29.8.2010

9 tulee 8:n jälkeen


Ei sitten alkanut ryhmäterapia jo tänään, vaan vasta kuukauden päästä. No, ainakin voin sanoa olleeni todella ajoissa paikalla, kun saavuin jo varttia ja kuukautta ennen. Tuli sitten käytyä kaverilla kylässä ettei olisi ihan turha junareissu tullut. Sainkin sitten kuulla kaverin mieshuolet, asunnonostohuolet, itsetunto-ongelmat ja peloista riittävyyden ja pätevyyden suhteen. Omanlaistaan vertaistukea sekin. Päivästä tuli loppujen lopuksi kivempi kuin olin kuvitellut.

27.8.2010

Ryhmäterapia alkaa


No voi hitto. Tulipa sitten aika viime tipassa tuo tieto siitä, milloin ryhmätapaamiset alkavat. Ensimmäinen kerta on peräti ylihuomenna. Tänään piti lähteä reissuun viikonlopuksi, mutta se nyt taisi jäädä pois. Lisäksi kutsussa kerrottiin, että seuraavat tapaamiset ovat keskiviikkoisin. Se nyt sopii ihan hyvin, sillä olen järjestänyt itselleni lyhyen koulupäivän keskiviikoksi juuri tätä varten. Ongelma on, että ehdin lyhyenkin päivän jälkeen tuonne aikaisintaan kahdeksi, ja ryhmä olisi tarkoitus aloittaa jo klo yksi. En ollut yhtään varautunut noin aikaiseen aloituskellonaikaan. Toivottavasti siihen voisi vielä vaikuttaa. Ainakin tarkat päivämäärät olisi tarkoitus sopia tuolla ekalla tapaamiskerralla, joten ehkä tunnin siirtokin onnistuisi.

Ensimmäiseen tapaamiseen pitää tuoda itselle tärkeä valokuva, jonka avulla voi esitellä itseään. Ryhmässä tulee olemaan 5-7 jäsentä, joilla kaikilla on jokin seksuaalisuuteen liittyvä traumaattinen tapahtuma taustalla. Ryhmätapaamisia olisi aina ensi toukokuuhun asti. Sekin on yksi ongelma. Minun pitäisi lähteä maalis-huhtikuun vaihteessa vaihtoon Keski-Eurooppaan ja viipyä siellä puoli vuotta. Ryhmä jäisi minulta siis kesken. En tiedä, sopiiko tämä muille. Vaihtoon lähdöstä ei olla vielä sovittu mitään sitovaa, joten vielä ehtisi vaikka sopia että lähtee vasta terapian loputtua, ja tekee sitä ennen työharjoittelua jossain suomalaisessa firmassa. Huoh. Elämä olisi paljon helpompaa, jos olisi se kristallipallo ja voisi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa.

26.8.2010

Hyvin menee mutta menköön


Masennuslääkitykseni annostusta LASKETTIIN. Eikä siksi, että oltaisiin vaihtamassa uuteen, vaan siksi että minulla menee niin hyvin. Terapiassa ei enää käsitellä mennyttä, vaan sitä miten se vaikuttaa nykyisin käyttäytymiseeni. Olen jo huomannut ainakin, että:

Jos joku antaa negatiivista palautetta, laajennan sen heti mielensärkijämäiseksi vihanpurkaukseksi päässäni, ja mielialani syöksyy pohjamutiin. Samaa ei tapahdu, jos mukana tulee kehuja, sillä mielensärkijä ei koskaan kehunut.

En vieläkään kestä toisten ihmisten vihaa. Muiden vihahan johtuu minusta, ja minun pitää tehdä kaikkeni, ettei kukaan ole vihainen.

Eli nyt käsitellään huomattavasti kevyempiä asioita kuin ennen. Toivottavasti tämä tilanne jatkuu. :)

21.8.2010

Naamakirja on kamala asia


Jokainen varmaan muistaa ensi-ihastuksensa. Minä erittäin hyvin, koska olimme samalla luokalla 9 vuotta. Peruskoulun jälkeen näin hänet tasan kerran, ja sen jälkeen en ole häntä tavannut. Silti näen hänestä yhä usein unia, ja hän on luultavasti pysyvä osa unikuvastoani. En aivan ymmärrä, mitä kaikkea hän päässäni edustaa, mutta hän herättää yhä minussa vahvoja tunteita. En tiedä, missä määrin oikeasti oli/en ihastunut itse ihmiseen, ja miten paljon hänestä luomaani mielikuvaan, mutta joka tapauksessa se, mitä hänestä on päässäni muotoutunut, on minulle yhä tärkeää. Jos en aikoinaan olisi voinut ripustautua siihen toivoon, että joskus hän huomaisi minut, en olisi selvinnyt. Jos en olisi saanut haaveilla, olisin vetänyt ranteet auki, sillä välillä minulla ei oikeasti ollut mitään muuta.

