30.6.2010

Köh köh


Yskäni on tehnyt olonsa kotoisaksi ja kieltäytyy lähtemästä. Koulupäivät ovat nyt työpäiviä ja rankkoja. 8 tuntia ruumiillista työtä helteessä aiheuttaa jo semmoisen nestehukankin, että pelkästään siksi pitää huilia kun pääsee kotiin. Koulun lisäksi en jaksa muuta, eikä rehkiminen helpota yskää. Pitäisi saada vähän pidempi tauko, että saisin keholle aikaa parantaa itsensä, mutta vielä on 2,5 viikkoa ennen kesälomaa. Luokkakaverit ovat kyllä sitä mieltä, etten sairastu, kun päätän niin, ja että tuon ajan kestää vaikka päällään. Saa nähdä.

Olen myös miettinyt terapiaani. Eniten sen tarvetta. Juuri nyt mikään ei ole pinnalla. Asiat ovat hyvin. Ei ahdista niin, ettei arki sujuisi. Mitä hittoa minä siellä enää käyn? Ja vielä 2 kertaa viikossa? Terapiapäivät ovat niitä rankimpia, sillä silloin pitää koulun lisäksi vielä jaksaa matkustaa toiseen kaupunkiin ja takaisin. Tällä hetkellä terapia on pikemminkin rasite kuin välttämättömyys. Voisikohan sitä sanoa terpalle että kiitti, mulle riitti ja palataan asiaan sitten kun mulla taas pää hajoaa? Vai pakenenko terveyteen huomaamattani? Vielä pitäisi käsitellä aiheita laiminlyöjä ja viha.

26.6.2010

Hyvää jussia kaikille!


Ihanaa, kun koitti viikonloppu. Pääsen vihdoin toipumaan flunssastani. Olin koko kouluviikon joka päivä koulussa, mutta tiukkaa se teki. Tämä jussi menee siis todella railakkaasti nukkuessa. Ja siivotessa. On taas vähän kertynyt pölyä nurkkiin ja pyykkiä koriin. Loman ensimmäinen tavoite on jo saavutettu, nimittäin vuorokausirytmin sotkeminen. Jos seuraavaksi saisi rentouduttua. Pitäkäähän ihmiset toisistanne huolta ja älkää polttako kokon mukana koko pitäjää. Auton rattiin saa lähteä, kun pystyy sanomaan tämän kolme kertaa peräkkäin takeltelematta:

Kokko lensi kokon yli,

koko kokko kaatui.

Kokko kokosi koko kokon.

Koko kokonko?

Koko kokon.

21.6.2010


Uskomatonta. Selvisin kouluun, koulupäivästä ja kotiin. Hengissä. Aamulla olin kuulemma näyttänyt siltä, että minut melkein lähetettiin kotiin, mutta iltapäivään mennessä olo alkoi helpottaa, vaikka pyörryttikin välillä. Aamulla en olisi uskonut näin hyvään lopputulokseen. En nukkunut koko yönä yskän takia, en ollut syönyt koko viikonloppuna kovinkaan hyvin kun ei tuo ruoka maistu, ja olin valkoinen kuin lakana. Onneksi kaverilta sai kyydin kouluun ja koulusta, ja koulussa onnistuin välttelemään kaikkia fyysisesti rankkoja tehtäviä. Jos olisin aamulla pyöräillyt kouluun, minut olisi käännytetty varmasti. Huh. Nyt takaisin nukkumaan.

19.6.2010

+38,4°C


Voi arse. Sairastaminen on niiiiin perseestä. Nukuin viime yön kahden tunnin pätkissä, kun meinasin tukehtua räkääni. Nyt tänään kuume on lähtenyt tasaiseen nousuun hitaasti, mutta varmasti. Nyt ollaan jo yli +38:n, eli jo selvästi pois "pelkästä" lämmöstä. Pahinta ei ole kuume vaan kipu. Jokaista niveltä ja lihasta särkee. Nenän alunen on verillä kun koko ajan saa niistää. Nenäontelot ovat yhtä tuskaa. Nielemistä ei kannata yrittää ellei ensin käytä puuduttavaa ainetta tai vähintään huuhtele kurkkuaan alkoholilla. Ainut, mikä menee alas on mehu, ruoka ei maistu. Tekisi mieli syödä ihan vain vaihtelun vuoksi, mutta kun ruokaa pistää suuhun, muistaa miltä tuntuu jos yrittää nielaista. Eikä se edes maistu miltään. Ainut maku, jonka maistan on räkä. Ihana makuelämys. Itken silkasta turhautumisesta.

