykiatri, jolle valitin huonoa oloa. Vatsaa väänsi ja huonosti nukutun yön jäljiltä migreeni repi päätäni halki. Hän ei kuulemma voinut kummallekaan mitään, mutta lupasi hoitaa eteenpäin terapia-asiaani. Ensi viikolla selviää, maksaako kaupunki toisen terapiakertani, jota Kela ei enää suostu korvaamaan. Psykiatrilta marssin tavallisen lääkärin ajanvaraukseen ja sain ajan tälle päivälle. Jos saisin migreeniä varten kohtauslääkityksen. Seuraavaksi matkustan terapiaan ja sieltä sitten heti seuraavalla yhteydellä takaisin että ehdin lääkäriin. Tämän päivän ruokavalio: mustikkasoppaa masennuslääkkeen kanssa, jälkkäriksi särkylääkettä, joka ei tehoa. Lounaaksi luumuja veden kera. Toivottavasti illalla saisi jo vähän paremmin syötyä.


15.3.2010

N... Ny... Nyy... Nyyh?


Tänä aamuna pyöräilin kouluun todella hitaasti ja tuskaisesti. Olo oli omituinen. Oli kuin kehoni olisi yrittänyt yrittämistään itkeä, mutta jätti aina homman kesken. Tuli surullinen olo, kurkkua alkoi kuristaa, hartiat menivät kyyryyn ja... Ei mitään. Katselin ympärilleni, ihailin auringonpaistettta ja kirosin sitä, etten ollut ottanut aurinkolaseja mukaan, silmät vuotivat. Loppujen lopuksi minulla oli vain vatsakipu ja pöhkö olo. Onneksi tänään oli käytännön töitä ja vielä sellaisia liukuhihnahommia, joissa saattoi antaa käsien tehdä ja vajota ajatuksiinsa. Huomenna pitää kyllä ottaa kevyemmät työvaatteet mukaan, tähän aikaan vuodesta aurinkoisena päivänä tulee jo rehkiessä todella lämmin.

12.3.2010

Vihdoin hereillä


No niin, heräsin vihdoin. Näin loputonta unta, jossa taistelin pahaa vastaan, joka nousi yhä uudelleen. Se on jo niin pitkä uni, etten muista sitä läheskään yhtä hyvin kuin tuota toista, enkä ikinä jaksaisi kirjottaa sitä kaikkea ylös. Mutta: Sen jälkeen tajusin, mitä nämä unet yrittivät minulle kertoa. Kun näin unta, jossa olin turvassa, en kestänyt siitä syntynyttä ahdistusta, koska en voinut luottaa siihen turvallisuuteen. Kun taas näin unta, jossa pahuus oli pysyvää, taistelu oli pysyvää, eikä turvaa ollut kuin taistelussa, jaksoin katsoa unta lähes loputtomiin, vaikka huokailinkin välissä että vieläkö tämä jatkuu. Mutta en ollut ahdistunut. Turvallisuus ahdistaa minua, vaikka se olisikin vain myrskyn silmässä. Siksi minä en saa öisin nukuttua. En luota siihen, että voin olla turvassa, joten ahdistun. Voi hitto. Hoida nyt sitten tämmöistä.


Terveisiä Helvetistä


Alkuvaiheessa unta olin maailmassa, jossa oli turvallista. Ongelma huomattiin, kun oli juhlien aatto. Soitin, jolla oli tärkeä merkitys juhlissa, oli sabotoitu. Osa, jota ei voinut saada siitä maailmasta, oli rikottu, eikä uutta voinut saada uskaltautumatta soitinrakentajan luo. Pahikset, jotka tässä vaiheessa olivat Milla Magia ja Karhukopla, kiertelivät ympärillämme ja nauroivat. He olivat nyt varmoja, ettei juhlia voitu järjestää, ja joulupukki jäisi saapumatta. Minä kuitenkin päätin, että osa haetaan, sillä tiesin nähneeni unen aikaisemmin ja tiesin, miten siinä tulee käymään. Haku onnistuikin yllättävän helposti, vaikka pahikset yrittivätkin estää. Toisella kerralla ne päättivät tehdä todella pahaa jälkeä, että varmasti onnistuivat. Ne hajottivat soitinta pahasti, ja varastivat siitä osan. Pahikset oli saatava kiinni, ja ne pakenivat Helvettiin.