Haaveilun tärkeys teki varmaan välillä hänen olemisestaan helvettiä, kun tuijotin häntä koko koulupäivän tyhmä virne naamallani, tai seurasin häntä joka paikkaan pitäen hänet aina näköpiirissäni. Halusin kuulla jokaisen sanan, jokaisen vitsin, jokaisen kirosanan, jonka hän sanoi. Ja kun hän vihdoin alkoi seurustella, olin pettynyt, mutta ymmärsin kyllä. Olin luokan hikipinko, se omituinen tyttö joka pukeutui mustiin, hän sosiaalinen, komea ja kaikkien kaveri. (Hänen kunniakseen täytyy kyllä sanoa, että ikinä hän ei ollut minulle ilkeä. Hän jopa puolusti minua luokan poikien kanssa, kun ala-asteella vuotta nuorempi poika alkoi kiusata minua.) Silti juhlin, kun hänellä meni poikki tyttöystävänsä kanssa. Eikä minuun ole ikinä sattunut niin pahasti kuin silloin, kun he palasivat yhteen.

Olen silloin tällöin miettinyt, mitä hänelle kuuluu. Kun olen löytänyt jonkun vanhan luokkakaverin netin syövereistä, olen monesti katsonut, löytyykö häntä samalta sivustolta. Ja kyllä, kokeilin kerran (no ok, kahdesti) googlettaa hänen nimensä, josko hän olisi perustanut yrityksen tms. Kun liityin Facebookkiin, kävin sen ehdottamat vanhat luokkakaverit ja kaverien kaverit läpi, mutta en löytänyt häntä. Mutta tänään kirjoitin hänen kaimansa nimen hakukenttään, ja huomasin että hän on liittynyt tuonne. Sydän pysähtyi, ja toivoin hetken, että hän olisi lihonut kamalan näköiseksi tai sivuilta löytyisi jotain, joka kertoisi hänen nykyään olevan todellinen kusipää. Turha toivo. Hän oli yhä yhtä söpö kuin aina ennenkin, harrastaa yhä samaa kuin ennenkin, eikä tiedoista löytynyt kusipäisyyden merkkejä.

Mietin välillä, mitä hän minusta nykyään, näin jälkeenpäin ajattelee. En todellakaan haluaisi, että hän muistelee minua yhtä "lämpimästi" kuin minä sitä luokan inhottavaa poikaa, joka inhosi liikuntaa, oli aina epäystävällinen, haisi, ja jonka katsottiin siksi sopivan minulle poikaystäväksi, joten tytöt yrittivät "parittaa" meitä. Toisaalta, mitä väliä sillä on? Tuskin tulemme enää koskaan tapaamaan missään. Ja vaikka tapaisimmekin, tuskin tunnistaisimme toisiamme. Nyt olen järkyttynyt siitä, miten voimakkaita tunteita hänen kuvansa näkeminen sai minussa herätettyä. Jos hän ilmestyisi nyt oven taakse ja pyytäisi saada viedä minut mukanaan, lähtisinkö? Jättäisinkö kaiken ja menisin? Unissani hän ei kuitenkaan ole rakastajani, vaan pikemminkin isoveli jota olisin tarvinnut. Hän tuntuu hyväksyvän minut paremmin kuin minä itse ja takovan järkeä päähäni. Järjellä ymmärrän, että lapsuuden ihastuksesta haaveilut ovat vähitellen muuttuneet unimaailmassa oman pääni luomukseksi, eivätkä nykyään ole enää missään tekemisissä itse ihmisen kanssa. Näen paljon unia luokkakavereistani, varsinkin kolmesta heistä. Yksi suojelee minua unissani, toinen yrittää auttaa minua seksuaalisuuteen liittyvien ongelmieni kanssa ja ihastukseni yrittää ratkoa ongelmiani. Tunnen yha suurta kiitollisuutta heitä kohtaan, että he jaksoivat kohdella minua kuin ihmistä, vaikka olinkin se luokan hylkiö (vaaraton sellainen).

