31.12.2011

Uusi vuosi, uudet kujeet...


...ja läskikriisi. On kai aikamoinen klisee kokea semmoinen joulun jälkeen, mutta näin vain pääsi käymään. Jostain syystä minulle on vuoden sisään tullut kaksi makkaraa selkään. Haluan niistä eroon ennen kuin asettuvat taloksi. Päätin mennä sokerilakkoon. Katsotaan, kauanko se kestää. Pitää vain ostaa paljon erytritolia tai steviaa ja ruveta pistämään niitä kaikkeen, mikä tarvitsee makeutta. Tällä hetkellä käytän hunajaa teessä, mutta pitää opetella siitäkin pois. Voisi myös katsoa noita hiilareita tarkemmin. En tietääkseni syö niitä paljoa, mutta arvelen, että kun rupean ihan laskemaan, niitä löytyy lautaselta enemmän kuin luulenkaan.

Ruokapäiväkirja voisi olla sikälikin hyvä, että saisin selville, millä minä oikein elän. Meillä ei tuo makeutusaineisiin vaihtaminen varmaan paljoa auta. Mies läskistyy oluesta, minä valkkarista. Molempien paheena on suklaa. Pitää ruveta käyttämään vain todella tummaa suklaata.

Tässä lähellä on yllättävän monta kivaa puistoa. Jahka saan ihanat, vedenpitävät kenkäni, märät sukatkaan eivät enää estä lenkkeilyä. Tänään kävin jo lyhyesti tunnustelemassa, missä kunnossa hapenottokyky on usean kuukauden makaamisen jälkeen. Ei se onneksi ollut romahtanut niin paljon, kuin pelkäsin. Käden katkeaminen tuli kyllä siksikin huonoon kohtaan, että juuri saavutettu hyvä kunto rapisi, kun kipsin kanssa ei saanut hikoilla lainkaan.

Vielä, kun saisi innostuttua kurssikirjojen lukemisesta...

Niin ja SUURI uutinen! Mies näytti vihdoin vihreää valoa: Me alamme yrittää raskautta!!

Hyvää uutta vuotta kaikille! Olkaa varovaisia niitten rakettien kanssa!

29.12.2011

Ruudun ilot


Minä en selvästi tunnista leffagenrejä oikein. Ensinnäkin Mars hyökkää (1996) oli minusta huono b-luokan leffa. Kun minulle kerrottiin, että se on komedia, luulin ensin, että minua yritetään juksata. Tänään järkytyin, kun luin netistä, että Taran monta elämää on komediasarja. Miten sarja lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneen naisen taistelusta mielenterveytensä kanssa voi olla komedia? Ehkä minun huumorintajuni sitten vain on puutteellinen... En ole oikein saanut seurattua tuota sarjaa, koska en ikinä opi, milloin sarjat tulevat. Jos joku haluaa, että rupean seuraamaan sarjaa telkkarista silloin kun se tulee, minulle pitää antaa käteen lappu milloin jakso tulee, ja milloin se uusitaan, jos uusitaan. Nyt ulkomailla luulisi sarjojen seuraamisen olevan vielä vaikeampaa, mutta onneksi on netti-tv-palveluita, jotka toimivat myös maan rajojen ulkopuolella. Ihan kuin olisi tallentava digiboxi, mutta netissä. Ja voin katsoa telkkaria siellä, missä on tietokone ja nettiyhteys.

Huvittavaa on, että nykyään minä saan eniten iloa mainosten katsomisesta. Paikallisen televison ohjelmista ymmärrän ne kaikista parhaiten. Niissä yleensä voi päätellä sanat, joita ei tiedä. Ja Suomen telkkarista taas mainoksista voi seurata, mitä kotimaassa tapahtuu. Helpottaa koti-ikävää. Vaikka ei minun mitenkään ole itse Suomea maana ikävä. Pikemminkin ikävöin sitä, että siellä ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. Kun ei ymmärrä maan kieltä, minulle ainakin tulee olo, etten kuulu joukkoon. Voisin periaatteessa asua missä vain, kunhan ei olisi tätä kielimuuria. Saisiko jostain semmoisen korvamadon kuin Linnunradan käsikirjassa liftareille? Semmoisen, joka kääntää kaiken, mitä kuulet?

Onko joku muu seurannut tuota Taran monta elämää? Miltä on vaikuttanut?

Miten aloin muistaa


Kävin läpi vanhoja postauksia ajalta ennen kuin tiesin, mitä minulle oli tehty. Tajusin, että jätin ensimmäiset muistoni pois, sillä epäilin niitä niin kovasti. Laitoin arkistoon nyt myös huomautuksia milloin tapahtui mitäkin, että lukija hahmottaisi vähän aikajanaakin.

Kun aloin muistaa, aluksi oli vain aavistuksia. Muistin tuijottaneeni ovea yöllä. Huone, jossa olin, oli pimeä, mutta oven toisella puolella oli valot, joten oikeastaan näin vain valon oven ympärillä. Sitten muistin, että pelkäsin tuossa tilanteessa kauheasti. Aloin ihmetellä, miksi pelkään ovea, mikä ovi se on ja missä. Sitten järkeilemällä (katson ovea oudon alhaata jne.) tajusin, että se on huoneeni ovi asunnossa, jossa asuin alle nelivuotiaana. Sitten muistin, että mielensärkijä tuli ovesta, ja hänellä oli ämpäri. Sitten muistin, että pelkäsin vielä enemmän, kun näin hänet. Lopulta muistin, että mielensärkijä tuli ovesta ämpärin kanssa, mutta ämpärin väri oli eri. Eli näin oli käynyt useammin kuin kerran. Tämä vei aikaa... Terapeutin kanssa mietimme näitä, ja mietimme, miksi mielensärkijä tulisi huoneeseeni yöllä ämpärin kanssa. Jo tässä vaiheessa terppa alkoi valmentaa minua siihen, että mielensärkijä teki minulle pahaa öisin. Hän kai arvasi, mihin tämä johtaa. Päättelin, että ämpäriin oksennetaan. Sitten muistin sen oksentamisen. Yritin muistaa, miksi oksensin. Olin todella pilkkonut muistot. Ja kuka kehtaa syyttää isäänsä insestistä, koska muistaa oven ja ämpärin, joka vaihtaa väriään?

Ja sitten yhtenä yönä minä muistin, mitä minulle tehtiin. Vasta sen jälkeen oli pakko myöntää, että minua oli käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi. Olen kirjoittanut blogiini asiat sitä mukaa, kun niitä muistin, mutta olen näemmä jättänyt pois ne ihan varhaisimmat aavistukset. Täällä olen kirjoittanut jo, kun olen käsittänyt, mitä on ollut pakko tapahtua.

Niin ja vielä: Yksi omituisuus muistoissani oli, mikä minusta oli varma merkki siitä, etteivät ne voineet olla totta. Katsoin kaikkea aina itseni ulkopuolelta. Aivan, kuin olisin ollut joku kolmas henkilö huoneessa, joka vain seuraa tapahtumia sivusta. Nyt tiedän, että tuo on dissosiaatiota, itsensä irrottamista tapahtumista. Silloin luulin, että ne olivat merkki siitä, että vain keksin kaiken.

22.12.2011

Voi joulu, minkä teit!


Tänään mies suuttui minulle. Olen kuulemma liian kiltti sisaruksilleni. Veli ei vastaa yhteydenottoihini lainkaan, ei kerro elämästään mitään ja jos tavataan jossain, rupeaa määräilemään minua. Sisko ei ota koskaan yhteyttä, ellei tarvitse rahaa tai palvelusta. Käyttää minua täysin hyväkseen, kuten on tehnyt pienestä asti. Vastavuoroisuutta ei ole. Nuorimmainen otti itse yhteyttä, kun sai minulta joululahjan, mutta muuten menee kavereittensa perässä ja kuulen tärkeistä asioista mummolta. Silti minä käytän joka vuosi heidän synttäri- ja joululahjoihinsa 30-100€/lahja. Mies ei ole koko yhdessäoloaikanamme nähnyt, että olisin saanut sisaruksiltani MITÄÄN lahjaa. En synttäri-, en joulu-, enkä häälahjaa. Kun itse aloin muistella, muistan että siskoni on joskus antanut minulle saippuakupin joululahjaksi ja vihon ja kaksi kynää yhdistettynä synttäri- ja joululahjana.

Kaikkien sisarusteni kanssa on sama ongelma: Mistään vakavasta ei puhuta. Yhteyttä ei pidetä, ellei ole pakko. Mies ei ymmärrä, miksi ihmeessä kulutan rahojani (joita minulla ei edes paljoa ole) ihmisiin, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. En osannut sanoa mitään. Tottumus? Tapa? Huono omatunto, jos en anna jotain kivaa?

Tajusin tuossa yksi yö, että ruoskin itseäni vieläkin siitä, että yksi sukulainen oli pettynyt häissämme, kun ei nähnyt vihkimistä. Puhuin asiasta mieheni kanssa, ja tajusin, että minulla on tarve tuntea, että olen huono järjestämään juhlia. Siksi en muista häistä kuin ne asiat, jotka tukevat tuota johtopäätelmää. Minulla on myös kauhea pelko, että ostan ihmiselle lahjan, ja hän pettyy. Se täytyy estää keinolla millä hyvänsä. Siksi käytän paljon aikaa selvittääkseni, mitä ihmiseltä puuttuu, ennen kuin hankin jotain. Joskus siitä on seurannut outoja tilanteita, kun raahaan ihmiselle kalliin tavaran, johon hän on säästänyt rahaa pitkään, ja joka minun on ollut "pakko" ostaa, jotta tuo ihminen ei hylkäisi minua huonon lahjan takia. Jos en varmasti tiedä, että ihminen todella tarvitsee ja haluaa jonkun lahjan, en osta mitään. Viimeksi oli hirveää, kun ostin lentokentältä siskolle tuliaisiksi marsipaanikarkkeja, ja sitten iski epävarmuus: pitikö sisko marsipaanista, vai oliko se sittenkin joku muu? Kauhea tuska...

Tykkään ostella ihmisille lahjoja kaikkien juhlien ulkopuolella. Ahdistun, jos pitää keksiä joku lahja tupareihin tai synttäreille. Minulle ne ovat hirveitä epäonnistumisen uhkia. Muistan, kun ylipuhuin mielensärkijän ostamaan minulle ja kaverilleni samanlaiset lelut, joista toisen vein sitten kaverini synttäreille. Hän oli minua vuoden vanhempi, ja avattuaan paketin katsoi minua ihan ihmeissään. Hän ei kuulemma enää leikkinyt sellaisilla leluilla, ja ihmetteli, miksi minä toin hänelle sellaisen "vauvojen lelun" lahjaksi. Se on yksi niistä hetkistä, jolloin halusin vajota maan alle...

Sovimme miehen kanssa, että en osta hänelle lahjaa, koska kaikki rahamme ovat tällä hetkellä hänen rahojaan. Sen sijaan hän osti itselleen uuden tietokonepelin, josta tiesi, että tykkää pelata sitä joulun pyhät. Silti takaraivossa hakkaa ajatus, että olen hirveä ihminen, kun en hanki jotain. Ja sen "jotain" pitää olla jotain ylimaallisen ihanaa, tai se ei kelpaa (minun mielestäni). Harmi vain, että ainoa, mitä mies tällä hetkellä kaipaa niin kovasti, on painaa muutama kymmenen kiloa vähemmän. Ja sitä ei oikein voi paketoida.

21.12.2011

Aargh


Nyt on paska fiilis. Se, että hankin itselleni täydelliset kengät, rikkoo kaikkia luonnonlakeja vastaan. Unohdin, että olen niin hirveä ihminen, etten ansaitse kenkiä. Hitto vie. Mikä piru näissä vanhoissa ajattelutavoissa on, kun ne aina aktivoituvat? Nyt pitää vain hokea itselleen, että ansaitsen talvikengät, jotka eivät tuota minulle kipua.

Tällä kertaa ajatuksessa on hieman tottakin. Ärsyttää, kun olen saanut tehtyä opintojeni eteen niin vähän. Sitä on hyvä käyttää tukipilarina tälle ajatukselle...

20.12.2011

Oih, rakkaus <3


Tänään piti olla huono päivä, koska vatsani on aivan sekaisin. Mutta ei ollutkaan. Olen rakastunut. Kenkiin. Tämä tapahtui ihan vahingossa. Pyörin kaupungilla, kun olin päättänyt saada itseeni vähän joulumieltä ja keskustassa oli joulumarkkinat. Siinä eksyin sitten kenkäkauppaan, jossa oli ale. Kengät eivät näyttäneet hyllyssä siltä, että rakastuisin niihin, mutta sitten huomasin, että niiden pohjan on toteuttanut sama Vibram, joiden varvaskengät pelastivat minut viime kesänä jalkakivuilta. Pakko oli kokeilla. Potkaisin märät (täällä sataa vettä) kenkäni (muovia, ja silti päästävät veden läpi!) nurkkaan, vedin litimärät sukkani jaloistani, sain sovitussukat (kuivat) ja vedin kengät jalkaan. Ah! Lämpimät, ihanat jalassa, täydelliset kävellä! Ikinä ennen en ole pitänyt jaloissani talvikenkiä, jotka tuntuivat niin kevyiltä. Hinta vain sai aikaan aikamoiset nikottelut... 430€!!!!

Kotiin päästyäni totesin, että pakko tarkistaa, saisiko noita netistä jostain halvemmalla. Luulisi, kun ovat poistuva malli. Löytyi! Nyt  vain odotellaan, että minä ja rakkaani pääsemme yhteen... Toivotaan, etteivät jää tulliin.