Ensin en ymmärtänyt, minne niitä seurasin. Olin vieraalla planeetalla, jossa oli vaikka minkä rodun edustajia. Pahikset katosivat niiden joukkoon, sillä ne pystyivät täällä muuttamaan muotoaan. Tiesimme, että osa ympärillämme olijoista olisi meidän puolellamme, mutta emme tienneet, ketkä. Kiertelimme ympäriinsä, kunnes yhteen pöytään istuttuamme (Tonight, We Dine in HELL!) sen ympärillä olleet riisuivat naamionsa, ja ymmärsimme heidän olevan ihmisiä. He olivat meidän puolellamme. Emme ehtineet paljoa jutella, kun tulitaistelu alkoi. Vastasimme tuleen. Tässä vaiheessa puolien erottaminen oli helppoa. Pahisten aseet ampuivat punaista tulta, meidän vihreää tai sinistä. Äkkiä Mulder (Salaisista kansioista) ryntäsi ristituleen. Molemmat puolet alkoivat ampua häntä, sillä hän kantoi jotain arvokasta. Sitten paikalle ryntäsi toinen Mulder. Siinä vaiheessa muistin, että ensimmäinen oli vain valepuvussa ja on oikeasti meidän puolellamme. Yritin huutaa metelin yli, että häntä ei saa ampua, mutta silloin paikalle ryntäsi taas uusi Mulder.

Jalkojemme välistä pujotteli harmaaseen verkkaripukuun pukeutunut mies, joka yritti näyttää näkymättömältä. Mulderit huomasivat hänet, huusivat jotain ja ryntäsivät hänen peräänsä. Pahikset yrittivät kaikkensa osuakseen tuohon mieheen. Me jäimme kuin nallit kalliolle, niin nopeasti tapahtumien keskipiste siirtyi viereiseen tilaan, jonka valtavat painavat ovet pamahtivat kiinni. Äkkiä ne taas aukenivat, ja miehemme juoksi sieltä ulos koko helvetin joukot kannoillaan. Hän ehti meidän luoksemme, ja lähdimme juoksemaan hänen kanssaan. Hän kertoi, että tiesi, minne meiltä varastettu osa oli piilotettu.

Erosin joukosta, ja lähdin etsimään peikkoa, jolla osa oli. Kaivauduin maan läpi uuteen paikkaan, jossa oli vihreitä metsiä. Peikko oli erittäin tyytyväisenä jonkun linnoituksen luona ja yritti iskeä itselleen paikallista sotapäällikköä, todella upeaa naista, joka oli viemässä joukkojaan jonnekin. Jotenkin tässä vaiheessa viereeni ilmestynyt Kippari-Kalle onnistui varastamaan peikolta sekä osan, että jonkun peilin. Valitettavasti hän yritti kaivautua karkuun, ja peikko oli nopeampi. Se sai Kippari-Kallen kiinni ja vaati antamaan hänelle varastetun esineen, jotta päästäisi Kallen karkuun. Kalle antoi peilin, ja yritti lähteä, mutta peili olikin laite, joka kertoi peikolle kaikesta arvokkaasta lähettyvillä. Niinpä peikko tiesi heti, että Kalle oli varastanut jotain muutakin. Se sieppasi osan ja pakeni syvemmälle helvettiin. Lähdimme juoksemaan sen perään.

Olimme taas oudolla planeetalla, ja joukkomme oli taas kasassa. Juoksimme valtavaa käytävää pitkin. Se oli kuin uponneesta antiikin ajan palatsista. Valtavia marmoripylväitä, katto, lattia ja seinät marmoria. Ja edellämme juoksi peikko, joka katosi sarvipäisten hirviöiden sekaan (LOTR-leffat nähneet tietävät, mistä puhun, kun lisäävät valkoisen käden örkeille valtavat mustat sarvet). Välillä pysähdyimme ampumaan, kun kohdalle tuli sopivia kaatuneita pylväitä, ja tuleen vastattiin, mutta sitten taas juostiin.