Joten jos joku teistä kolmesta joskus tämän lukee, kiitos että et ollut minulle ilkeä. Ja ensi-ihastukselleni: kiitos että sain haaveilla.

Itsekseen puhumista


Olen nyt yrittänyt käydä syvällisiä keskusteluja sivupersoonani (=Sipe) kanssa, josko meistä joskus saataisiin yksi ja sama persoona. Ei nyt oikein onnistu. Jos revin hänen pystyttämänsä muurit alas, pystytän samantien itse vielä korkeammat tilalle, sillä pelkään hänen muistojaan. Jos yritän puhua hänen kanssaan, joudun keskittymään hirveästi, ja hän on erittäin taitava kääntämään huomioni jonnekin aivan muualle. Asiaa ei yhtään helpota se, että kun hän ohjaa minut ajattelemaan jotain helpompaa, olen helpottunut.

Jotain sentään olen huomannut. Kun ahdistus nousee, ja yritän tehdä asialle jotain järkevää, hän on se ääni, joka puhuu korvaani (tai itse asiassa määkii sellaisella lapsen/teinin äänellä) "emmää taho!" "emmää haluu!", ja monesti vielä onnistuu. Jos siitä huolimatta alan tehdä ahdistukselle jotain, hän rupeaa mököttämään, jolloin oloni tulee niin turhautuneeksi, että lakkaan tekemästä sitä järkevää, ja menen syömään suklaata tai muuta yhtä tyhmää.

Joka tapauksessa sivupersoonani on hyvin sairas. Sain vihdoin selville, miksi hän on jo kuukauden ajan saanut minut yksin ajatuksiin vaipuneena hokemaan ääneen "(avokin nimi) auta mua!". Hän haluaa että avokki tappaa minut ja samalla hänet, kun en itse siihen pysty (koska voin paremmin eikä hän enää saa minua puhuttua ympäri). Hän voi yhä hirveän pahoin. Jos näen kaupungilla mielensärkijän näköisen ihmisen, hän olisi heti nyrkit pystyssä ryntäämässä sen ihmisen kimppuun. Minä huomaan asian ja annan hänen olla vihainen, mutta yritän ohjata vihaa oikeaan kohteeseensa.

Terppa kysyi tästä kuultuaan, mitä nykyään tapahtuisi, jos tapaisin mielensärkijän kadulla. En osannut vastata. Viha on kauhean voimakasta, mutta se ei tunnu minun vihaltani, koska sivupersoonani kokee sen puolestani. Kauhu taas on minun tunteeni, mutta en tiedä miten se saisi minut käyttäytymään... Mietin myös, vieläkö sivupersoonani voisi "ottaa ohjat", kuten raiskausten aikaan. Jos hänen vihansa olisi tarpeeksi voimakasta, voisiko hän työntää minut puikoista ja lähteä toteuttamaan raivoaan ennaltaehkäisevänä itsepuolustuksena? Pelottava ajatus.

Pelottava on myös se ajatus, että sivupersoonani on minä. Eli kaikki hänelle kuuluvat tunteet ja muistot ovat minun tunteitani ja muistojani, en vain pääse niihin käsiksi, koska olen pystyttänyt niin valtavat muurit itseni ja niiden väliin. Muurinmurtajaa odotellessa...

13.8.2010

Ahdistaa!


AAAAAAA! Ahdistaa! Tuntuu, että on taas ihan liikaa tekemistä, mitään ei ehdi tehdä kunnolla ja kaikki kaatuu niskaan. Koulu tuo omat paineensa, sitten ihmiset soittelevat ja kyselevät töihin, kotona pitäisi hoitaa mm. parisuhdetta, avokki senkun lihoo, terapiaan ei ehdi kun koulussa on nyt ollut päiviä joista ei voi olla pois tuntiakaan. En ehdi tyhjentämään päätäni missään välissä ja ahdistus kasvaa. Nukun huonosti: katson kelloa tunnin, kahden välein ja toivon ettei aamu tulisi liian pian. Piru vie.

Sitten on näitä ruumiin vaivoja. Toisen silmän takana särkee lähes jatkuvasti, rintaa puristaa silloin tällöin, vatsaa kivistää liian usein... Terapiaan pitäisi pystyä keskittymään, mutta ei ehdi. Välillä toivon että olisin jo työelämässä, välillä toivon, että olisin vielä saikulla. Tulisi jo syysloma.

