14.10.2010

Ryhmässä toista kertaa


Tänään oli tosiaan toinen tapaaminen tuolla ryhmäterapiassa. Mikä minua nyt jäi vaivaamaan, oli se, että tunnen itseni ihan friikiksi. Yksi osallistuja puhkesi itkuun heti saavuttuaan, toinen läähätti kuin maratonin jälkeen kerrottuaan kaikille tulleensa hyväksikäytetyksi, ja minun voimakkain tunteeni oli ärsyyntyminen vetäjiin. Minusta kaikkeen alkusähläykseen (tietokoneiden/kameroiden virittely, asioista sopiminen) meni ihan liikaa aikaa, minkä lisäksi he kohtelevat meitä kuin särkyviä esineitä. Hirveän huolestuneella ilmeellä varustettuna kysytään kaikki mahdollinen: Miten haluamme pitää taukoja, sovitaanko jotain sen varalta, että joku kokee voimakkaan tunnekuohon, saako meille lähettää s-postia niin, että näemme toistemme s-postiosoitteet, miten verhojen pitäisi olla, pidetäänkö huoneen ovi auki vai kiinni... Ja sitten niihin käytetään hirveästi aikaa, että varmasti ujoimmatkin uskaltavat sanoa kaikesta.

Kun sitten vihdoin päästiin itse asiaan, minulla oli HAUSKAA. Oli kiva kuulla muiden kokemuksia, jakaa ja huomata samankaltaisuuksia selviämiskeinoissa ym. Muiden tunnekuohuja katsoessa itselle tuli olo, että miksen minäkin tunne noin voimakkaasti. Johtuuko se siitä, että olen jo käsitellyt näitä asioita pidemmälle (mitä joidenkin ryhmäläisten kohdalla olen), vai onko tämä taas merkki jostain keinosta etäännyttää itseni näistä asioista? Miksen minä itkeä vollota kertoessani elämäni tarinaa, miksen liikutu muiden tarinoista? Olen kylmä kuin luonnontieteilijä, joka istuu vahtimassa koe-eläimiään laboratoriossaan. "Ai, sillä on semmoinen tausta, pistetään muistiin."

Toisaalta kyllä ryhmän jälkeen vatsaani alkoi sattua ja reilusti. Ilmeisesti toinen puoleni oli kokenut voimakkaita tunteita tuolla, mutta ei ollut ilmaissut niitä mitenkään, ja pisti sitten kostoksi vatsani rikki, kun vein hänet tuommoiseen paikkaan kokemaan niitä. MIKSEN MINÄ VIELÄKÄÄN VOI TUNTEA ASIOITA OIKEASTI? Miksi ne pitää ilmaista vatsakipuna?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)