Äkkiä olimme Helvetin ytimessä. Käytävä aukeni valtavaan kaupunkiin, joka oli puolittain upoksissa. Peikko katosi jonnekin, samoin örkit. Mekin hajaannuimme. Tiesin, että osa oli piilotettu jonnekin Helvettiin, mutta en tiennyt, minne. Päädyin vuolaan kosken rannalle, jossa jokin olio (kuvaaminen menee liian vaikeaksi) ilmestyi virran yläpuolelle ja käkätti minulle: "ihme, että olet selvinnyt näinkin pitkälle, mutta tästä eteenpäin et enää pääse! (nimi, jota en muista) tekee sinusta selvää!". Sitten sen lensi jonnekin. Näin olennon, jolla se oli minua pelotellut. Se näytti hämähäkin verkolta, jossa oli kiinni neljä oranssia palloa kuin poijuja. Kun lähestyin, se oikaisi itsensä. Kuvitelkaa tarantella, joka on bussin kokoinen, niin olette aika lähellä. Se käkätti myös, ja esitteli minulle luomansa mahdottoman esteen. Se koostui vihreistä boa-käärmeistä, jotka se oli virittänyt joen päälle kuin pianon kielet, piikeistä, jotka odottivat sulkeutumistaan, ja suurista kasoista myrkytettyjä valtavan kokoisia omenoita. Minun tuli ratkaista, miten joen toiselle puolelle pääsee. Kysyin siltä, voiko käärmeitä pitkin vain kävellä. Moni oli kuulemma yrittänyt, mutta edes tiikerit eivät olleet niin ketteriä ja nopeita. Se viittasi märkiin veriläiskiin käärmeiden selässä. Kysyin, oliko kukaan selvinnyt joen toiselle puolelle. Ei kuulemma. Siinä vaiheessa haistatin koko kokeelle, ja juoksin sulkeutumista odottavia piikkejä myöten melkein vastarannalle, ja poimin samalla mukaani niihin lävistettyjen tiikereiden luita, jotka söin. Olento karjui raivosta, ja huusi että huijasin, ja lähti perääni. Taistelimme, ja lopulta sain olennon tapettua. Pääsin eteenpäin.

Seuraava paikka muistutti kivestä tehtyä Venetsiaa. Paikka oli täynnä olentoja, jotka voivat olla vain Helvetistä. Jotenkin sain osan niistä oppaikseni, ja ne auttoivat minua naamioitumaan. Tunsin hetken oloni turvalliseksi. Sitten löysimme varastetun osan. Se oli kahlittu kallioon. Valitettavasti sen vierssä oli samanlainen, sen vieressä samanlainen... Yhteensä viisi täysin identtistä osaa oli kahlittu kallioon, ja kunkin luo vei silta. Yritimme juuri ratkaista, mikä osista oli oikea, kun kulman takaa hyökättiin. Jotenkin meidät oli kavallettu ja tunnistettu. Vieressäni ollut nainen (kai se nainen oli) sieppasi lähimmän osan, heitti sen jollekulle meistä ja veti miekkansa esiin ja kääntyi hyökkäävien örkkien ja muiden olentojen puoleen. Me muut juoksimme henkemme edestä. Juoksimme takaperin sen reitin, jota pitkin olin tänne kulkenut. Jossain vaiheessa helvetin joukot pysähtyivät hetkeksi, ja ottivat lattiasta kiinni kuin matosta, ja vetivät sen pois altamme. Lattia alkoi sortua. Juoksimme vielä lujempaa pakoon.