Minulla on selvästi kallis maku. :S Pitää hankkiutua töihin, että saan itseni ylläpidettyä. :D

18.12.2011


Eilen jäi aikuisten leluilla leikkiminen siihen, että kuulin pääni sisällä itseni sanovan lapsen äänellä "älä isä!" ja "lopeta, isi, lopeta!" Jäin vähäksi aikaa kuuntelemaan, tulisiko pintaan jotain muuta: tunteita, muistoja. Hiljaisuus. Kokeilin täristä vähän, mutta sitäkään ei paljoa irronnut. Iski hirveä väsymys. Sammuin kuin saunalyhty ja nukuin 12 tuntia.

16.12.2011

Tänään tuntuu tältä


En enää koe, että päässäni on useita persoonia. Nyt on enää minä ja kehoni. Kehoni puhuu nykyään minulle. Enää en unohdu tuntikausiksi koneelle ilman, että se ilmoittaa että minulla on jano tai vessahätä tai olen liian hermostunut. Kehossani on yhä lihasjännityksiä, mutta nyt jo erotan, missä ne ovat. Koko kehoni ei enää ole yksi iso lihasjumi.

Nukahdan, kun menen nukkumaan. Nukun yhä 12 tunnin yöunia, mutta luulen että se johtuu siitä että käytän aivojani niin paljon. Teen joka päivä opintoihini kuuluvia tehtäviä, opiskelen paikallista kieltä ja teen henkistä työtä niiden asioiden kanssa, jotka milloinkin aktivoituvat. Tärinä on kyllä ollut ihan pelastus. Kun menen kaupungille ja sekoilen paikallisen kielen kanssa (täällä ei todellakaan voi olettaa, että kaikki puhuvat englantia!), saan täristyä tilanteen aiheuttaman jännityksen pois heti, ja voin unohtaa sen. Ei enää tarvitse vatvoa jokaista "mokaansa" vuosikausia! Eri asia ovat sitten ne tapaukset, joihin liittyy se, että mies suuttuu minulle tai pettyy minuun.

Tärinän myötä jouduin muuten parina päivänä juoksemaan vessassa todella usein! Ilmeisesti kehoon kertynyt turvotus pääsi purkautumaan, kun lihakset olivat rennommat. 

Haarojenvälin iho on yhä rikki. Kun se pääsee pahaksi, hoidan sitä hyvin, kunnes oireet helpottavat. Kun lakkaan tietoisesti ajattelemasta asiaa, hankaan taas itseni rikki.

Yritän harjoitella itkemistä. Tai siis itkun päästämistä ilmoille. Kun mies on töissä, menen Youtubeen ja soitan sieltä kaikki surulliset biisit (Lintu), katson elokuvista kaikki surullisimmat kohtaukset (leijonakuningas: Simban isän kuolema, Bambin äidin kuolema, jne.) ja yritän keskittyä päästämään itkun ilmoille. Harjoittelu on jo johtanut siihen, että kaulani lihakset rentoutuvat nopeammin. Itkua en kuitenkaan ole saanut "käskystä" aikaan. Sen sijaan silmäni vetistävät kaupungilla kävellessä, vessassa käydessä ja nukkumaan mennessä. Nykyään pitää olla nenäliinapaketti mukana, menee minne tahansa. Itku pyrkii pintaan.

Itsetyydytyksellä olen muuten koko ajan lähestynyt sitä, että kokisin mahtavan orgasmin, mutta se pysyy vielä tavoittamattomissa. Sen sijaan rupesin viimeksi itkemään spontaanisti. En surusta, kuten aluksi luulin, vaan ilosta! Se oli hassua. Lelujen kanssa tekee nykyään mieli leikkiä usein. Joudun kuitenkin koko ajan hokemaan itselleni, että minä teen tämän itse, voin lopettaa milloin haluan, kukaan ei vahingoita minua. Tuntuu, että tuo on helpottanut seksin harrastamista miehen kanssa. Seksin aikana ei ole tullut flashbackejä pitkään aikaan, ja olen jotenkin varmempi siitä, ettei minulle tapahdu mitään pahaa. Siihen ei siis auttanut miehen vakuuttelut, vaan se, että kehoni koki seksiin liittyviä tuntemuksia täysin vaarattomassa (=miehettömässä) ympäristössä, jossa minä olen vallassa. Tärisevät lelut muuten kuluttavat limakalvoja paljon vähemmän kuin hankaaminen, mikä on hyvä ihon paranemisen kannalta.

Tuntuu, että olen rakastunut mieheeni uudelleen. Häihin liittynyt tunnemyrsky taitaa nyt olla ohi. Onhan miehessä yhä asioita, jotka ärsyttävät, ja asioita, joista olen huolissani, eikä hän vieläkään suostu aloittamaan lapsen yrittämista ennen kuin olen saanut paperit käteen ja opintolainat on maksettu pois, mutta hän on silti hyvin rakas.

13.12.2011

Hyvää ja huonoa


Hyvä juttu: olen alkanut siirtyä takaisin kehooni. Aiemmin tunsin, kuin olisin jatkuvasti seissyt kehoni vieressä, mutta nyt olen jo melkein kotiutunut.

Huono juttu: Mitä enemmän olen tietoinen kehostani, sitä pahemmaksi vauvakuumeeni yltyy. Keho HUUTAA: Tässä olisi hyvä kohtu, käyttämätön, pistetäänkö heti vauva tulemaan, vai vasta huomenna; synnyttäjän lantio löytyy, ja hyvät hinkit, mites ois, josko ois vauvan teko aiheellista?

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hyvä juttu: Mies on saanut töissä kauheasti aikaan, ja uusi julkaisu on kohta saatu puserrettua pihalle.

Huono juttu: Mies on ehdottomasti loman tarpeessa!! Suuttuu pienestäkin vastoinkäymisestä, on ärtyisä, nukkuu huonosti... Kun vasta aloitti uudessa työpaikassa, lomapäiviä ei ole vielä paljoakaan kertynyt ja haluaisi pitää sitten kerralla pitkän loman eikä tipoittain paria päivää silloin tällöin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hyvä juttu: Sain tenttikirjan luettua.

Huono juttu: Nyt minun pitäisi tehdä tehtävä, jossa vertaan kirjan esittämää kuvaa ideaaliperheestä omaan lapsuuteeni ja omiin kasvatuskäsityksiini. Voitte kuvitella, että ahdistaa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Huono juttu: Mies on tänään työpaikkansa pikkujouluissa, tulee tod. näk. kotin kaameassa kunnossa ja on huomenna krapulassa.

Hyvä juttu: Saan viettää illan rauhassa synttärilahjani, PS3-pelikonsolin ja Assassin's Creed: Revelationssin seurassa.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Huono juttu: Täriseminen on minulla nyt mennyt vähän pakonomaiseksi. Jos en tärise ennen nukkumaan menoa, keho alkaa oman jumpan sänkyyn päästyäni. Sen siitä saa, kun antaa itselleen luvan täristä: keho rupeaa käyttämään saavuttamaansa etuoikeutta.

Hyvä juttu: Edistyminen on nopeaa, nukun paremmin ja näen mukavia, pitkiä unia.

12.12.2011

Ladatut esineet


Nämäkin unohtuivat työkalupakista. Ladatuilla esineillä tarkoitan esineitä, joihin liittyy tietty tunnetila niin vahvasti, että se laukeaa päälle aina kun esinettä koskee tai sen näkee. Tutuin esimerkki taitaa olla unilelu tai -riepu. Itselläni ladattuja esineitä taitaa olla kolme: vihki- ja kihlasormus ja pieni buddha yöpöydälläni. Jos olen stressaantunut, sormusten pyörittely auttaa. Buddhan katsominen antaa tunteen, että edes joku haluaa suojella minua. Elokuvassa Black Snake Moan esitettiin hyvin ladatun esineen teho. Elokuvan päähenkilö valitsi vihkisormuksen sijaan kultaisen ketjun, jota kantoi vyötäröllään. Aina ahdistavassa tilanteessa hän pystyi nykäisemään tuota ketjua, ja muistamaan sitä kautta elämänsä turvallisimman ajan. Näin hän pystyi rauhoittumaan ja toimimaan tilanteessa järkevästi. Ladatun esineen saamiseksi ei tarvitse mennä naimisiin. Sellaisen voi myös itse tehdä. Paras on esine, joka on helppo ottaa mukaan minne vain, esimerkiksi pieni, sileä kivi taskun pohjalla. Esine "ladataan" pyörittelemällä sitä kädessä aina iloisina hetkinä tai ajattelemalla erityisen iloisia asioita aina, kun on tekemisissä esineen kanssa. Kun sitten tulee "pahoja" ajatuksia, esineeseen tarttuminen voi laukaista tilanteen, vieläpä hyvin nopeasti.

Esineiden vaikutusta ei kannata aliarvioida. Haemme niistä tiettyä tunnetta usein huomaamattamme: Ostamme hienot välineet kaikilla herkuilla aloittaessamme uuden harrastuksen, jotta emme tuntisi itseämme niin aloittelijoiksi, ja jotta harrastusta tulisi jatkettua. Puemme siistit vaatteet työhaastatteluun saadaksemme itsevarmuutta. Laitamme joulukoristeet esille päästäksemme lapsuuden joulujen tunnelmaan. Muutkin kuin esineet voivat viedä tiettyyn tunnelmaan: Se biisi, joka soi ensimmäisillä treffeilläsi; hajuvesi, jota äiti aina käytti; juuri sellainen pulla kuin mitä mummo aina teki. Erityisesti tuoksumuistot ovat hyvin vahvoja. Toisessa maailmansodassa sotinut vanhus laitettiin haistamaan tiedemiesten tekemää sekoitusta, jossa oli hajuja taistelukentältä (mm. ruudinhajua), ja hän muisti taas aseensa numeron. Kun ottaa huomioon, että kyseessä on pitkä numerosarja ja aikaa aseen käytöstä vuosikymmeniä, suoritus on hämmästyttävä.

Aikoinaan eräs asianajaja ihmetteli minulle, miksi pahimmat perintöriidat syntyvät pienistä esineistä, ei suurista summista. Hulluin hänen kohdalleen osunut tapaus oli riita vanhasta emalimukista, josta kaikki lapset olivat vauvana juoneet. Suvun koko omaisuus paloi asianajajien palkkioihin. Itsekin olen aikoinaan pistänyt eteenpäin vanhat satukirjani. Yksi niistä jäi harmittamaan. Ajattelin, että ostan sen lapsilleni sitten jos/kun heitä saan. Kirjakaupassa kirjaa kokeillessani petyin: Uusien painosten kannet ovat sileät. Niissä ei ole sitä tiettyä karheutta, jonka tunsin lapsena aina kirjan käteen ottaessani. Silloin ei auta, että tarina on täysin sama tai että kuvat ovat täysin samat, kirja saman painoinen ja kokoinen. Se on väärä kirja. Tähän kokemukseen perustuu klassikoiden suosio. Samasta syystä Pauligille sataa uhkauskirjeitä, jos kahvin maku oli tällä kertaa yhtään erilainen kuin viimeksi. Koska makukokemukseen vaikuttavat niinkin hullut asiat kuin se, miltä paketti näyttää tai tuntuu kädessä, kaikki "brändin uudistamiset" täytyy kyllä harkita hyvin tarkkaan.

On tietysti myös esineitä ja asioita, jotka laukaisevat ikäviä muistoja. Jos niitä pystyy välttelemään, hyvä. Parempi olisi kuitenkin purkaa lataus jotenkin. Hassujen asioiden yhdistäminen pelottavaan asiaan toimii kuulemma tehokkaimmin. Samaa jippoa käytetään fobioiden hoidossa. Jos pelkäät hämähäkkejä, rupea kuvittelemaan niille kaikille vaikka hassut hatut päähän. Myös ihania muistoja sisältävät esineet voivat alkaa rassata, jos niitä on liikaa. Kun joskus aikoinaan tajusin, että minulla on lupa käyttää rahojani kuten haluan, ja minulla on oikeus hankkia kaikkea nättiä, se meni vähän yli. Muutto ulkomaille sai käymään kaikki kertyneet tavaransa läpi, ja miettimään, mitkä niistä oikeasti ovat niitä, jotka on valmis kantamaan toiseen maahan. Ääriesimerkki tunteiden liittämisestä esineisiin on hamstraus: mistään esineestä ei voi luopua, ettei menettäisi jotain itsestään. Itse olen pyrkinyt välttämään tätä muistuttamalla itseäni, että voin muistaa tapauksen ja iloita siitä, vaikka minulla ei olisikaan siitä kaikkea mahdollista tallessa. Olen myös etukäteen pyrkinyt karsimaan tavaran määrää. Esimerkiksi häistämme en halunnut muita muistoesineitä kuin yhden valokuvaamossa otetun kuvan ja sormuksen. Kaikille niille, joiden on vaikea luopua, on nykyään tarjolla palvelu, jossa firma valokuvaa kaikki esineesi, tekee niistä valokuva-albumin/-eja, ja hävittää kaikki ne esineet joita et enää tarvitse.

Kun esineiden vaikutuksen mielentilaansa tunnistaa, sitä voi hyödyntää. Jos tulee tarve viillellä, veitsen ottaminen käteen voi jo helpottaa olotilaa, koska on oppinut yhdistämään veitsen painon kädessä siihen helpotuksen tunteeseen, joka viiltelystä seuraa. Mitä, jos ottaisikin veitsen sijaan käteen jotain, minkä on oppinut yhdistämään vielä mukavampiin ajatuksiin?