Avokki on palaamassa kotiin myöhään huomenna. 2 viikkoa erossa rupeaa jo rassaamaan ja pahasti. Varsinkin kun sairastaa. Jouduin palkkaamaan naapurin hakemaan minulle kaupasta maitoa, kun itse en pääse vessaa kauemmas pyörtymättä. Saa nähdä, onko minusta maanantaina mihinkään. Silloin on nimittäin pakko olla paikalla ma-ti, sillä meillä on näyttö, jota ei koulutusuudistuksen vuoksi järjestetä enää ensi vuonna. Joten siellä on oltava vähintään paikalla. Luultavasti istun tukevasti perseelläni ja katson kun muut huhkivat ja yritän kuumehoureitteni keskeltä tajuta, mitä tapahtuu ja miksi.

18.6.2010

Systeemi on perseestä


Ilmoitin jo eilen illalla tämän päivän opettajalle, että minulla on lämpöä, en pääse kouluun. Tämä selvä tällä. Sitten se lääkärintodistus. Se pitää olla jokaiselle poissaolopäivälle, tai ei saa olla pois. Nukuin iltapäivään, koska olen kipeä. Soitin yhdeltä terveyskeskukseen ja kysyin, vieläkö ehtisi saada lääkärintodistuksen.

- KUI SÄÄ VASTA NYT SOITAT?

- no oon kipee, nukuin kuumetta pois, kähisin puhelimeen.

- NO KU MEILLÄ ON JO PULJU MENOSSA KIINNI, MUT JOS SÄÄ PUOLEKS EHIT TÄNNE, NII EIKÖHÄN SE SAADA SULLE KIRJOTETTUA.

- voisko sen saada ilman et mun tarvii tulla sinne, ku toi taksi maksaa niin paljon opiskelijalle?

- NO ETKÖ SÄ VOI PYÖRÄILLÄ?

- (anteeks, mitä?!) en mä oikein, ku oon tosiaan kipeenä. Oon tuolta mielenterveyspuolelta aina saanu lapun ihan puhelinajalla..

- NO SELLASET SOPIMUKSET ON AINA ERIKSEEN, KYLLÄ ME OLLAAN AINA VAADITTU ETTÄ TULLAAN PAIKAN PÄÄLLE.

No, minä tulen paikan päälle. Tämä ärsyttävä ihminen, joka HUUTAA kaiken (koska olen kipeä, olen varmasti myös kuuro), ei vilkaisekaan minua, kysyy henkilötunnuksen ja sen loppuosan ja työntää sitten saikkupaperin käteen.

- TULE SITTEN MAANANTAINA UUDELLEEN, JOS VIELÄ TUNTUU SILTÄ.

- Eikö sitä vois ihan vaan soittamalla uusia tän, ku toi taksi on opiskelijalle niin kallis?

- KYLLÄ ME AINA OLLAAN VAADITTU ETTÄ TULLAAN PAIKALLE. ONHAN SE MUODOLLISUUS, MUTTA...

Suostui sentään tilaamaan minulle taksin ilman suurempia syyllistämisiä, kun kehtaan vaivata, mutta puhahtelua oli sitten senkin edestä. Kaaduin taksiin ja pyysin päästä lähikauppaani, jos saisi syötävää. Taksikuski armahti opiskelijaa hiljaisen päivän tekosyyllä ja teki tarjouksen: hän heittää minut kaupalta kotiin asti, ja odottamisesta ei veloita mitään. Pyöristi vielä loppusummaa alaspäin. Kotona piti pistää maate ennen kuin sai ostokset jääkaappiin. Äsken isännöitsijä kävi tuomassa osat oviremppaan, joka täällä tehdään alkuviikosta ja sanoi heti että "Kyllä kuulee jo äänestä, että kipeenä oot". Miksi helkutissa sitä pitää sitten sairasta kiusata sillä, että pitää raahautua paikan päälle mulkoiltavaksi?! Ja tuossakin sattui vain väärä ihminen langanpäähän. Jos olisi ollut yhtään ystävällisempi ihminen, olisi kirjoittanut minulle tuon päivän saikun ihan ilman reissaamista ja pyytänyt tulemaan maanantaina paikanpäälle, jos olen yhä kipeänä. Ja sitten vielä kehdataan valittaa, kun flunssapotilaat eivät pysy kotonaan vaan tulevat ruuhkauttamaan terveyskeskukset. NIH! Oppisivat olemaan.