Jostain syystä juoksimme nyt hallissa, jossa oli esitettyinä kaikki taiteen aikakaudet. Joku edellä juokseva mies selosti juostessaan kaverilleen, että "siinä meni 1920-30-luku, siinä avantgardismi..." jne. Harmittelin tuhoutuvia taidemaalauksia ja patsaita. Sitten pääsimme jonkinlaisen ikkunan luo, josta viime kerralla kun unta näin, olin päässyt pakoon. Kuten silloin, minuun tarrasi viime hetkellä kerubi, joka esti minua hyppäämästä ikkunan läpi. Se käänsi selkänsä minulle ja yritin paeta, mutta salamannopeasti se taas tarrasi minuun ja näytti, mitä oli selkänsä takaa ottanut. Se oli puurasia, jonka kannen saattoi vetää sivuun. Yritin taas paeta, sillä lattia sortui yhä, ja helvetin joukot lähestyivät uhkaavasti. Kerubi ei päästänyt minua. Se liu'utti kannen sivuun ja alta paljastui pieni laiha lohikäärme. Yritin taas paeta, mutta kerubi laittoi päähänsä hirviön naamion ja ilmoitti, että minä kuulun helvettiin, laatikkotesti oli todistanut sen. Viime kerralla uni oli siitä erilainen, että laatikko oli ollut tyhjä, pääsin pakoon ja juhlat voitiin pitää palautettuamme osan. Nyt ikkuna sulkeutui, ja minä jäin helvettiin.

Juoksin käytävää pakoon muiden helvettiin jääneiden kanssa. Lopulta sain hypättyä aidan yli jollekin korokkeelle, jossa lattia ei pettänytkään alta. Katselin ympärilleni. Olin patsaiden keskellä. Ne olivat olleet alunperin kullattuja, mutta kultausta oli revitty niiden päältä, osalta pahemmin, osalta vähemmän. Joiltakin puuttui ihan raajoja. Ne puhuivat keskenään, ja niiden puhuessa sain selville, että ne edustivat vanhoja vuosia. Katsoin korokkeelta alas. Olimme kivestä rakennetun kukkulan laella olevalla korokkeella, jolle alempien tasojen hirviöt eivät yltäneet. Kukkulaa kiersi tie, jota pitkin kunkin vuoden piti vuorollaan kulkea, ja juuri ennen koroketta, jolle ne pääsivät turvaan, niitä odottivat hirviöt, jotka repivät ne sen mukaan, miten paljon vuodesta oli pidetty. Toinen keskustelijoista nyökkäsi yhteen patsaaseen päin ja sanoi olevansa iloinen, ettei ole vuosi 1638, joka tärisi vierssäni. Se oli kaikista pahimmassa kunnossa. Silloin joku tai jokin tönäisi sen korokkeelta alas ja se kirkui pudotessaan näkymättömiin. Käännyin pois.

Huomasin, että korokkeelle alkoi tulla muitakin olentoja. Ne olivat kirottuja sieluja. Niitä paimensivat ympärillä lentelevät hahmot, jotka päättivät, mitkä meistä pudotettaisiin alas. Osa meistä yritti välttää oman pudottamisensa pudottamalla jonkun toisen ennen kuin hahmot ehtivät määrätä jonkun pudotettavaksi, mikä huvitti määräilijöitämme. Minuakin yritettiin pudottaa moneen otteeseen, ja jos en ollut varovainen, joka puolella minua kopeloivat kädet muuttuivatkin työntäviksi ja töniviksi.

Jossain vaiheessa hahmot kyllästyivät pudotteluumme revittäviksi, ja määräsivät meidät liikkeelle. Ne ajoivat meidät käytävään, joka oli kuin jostain palatsista. Tuossa sokkelossa oli olento, joka yritti tappaa meidät kaikki, mutta se pelkäsi peilejä. Etenkin särkyvät peilit tekivät sen hulluksi. Kun tiesimme tämän, keräsimme sokkelon seiniltä niin paljon peilejä kuin voimme, ja jäimme odottamaan. Kun olento saapui, heijastimme peileillä siihen valoa ja heittelimme sen ympärille pienempiä peilejä. Se kirkui, ja me pakenimme. Valitettavasti emme päässeet kovinkaan kauas, kun apuvoimat saapuivat. Tässä vaiheessa totesin, että kuolema on parempi kuin ikuinen pakeneminen ja kun edestäni ammuttiin joku, heittäydyin minäkin maahan ja esitin kuollutta. Valitettavasti joku pikkupiru, jonka tehtävä oli tarkastaa kuolleet päätti, etten ole kuollut (se näytti yhdeltä Gremlineistä, paljon isommalta vain). Se puristi köyden ympärilleni, ja yritti katkaista minut kahtia. Välillä se jäi tunnustelemaan, hengitinkö. Yritin pidättää hengitystäni mahdollisimman pitkään. Toinen pikkupiru tuli hoputtamaan tätä eteenpäin, mutta se vaati että minut piti varmistaa. Toinen pikkupiru naurahti ja sanoi että heitä se veteen, lohikäärme pitää siitä huolen. Niin minut sitten heitettiin virran vietäväksi.