11.12.2011

Illan loppukevennys


Hakusanoja, joilla blogiini on löydetty:

"seksuaalinen hyväksikäyttö sammuneen ihmisen kanssa"

Voi olla tietty hankalampaa kuin jonkun seksuaalinen hyväksikäyttö sellaisen ihmisen kanssa, joka on toimintakykyinen...

"sovittiko jeesus vai cmx meidän syntimme"

Sitä on hyvä pohtia.

"kaikki saatanan astiat hajoaa pesukoneessa"

Se on sille saatanalle ihan oikein.

Hyvää yötä!

Työkalupakki


Jokaisella kuulemma pitäisi olla tunnetyökaluja, joita käyttää tarvittaessa. Minulla on joitakin. Tuli mieleen, että ne voisi ehkä jakaa, jos joku sitten innostuisi kertomaan omansa listan jatkoksi.

Ahdistus

Ahdistus on pohjimmiltaan möykky tunteita, jotka ovat syntyneet joskus, ja joita ei ole silloin osannut nimetä tai ei ole ehtinyt tai pystynyt nimeämään. Siitä pääsee eroon, kun nimeää kaikki siihen kuuluvat tunteet ja antaa niille luvan olla olemassa. Aluksi tämä prosessi meni hirveän hitaasti, mutta nykyään se menee jo paljon nopeammin. Pisin aika menee siihen, että tunnistan tilanteen ja muistan, mitä piti tehdä. Kun muistan, mitä tehdä, tunteiden tunnistus tulee jo automaationa. Alitajuntani heittää listan: vihaa, häpeää, kauhua, vihaa itseä kohtaan, itkua. Tunnen jokaista tunnetta hetken, tunnistan sieltä sen pienen lapsen ja sen tarpeet (yleensä tunteiden taustalla on pelko hylätyksi tulemisesta, tarve tulla hyväksytyksi ja/tai tarve tuntea olevansa turvassa). Sitten ahdistus vain katoaa. Jos tunteen järkeily ei auta, ahdistukseen on lääkkeitä. Muistan yhä, miten uskomattomalta tuntui ottaa yksi pilleri ja ahdistus katosi.

Halu vahingoittaa itseään

Teenkin päinvastoin. Kysyn itseltäni, mistä nautin, ja teen niin. Jalkakylpy on minulla tehokkain. Tulppa suihkukaapin pohjalle, niin kuumaa vettä kuin hanasta tulee ja vähän kylmää vettä joukkoon ja sitten työnnän jalkani lämpimään veteen ja vaivun nirvanaan. :)

Halu mättää suklaata/muuta epäterveellistä

Mätän suklaata tai muuta epäterveellistä. Uskon, että jahka riippuvuutta ei enää tarvitse, se katoaa. On ihmeellistä, miten olen päässyt suklaalla elävästä, enimmäkseen nukkuvasta otuksesta ihmiseksi, joka unohtaa puolet suklaakonvehdeista kaappiin ja joka voi pistää suklaapaketin pois syötyään pari riviä. Tietty sekin vaikuttaa, miten nälkäinen olen. Eli kannattaa myös huolehtia säännöllisestä syömisestä, niin ei iske ihme himoja.

Viha

Tästä kerroinkin jo aiemmassa postauksessani. Etsin vihan perimmäisen syyn, tarpeen, joka jäi täyttymättä (yleensä ne samat vanhat, hyväksytyksi tulemisen tarve kaikista useimmin), ymmärrän sisäistä lastani ja hänen tarvettaan ja viha katoaa. Mikä ei toimi(*: Tyynyjen hakkaaminen, juokseminen, nyrkkeily. Pitkittynyt viha voi muuttua katkeruudeksi, mistä pääsee eroon samoin kuin vihastakin.

*) Edit 2014: Tyynyjen hakkaaminen, juokseminen ja nyrkkeily ovat auttaneet kehoon lukittuneen raivon ja puolustautumishalun purkamisessa. Jotenkin onnistuin tätä postausta kirjoittaessani unohtamaan tämän asian, kun olin niin innoissani tuon nykyhetken synnyttämän vihan käsittelyn oppimisesta. :)

Jännittyneisyys/nukahtamisvaikeudet

Tärinä auttaa. Samoin se, että kertoo miehelle, että nyt minua jännittää. Tilanteen rauhoittaminen ennakoivilla toimilla mahdollisimman pitkälle auttaa. Esim. yhdessä vaiheessa hain kirjastosta rentoutus-cd:n jota kuuntelimme joka ilta sänkyyn päästyämme. Aluksi kuuntelin cd:n loppuun asti, nousin ja menin koneelle. Sitä jatkui jonkin aikaa. Lopulta nukahdimme jo ensimmäisten "Pimpompom"-äänten kohdalla. Ehdollistuminen toimii. Venyttely auttaa. Lihasten venyttely lähettää aivoihin signaalin, että nyt voi rentoutua. Esim. jos olen melkein myöhästynyt junasta/lääkäristä, rupean venyttelemään heti kun voin, niin hermosto rauhoittuu. Samoin hirmuinen hikoilu lakkaa. Rentoutumisharjoitukset auttavat, jos ei ole rentoutus-cd:tä. Itse olen opetellut kolme erilaista. 1.: lämmin tunne leviää varpaista eteenpäin ruumiinosa kerrallaan, kunnes koko kehoni on lämmin ja rentoutunut. 2.: Kuvittelen kauniin maiseman, ja keskityn ajattelemaan tuota maisemaa. Tutkimusten mukaan tehokkaampaa kuin lampaiden laskeminen. 3.: Kuvittelen olevani tyhjä luola, jossa palaa valo. Keskityn ajattelemaan vain sitä valoa.

Hirmuinen ihastus, kun on varattu/kohde on kusipää

Toteutan kaikki fantasiani unissani, mutta hereillä hoen että pidän itseni kurissa. Joidenkin päivien jälkeen ihastus katoaa. Huomaan, että minulla ja miehellä rupeaa heti menemään huonommin, jos emme pariin päivään istu alas ja juttele siitä sun tästä. Jos miehen kanssa menee huonosti, ihastun helpommin. Minusta oli aika jännä huomata keväällä, että ihastuksen mukaan ei tosiaan tarvitse toimia, eikä siitä seuraa mitään ihmeellistä. Siihen asti jotenkin kuvittelin, että jos ihastuu, asiaan ei voi enää vaikuttaa. Ehkä hyvä huomio kaikille niille, jotka löytävät vain niitä huonoja miehiä?

Yleinen vitutus/huono päivä

Tärinä auttaa, jos päivällä tuli mokailtua tai jos oli jotain jännittävää. Se rentouttaa. Itsetyydytyskin auttaa. Päiväuniin katoaminen auttaa, jos on vain paljon aikaa. Minä joko mietin, miten ihana mies minulla on, tai sitten miten ihanan vauvan joskus saan.

Tunne, että on täysi paska

Pyydän miestä kertomaan minulle päinvastaista. Jos mies ei ole tavoitettavissa, pyydän kavereita kertomaan asian minulle. Jos en ole täysin aallonpohjalla, voin kertoa asian myös itse itselleni, ja ehkä jopa uskoa sen. Auttaa, jos voi perustella väitettään jotenkin. "En voi olla TÄYSI paska, koska..." Pitkällä tähtäimellä Rosénissa käynti auttaa tähän, koska siellä kosketus ei ole tuomitseva. Joskus teen jotain pientä muiden hyväksi, jotta pääsisin tästä tunteesta eroon. Annan katusoittajalle/kerjäläiselle lantin, annan kaupan kassalla jollekin sen puuttuvan 5 senttiä, vien tavaraa hyväntekeväisyyteen tms. Huonekasvien kanssa touhuaminen auttaa myös: "Tämäkään ei olisi hengissä ilman minua." Vihreässä ympäristössä, esim. metsässä kävely toimii, jos jaksan lähteä kävelylle. Liikunta, itsensä ylittäminen toimii joskus. Joskus auttaa kun syö kilon suklaata, vetää peiton korviin ja nukkuu seuraavaan viikkoon. jos tunteeseen liittyy vihaa, käyn pistämässä muutaman sata vihulaista palasiksi tietokonepelissä, ja taas on kivaa.

Tunne, että olen läpeensä paha

Jännä huomio: Olen nyt pelannut Overlord-pelisarjaa. Pelin ideana on tulla pahaksi valtiaaksi. Pelatessa voi itse päättää, kuinka pahaksi. Huomasin, että minusta ei ole mukavaa sytyttää ihmisiä tuleen tai uhrata alaisiani saadakseni parempia esineitä. Jos voin valita armollisen ja pahan välillä, valitsen armollisen vaikka tietäisin että siitä ei seuraa minulle mitään hyvää. En siis ole täysin paha.

Paniikki

Paikkaan kiinnittyminen auttaa. Jos en itse pysty kertomaan sitä itselleni, pyydän jotakuta toista kertomaan minulle, kuka olen, missä ja milloin.

Kauhu

Tärinä on tässä ihan ykkönen. Esimerkiksi viime yönä iski kahden aikaan yöllä hirveä kauhu päälle, ja se laukesi tärisemällä melko nopeasti. Paljon parempi vaihtoehto kuin rauhoittavien napsiminen, varsinkin kun rauhottavat lääkkeeni ovat menneet vanhoiksi.

Tunne, että elämä on turhaa ja kannattaisi vain kuolla pois

Teen jotain kivaa, kuten käyn miehen kanssa leffassa, syömässä ja shoppailemassa.

Kertokaa omia keinojanne! Mikään keino ei ole liian tyhmä tai omituinen, jos se toimii. ;)
_________________________________________________________________

Edit: 

Muistin heti lisää, kun olin postauksen tehnyt:

Paniikkikohtaus: Hengitän sisään nenän kautta, ulos suun kautta. Veren happitaso laskee, mikä saa hermoston rauhoittumaan.

5.12.2011

Juuretonna en voi lentää


Olen nyt kokenut syvää yksinäisyyttä. Minulla ei ole sitä vankkaa varmuutta, että käy mitä tahansa, kotiin (=vanhempien luo) voi aina mennä, ja tulee ymmärretyksi. Minulla ei ole vahvaa kokemusta siitä, että kuulun jonnekin, tai että olen osa jotain suurempaa, sukua. Tuntuu, että otan kaikki sukulaisten puolelta tulevat negatiiviset kommentit pahempina kuin ne ovatkaan, koska koen joka kerta uudelleen sen ulkopuolisuuden tunteen, joka on minulle niin hyvin tuttu.

Onneksi minulla sentään on jotain. Muistan, kuinka kivaa oli istua laiminlyöjän sylissä ja laulaa mukana, kun hän soitti pianolla lastenlauluja. Sitä varten halusin itsekin oppia soittamaan pianoa, että voisin joskus tehdä samaa omien lasteni kanssa. Tuo toive ei lapsena tullut ymmärretyksi, vaan minut pistettiin soittamaan viulua, koska minulla oli liian lyhyet sormet konserttipianistiksi. Kuitenkin nyt olen saanut paljon lohtua, kun olen kuunnellut lauluja, joita tuolta ajalta muistan. Lemppari oli tämä:

(Lounatuulen laulu)
Haluaisin oppia tuutulauluja, sillä en osaa kuin "Tuu tuu tupakkarulla":n, mikä on minusta aika surkeaa. Mikä oli se laulu, jossa lauletaan linnulle, ja toivotaan, ettei maailma ole sen häkki tms.?

4.12.2011

Vituttaa


Minua ei saisi päästää nettiin, en osaa kuin saada ihmiset vihaisiksi. Tällä kertaa sain aikaan sukuriidan naamakirjassa. Aargh. Pitää tatuoida kädenselkämyksiin teksti: "ÄLÄ YRITÄ OLLA HAUSKA NETISSÄ!!"

Mies ei edelleenkään halua saada jälkikasvua. Harkitsen siirtymistä operaatio B:hen: siedätyshoidatetaan mies, ja hankitaan kissa. Tänään tuli riidan aikana mietittyä (riita koski kaupassakäyntiä), että voisin lentää takaisin Suomeen, ottaa jonkun niistä minulle tarjotuista työpaikoista ja ottaa juuri niin monta kissaa kuin haluaisin. Ei tarvitsisi kuin laittaa avioeropaperit vetämään. Huoh. Tänään piti olla kiva päivä.

2.12.2011

3. kerta toden sanoo


Eilen tärisin kolmannen kerran todella pitkään. Sen mukana nousi ahdistusta. Ehkä sellaiset 63% maksimista oli tuo ahdistus. Se laukaisi itsemurha-ajatuksia, jotka ovat pitkään pysyneet pois. Pääsin siitä eroon kun nimesin kaikki ahdistusmöykyn tunteet. Niiden alta paljastui ihana muisto. Laiminlyöjä sanoi "rakas rampamieli". En muista missä tai milloin hän niin sanoi, mutta muisto sai lämpimän tunteen leviämään koko kehooni. Minä olen rakas. Tätä oli sitten hyvä työstää loppuyö. Näin taas ihan kivoja unia. Pahin oli se, jossa yritin saada veljeni tajuamaan, että talossa on tulipalo, eikä hän millään uskonut minua. Tämä koski varmaan sitä, ettei hän usko mitä mielensärkijä on tehnyt. Rosén-terapeutti taisi olla oikeassa siinä, että lihasjumit sulkevat sisäänsä jotain arvokasta. Hän hokee aina, että lukkojen taakse laitetaan arvokkaat asiat. Lukkoja minussa riittää. Tähän mennessä hartiani tuntuvat olevan ainoat, jotka ovat rennot. Muuten käsissä on niin paljon kireyttä, että eilen sormeni olivat jääkylmät. Eivät ne ennen ole olleet, siis ennen tärisemisen aloittamista. Jaloissa on niin hirveästi kireyttä, että saa nähdä, milloin sen kaiken saa purettua.