Taas taudissa


Voi ei... Kurkku on nyt kuin raastinraudalla vedelty, ja täynnä valkoisia pilkkuja. En tiedä, onko tuo nyt sitten angiinaa vai joku muu tulehdus. Pilkut ovat niin pieniä, että en osaa sanoa kuvittelenko ne sinne, ovatko ne vain valon heijastumaa vai onko siellä oikeasti jotain kasvustoa. Juuri olin viikon saikulla ja pois koulusta, kun piti nukkua, ja nyt sain kesäflunssan. Vaikka nyt on ilta, lämpöä on 37.2 ja se nousee vain. Harmittaa varsinkin kun lupasin huomenna mennä auttamaan yhtä mukavaa mummoa. Kyllähän sinne ehtii myöhemminkin, pitää vain siirtää tuota, mutta harmittaa silti.

Opettajien kärsivällisyys poissaolojeni kanssa alkaa loppua. Tänään nukuin reilusti pommiin ja pääsin kouluun 2 tuntia myöhässä. Opettaja oli selvästi tästä ärsyyntynyt ja oli sen verran epäystävällinen, että päädyin itkemään koulun vessaan elämäni ensimmäisen kerran. Kun pääsin kotiin, piti poiketa kaupan kautta hakemassa suklaata lohduksi. Muutenkin kuulen vähän liian usein noista poissaoloista. Tiedän, että on läsnäolopakko, mutta en minä nyt siksi ole pois, että ei huvittaisi! Niin että jos saisi vähemmän vittuilua ja enemmän tukea. Alkaa hajottamaan muutenkin nyt, kun avokki on ollut 2 viikkoa pois ja terppakin on lomilla. Tiedän, että opettajat ovat koulussamme ylityöllistettyjä ja alipalkattuja ja se heijastuu sitten meihin, mutta ei se tänään paljoa lohduttanut. Ja minä sentään olen pitänyt siitä maikasta, joka piti meille tämän päivän tunnit!

Jos menisi nukkumaan, jos joskus paranisikin...

14.6.2010

Omnomnom



Kun herää keskellä yötä, eikö olekin kummallista, miten alkaa tehdä mieli syötävää? Minun ainakin. Yritin ensin pysyä "järkevällä" linjalla: yöllä ei syödä, koska sitten keho oppii odottamaan ruokaa yöllä, ja nukkuu huonommin. Ei toiminut. Sitten yritin "terveellistä" linjaa: Jos on pakko syödä, syödään vain hedelmiä. Vedin rypäleet napaani ennätystahtia. Ei toiminut. Lopulta totesin, että kai sitä on sitten pakko syödä ne keksit, jotka ostin vierasvaraksi. Ehkä jonain päivänä olen valmis jättämään ne sinne kaappiin, eikä tee edes tiukkaa, mutta tänään ei ole se päivä. Tai siis yö.

Minulla oli joku tosi hieno idea, josta kirjoittaa, kun avasin tämän ikkunan. Nyt se on kadonnut jonnekin. Kirjoitan siis kissoista. Kävin kissanäyttelyssä ja se laukaisi paljon muistoja. Minullahan jäi  myös kissani, kun muutin pois kotoa. Muistan vieläkin, miten iloisena se tuli minua vastaan, kun vihdoin tulin käymään. Sen koko olemus paistoi kiihkoa, jälleennäkemisen riemua ja tunnistamisen iloa. Se ei päästänyt minua silmistään, ja kun lähdin, se ei ymmärtänyt ja minuun sattui. Lopulta se alkoi suhtautua minuun kuin vieraaseen: en enää kuulunut laumaan, olin hylännyt hänet. Se sattui vielä enemmän. Minä olen tuntenut sen kissan emon, ja silittänyt sitä kun se oli tiineenä. Olen pitänyt kissaani kämmenelläni, kun sen silmät eivät vielä olleet auenneet. Olen nauranut sille, kun se ensimmäisen kerran näki peilin. Olen nähnyt, kun se ensimmäisen kerran käveli lumessa. Olen pessyt sen ruokakupit ja ruokkinut sen lukemattomia kertoja. Olen yrittänyt keksiä sille kivoja leluja ja kulkenut tuntikaupalla naru perässäni, jotta sitä saisi vaania. Minun on ihan pirun ikävä. Mutta minkäs teet. Minä asun kerrostalossa. Avokki on kissoille allerginen, vaarallisessa määrin. Kissani saa säännöllisesti ruokaa siellä, missä se nyt on, sillä on upeat lenkkeilymaastot metsästysmainaan, lähimailla ei ole teitä jotka voisivat olla vaaraksi, mutta sen sijaan lähistöllä on kanoja, joilla leikkiä. Minulla ei ole tarjota mitään sellaista, että se voisi korvata nyt jo seniori-ikäiselle kissalle noiden menettämisen. Meillä on jopa väärän malliset patterit, niiden päällä ei voi maata. Mutta minun on silti ikävä.