Paikka muistutti pyöreää areenaa. Vesi valui ylhäältä alas kohti keskellä olevaa pyöreää allasta, jossa riehui musta lohikäärme. Kaikki, jotka olivat tarpeeksi epäonnisia tippuakseen sen ulottuville, kuolivat. Vesi sen ympärillä oli täynnä naisia, jotka eivät olleet totelleet ympärillä olevia örkkejä. Ajattelin vain, että olin jo kuollut, joten millään ei ollut enää mitään väliä. Ajelehdin virran mukana yli kirkuvien örkkien, jotka yrittivät viimeiseen asti olla putoamatta pedon ulottuville. Kun putosin veden alle, näinkin jotain muuta. Ylhäältä katsottuna kuolevat naiset pitivätkin hauskaa pedon kanssa sen keskittyessä tappamaan naisia kiusanneita örkkejä. Ihmettelin tätä, ja paikalle tuli nainen, joka huomasi, että olen uusi. Hän selitti, että vaikka örkit pelottelivatkin uhrejaan pedolla, oikeasti se tappoi vain örkkejä. Naisia se suojeli. Päivän ajan se tappoi örkkejä nopeammin kuin niitä ehti altaaseen pudota, ja pudotteli niitä vielä partaalta lisää. Naiset olivat täysin turvassa. Illan tullen altaasta laskettiin vesi, ja pohjalle jäi joitain miehiä, jotka oli pudotettu altaaseen. Naiset saivat harrastaa niiden kanssa mitä mielivät, ja menivät sitten nukkumaan joskus altaaseen pudotettuihin hienoihin kullattuihin vaunuihin.

Lohikäärme selosti minulle, että se kuolee vain, jos sitä osuu miekalla sydämeen tai jos miesten kanssa seksiä harrastanut nainen koskee siihen ennen kuin vesi on palannut. Tämän kuultuaan miehet yrittivät saada meidät koskemaan petoa anoen, huutaen ja kiroillen. Mikään ei auttanut. Kun olimme menneet vaunuumme, käärme söi ne. Naiset kertoivat, että joskus tapahtui rakastumisia, ja joku nainen oli anonut käärmettä säästämään jonkun miehen, mutta se ei ikinä suostunut, vaan söi aina kaikki muut paitsi naiset joita se suojeli.

Seuraavana päivänä veden noustua pääsin minäkin taistelemaan altaaseen pudonneita örkkejä vastaan. Naiset vakuuttivat, että se on täysin turvallista, sillä niin kauan kuin lohikäärme on elossa, meille ei voisi sattua mitään. Pelkäsin silti, jos en muuta niin kipua. Jossain vaiheessa päivää tapahtui se, mitä ei ollut tapahtunut vuosituhansiin: joku onnistui tappamaan lohikäärmeen. Se korahti, ja vesi alkoi valua altaasta. Kun se oli valunut kokonaan, lohikäärme sen mukana, örkit hurrasivat, mutta vain hetken. Saman tien, kun kaikki vesi oli kadonnut, viemäristä nousi kaksi uutta lohikäärmettä. Toinen niistä ryntäsi ramppia pitkin örkkien perään ja napsi niitä suuhunsa. Toinen jäi altaaseen ja jäi vartioimaan meitä. Se selitti, että vuosituhansien aikana naiset olivat tehneet lohikäärmeelle niin monia jälkeläisiä, että nyt aina yhden kuollessa sen tilalle saattoi tulla kaksi uutta. Se myös kertoi, että osa edellisen lohikäärmeen säännöistä kuolemisen suhteen ei pitänyt paikkaansa. Se oli asettanut itse säännön, että seksiä harrastaneet naiset tappavat sen kosketuksellaan, koska ei halunnut niiden koskevan itseään.