Tänä aamuna kokeilin sellaista lähestymistapaa, että herättyäni (ja noustuani, siihen menee kauan) venytin ensin vasenta jalkaa (aitajuoksija-asennon versiossa, jossa ei-venytettävä jalka on miten milloinkin) niin monta hengitystä kuin hyvältä tuntui, ja sitten menin selälleni ja nostin jalan kohti kattoa ja annoin sen täristä. Kun tärinä loppui, nousin istumaan ja venytin jalkaa taas niin monen hengityksen ajan kuin hyvältä tuntui. Lopulta pääsin jo kymmeneen hengitykseen asti, kun aluksi oli onnistunut kolme. Välillä oikea käsikin halusi täristä. Kroppa tuntuu olevan innolla mukana tässä kropan avaamisprojektissa, ja jaksaisi jatkaa vaikka kuinka. "Valitettavasti" minulla oli tänään yhden paikallisen kanssa treffit, ja minun piti lähteä ihastelemaan 5 kk vanhaa lasta. (Tahtoo vauvan! Tahtoo sen nyt!)

Jännä, miten asennon vaihtaminen vaikuttaa tärinään. Saatan ensin maata selälläni, sitten mennä vatsalleni ja tuntuu, ettei enää tärisytä yhtään. Mutta odotas, kun nouset siitä seisomaan, alkaakin lantiossa semmoiset hulinat, ettei tosikaan. Nyt olen ruvennut hyppimään istuaallani niin, että on pakko olla tukevat rintsikat. Ilmeisesti vatsa- ja selkälihakseni haluavat päästä eroon lihasjännityksistään. Erityisesti vatsalihakseni ovat nyt ruvenneet välillä "lukkiutumaan". Katsotaan, mitä tuleman pitää...

1.12.2011

Vaihteeksi hyviä uutisia


Yläkoulujen opetusohjelmaan on tullut mielenterveyskasvatus. Mielenterveyteen liittyviä asioita opetetaan jo puolella Suomen yläkouluista, ja tavoitteena on saada kaikki terveystiedon opettajat koulutettua parin vuoden sisään. Opetuksen sisältö näyttää hyvältä ainakin paperilla: Opetuskokonaisuuden esittely. Suomen mielenterveysseura on hankkeessa mukana. Ihan positiivista lukea uutisia, että lasten ja nuorten pahoinvoinnille pyritään tekemään jotain konkreettista.

Olen kuullut myös, että lapsille on alettu opettaa jo päiväkodeissa alueita, joita muut eivät saa koskea. Hyvä hyvä! Oman kehon rajojen oppiminen on hieno juttu. Ehkä minäkin joskus vielä ne opin...

30.11.2011

Navan alta


Kun aikoinaan opin, että traumani ovat enimmäkseen seksuaalisuuden alueella, olin huolissani kykenenkö enää nauttimaan seksistä tasa-arvoisessa ihmissuhteessa. Nyt voin sanoa, että kyllä se onnistuu. Eilen sain orgasmin jo esileikin aikana, ja myöhemmin monta lisää. Uskon, että syynä helpompaan orgasmin saantiin on alueen lihasjännitysten purkautuminen. Lantionpohjanlihakset, lähentäjät ja pepun lihakset ovat tehneet kovasti töitä tärinähetkinäni, ja ehkä tässä korjataan sen hedelmiä. Ja kai yleinen iloisempi mielentila ja rentoutuneisuus vaikuttavat. Vielä, kun miehen paino putoaisi, ja saisin taas nauttia asennoista, joihin nyt ei päästä, kun vatsa on tiellä... Vaikka hänkin on edistynyt seksin saralla suhteemme aikana. Hän on nykyään paljon parempi suutelija kuin alkuaikoina, ja huh! mitä hän osaa tehdä... no... siellä... Enää ei tarvitse pelätä, että hän tökkää kynnellä kipeästi "pimeässä haparoidessaan".

Eli raiskatuksi tuleminen ei estä tyydyttävän seksielämän saamista, mutta töitä sen eteen tarvitsee tehdä. Tuli puheeksi Rosén-terapeutin kanssa viime kerralla, että miten kallista on saada itsestään terve. 3 vuotta keskusteluterapiaa (60€ / 45min) ja lääkkeitä, puoli vuotta hierontaa (40€ / 2h) ja nyt Rosénia (40€ / h). Plus kaikki inhottavat oireet, joita pitää kestää ja jotka häiritsevät elämää. Esimerkiksi tällä hetkellä haluaisin päästä eroon tavastani vahingoittaa sukuelimiäni. En ole aiemmin tajunnut, että se on vahingoittamista. Hankaan ihon rikki haarojeni välistä, joko vessakäynnin yhteydessä tai nukkuessani. Itsetyydytys käsin laukaisee joskus sen, että homma menee itsensä tuhoamisen puolelle. Lelut ratkaisivat tuon jälkimmäisen ongelman, mutta muihin pitäisi keksiä jotain. En siis koskaan hankaa itseäni niin, että joku huomaisi jotain. Verta ei valu tms., mutta iho on rikki niin, että jos sille joutuu jotain, kuten kosteusvoidetta, kirvely kyllä kertoo tilanteen. Kirvely johtaa siihen, että rupean raapimaan/hankaamaan itseäni lisää, mikä pahentaa ongelmaa. Nyt kun tiedostin asian, olen ruvennut pitämään alueen ihosta ja limakalvoista parempaa huolta, mutta alitajuisesti ongelma ei ole ratkennut, sillä joudun aina komentamaan itseäni toimimaan järkevästi. Siitä olen sentään päässyt eroon, etten enää tee pahempaa, kuten joskus teininä... Nyt pitäisi sitten oppia pitämään myös tästä alueesta itsestään, myös alitajuisesti, ja lakata ajattelemasta että alue on jotenkin saastunut, paha tai tuhma.

Pääset yhdestä ongelmasta eroon, ja uusi ilmestyy käsiteltäväksi...

28.11.2011

Liian terve?


Voiko olla? Tätä tässä mietin aamulla herätessäni. En enää ole vereslihalla koko ihminen. Kun nyt kokeilen kaikenlaista, en enää voi sanoa, auttaisiko se ihmistä, joka on vielä ihan rikki. Olen liian terve siihen. Olen jo unohtanut, millaista on olla todella rikki. Minun pitää lukea vanhoja tekstejäni muistaakseni, enkä siltikään enää muista kaikkia särmiä. Mieli suojelee. Kuuntelin Apulannan biisiä Saasta, ja totesin, että päinvastoin kuin biisissä lauletaan, sen voi pestä pois. Saastan voi pestä pois, mutta se vie oman aikansa.

Aloin kirjoittaa omaelämänkertaa, ihan mielenkiinnosta. Semmoista, missä on vuosiluvun alla ranskalaisilla viivoilla, mitä sinä vuonna tapahtui. Ei tullut kovin monen vuoden alle mitään. Muistan tapahtumia, mutta en sitä, minä vuonna ne tapahtuivat. Piti ihan tarkistaa laskimella, voiko olla, että kävin riparin ja aloitin uudessa koulussa samana vuotena. Pitää kiusata sukulaisia, että saan puuttuvat palikat paikoilleen.  Ehkä tämä on yritys olla normaali. Ehkä tämä on pyrkimys saada jonkinlainen kokonaiskuva matkasta tähän mennessä. Ehkä se on oire järjestelmällisyydestä.

Vuorokausirytmini on taas sekaisin. Ehkä tässä ei vielä olla täysin "terveitä". :)

26.11.2011

Lisää tärinää


Eilen illalla nukkumaan mennessäni tein rentoutusharjoitusta, jossa kuvittelen olevani tyhjä luola, jonka sisällä on valo. Yritän keskittyä siihen valoon, etten ajattelisi mitään, mikä estäisi nukahtamista. Silloin tuli ahdistus tökkimään olkapäätä. Päätin kokeilla, saisiko sen täristyä pois. Tärisytin jonkin aikaa oikeaa kättäni, sitten vasenta jalkaa, ja oikeaa jalkaa, kutakin vuoron perään. Eli nostin raajan kohti kattoa ja annoin sen täristä. Ahdistus katosi, ja nukahdin tyytyväisenä. Näin peräti ihan mukavia unia. Kyllä tuosta jotain hyötyä tuntuu olevan.

Lihakset tuntuvat tuon pitkän tärinärupeaman jälkeen olevan vähän arkoja. Tuntuu, että ne ovat tehneet paljon töitä, ja nyt ovat levossa ensi kertaa vuosiin. Tuntuu kuin olisin saanut lisää lihaksia käyttööni. Hengitys tuntuu vapaammalta. Eilen illalla unen rajamailla tajusin, että pidän hampaitani yhdessä eri tavalla kuin ennen. Aina aiemmin minulla ovat ottaneet yhteen takahampaat, ja olen narskutellut. Nyt etuhampaani lepäsivät vastakkain, eivätkä hampaani pyrkineet narskumaan toisiaan vasten. Hassua.

Vielä kun paranisi tästä flunssasta... 

25.11.2011

Taas uutta keinoa käyttöön


Ryhmäterapian jälkitapaamisessa tuli puheeksi Rosén-terapiassa käymiseni, ja puhuttiin, mikä muu on auttanut. Useampikin tiesi TRE-metodin, mistä en ollut kuullutkaan. TRE on lyhenne sanoista Tension Releasing Exercises, suomeksi puhutaan epävirallisesti tärinäterapiasta. Siinä on ideana laukaista kehon jännityksiä saamalla lihakset tärisemään. Muut nisäkkäät harrastavat sitä säännöllisesti. Esimerkiksi seeprat tärisevät selvittyään leijonan hyökkäyksestä, ja jatkavat sitten tyytyväisenä ruohon syömistä. Näin ne pystyvät kestämään saaliseläimen elämää palamatta loppuun tai saamasta muita stressireaktioita, jotka vaivaavat ihmistä. TRE-menetelmästä on kirjoitettu useita kirjoja (alkuperäisen saa Amazonista Kimbleen peräti kahdeksalla dollarilla), sekä suomeksi että englanniksi. Lisätietoja esimerkiksi täältä:


Suomi 24, kokeilleiden kokemuksia

Keskustelupalsta vilisee hyödyllisiä linkkejä. Yhdestä löytyy jopa kuvat kirjasta löytyvistä liikkeistä. Niistä ensimmäiset valmistavat kehoa tärisemään, ja kaksi viimeistä laukaisevat sitä. Kun tärinän on oppinut laukaisemaan, sen voi käynnistää missä asennossa tahansa. Ideana on antaa kehon itse purkaa siihen syntyneet lihasjännitykset. Testasin tärisemistä viime yönä. Tärisin semmoiset 2 tuntia, ja kehoni olisi vieläkin jatkanut, mutta siinä vaiheessa päätin että nyt riittää, unta välillä. Opin paljon. Tärinä alkoi jaloista. Sitten käteni alkoivat täristä. Hartioiden lihasten kramppaus oli aika erikoisen tuntuista, puistelin hartioitani aika lujaa. Selkälihasten kramppaus sai minut välillä nousemaan lähes istumaan. Kun huomasin, että pääni saattaisi osua kipeästi lattiaan, kävin hakemassa tyynyn. Sain tärinän loppumaan halutessani, sitä piti itseasiassa ylläpitää antamalla sille lupa jatkua. Keho näytti minulle mielikuvan siitä, millaisen liikkeen se haluaisi tehdä, jos tulossa oli jotain jota olisin voinut pelästyä. Minun piti antaa liikkeille lupa tulla, tai ne jäivät tulematta. Välillä vaihdoin selältäni kyljelleni, jotta sain nostettua sen kyljen käden ja jalan ilmaan. Välillä olin vatsallani. Huomasin, että jonkin osan, esimerkiksi käden tärinä sai aikaan reaktion jalassa. Jalka saattoi tuntua täysin "loppuun tärisseeltä", mutta kun käsi oli tärissyt jonkin aikaa, jalasta löytyi vielä syvemmältä paljon täristävää. Käden tärinä vaikutti hartian ja kyljen lihaksiin, samoin kaulaan.

Olin hämmästynyt, miten paljon oikeassa kädessäni oli täristävää. Välillä se tuntui lähes pyrkivän irti muusta kehostani. Loppua kohden sen riuhtominen muuttui hyvin syvien lihasten tärinäksi, joka tuntui hyvin rentouttavalta. Myös keskikehossani oli paljon täristävää, mutta se ei kai yllätä ketään. Nostin lantioni lattiasta, jotta se pääsi kunnolla teutaroimaan. Välillä tuntui, että lantioni haluaa lähteä lentoon. Kasvoni lihasten liike oli aika erikoista. En ole varmaan koskaan irvistellyt niin hirveästi. Onneksi oli pimeää. Kurkkuni lihakset tekivät liikettä, mikä tuntui oksentamisen kuivaharjoittelulta. Mikään tästä ei kuitenkaan tuntunut pelottavalta. Luotin, että kehoni tietää, mitä sen tarvitsee tehdä. Minun tarvitsi vain antaa sille mahdollisuus tehdä se. Tarvitsin vain tilaa, jossa heilua ilman vaaraa lyödä pääni tai jalkani johonkin, tyynyn pääni alle (vaikka otinkin sen välillä pois, jotta sain tilaa kaulan lihaksille) ja runsaasti rauhallista aikaa, jolloin kukaan ei häirinnyt.