10.8.2010

Olen paha, paha, paha


Nyt työstetään robottia, jota kannan selässäni. Se tarkkailee kaikkea mitä teen, ja tökkii minua jatkuvasti kaikesta. "Tuon teit huonosti!" "Häpeä!" "Idiootti!" Koko homma on täysin automatisoitu, eli enää ei tarvitse edes ajatella, vaan rupean haukkumaan itseäni ajatusta nopeammin heti kun "mokaan". Tänään yritettiin sitten terapiassa selvittää, miksi en voi luopua tästä robotista, vaan kannan sitä selässäni vaikka se onkin painava ja tekee oloni kamalaksi. Perusteluja olivat "jos en jatkuvasti hauku itseäni, teen jotain hullua" (?) ja "jos en häpeä, olen paha ihminen". En vielä tiedä, mitä hullua se olisi, mutta kai se tarkoittaisi jotain sellaista, että tulisin onnellisemmaksi ja toteuttaisin itseäni enemmän. Jotenkin se on huono asia. Mielensärkijän kannaltahan se onkin, sillä mitä enemmän tutustun itseeni ja teen kuten haluan, sitä vähemmän hän pystyy määräilemään minua. Lisäksi häpeämättömyyttä on suvussani arvosteltu paljon. Olen lapsena ymmärtänyt aikuisten puheista, että häpeämättömät ovat hirveitä ihmisiä. Ts., jos et häpeä jatkuvasti jotain, olet kamala ihminen. Lapsen logiikkaa...

8.8.2010

Vielä hengissä


Avokki on nyt ollut isänsä kanssa reissussa, joten olen onnistunut saamaan vuorokausirytmini käännettyä takaisin. Alkuviikonhan yritin kääntää sitä "kouluaikaan", niin nyt on sitten sekin ryssitty. Tenttejä on tulossa peräti neljä, enkä ole saanut nyt yhtään pysyttyä lukuaikataulussani... Että hyvin menee mutta menköön. Tänään pitäisi siivota, ennen kuin avokki palaa, mutta ei jaksaisi. Taas vain nukuttaa koko ajan. Ja mitä enemmän nukkuu, sitä enemmän valtaa "millään ei ole mitään väliä"-asenne mielialaa. Kun pysyy hereillä, mieliala nousee, koska saa olla rauhassa ja koulu alkaa vasta huomenna jne. Kun nukkuu, käsittelee vain mennyttä. Huomenna on onneksi taas terapiakin. Saa nähdä, miten herääminen klo 7:30 onnistuu, kun tänään heräsin klo 14:00.

5.8.2010

Mielen toiminnasta


Koulussa on nyt pitänyt opetella vuoden mittaan hirveästi teoriatietoa ulkoa. Aluksi kun sai uuden listan käteensä, oli hirveä pänttääminen tiedossa, että luotti siihen että ne oppii. Nykyään olen yhä enemmän alkanut uskoa ja luottaa siihen, että vaikka kuinka jankkaisin yhtenä päivänä, oikeasti asiat jäävät muistiin vasta yön aikana. Vähitellen olen myös alkanut luottaa siihen, että ei haittaa vaikka tänään hirveän mielikuvaharjoittelun jälkeenkään saa esim. pois sitä tunnetta että Titanicin uppoaminen oli minun vikani. Kun nukkuu yön yli, huomenna on jo paremmin. Pitää vain näyttää tie, mihin suuntaan haluaa mielen yön aikana menevän. Kyllä alitajunta pistää palaset paikoilleen kun vain käsky on annettu. Ehkä minä vähitellen saan itsestäni sellaisen ihmisen, kuin nyt haluaisin olla.

Läpi yön nukkuminen olisi yksi ominaisuus, jonka haluaisin omata. Nyt alkaa kyllä nukuttaa jo ysiltä niin, että on pakko mennä nukkumaan, mutta herään viimeistään yhdeltä, enkä saa unta. Joskus toimii, kun menee muualle nukkumaan, "piiloon". Joskus toimii, kun hokee että mielensärkijä ei pääse tänne, sitä ei edes kiinnosta tulla tänne, se ei tiedä missä olen, mutta joskus ei auta mikään. Pitäisi kai taas alkaa napsia noita rauhottavia ennen nukkumaan menoa, jos siitä olisi apua.

Tänään piti olla psykiatri, mutta myrsky sotki suunnitelmat. Aamulla en ollut paikkakunnalla, ja uutisista kuulin että juna ei kulje lainkaan ja bussilla en enää ehtinyt. Piti siis soittaa ja perua aika. En tiedä, milloin saan uuden ajan, mutta onneksi lääkkeitä sentään vielä on.