Sitten se esitteli ylpeänä selkäänsä pitkin kulkevien erektiossa olevien penisten jonoa ja kysyi naisilta, haluaisivatko nämä vähän nuorta lohikäärmettä. Nousimme sen selkään, ja se huvitti meitä kiemurtelemalla samalla kun söi ohi ajelehtivia örkkejä. Se myös kertoili hauskoja juttuja. Se näytti meille, miten "vartetaan örkki". Se nappasi penkalta kirkuvan örkin, napsaisi siltä pään irti, otti sen käpäläänsä ja söi kehon. Sitten se otti toisen örkin, söi sen pään ja liitti pään ja kehon yhteen. Naisia nauratti, mutta minulla oli ahdistunut olo. Lohikäärmeen suojeluksesta huolimatta en voinut rentoutua. Tuli uusi päivä, ja örkit olivat äkkiä paljon isompia ja selvästi järjestäytyneet taisteluun lohikäärmettä vastaan. Kun löin niitä, ne eivät kuolleetkaan, itse asiassa niille ei käynyt mitään. Aloin jo huolestua, kun lohikäärme sanoi, että hän piti örkit kasassa rohkaistaakseen niitä. Sillä hetkellä örkit, joita olimme lyöneet, halkesivat kahtia, ja ne joihin emme vielä olleet osuneet rupesivat kirkuen juoksemaan pakoon. Pakotin itseni hereille ja nousin heti sängystä.

Kävin hakemassa keittiöstä mehua, että kehoni oikeasti heräisi, ja aloin sitten kirjoittaa unta tuoreeltaan ylös. Mitä pirua tuollaisesta unesta voi oikein päätellä? Miksi minä tällä kertaa päädyin helvettiin, kun viimeksi en? Äh. Nyt menen takaisin nukkumaan. Aurinko on noussut, joten nukkuminen on ehkä turvallisempaa kuin yöllä. Jos uni ei enää jatkuisi.

9.3.2010

TAAS valvotaan...


Siis ei oikeesti voi olla taas näin... Lääkkeen annostakin nostettiin, joten miksi minulle yhtäkkiä ei uni maistu muulloin kuin päivällä? Johtuisikohan se siitä, että aina kun yritän nukahtaa, alitajunnasta alkaa pulpahdella niin ihania ajatuksia, että olen hetken päästä pystyssä ravaamassa ympyrää. Nämä ajatukset liittyvät jotenkin insestin alkuaikoihin, niihin liittyy veljeni ja ne ovat todella epämääräisiä. Äkkiä muistan, että olen jossain asennossa ja sormissani on jotain tahmeaa. Mitä tuollainen muisto kertoo mistään? Miksi se ahdistaa? Tai sitten olen lattialla leikkimässä veljeni kanssa ja on tosi kivaa ja mielensärkijä kuvaa meitä. Mikä siinä nyt on niin pahaa? Ja sitten on epämääräisiä välähdyksiä, jotka saavat minut pomppaamaan pystyyn, mutta joista en tavoita mitään.

Lisäksi pääni on taas alkanut paisua. Makaan ihan rauhassa, kunnes tunnen, miten pääni alkaa kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Onneksi nykyään tiedän, että ahdistus se vain tekee temppujaan, mutta ei tuo silti miellyttävä tuntemus ole. Nykyään osaan jo nimetä ahdistuksen mukanaan tuomat tunteet, joita se heittää naamalleni, ja kun ne on nimetty, ne menettävät osan voimastaan. Mutta tunne "jättipäästä" jatkuu, kunnes nukahdan tai lähden sängystä. Tätä ei ole ollut pitkään aikaan, ja nyt se taas toistuu.