Vaikutuksista en oikein osaa vielä sanoa. Hartioissani tuntuu lämpimältä, ihan kuin veri kiertäisi niissä eri tavalla. Lihasten kireydestä en tiedä. Tällä hetkellä tuntuu erilaiselta, mutta en osaa sanoa, miksi tai millä tavalla. Minulla on nyt flunssaakin, joten sekin voi vaikuttaa. Tärinä ei vapauttanut mitään uusia muistoja tai tuntemuksia. Jossain vaiheessa minulla oli oikeasti tylsää. Kokeilkaapa maata 2 tuntia lattialla tylsistymättä! Epäilen, että nyt tärisivät auki kaikki ne lihaskireydet, joiden sisältämät traumat oli jo käsitelty, eikä mitään uutta ollut nousemassa pintaan, tai sitten kyse oli jostain muusta. Olen erehtynyt aiemminkin, minkä tämä blogi todistaa aivan liian hyvin.

Kehoitan kokeilemaan. Varmuuden vuoksi kannattaa varmistaa, että apua on lähellä, jos kehosta nousee jotain, jonka käsittelemiseen tarvitsee apua. Tärinän voi laukaista myös muilla asennoilla, kuin mitä kirjassa esitellään. Itselläni jalat ovat alkaneet täristä ihan venytellessä. Ei ole väliä, miten tärinän saa päälle. Ideana on antaa sen jatkua. Jos asuu paikkakunnalla, jossa on tarjolla TRE-koulutusta, sitä voi kokeilla. Minusta tätä ei kuitenkaan voi tehdä väärin, kunhan kehoa tärisyttää alitajunta, ei tietoinen mieli, ja tärinä ei tee kipeää. Vettä kannattaa juoda, sillä lukkiutuneisiin lihaksiin on varmasti sitoutunut paljon kuona-aineita. Netin suositusten mukaan päivittäin kannattaa täristä noin 10-15 min, mihin verrattuna oma kaksituntiseni oli aika pitkä aika. Olin kuitenkin mielestäni sen velkaa keholleni. Katsotaan, mitä jatkoseuraamuksia ilmenee.

19.11.2011

3. kerta Rosénissa


Tällä kertaa käsiteltiin vatsaani, jossa oli outo olo. Sieltä löytyi hylätyksitulemisen pelkoa ja siihen liittyviä tunteita: paniikkia, pelkoa, häpeää, vihaa. Erikoiselta tuntui, kun koko palleani kivettyi kovaksi kesken hoidon. Oli kuin olisin katkennut kahtia. Onneksi lihas rentoutui hetken päästä. Jossain vaiheessa minulla alkoi särkeä päätä. Kerroin siitä, ja terapeutti selitti tunteiden siirtyneen niskaani. Hän siirtyi niskani ja hartioitteni alueelle. Koko hoidon ajan kaulassani molemmin puolin kaksi lihasta kiristyi vähitellen. Kerroin siitä terapeutille hoidon loputtua, ja hän kertoi että niitä kutsutaan Rosén-terapiassa itkunpidätyslihaksiksi. Kun millään muulla ei enää saa itkuaan pidäteltyä, niin ne kiristyvät. Pääsi minulta silti yksi kyynel karkuun hoidon aikana. Ehkä ensi kerralla enemmän. Olisi ihan mukavaa, jos pystyisi itkemään.

Minusta oli omituista, että kun kerroin muistosta jossa joku lihakseni oli "muljaissut" vatsassani vetääkseen minut kesken kauhuni sikiöasentoon, terapeutti kertoi tuntevansa vatsani lihasten yrittävän käpertyä. Samoin kehoni reagoi muihinkin asioihin, joita ajattelin tai joista kerroin. Kehoni reagoi siihen mitä tunnen. Outoa. Olen jotenkin tottunut ajattelemaan, että se, mitä koen, ei vaikuta kehooni. En salli sen reagoida. Terapeutti huomauttikin, että minua hoitaessa tulee olo kuin kuolisin pöydälle, kun vetäydyn niin kuoreeni, mutta pinnan alla tapahtuu paljon. Hän lauloi minulle lastenlauluja ja tuutulauluja koko hoidon ajan, mikä rauhoitti minua. Tuntui sopivalta, sillä lastahan tässä hoidetaan. Sitä lasta, joka on lukittu syvälle minun sisääni, ja joka haluaa tappaa kaikki. Minusta on hirveän surullista, että nelivuotiaan lapsen pitää jatkuvasti suunnitella murhia.

10.11.2011

Uutisia: Naisopettaja raiskasi 11 oppilasta - houkutteli alkoholilla


Lähde: Iltalehti

Opettaja oli sukupuoliyhteydessä yhdentoista teinipojan kanssa kolmen kuukauden sisällä. Hän houkutteli uhrit kotiinsa lupaamalla näille alkoholia.

Yhdysvaltalaista Cindy Cliftonia, 41, vastaan on nostettu yhteensä 53 syytettä. Häntä uhkaa jopa 60 vuoden vankilatuomio. Naista syytetään muun muassa raiskauksista ja alkoholin välittämisestä alaikäisille.

Syyttäjien mukaan tällaista syytenippua ei ole nähty vastaavissa tapauksissa vuosikymmeneen.

Cliftonin väitetään olleen sukupuoliyhteydessä yhdentoista oppilaansa kanssa kuluneen kevään aikana. Jutun tutkijoiden mukaan opettaja houkutteli poikia kotiinsa alkoholilla. Kaikki teot tapahtuivat opettajan kotona Tennesseessä.

Poikien uskotaan olleen kavereita Cliftonin teini-ikäisen tyttären kanssa, joka myös osallistui viinanhuuruisiin juhliin. Uhrit ovat iältään 14-17 -vuotiaita, ja opiskelivat koulussa, jossa Clifton oli suosittu äidinkielenopettaja.

Clifton kiistää kaikki syytteet.

- Rouva Clifton on omistautuva vaimo, töitä paiskiva opettaja, kirkon uskollinen jäsen ja arvostettu henkilö yhteisössään, puolustusasianajaja Blake Ballin lausuu Daily Mailin mukaan.

Opettaja vapautettiin kymmenien tuhansien takuita vastaan. Hän joutuu oikeuden eteen torstaina.

9.11.2011

Miksi kannattaa elää?


Minulta on kysytty tätä. En tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kaiken sen jälkeen, mitä koin, en ole vetänyt ranteita auki. En vieläkään tiedä, miksi haluan elää. Minulla ei kuitenkaan nykyään ole mitään sitä vastaan, että itsemurhan sijaan ottaisin kupin lämmintä kaakaota, kömpisin vällyjen väliin ja pistäisin hyvän leffan pyörimään. Elämän pieniä iloja. Kun yhteys kehoon on poikki, niistä ei kykene nauttimaan. Kaikki tuntuu väärältä.

En vieläkään tiedä, mitä minun pitäisi elämälläni tehdä. Enkä usko, että elämälläni on joku suuri tarkoitus. Historiankirjoissa kerrotaan vain suurista ihmisistä. Samalla unohdetaan, että suurin osa maailman ihmisistä on niitä, jotka ovat tehneet töitä kulisseissa. Kukaan ei voi olla suuri ihminen itsekseen, hän tarvitsee muita ihmisiä: Ihmisiä, jotka sanovat hänelle, että työ jota hän tekee on tärkeää; ihmisiä, jotka järjestävät hänelle ruokaa, suojaa, vaatteita, vettä, lämpöä, sähköä; ihmisiä, jotka uskovat häneen ja ovat valmiita äänestämään häntä, seuraamaan häntä, kuolemaan hänen vuokseen. Minä olen tänään pitänyt pystyssä niitä, jotka toimittavat tänne sähköä ja lämpöä, niitä, jotka vuokrasivat tämän talon meille, niitä, jotka tekivät nämä vaatteet, niitä, jotka myivät minulle kaiken, mitä tänään ostin, ja niitä, jotka tekivät kaiken, minkä ostin. Ehkä joku heistä on suuri ihminen? Maailma on täynnä tapahtumia, jotka vaikuttavat ihmisiin. Ei voi sanoa, että jokin tapahtuma olisi ollut täysin merkityksetön. Omenan putoaminen puusta voi muuttaa maailmaa, jos se osuu neron päähän. Jos sitä ennen ja sen jälkeen lukemattomat omenat eivät olisi pudonneet puusta, nero ei olisi keksinyt painovoimaa, vaan ruvennut miettimään, miksi ihmeessä omena putosi puusta, kun ei niin ole ennenkään käynyt. Voi myös olla, että minusta vielä tulee suuri ihminen, en vain tiedä sitä vielä. Ehkä jonain päivänä näen, kuulen tai tunnen jotain, joka herättää minussa hengen palon tehdä jotain suurta. En tiedä. Mutta jos tapan itseni tänään, saanko sitä koskaan selville?

Jostain joskus luin, että raiskaaja oli raiskannut uhrinsa, koska halusi tuhota jotain kaunista. Tuo jäi mieleeni. Sen jälkeen, kun olen tutustunut moniin raiskattuihin naisiin, olen oppinut arvostamaan noita lahjakkaita, älykkäitä ja vahvoja naisia. Jos heitä kehuu lahjakkaiksi, älykkäiksi tai vahvoiksi, he vain toteavat, että ne, jotka eivät sitä olleet, vetivät ranteet auki, eivätkä ole täällä tänään. Entä, jos asia onkin toisinpäin? Heidät on raiskattu, koska raiskaaja huomasi, että he olivat lahjakkaita, älykkäitä ja vahvoja, ja halusi tuhota sen? Jos ei muuta, kovia kokenut näkee maailman eri tavalla kuin ihminen, jonka elämän suurin vastoinkäyminen oli kynnen katkeaminen. Kun on kokenut kauheita ja selvinnyt niistä, tulkitsee maailman eri tavalla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Budhalaisuudessa opetetaan, että elämä on kärsimystä. Koin sen hyvin ahdistavana ajatuksena, kun yritin päästä masennuksensuosta eteenpäin. Sitten luin kirjan, jossa selitettiin, että länsimaalaiset ymmärtävät tuon opetuksen väärin. Alkuperäisen opetuksen voi kääntää myös, että elämä on täyttymätöntä kaipausta. Ajatellaampa, että sinun tekee mieli suklaata. Kärsit, kunnes saat sitä. Kun suklaa on syöty, kärsit, koska se on loppu. Vaikka sinulla olisi äärettömän paljon suklaata, onnesi kestää vain lyhyen hetken. Sitten kyllästyt suklaaseen tai alat voida pahoin syötyäsi sitä liikaa. Ilmiön tiedetään nykyisin johtuvan aivojen kemiasta. Lottovoittokaan ei saa sinua pysymään onnellisena kuin hetken. Sitten aivojen reseptorit turtuvat onnellisuushormoneille ja/tai kemialliset aineet loppuvat kesken. Elämäsi on kärsimystä lyhyiden onnenhetkien keskellä, kunnes opit nauttimaan siitä, mitä on nyt. Mainostajien lupauksista huolimatta ainoa aitoa onnea pitkään tuottava asia on sisäinen rauha. Minulla on jääkaappini ovessa magneetti, jossa lukee: "Menestys on sen saamista, mitä haluaa. Onnellisuus on sen haluamista, mitä saa." Sen vieressä on toinen: "En pelkää huomista. Olen nähnyt eilisen ja rakastan tätä päivää." Yritän uskoa, että molemmat ovat totta.

Eli, miksi elän? Koska uskon, että elämä voi olla muutakin kuin kärsimystä. Koska olen utelias näkemään, mitä se vielä eteeni heittää. Koska haluan kokea äitiyden. Koska tajusin, että voin saada mitä haluan, vaikka en vielä tiedäkään, mitä haluan. Koska rakastan aviomiestäni, ja tiedän, että hän murtuisi, jos kuolisin. Hän on loistava tiedemies, jolla on lupaava tulevaisuus. Ehkä hän keksii vielä jotain suurta? En halua viedä sitä häneltä ja ihmiskunnalta sillä, että tappaisin itseni. Ehkä minun elämäntehtäväni on huolehtia, että hänen on kiva tulla kotiin. Ehkä minun elämäntehtäväni on pitää tätä blogia? Saada lapsi, jonka lapsenlapsenlapsi tulee olemaan seuraava Mozart? Ehkä pahinta on tietää, ettei elämää voi ennustaa. Kukaan ei voi varmasti sanoa, että jonkun elämä on turha, ja että hänet kannattaisi ampua siihen paikkaan. Ehkä tästä ajatuksesta on syntynyt ihmisoikeuksien julistus.

Toisaalta minusta jokaisella ihmisellä on oikeus kuolla. Ei ole kenenkään oikeus vaatia kanssaihmistään säilymään hengissä vain siksi, että itsemurhatilastot pysyisivät nollilla. Päätöstä ei vain pitäisi tehdä mustimpana hetkenään. Ei, ennen kuin on yrittänyt kaikkea. Ennen kuin on mennyt ja hakenut apua. Se, että maapallolla on liikaa ihmisiä, ei ole riittävä peruste. Luonto kestää. Se on selvinnyt pahemmastakin. Se, että kokee ettei ole arvokas elämään, ei ole riittävä peruste. Jos olet elossa, sinulla on oikeus pysyä hengissä, kunnes aikasi koittaa. Se, että olet epäonnistunut ihmisenä, voi olla oikea peruste. Hitlerin itsemurha 15 vuotta aiemmin olisi säästänyt maailmaa paljolta pahalta. Harmi vain, että ihmiset, joiden kuolema tuottaisi enemmän hyvää kuin elämä, eivät yleensä halua tehdä itsemurhaa. Ensin pitäisi tietää, onko epäonnistunut ihmisenä aidosti niin pahasti, että kuolemasi hyödyttäisi muitakin kuin sinua. Jos ajatus on jonkun muun ja sinä olet vain sisäistänyt sen, se ei ole riittävä peruste. Jos tilanne aidosti on hirveä, eikä toivoa paremmasta ole, kuolema voi vapauttaa. Me emme kuitenkaan tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Ehkä kaikki alkaa taas alusta?