Yksi ystävistäni on sitä mieltä, että olen hullu kun otin puolison, joka on allerginen sekä kissoille että koirille. Hänellä itsellään on 2 kissaa ja vielä enemmän koiria, eikä hän voisi kuvitellakaan niistä luopumista miehen tai lapsen takia. Olen yhä sitä mieltä, että avokki on niin ylimaallisen ihana, että se korvaa moninkertaisesti kissan, mutta jotain puuttuu. Huomaan sen silittäessäni hajamielisenä tekoturkkista koristetyynyä. Huomaan sen jättäessäni huoneiden ovet auki kissan niistä kulkea. Huomaan sen erityisen hyvin käydessäni jossain, missä on kissa. Ja kissanäyttelyssä osa minusta HUUSI ikävää. Juonimme jo kaverini kanssa, että lainaan jostain kissanpentua ja hankaan sitä avokin tyynyliinaan ja näin salaa totutan avokin kissoihin. Näin kesällähän voi aina syyttää koivua tai pujoa tai heinien heinämöintiä. :) Mutta ei minusta olisi siihen. Tiedän, miten paha avokin allergia on, enkä voisi tehdä sitä hänelle. Rakastan sitä allergikkoa liikaa. Mutta miksei hän voisi olla allerginen vaikka freteille tai rotille tai siileille, miksi juuri kissoille?!

Jotkut sanovat, että ei haittaa jos on allerginen kissoille, sitten vain hankkii jonkun eläimen jolle ei ole allerginen. Minusta kissaa ei korvaa mikään. Koira voi olla kissamainen, muttei silti kissa. Fretti voi olla kissamainen, mutta ei sekään sano "mau". Vain kissaa voi silittää tuntikausia putkeen ja kuunnella kun se kehrää. Yritin mennä vapaaehtoiseksi löytöeläintaloon saadakseni silittää kissoja edes joskus, mutta kunta lopetti koko paikan. Uutta ei ole saatu pystyyn, ainakaan minun tietääkseni. Pitää perustaa kissakahvila, ja ruveta sen ainoaksi asiakkaaksi. No, elän toivossa, että vielä joskus minullakin on kissa. Viimeistään sitten, kun avokista aika jättää. Sitten minusta tulee kuin edesmennyt mummini, jonka ikkunalaudat olivat täynnä kissoja. Kun ei enää sallittu pitää eläviä, tuli posliinisia. ...ja kivisiä ja villaisia ja muovisia ja ja... Tai sitten kun minulla on rahaa ja tilaa, pistän takapihalle talon jossa kissani asuvat, ja käyn siellä aina kylässä.


Mutta mikään ei poista sitä ikävää, mikä jäi kun ensimmäinen kissani kuoli ketunrautoihin. Se kissa oli maailman paras. Se oli älykkäin kissa, jonka tiedän. Se oli iso (!) ja vahva ja määrätietoinen. Ja silti niin hellä ja ymmärtäväinen. Se otti pentuna turpaan kaikilta lähialueen kolleilta, ja minä aina hoidin sen haavoja, mutta kun siitä tuli aikuinen, se valloitti itselleen kulmakunnan isoimman reviirin. Se haisi aina vereltä, ja menetti kolme varvasta mäyräkoiralle ja sen lempityyny oli kissan veren tahrima, mutta aina se lähti ulos. Se oli hyvä metsästäjä, mutta ymmärsi kerrasta etteivät ihmiset arvosta lahjoja. Sen jälkeen se söi ne kaikki itse, paitsi päästäiset. Ne se jätti kulman taakse, josta saattoi käydä tarkastamassa päästäiskannan tilanteen.