Tänään alkoi koulu loman jälkeen. Tai no eilen, vuorokausihan näemmä jo vaihtui. Menin kouluun yllättävän pirteänä, kun ottaa huomioon että heräsin puoli 1 enkä saanut unta ennen aamu viittä. Herätys oli ysiltä, mutta hakkasin torkkua puoli tuntia. Tänä iltana yritin toista tapaa. Valvoin puoli kahteentoista ja menin nukkumaan. Kahden tunnin pyörimisen jälkeen luovutin, ja tässä sitä ollaan. Hiisi vieköön ja menninkäinen.

Menninkäisestä tuli mieleen... Olin aikoinaan kauhean kiinnostunut suomalaisesta kansanperinteestä, hiisistä, veden väestä, sinipiioista ja peikoista. Löysin tuohon aikaan kauniisti kuvitetun lastenkirjan, jossa kerrottiin metsän ja veden väestä ennen ja nykyään. Kaikista parhaiten mieleeni jäi Ahdin karja, joka pystyi nousemaan rantaniityille syömään, mutta auringon noustessa palasivat veteen. Tarinoiden Suomi kuulostaa paikalta, jonne haluaisin päästä. Vaikka Ahti ei aina pysty Hiiden töitä vahtimaan, siellä ei pelätä terrorismia tai muita nykymaailman kotkotuksia. Vaikka jotkut kertovat tarinoita, joissa saattimatkalla tansseista mopo muuttuikin sudeksi, ja viime hetkellä pääsi tyttö pakenemaan, eikä joutunut metsän väelle orjaksi.


6.3.2010

Taas valvotaan...


Heräsin kesken unien, enkä tiedä, miksi. Päätä särkee, niin kuin monena edellisenäkin yönä. Otin taas 800mg särkylääkettä. Jos se auttaisi. Aina ei auta. Nyt on viime päivät ollut joku hullusti. En tiedä, mikä, mutta jokin ahdistaa. En tiedä, laukaisiko tapaus stalkkeri tämän, vai tuleeko tämä jostain muusta. Johtuuko se esim. siitä, että minulla olisi nyt mahdollisuus päästä seksuaalisesti hyväksikäytettyjen naisten ryhmäterapiaan (kerran kahdessa viikossa)? Vai siitä, että nyt olisi jotain taas nousemassa pintaan? Päänsärky kyllä viittaisi siihen.

Olen yrittänyt löytää päänsäryn ja ahdistuksen syytä. Olen sukellellut alitajuntaani, mutta laihoin tuloksin. Yhtenä yönä näin taas perinteisen kaavan mukaista unta: Maailmassa oli vaara, ja sitä piti päästä pakoon. Tällä kertaa minua ja henkivartijanani toiminutta poikaa jahtasivat vampyyrit. Keksin keinon, jolla vampyyrit sai helposti tapettua, niitä tuli niin paljon niin nopeasti, etten ehtinyt tappaa jokaista. Keksin keinon tappaa monta kerralla, tuli päävampyyri, joka oli sille immuuni. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Unen jälkeen yritin selvittää, miksi minä aina uudelleen ja uudelleen kiellän itseltäni pelastumisen. Miksi vihollisen pitää aina olla ylivoimainen? Hain uudelleen käsiini sen pienen lapsen, joka aikoinaan väitti, että olen paha ja teki siksi unistani painajaisia. Hän selitti, että nyt ei ole kyse hänestä, vaan minä itse uskon ansaitsevani tämän kaiken, koska uskon olevani paha. Lisäksi nyt kirjoittaessani mietin myös sitä mahdollisuutta, että haluan näiden unien avulla "treenata" mahdottomia tilanteita varten.

No. Sitten yritin saada itseni uskomaan, etten ole paha. Hoin yhä uudelleen, että minä en ole paha, mielensärkijä on. Minä olen hyvä, mielensärkijä on paha, koska hän tekee minulle pahaa. Arvaa, uskoinko itseäni? Siis todella uskoin? En tietenkään. Vastalauseita nousi kuin sieniä sateella, ja yritin vastata jokaiseen rauhallisesti ja järkevästi. "Tämä väite ei pidä paikkaansa, koska..." Lopulta en enää jaksanut, ja jätin alitajuntani tonkimisen siltä kerralta siihen.