Elämä on tässä ja nyt. On erikoista, että ihmisen psyyke on rakennettu odottamaan. Kyllä se elämä sitten joskus alkaa. Tällä hetkellä en ole tyytyväinen mihinkään, mutta kunhan jatkan samaa kuin tähänkin asti, elämä kyllä muuttuu paremmaksi. Ei muutu. Ei elämäsi rakkaus ilmesty oven taakse hakemaan sinua hulppeaan kartanoosi, jossa viini virtaa, kunhan vain odotat tarpeeksi kauan. Länsimaissa ihmisillä on ennen kokematon vapaus. Suuri tragedia on, ettei ihmisen psyyke ole valmis tuolle vapaudelle. Jos jokainen valinta voi viedä kohti parempaa tai kaataa kaiken, turvallisinta on olla valitsematta, kunnes tietää varmasti. Silti valitsemattomuuskin on valinta. Eikä koskaan voi tietää varmasti. Pitäisi valita päämäärä, ja suunnata sitä kohti. Tehdä kaikki valintansa sen mukaan, vievätkö valinnat kohti tuota päämäärää ja jonain päivänä sitä huomaa, että on perillä. Se vain vaatii tahdonvoimaa, ei vain nyt vaan vuosien ajan. Ja uskallusta. Muutos on pelottavaa, mutta välttämätöntä. Minun tavoitteeni tällä hetkellä on tulla parantua hyväksikäytöstä täysin. Ja tulla äidiksi. Hyväksi äidiksi. Ehkä minä siinä jossain kohtaa saan selville, mitä haluan elämälläni tehdä. Tai sitten jään bussin alle huomenna. Mutta jos niin käy, ihmiset, joita se koskettaa, luovat sille tarkoituksensa. Joka tapauksessa tiedän, ettei elämäni ole turha. Jos ei muille, niin minulle se on tärkeä.

Muistin lisää


Jäin illalla miettimään tuota kyvyttömyyttä katsoa ihmisiä silmiin. Rosén-terapeutti oli arvellut, että se johtuu siitä, ettei minua olisi lapsena katsottu silmiin. Väärässä oli. Juuri ennen nukahtamista muistin, mistä seurauksena minä itken kauhusta ja mies joutui kertomaan minulle, missä olemme, millaisessa huoneessa. Hän pääsi karmeisiin halpishuonekaluihin asti, ennen kuin rauhoituin. Muistossa mielensärkijä raiskasi minua jalkojenväliin ja vaati, että katsoin häntä koko ajan silmiin. Ilmankos yhdistän ihmisten silmiin katsomisen raiskatuksi tulemiseen. Olen kyllä järjen tasolla tajunnut, ettei kaupan myyjä raiskaa minua, jos katson häntä silmiin, mutta en silti ole kyennyt kuin vilkaisemaan. En myöskään pysty katsomaan miestäni silmiin seksin aikana, pidän silmäni visusti kiinni.

Paska fiilis ja suklaakin on loppu. Pitää pyytää, että mies tuo sitä jahka kotiutuu. Minä vedän peiton korviin ja toivon että huomenna on parempi päivä.

8.11.2011

Minua ei saisi päästää ihmisten ilmoille


Olen tässä kokenut yhä vahvemmin, että minulla ei ole ihmissuhdetaitoja. Tai siis on, jos puhutaan seuraavista:

- Kyky saada raivostunut ihminen rauhoittumaan ilman, että hän ryhtyy väkivaltaiseksi.

- Kyky selittää asia toiselle ihmiselle niin, että hän ymmärtää mitä tarkoitan.

- Kyky luoda kuva itsestäni sosiaalisena, ulospäinsuuntautuneena ihmisenä, joka on hyvää seuraa.

Nämä kyvyt minulla on. Seuraavia minulla ei ole:

- Kyky osoittaa empatiaa.

- Kyky pyytää anteeksi uskottavasti.

- Kyky luoda läheisiä ihmissuhteita, jotka eivät perustu seksiin.

- Kyky luoda aviomieheeni suhde, jossa olisimme myös henkisesti läheisiä.

Ensinnäkin empatia. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä pitää missäkin tilanteessa tehdä. Jos kaveri tulee ja ilmoittaa, että hänen koiransa kuoli, minä vastaan "Ai." ja yritän sitten siirtää keskustelunaiheen muualle, koska minulla ei ole harmainta hajua, mikä olisi oikea tapa toimia. Eli pakoon vaan ja nopeasti. Toinen ääripää on sitten se, jossa kaveri vuodattaa minulle neljä ja puoli tuntia avoliittonsa traumoja, ja minä nyökyttelen ja kuuntelen, mutta myöhemmin käsitän että kaverisuhteessa  ei ole vastavuoroisuutta ollenkaan. Eli osaan osoittaa empatiaa ihmisille, jotka hyväksikäyttävät minua.

Anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska meidän "perheessä" se tarkoitti taistelun häviämistä. Mielensärkijä nautti saadessaan ensin hakata jonkun, ja sitten pakottaa tämän pyytämään anteeksi sitä, että oli suututtanut hänet. Niin kauan kun et pyytänyt anteeksi, sinulla oli edes vähän ylpeyttä jäljellä. En vieläkään osaa pyytää anteeksi ilman, että koen nöyryytyksen uudelleen. Sanon nykyään miehelleni anteeksi, mutta en osaa liittää tuohon sanaan oikeaa tunnetta, ilmeitä tai ääntä. Tuntuu aina, että lepertelen tms. En osaa sanoa anteeksi normaalilla äänelläni. Joskus, kun oikeasti koen rikkoneeni häntä vastaan (esim. tökkäsin häntä vahingossa silmään), pyydän anteeksi sitä, että olen ylipäätään olemassa, joten reaktioni tilanteessa on sen mukainen. Häntä taas reaktioni ärsyttää ja vihastuttaa, koska hän ei todellakaan halua saada minua kokemaan, ettei minulla ole oikeutta olla olemassa.

Osaan kyllä hankkia kavereita. En vain osaa pitää niitä. Kuinka monta kaveria minulla on eskarista? En muista yhdenkään nimeä. Kuinka monta koulusta? Katkaisin välit yläasteella, kun ainoa kaverini alkoi ostella minulle lahjoja, ja koin sen ahdistavana. Kuinka monta opiskelukaveria? Heti, kun emme enää käyneet samoilla kursseilla, lakkasin pitämästä yhteyttä. Minulla on tällä hetkellä kavereita vertaistukiryhmästä, mutta operaatio Vieroitus on käynnissä. Yksi kaveri on harrastuspiireistä, ja häntä kestän, koska hän ei yritäkään ryhtyä minulle läheiseksi kaveriksi. Hänellä on niitä jo. Meidän kaveruutemme perustuu siihen, että hyödytämme toisiamme. Hänellä on jotain, mitä minä tarvitsen, ja minä osaan jotain, mitä hän tarvitsee.

Tästä päästäänkin seuraavaan ongelmaani. Nyt tuo miehen pirulainen yrittää ryhtyä minulle kumppaniksi. Se tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi pystyä tukemaan minua ulkomailla asuessamme ja kaikissa elämäntilanteissa, joita eteen tulee. Tällä hetkellä voin itkeä hänen nähtensä vain pimeässä. En kerro hänelle, mitä ajattelen. En voisi kuvitellakaan, että jos joskus synnytän, hän olisi paikalla, koska en halua hänen tulevan niin lähelle. Haluan miehen, joka pysyy käsivarren mitan päässä minusta. Teen asioita hänen selkänsä takana. Olin hääpäivänä kauhuissani, koska alitajuntani tiesi, että tästä miehestä tulisi läheisempi minulle kuin kenestäkään muusta ennen häntä, enkä minä voisi sille mitään. Aaargh.

En ole tainnut kertoa täällä vielä, mutta minä halveksin ihmisiä. Ihmisiä, jotka näyttävät tunteensa, heikkoutensa ja halunsa avoimesti. Saatanan kusipäät. Turhasta inisijät. Jos joku tulee valittamaan minulle että jalka meni poikki, minun tekisi mieli sanoa, että mitä sinä minulle siitä valitat, kun se on nyt kipsattu ja paranee kun odotat. Niin minä sanon itselleni. Ymmärrän kyllä, että asioiden kertominen ääneen muille tekee tapahtuneen todeksi ja auttaa sen työstämisessä, mutta silti, älä mulle avaudu! Jos joku tulee halailemaan, minä ihmettelen, mikä sitä vaivaa. Näillä ajatuksilla on mielestäni kaksi alkuperää. Ensinnäkin ne ovat osoitus siitä, että olen omaksunut mielensärkijän arvomaailmaa osaksi itseäni. Hänen reaktionsa sormen katkeamiseen oli ärtymys: "Oliko pakko, nyt mun on pakko nousta tästä tekemään sille jotain ennen ku vuodat kuiviin. Miksi sä haluat kiusata mua näin?" Toinen syy on, etten ole kokenut läheisyyttä lapsuudessani. Samoin kuin se, etten katso ihmisiä silmiin, jos vain voin välttää sen, ne ovat osoitus siitä pelosta, että jos päästän jonkun lähelleni, hän huomaa että olen hirveä ihminen. Ihmispaska, kuten eräs pappi totesi riparilla.

Jos oikeasti päästäisin miehen lähelleni, hän huomaisi, että olen heikko ihmisriekale, joka kaipaa rakkautta, mutta ei kestä sitä. Minulla ei saa olla tunteita, enkä minä saa kaivata läheisyyttä. Missään nimessä en saa olla heikko, koska silloin sattuu. Heikkouteen voi kuolla.

Tämä kaikki on nyt pinnalla, kun a) täällä ulkomailla korostuu ihmissuhdetaidottomuuteni, kun ei ole yhteistä kieltä. Kun ei katso ihmisiä silmiin, ei pysty seuraamaan heidän elekieltään kovin hyvin, mistä seuraa ongelmia ajoituksessa. En tiedä, milloin toinen on sanonut sanottavansa ja milloin minun pitäisi sanoa jotain. b) ryhmäterapian viimeinen tapaaminen on tulossa, ja tiedän että siellä minun pitäisi näyttää tunteita, jotta pääsisin ulos sotkusta, jonka olen luonut yrittäessäni epätoivoisesti työntää ihmisiä luotani. Olen valmiiksi kauhuissani. Päätin jo, etten mene, mutta tiedän, että pakko on. Katsotaan, jänistänkö.

7.11.2011


Laitan ylös ennen kuin unohdan. Viime Rosén-terapiakerran jälkeen nousi yöllä (4 päivää hoidon jälkeen) muisto siitä, että päälläni on mies, en voi liikkua ja olen paniikissa. Kun kaiken kukkuraksi muistin, kuinka mielensärkijä imi alahuultani samalla, kun minä purin hampaita täysillä yhteen, ei sitten tarvinnut enää nukkua hetkeen. Yllättävän nopeasti sain kyllä itseni kasaan, vaikka mies ei ollut lähimaillakaan. Valojen päälle laittaminen ja vessassa käyminen riittivät palauttamaan nykyhetkeen ja sain taas unta. Tämä varmaan tarkoittaa sitä, että nyt alkavat nousta tietoisuuteen ne keholliset muistot: Tuntemukset ja vastentahtoinen kiihottuminen. Katsotaan, miten käy.

3.11.2011

Sitä on päästy lehteen

Suomen Kuvalehti piti ostaa ihan vain siksi, että kannessa luki: "Vaikea rikos - Vasta nyt lasten hyväksikäyttöä osataan tutkia." Jutusta löytyi mielenkiintoisia numeroita. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö näkyisi vähentyneen. Noin 2,5 % nyt 18-23 vuotiaista ilmoittaa joutuneensa hyväksikäytetyksi. Vanhemmissa ikäryhmissä luku on suurempi, 3,7-5,1%. Mietin, onko tässä oikeasti kyse siitä, että hyväksikäyttö on vähentynyt, vai siitä, että uhri voi aktiivisesti torjua muistot, kunnes ne aktivoituvat myöhemmällä iällä. No, enivei. Kaikki tilastotieto on loppujen lopuksi puutteellista ja jollain tavalla harhaista. Epäilyt ovat joka tapauksessa lisääntyneet, 1990-luvun aikana ilmoitusten määrä yli kolminkertaistui. Tyypillisimmin tekijä on joku muu kuin oma isä: Vain noin 0,2% (eli kaksi tuhannesta) 15-vuotiaiden tyttöjen hyväksikäyttäjistä oli biologisia isiä. Kirjoituksessa kerrotaan epäilyjen tutkimisen vaikeudesta. Usein ei ole muita todisteita kuin lapsen kertomus. Sen todenpitävyys taas riippuu hirveästi siitä, miten tuo kertomus on saatu. Kuulustelijan tulee varoa johdattelemasta tai laittamasta sanoja lapsen suuhun. Lapsi pyrkii miellyttämään aikuista, ja etenkin jos kuulustelija on oma vanhempi, joka pelkää pahinta, lapsi voi lopulta kertoa aivan mitä tahansa.

1990- ja 1980-luvuilla ajateltiin, että yleisin hyväksikäytön muoto on insesti. Nyt on käynyt ilmi, että asia onkin päinvastoin. Noin puolet hyväksikäyttäjistä on pedofiileja. Toinen puoli on vaikeammin määriteltävissä. 