Se nukkui aina sängyssäni, paitsi keväisin jolloin sillä piti kiirettä. Se nukkui kanssani, kunnes nukahdin, ja lähti vasta sitten omille teilleen. Aamulla se tuli katsomaan, että olin herännyt ja jäi sitten valmiiksi lämpimään sänkyyn nukkumaan. Se osasi koputtaa oveen, jos ovi oli kiinni. Sitä sai rapsuttaa masusta, eikä se ruvennut raapimaan ja potkimaan, kuten seuraajansa. Se tuli toimeen kaikkien kanssa, paitsi sitten kun joku juoppo oli tehnyt sille pahaa. Sitten se pelkäsi kaikkia tuntemattomia miehiä. Se tykkäsi maksasta ja munuaisista, kalan se aloitti aina pyrstöstä ja söi kaiken paitsi pari suomua, jotka se jätti lattiaa koristamaan. Se ei ikinä syönyt kulhosta. Se ei merkkaillut sisälle, se oli siihen liian viisas. Sen lempipaikka oli karvalankamatolla, jossa se saattoi suvaitsevaisesti katsella valtakuntaansa. Se piti minut järjissäni ja sai minut nauramaan, kun tuntui mahdottomalta nauraa enää ikinä.

Ja sitten joku kissanvihaaja viritti loukun. Kissani pääsi siitä jotenkin irti ja raahautui etutassujensa varassa kotiin. Mielensärkijä kuuli, kun se huusi apua tonttimme nurkalla, ja vei sen äkkiä eläinlääkäriin, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kaksijalkainen kissa oli pakko lopettaa. Minä ehdin vain silittää sitä hyvästiksi ja itkeä vielä kerran sen turkkiin, ja sitten piti lähteä kotiin odottamaan, milloin kissa seuraisi perässä tuhkauurnassa. Mikään tai kukaan ei ikinä tule korvaamaan sitä kissaa, ja silti... Minä itkin sitä kissaa vuoden, ja itken yhä. Se oli minun ainoa ystäväni, enkä minä voinut sitä auttaa.

Se opetti minut rakastamaan kissan luonnetta. Kissa omistaa kaiken ympärillään, eikä palvele ketään. Niillä on oma huumorinsa, ja ne osaavat nauraa elämälle. Ne eivät siedä huonoa kohtelua. Ne tietävät mistä pitävät ja osaavat vaatia sitä. Ne osaavat ottaa rennosti. Ne eivät pidä tunteita sisällään, ne antavat niiden näkyä ja kuulua. Ne osaavat nauttia elämästä. Niitä on helppo rakastaa. Minä rakastan niitä kaikkia. Jopa niitä, jotka vetävät jokaista lähestyjää turpaan. Minä näen ensimmäisen kissani jokaisessa kissassa, jonka tapaan. Siksi minä aina esittelen itseni kissalle ja silitän sitä vasta kun se antaa luvan, jos antaa. Enkä ikinä satuta niistä yhtäkään. Mutta jos näen jonkun satuttavan kissaa, silmissä pimenee. Silloin minä lyön. Minua saa kiusata, mutta ei kissaa.

Lepää rauhassa, rakas kisuni. Kiitos kaikesta. Kipu unohtuu, mutta ikävä ei koskaan. (Kuvien kissat muistuttavat ensimmäistä kissaani, mutta ne eivät ole se. Kiitos niille, jotka pistivät nämä kuvat nettiin.)

12.6.2010

Parempaan päin mennään


Olen hereillä! Eikä tee edes tiukkaa pysyä hereillä! Enhän tässä olekaan nukkunut kuin tiistaista asti, mutta kuitenkin. Unetkaan eivät enää ole painajaisia, vaan viimeisimmässä koulutin koiria ja niiden omistajia. Meinasi mennä hermo. Koirat kyllä tajusivat hyvin nopeasti mitä pitää tehdä että saa namin, mutta omistajat tuossa unessa eivät. Yksinkertaisetkaan ohjeet eivät menneet perille, saati sitten vähänkään monimutkaisemmat. "Pistäkää se koirannami neljään palaan, kun se on niin iso," on liian monimutkaista. "Annatko sen pyyhkeen siitä," oli mahdoton ohje. Mutta turhautuminen ei ole sama kuin järjetön kauhu. Seuraavaksi voisi ehkä yrittää siivota täällä. Eilen sain jo pestyä pyykkiä, joten nyt on vaatteet jotka pistää päälle, joten voisi viedä roskia. Niitä on nimittäin hieman kertynyt. Olen herännyt, mennyt jääkaapille, purkanut mikroaterian kääreistään, jättänyt ne pöydälle, lämmittänyt ja syönyt mikroaterian ja jättänyt tiskit ja roskat siihen ja mennyt takaisin nukkumaan. Toivotaan, että huomenna pääsen ylös sängystä jo ennen neljää iltapäivällä. Silloin olisi ehkä toivoa päästä maanantaina ajoissa kouluun.