Toinen kerta lähdin sukeltamaan ajatuksen "haluan kuolla" perään. Löysin rajusti raadellun pikkutytön kahleissa pimeästä luolasta. Vein hänet joulupukin hoidettavaksi sairaalaan, ja hänet pantiin heti tiputukseen, ja nyt hoitona on rakastaa häntä. Ja taas hänkin itki, että hän on paha, sillä miksi muuten isi tekisi hänelle niin kuin teki. Ja taas sain vastata, että et sinä ole paha, vaan mielensärkijä. Sitten yritin saada mädän pois hänen haavoistaan, mutta sitä jäi vielä vaikka kuinka paljon. Ehkä se siitä vähitellen katoaa, niin kuin katosivat mätä ja madot muistakin potilaista ajan kanssa.

Toivon, että tämä uusi kipu ja ahdistus johtuisivat siitä, että tunteeni olisivat vihdoin nousemassa pintaan. Toisaalta pelkään sitä kuollakseni. En millään pääse eroon ajatuksesta, että jos minä itken, mielensärkijä voittaa. Tiedän kyllä järjen tasolla, että asia on täysin päinvastoin. Jos jään tunteettomaksi raunioksi lopuksi elämääni, hän on oikeasti voittanut. Mutta tämä on taas näitä opittuja totuuksia, joita on todella vaikea muuttaa. Pitäisi kai nauhottaa jollekin kasetille lauseita "sinä et ole paha, mielensärkijä on" ja "on hyvä itkeä" eri ihmisten sanomana ja soitattaa sitä itselleen 24/7. Huoh.

Taas kerran avokki oli oikeassa ostaessaan minulle pelin pelattavaksi nyt loman aikana. Muuten olisi oikeasti pää hajonnut. Uppoudun pelatessani niin siihen maailmaan, että unohdan nämä tämän maailman huolet ja murheet ja irtoudun vatvomasta niitä edes hetkeksi. Erittäin terveellistä. Vielä kun keksisi keinon saada vuorokausirytminsä kuntoon ennen koulun alkua...


1.3.2010

Talvilomalla


Tapausta "Stalkkerin alku" puitiin viimeisellä terapiakerralla ennen lomaa. Tapaus oli vaikuttanut minuun niin voimakkaasti, että näin painajaisia, ja ihmettelin, miksi se vaikutti niin suuresti. Kyse on taas rajojen rikkomisesta. Minua järkytti se, että yhä joku voi täysin minun tahdostani välittämättä yrittää rikkoa rajojani aivan vapaasti. Pelkäsin, että hän kulkisi niiden yli, vaikka sanoisinkin ei. Pelkäsin myös, mitä tapahtuisi, jos sanoisin ei. Aikoinaan itsensä puolustamisesta ei ikinä seurannut mitään hyvää. Vielä terapian jälkeenkin näin painajaista, jossa minulla ensin oli taikavoima, jota käyttämällä pystyin kulkemaan vahingoittumatta hirviöiden keskellä. Mutta kun rohkaistuin ja menin alueelle, jossa hirviöitä oli paljon enemmän kuin muualla, taikavoimani lakkasikin äkkiä toimimasta. Ja sitten ne kaikki yrittivät tarttua minuun, imeä minut kuiviin, repiä minut kappaleiksi. Herättyäni ymmärsin, miten suuri haava minulla on juuri rajojeni kohdalla. Sinne päin ei paljoakaan tarvitse sohaista, niin sattuu ja pahasti.

Nyt olen viettänyt talvilomaa ja yrittänyt olla miettimättä mitään. Avokki osti minulle uuden tietokonepelin, jotta voin keskittyä sen läpipelaamiseen loman aikana. Lisäksi minulla on paljon kirjoja. Kaikkea, mikä ei liity kouluun tai terapiaan. Lisäksi olen nukkunut paljon päivällä ja valvonut myöhään yöhön. Ja syönyt suklaata. Jos en pian pääse taas lenkkeilemään, paisun palloksi. Tulisi jo kevät ja sula maa.