1.11.2011

Nyt on muutettu ulkomaille

Jatkossa käyn Suomessa vain silloin tällöin. Ryhmäterapian lopputapaamisessa ja sukulaisia ja kavereita moikkailemassa. Ehkä saan noihin reissuihin yhdistettyä Rosén-terapiakäyntejäkin.

Suunnitelmana on, että jatkan opintojani etänä ulkomailta käsin ja mies tekee töitä. Jos saan itseni valmiiksi kevääseen mennessä, voisin alkaa etsiä töitä. Hui.

28.10.2011

Suuri oivallus


Luin kirjan, ja vihdoin ymmärsin, mitä viha on ja miten minun tulee siihen suhtautua. Nyt en enää pelkää vihaani. Kirjan (ärsyttävä) nimi on "Viha - Ymmärrä sen sanoma. Älä tukahduta sitä.", ja se on inhimilliset 40 sivua. Itse asiassa koin ahaa-elämyksen jo ennen sivua 20, ja loput kirjasta oli esimerkkejä. Jos kirjaa ei lähikirjastosta löydy, sen voi ostaa täältä. Idea on, että viha ei ole jotain, mitä pitää tukahduttaa. Se on ihmisen suojamekanismi, joka syntyy aina ajatteluprosessin jälkeen. Mullistava ajatus on, ettei mikään, mitä joku muu tekee, saa sinua vihaiseksi. Vain sinä itse voit saada itsesi suuttumaan. Viha on aina ajatteluprosessin tulos. Jotta vihaansa ymmärtäisi, pitää pysähtyä miettimään, miksi suuttui. Sitten mietitään, mitä tunteita vihan alla on, ja lopuksi, mikä tarve vihan taustalla on.

Esimerkki: Olen vihainen opettajalleni. Hän haluaa, että teen vaikean tehtävän, jota en halua tehdä. Vihan taustalla oleva tunne on epäonnistumisen pelko, ja sen taustalla tarve tulla hyväksytyksi. Kun ymmärsin tämän, viha katosi kuin puhjennut saippuakupla. Kirjassa verrataankin vihaa varoitusvaloon: Kun se syttyy, pitää pysähtyä ja selvittää, miksi se syttyi, ei jättää sitä huomiotta tai piilottaa sitä. Lisää NVC-tekniikasta: KLIK

Tämän oivalluksen perusteella oli sitten hyvä lähteä toiselle Rosén-terapiakerralleni. Edellisen kerran aikana nousseet suuret vihantunteet olivat pelottaneet minua niin paljon, että hain kirjastosta tuon kirjan. Nyt, kun minulla oli työkalu, lähdin toiveikkaana katsomaan, mitä tällä kertaa löytyisi. Keskityimme etureisiini. Niistä irtosi paljon tunteita, jotka jäivät kurkkuun kiristämään. En vielä pystynyt itkemään niitä ulos. Kävi ilmi, että oikea jalkani on raivoissaan laiminlyöjälle, ja vasen on pettynyt mielensärkijään. Lisäksi isovarpaitani rupesi särkemään, niistä löytyi itkua. Päätäni, erityisesti otsaa ja silmäkuoppiani alkoi särkeä kuin ennen migreenikohtausta.

Koska kasvoissani on myös paljon lihasjännitystä, terapeutti ehdotti, että hän koskisi seuraavaksi kasvojani, mutta en ollut siihen valmis. Ehdotin kaulaa. Hän siirtyi kaulasta aika pian niskan puolelle, kun kävi ilmi, että nyt käsiteltiin luottamusta. Luottamus löytyy kuulemma niskasta. Sieltä löytyi ainakin alle 4v. minä, joka oli menossa tappamaan laiminlyöjää. Olin syvästi pettynyt laiminlyöjän toimintaan. Oikeasta korvasta löytyi muisto, jossa laiminlyöjä tukistaa minua ja vetää korvasta. Hän oli täysin tolaltaan ja itki hysteerisesti. Minun läheisyydentarpeeni (=halu päästä syliin) torjuttiin näin väkivaltaisesti, ja tulkitsin sen niin, etten ansaitse hellyyttä tai lohtua. Kestin nousseet tunteet hyvin kiinnittymällä paikkaan (=muistutin itseäni, että olen kaupungissa x, kadulla z vuonna 2011) ja tutkimalla vihani alla olleita tunteita ja tuntemuksia.

Katsotaan, mitkä jälkivaikutukset tällä kerralla ovat. Toissapäivänä, kun kävelin pidemmän matkan (n. 1 km) ja tarkoituksella annoin lantioni heilua, koin "jälkijäristyksiä". Jalkani alkoivat täristä, kuin palelisin kovasti. No, sitten piti antaa niitten täristä. Tajusin, että tämä johtui nyt siitä, että olin antanut lantioni olla rentona. Jännitys poistui lihasten tärinänä. Rosén-terapeutti kehui nyt toisella käynnillä, että tärinä on hyvä asia. Kai olen jo alkanut ymmärtää kehoani, kun koin horkassa tärisemisen vain vähän kiusallisena, enkä mennyt paniikkiin: "Jos joku näkee!"

26.10.2011

Uutinen: ihminenkin näyttelee kuollutta hätätilanteessa


Lähde: Helsingin Sanomat

Kun jänis jää pedon kynsiin, se yrittää viimeisenä keinonaan teeskennellä kuollutta. Moni muukin eläinlaji yrittää viime hetkillä samaa.

Ainakin osa ihmisistä toimii hengenvaarallisissa tilanteissa samoin, kertoo Rio de Janeiron yliopiston tutkimus.

Tutkijat kävivät läpi 33 traumapotilaan tapaukset. Kuolleen esittäminen ja täydellinen liikuntakyvyttömyys tuli ilmi potilaiden kertomuksista.

Tutkijoiden mukaan tiedosta on hyötyä ainakin raiskausoikeudenkäynneissä. Uhri voi kokea häpeää, jos hän on ollut lamaantunut tilanteessa eikä ole vastustanut raiskaajaa.

Tutkimuksesta uutisoi Britannian psykologiyhdistys.

23.10.2011

Negatiivisen ajattelun taito


Katsoin juuri FST5:ltä loistavan leffan: Kunsten å tenke negativt, Norja 2006. Leffa kertoo pyörätuoliin joutuneesta miehestä, tämän vaimosta ja terapiaryhmästä, jonka vetäjä yrittää vakuuttaa miehen positiivisen ajattelun voimasta. Sitten käykin vähän eri tavalla kuin vetäjä ajatteli, tunteet ottavat vallan. En ole hetkeen nauranut niin paljon, kuin tuota leffaa katsoessa. (Minusta) leffan sanoma oli, ettei elämässä pääse eteenpäin, ennen kuin on ottanut tunteensa vastaan, ne negatiivisetkin. Jos se vaatii olohuoneen tuhoamista, siitä vaan. Jos se vaatii venäläisen ruletin pelaamista, siitä vaan. Jos se vaatii syrjähyppyä, siitä vaan. Kunhan ei vain pidä tunteitaan sullottuna sisäänsä, kunnes ne saavuttavat kriittisen massan ja räjähtävät kaikkien silmille. Elokuvan katsominen oli todellinen katharsis, vapauttava kokemus. Suosittelen kaikille, jos tähän leffaan jossain törmäätte. Mietin, pitäisikö ruveta listaamaan tänne myös elokuvia, jotka käsittelevät seksuaalista hyväksikäyttöä tai traumoista selviytymistä. Onhan noita jo jokunen kertynyt:

Black Snake Moan: Nainen, joka ei kestä, jos miehet eivät käytä häntä hyväkseen.

Katuvarpuset: Joukko poikia joutuu kasvatuslaitokseen, jossa heitä käytetään seksuaalisesti hyväksi

Piano: Minusta tämä kertoi naisesta, jota oli lapsena käytetty hyväksi, ja joka siksi lakkasi puhumasta. Puhumattomuuden syytä ei kyllä missään vaiheessa kerrottu, mutta tämä oli minun tulkintani.

Virgin Suicides: Kertomus siitä, kuinka perheen tyttäret tappavat itsensä. Miksi, jää katsojan tulkittavaksi.

Gothika: Kauhuleffa, joten ei ehkä sovi kaikille. Nainen yrittää selvittää, miksi hän on joutunut hullujenhuoneelle.

Precious: Nuori tyttö yrittää selvitä koulusta, perheestään ja raskaudesta. Lapsen isän varmaan arvaa jo siitä, että mainitsen leffan.

Miehet, jotka vihaavat naisia, Tyttö, joka leikki tulella ja Pilvilinna, joka romahti: Trilogia, jossa käsitellään miehiä, jotka nauttivat seksuaalisesta väkivallasta.

Sisarelleni: 12-vuotias, ylipainoinen tyttö ja seksikäs isosisko. Yllättävä loppu.

Sitten on elokuvia, jotka minulle ovat olleet voimaannuttavia kokemuksia:

Lady Chatterley: Nainen löytää seksuaalisuutensa.

Frida: Henkilökuva naistaiteilijasta.

Priscilla, aavikon kuningatar: Transseksuaaleja ja glamouria.

Sexo por compasión: Mies ei kestä vaimonsa avuliaisuutta kanssaihmisiään kohtaan ja jättää tämän. Vaimon ratkaisu ongelmaan on aika erikoinen...

Thelma & Louise: Kaksi naista ampuvat raiskaajan ja lähtevät pakomatkalle. Edustaa raiskaus ja kosto -genreä, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen kuin aloin tehdä tätä listaa. Muita saman genren elokuvia on listattu täällä.

Enemmänkin on, mutta kun en muista näkemieni leffojen nimiä...

Näitä en ole nähnyt, mutta kertovat insestistä: Priest, Flowers in the Attic, Juhlat, Isku sydämeen. Listaa saa täydentää.

Insestisiä suhteita on yllättävän monessa leffassa, kuten täällä on osoitettu.

Oikeesti!


Nyt kun on pysytty aiheessa, siis Oikeesti!, jo monta postausta, ajattelin että voisi välillä valittaa. Luulin, että niinku-sanan viljely joka välissä olisi niinku jo niinku ärsyttävintä niinku tiätsä voi olla, Oikeesti!, muttä näemmä olin väärässä. Kuuntelin tässä yhtenä päivänä bussissa, kun yksi tyttö kertoi poikaystävänsä uusimmista seikkailuista, Oikeesti! Ensinnäkin hän oli yrittänyt, niinku Oikeesti! yrittäny, jättää sen poikaystävänsä. Poikapa oli ruvennut itkemään(!), Oikeesti! Siis parku ihan. Oikeesti! Ja vielä kertonu, et tää tyttö on parasta (Oikeesti!), mitä hänen nuoruutensa aikana hänelle on tapahtunu. Siis Oikeesti! sano noin! Nyt tyttöparan koko maailmankuva (Oikeesti!) oli mennyt muuttumaan ihan kokonaan (Oikeesti!). Ku ei hän ollu tajunnu olleensa sille pojalle niin tärkee! Siis Oikeesti! ei ollu tajunnu.(*

Tämän nyt kuittasin ihan teinien puhetapana. Nehän nyt vittu puhuu mitä vittu sylki vittu suuhun tuo, vittu. Mutta sitten huomasin, että sitähän hokee näemmä kaikki, Oikeesti! Stand up -koomikko heitti Oikeesti! sitä joka väliin, Oikeesti! Eikä se ollut edes vitsin pointti, Oikeesti!

 Missä vaiheessa, siis Oikeesti! suomalaiset ovat ruvenneet valehtelemaan ihan sikana? Oikeesti! Niin, että pitää joka lauseen väliin ja mielellään sinne keskellekkin heittää se Oikeesti!, että varmasti käy nyt ilmi, että nyt tämän lyhyen hetken ajan minä en yritä kusettaa, Oikeesti!, vaan yritän tässä ihan asiaa puhua. Oikeesti! Kumpi kuulostaa aidommalta:

- Kato, valo muuttu punaseks.

- Kato, valo muuttu punaseks. Oikeesti! Kato ny! Oikeesti muuttu! En valehtele, oikeesti muuttu!

 Lisäksi kun sitä sanaa pitää vielä korostaa. Ei riitä, että sanoo oikeesti, vaan pitää sanoa oikeesti!, huutomerkillä. Painotetaan sitä oikein. OI-keeees-ti! Pahimmillaan siihen kuuluu juuri oikeanlainen kädenheilautus, pään kallistus ja kielellä naksautus. Ehkä jopa niskojen nakkelu. Siis Oikeesti! Joskus sanaa käytetään korvaamaan sanoja "Musta se oli tosi vaikuttavaa, ja haluan, että sä ymmärrät sen", mikä on Oikeesti! tosi pitkästi sanottu (mikään ihme, ettei ihmiset jaksa semmosta sanoa tänä tekstareiden luvattuna aikana). Mutta jos ei jatkuvasti liioittele jokaisesta hampaittenpesustaan ja vessakäynnistään elämää suurempaa draamaa, niin ei sitä sitten tarvitse hokea Oikeesti!, kun on kerrankin sattunut elämässä jotain kohahduttavaa. Jos sovitaan ihmiset, että uskotaan toisiamme ihan ilman hokemistakin, oikeesti?

*) Elämä kyynistää. Teki mieli mennä kertomaan sille tytölle, että noin ne miehet sanoo, kun ne haluaa sun pöksyihis. Katoppa, mitä tapahtuu, jos sanot sille, ettet anna ku avioliitossa vasta. Vieläkö oot ihaninta, mitä sille on elämänsä aikana tapahtunu... Mutta eiköhän se sille selviä muutenkin ilman että joku vanha homeinen akka tulee bussissa neuvomaan... :D

20.10.2011

Apua, insestiä!