Ps. En enää pureksi kynsiäni. OMG!

11.6.2010


Nukuin kymmeneen. Laitoin pyykit koneeseen, koska puhtaat vaatteet ovat olleet loppu jo kaksi päivää. Laitoin herätyskellon soimaan, kun kone lopettaa. Menin nukkumaan. Heräsin, ripustin pyykit ja pistin uuden koneellisen pyörimään. Join vettä. Menin nukkumaan. Heräsin, ripustin pyykit, pistin uuden koneellisen pyörimään. Menin nukkumaan. Heräsin, ripustin pyykit, tulin koneelle. Nyt voisi mennä uudelleen nukkumaan. Onneksi ei tarvitse pystyä enempään ja saa nukkua rauhassa.

10.6.2010

Krooh, taas


Jäin eilisestä eteenpäin saikulle, koska en pysy hereillä. Jos yritän valvoa yli 1,5 h putkeen, iskee migreeni. Vasta illalla pystyy valvomaan pidempään, mutta silloinkaan ei oikein jaksa tehdä mitään, mikä vaatisi aivojen tai lihasten runsaampaa aktivointia. Joten löhöän sohvalla ja tuijotan telkkaa. Viime yönä en enää nähnyt niin hirveitä painajaisia kuin mitä olen viime torstaista lähtien joka yö nähnyt, eli ehkä tämä alkaa vähitellen helpottamaan. Eilen oli viimeinen terapia ennen terpan lomaa. Seuraavan kerran nähdään 3 viikon päästä. Vaikka nyt onkin taas tämmöinen kausi, uskon kyllä selviäväni. Olen jo oppinut ymmärtämään, että jos nukuttaa, nukutaan. Kyllä jossain vaiheessa alitajunta saa asiat selväksi ja pysyy taas hereillä.

Selkeästi nyt on meneillään jotain, mikä liittyy mielensärkijään, seksuaalisuuteen ja miehiin luottamiseen. Ainakin unissa nuo asiat ovat vahvasti mukana. Hyvin kuvaavaa oli, kun tiistaina kävin mieleni talossa katsomassa mikä on tilanne, valtava erektiossa oleva penis tuhosi taloa. Se työntyi esiin lattiasta, meni läpi aina katosta asti ja hajotti kaiken tieltään. Yritin estää sitä valamalla talon pohjan betonista, mutta se vain siirtyi tuhoamaan puutarhaa ja sitten taloa ulkoa päin. Lopulta eilen illalla keksin, mitä sille pitää tehdä. Sehän on vallan symboli. Huusin "EI!", ja otin peniksen mielensärkijältä ja omin sen itselleni. Hänellä ei enää ole valtaa tuhota mieltäni. Hän ryömi maan alta esiin, ja anoi että antaisin hänelle peniksensä takaisin, mutta kieltäydyin. Mitä pitempään hän anoi, sitä pienemmäksi hän kutistui. Nyt taloni on saanut olla rauhassa, mutta sitä pitää vähän korjata. Siksi nukun. Nytkin tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta odotan puhelua. Toivottavasti pysyn taas päivisin hereillä ensi maanantaina, sillä muuten saan hirmuisesti lisätehtäviä poissaolojen takia.

3.6.2010

Vittu kun vituttaa


Tällä viikolla hajosi pyörästä rengas, tietokone tilttasi, kokeesta tuli hylätty, sain palautetusta tehtävästä huonomman numeron kuin olin toivonut/odottanut, lääkäri ei vieläkään antanut lähetettä neurologille migreenin takia vaan määräsi vain syömään lisää särkylääkkeitä, sain niin pahan migreenikohtauksen, etten päässyt kouluun, pyörän korjaus maksoikin enemmän kuin olin arvellut, itikat on syöny, mäkärät on syöny, polttiaiset on syöny niin että joka paikkaa kutittaa... Tänään oli kaiken huippu, kun sain ajokiellon koulun autoille, koska minua ohjeistanut opettaja oli rikkonut sääntöjä. Ja nyt näemmä alkaa ukkostaa, joten en voi edes vuodattaa tänne tätä vitutuksen määrää, kun pitää irrottaa tietokone verkosta. ...TTU!