 Olen miettinyt tässä sitä, miksi insestin uhrien on niin vaikea saada apua. Olen joitain syitä keksinyt:

- Asia on liian kauhea, jotta edes kaikki ammattilaiset voisivat ottaa sitä vastaan. Auttamisen sijaan he menevät shokkiin.

- Uhrien oireilu on niin epämääräistä, että siitä on vaikea sanoa mistä se varmasti johtuu: heikko itsetunto, lihasjännitteet kehossa, huono ryhti, ei katso silmiin, masentuneisuus, unettomuus/ongelmat unirytmissä, erilaiset kivut, syömishäiriöt jne.

- Jumiutuneet käsitykset: henkinen tuska ei voi aiheuttaa fyysisiä oireita. Psykoterapiaan ei hakeudu kuin hullut (ja minähän en ole hullu!).

- Raha. Ensin jonotat puhelimessa monena päivänä sen tietyn lyhyen puhelinajan hetken, että saisit ajan. Kun saat ajan, se on joskus viikkojen päästä henkilöstöpulan vuoksi. Kun pääset vastaanotolle, kiireinen lääkäri ei ehdi paneutua asiaasi ja pahimmillaan lukee jonkun toisen papereita. Jos saat lähetteen psykiatrille, saat ajan vasta viikkojen päähän lääkäripulan takia. Kun vihdoin pääset puhumaan jollekulle, joka ottaa sinut vakavasti, selviää että sinun pitää hakea Kelan tukea päästäksesi terapiaan. Vaikka sinulla olisi millainen pino lääkärinlausuntoja, jotka vakuuttavat sinun hyötyvän terapiasta, se ei välttämättä takaa että saat Kelalta mitään, tai jos saatkin, ei alueella välttämättä ole yhtään pätevää psykoterapeuttia, joka ehtisi ottaa sinut potilaakseen. Ei ole mikään ihme jos tuntuu että helpointa on vetää nappia naamaan (ja ranteet auki).

Raiskausten uhreille on jo saatu aikaan ohjeet, miten toimia, ja kanavat joista lähteä apua hakemaan. Silti hekin jäävät niin hirveän yksin, elleivät itse aktiivisesti hae apua: Järjestä itseään lääkäriin (ennen kuin menevät suihkuun), kutsu itselleen tukihenkilöä, ota puhelinta käteen ja soita auttavaan puhelimeen jne. jne. Kerro olevasi insestin uhri, ja kaikki vain pysähtyy.

Mitä minä olisin aikoinaan halunnut:   (Hyväksikäyttäjäni oli siis isäni.)

- Joku olisi vienyt minut niin helvetin kauas siitä miehestä kuin vaan ikinä. Tarvitsin varmuutta, ettei se enää pääse minuun käsiksi, ennen kuin pystyin mitenkään aloittamaan traumojeni käsittelyä.(*

- Olisin päässyt terapiaan käsittelemään asioita heti, eikä vuosia myöhemmin.

- Äitini olisi pitänyt mennä terapiaan. Ja ottaa avioero. Ja hakea yksinhuoltajuutta.

- Sisarusteni olisi myös pitänyt päästä terapiaan.

Vaikka olisi äärimmäisen ihanaa, että insestin voisi parantaa pillereillä, sellaisia ei ole. Asia pitää käydä omassa päässä läpi: kaikki häpeän, syyllisyyden ja itseinhon tunteet pitää kohdata ja käsitellä, ennen kuin voi sanoa parantuneensa.

Itse tarvitsin keskusteluterapian lisäksi masennus- ja ahdistuslääkitystä, sekä unilääkkeitä. Minusta lääkityksen tarve olisi ollut paljon vähäisempi, jos olisin päässyt hoitoon aikaisemmin. Ainakaan masennus ei olisi ehtinyt kroonistumaan. Pitkäaikaisen psykoterapian (=3v.) lisäksi apua on ollut puolison tuesta, ryhmäterapiasta, hieronnasta ja uusimpana Rosén-terapiasta. Jotkut löytävät apua musiikki-, draama- tai hypnoositerapiasta; potkunyrkkeilystä, maratonjuoksusta, kirjoittamisesta, maalaamisesta, muiden auttamisesta...

PAHINTA, MITÄ VOI TEHDÄ, ON ESITTÄÄ, ETTEI MITÄÄN TAPAHTUNUT! (Tästä ei puhuta. Otat nyt vaan itteäs niskasta kiinni. Ei se ihminen semmoseen kykene. Ei se laps tiedä, mistä se puhuu. On näistä ennenkin ilman mitään terapioita selvitty. Likapyykit pestään kotona. Ei semmosta tapahdu ku köyhien/narkkarien/lastenhakkaajien/muiden perheissä.)

Parasta, mitä voi tehdä, on uskoa lasta, jos hän kertoo hyväksikäytöstä. Jos vielä osoittaa, ettei tapahtunut ollut mitenkään hänen syynsä, ollaan jo voiton puolella. Ulkopuolista apua saa. Soita kriisipuhelimiin (Paikalliset kriisikeskukset, Delfins ry., Tukinainen, Pelastakaa lapset ry., MLL...), terveyskeskukseen, poliisille, vaikka yleiseen hätänumeroon, kunhan ilmoitat tilanteesta jonnekin. Viranomainen on aina omaista parempi sikäli, että hänellä on virkansa puolesta velvollisuus tehdä asialle jotain. Jos epäilee, että jokin on pielessä, kannattaa muistaa, että lastensuojeluilmoituksen saa tehdä kuka tahansa täysin nimettömänä.

*)Tämä etäisyyden saaminen itsensä ja hyväksikäyttäjän väliin selittää minusta sen, että lapset alkavat kertoa insestistä oltuaan pois kotoaan jonkin aikaa, esimerkiksi huostaanoton aikana tai sukulaisten luona. Ensin pois hengenvaarasta, sitten vasta mietitään mitä tapahtui.

Toivottavasti tästä minun jälkiviisaudestani on apua jollekin, joka shokissa iskee hakukoneeseen jotain epämääräistä.

Miten estetään raiskaukset?

Löysin tämmöisen parodian naisille tarkoitetuista ohjeista, joita on netti pullollaan. Tässäkin on vielä vikaa. 1. Raiskaus ei ole seksiä, se on väkivaltaa. 2. Useimmiten raiskaus tapahtuu kotona ja raiskaaja on naiselle ennestään tuttu. Alkuperäinen ohje 8 on aika huvittava: Kanna pilliä kaulassasi, niin voit viheltää apua jos joku hyökkää kimppuusi. Paljon hyödyttää. Ensinnäkin, kuka muistaa raiskaustilanteessa, että oli joku pilli olemassa, saati saa sen huulilleen ja vielä puhallettuakin siihen. Minulla ainakin henki salpautui niin, että hyvä jos muisti hengittää. Selvästikään huutaminen ei ole naisellista, joten sitä ei tule harrastaa missään olosuhteissa. Lisäksi se pilliin viheltely auttaakin siellä omakotitalon makuuhuoneen nurkassa.

Olen miettinyt, miten saisi itsensä ehdollistettua siihen, että jos joku käy päälle, rupeaa kirkumaan ja juoksisi pakoon. Pitäisi kai ilmoittautua kurssille, joku mies kävelisi kohti ja pitäisi aina kirkaista. Niin monta kertaa otettaisiin uusiksi, kunnes ääntä lähtee. Sitten laajennetaan harjoitusta eri ympäristöihin. Jos minä koen oloni uhatuksi, yritän tekeytyä näkymättömäksi ja jähmetyn liikkumattomaksi. Molemmat ovat raiskaajan kannalta edullisia ominaisuuksia. Lapsena sai kirkua ihan rauhassa silloin kun huvitti. Jos aikuisena yrittää ruveta harjoittelemaan kirkumista, ihan vain vaikka siksi että haluaa tietää vieläkö ääntä löytyy, heti ollaan kysymässä että mikä on vikana... Juoksemista sen sijaan saa harjoitella ihan rauhassa, kunhan ei tee sitä pimeällä puskien lähettyvillä tai yksin, koska silloinhan houkuttelee raiskaajaa iskemään. ;)

18.10.2011

Vielä lisää kehollisuudesta


Olen löytänyt tuntoaistini. Nyt en kestä yhtään, jos joku vaate tuntuu ikävältä iholla. Nyt olen aivan ihastunut kalliisiin, ihanantuntuisiin materiaaleihin. Ostan kirpputorit tyhjiksi silkistä, alpakanvillasta ja bambusta. Onneksi on ihmisiä, jotka ostavat kalliita vaatteita ja sitten kyllästyvät niihin. Saanpahan tyydytettyä tarvettani tehdä maailmasta edes vähän pehmeämpi, ilman että joudun köyhäintaloon.

17.10.2011

Kehoni puhuu minulle


En tiedä, mistä tämä johtuu: Rosen-terapiasta, siitä että sairauslomalla on ollut aikaa tutkia kehonsa tuntemuksia vai siitä että mies on toisessa maassa,  mutta vauvakuume on pistänyt ison vaihteen silmään. (Pitkäaikaisemmat lukijat voivat muistaa, että biologinen kelloni rupesi hälyttämään vuonna 2008) Kävin kaverilla lapsenvahtina, enkä saanut seuraavana yönä nukuttua kun koko kehoa särki halu saada lapsi. Olen nyt lukenut paljon "luonnollisesta" synnyttämisestä, eli synnytyksestä, johon puututaan lääketieteellisesti mahdollisimman vähän. Ehkä kaikesta kokemastani kivusta on jotain hyötyäkin: tiedän kehoni selviävän siitä. Olen vain huolissani siitä, saanko synnyttää ilman, että joku on koko ajan tunkemassa käsiään sisääni tai työntämässä minua makuulle. Olen kyllästynyt kokemaan kipua voimattomana, ilman että saan vaikuttaa mitenkään siihen, mitä tapahtuu. Ennemmin synnytän katuojassa kuin "perinteisellä" synnytyspöydällä jalat ylhäällä. Kuvaukset, kuinka naiset uppoutuvat synnyttäessään niin syvälle kehonsa tuntemuksiin, etteivät havaitse ulkoista maailmaa, kuulostavat siltä, etten halua jäädä tuota kokemusta paitsi lääkkeiden vuoksi. Toisekseen tuo kokemus tuntuu hyvin tutulta. En tiedä miksi, mutta olen loistava irtautumaan kehostani. :D Nyt olen vähitellen oppinut myös toimimaan sen kanssa. Kehonsa kanssa voi keskustella!

Tänään kauppareissulla tapahtui ihmeellinen asia. Opin kävelemään! Siis oikein. Tökin taas menemään ja yritin keskittyä saadakseni toisen varpaani osoittamaan suoraan eteenpäin. Harmittelin, kun homma oli niin hankalaa kun lantioni ei keinunut luonnollisesti. Ääni sisälläni kysyi, saako lantion päästää keinumaan. Annoin luvan, ja hetken aikaa kuljin aivan vapautuneesti. Aloin itkeä onnesta. Tajusin, että lihakset jotka eivät hieronnallakaan aukea, ovat niin hirveän jumissa, koska niiden pitää jatkuvasti estää lantioni luonnollinen liike kävellessäni. Hyvin pian pelko jumitti taas lantioni (jos joku vaikka näkee!!), mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa... Kotiin palatessa tajusin, ettei minun kroppaani (naisen kehoa?) ole tarkoitettu kantamaan painavia taakkoja kehon sivulla. Jos lantio keinuu kävellessä, se keinuu vielä voimakkaammin jos kantaa jotain painavaa. Kauppakassien kanto kehon sivuilla onnistuu vain, jos kävelen kuin mies. Pitää alkaa käyttää reppua kauppareissuilla.

13.10.2011

Uutta keinoa käyttöön


Kun hierojalla kävi ilmi, että tietyt jumit kehossani eivät hieromalla tai venyttelyllä aukea, piti keksiä jotain muuta. Kaveri kehui Rosen-terapeuttiaan, ja lopulta uskalsin kokeilla. Aluksi terapeutti kyseli vähän taustatietoja ja kertoi Rosen-terapiasta. Sitten hän laittoi minut seisomaan eteensä ja kertoi, mitä näki: kehoni halusi paeta paikalta. Hän korjasi asentoani rentoutuneemmaksi ja läsnäolevammaksi, mutta pääni kääntyi aina huomaamattani kohti ovea. Seuraavaksi otin vaatteita pois niin paljon kuin halusin. Jätin rintaliivit, alkkarit ja säärystimet. Kävin sitten hoitopöydälle makaamaan. Päälleni levitettiin peitto, kuten hierojalla. Kun kerroin jumeista lantion alueella ja jaloissa, aloitettiin niistä. Olen aina ajatellut, että Rosen-terapia on joku uskomushoito, josta ei saa apua jollei ole aivopessyt itseään uskomaan siihen. Olin kuitenkin hyvin väärässä. Hyväksyvällä kosketuksella on suuri vaikutus. Terapeutti koski minua jalkoihin, mutta pian kävi selväksi, että jos hän haluaa pitää kätensä, minua ei saa koskea kuin polvien alapuolelle. Lantiossani heräsi suuri viha. Toinen järkyttävä liike syntyi, kun hän otti polvistani kevyesti kiinni ja avasi jalkojani hieman. Koin heti flash-backin raiskaustilanteesta. Kaikki oli kuitenkin hyvin kestettävissä, sillä tiesin että saan milloin tahansa sanoa että "irti", ja kosketus loppuu. Terapeutti myös muistutti jatkuvasti, että minä kykenen liikkumaan. Tämä oli suuri ero hierontaan verrattuna. Siinähän on tavoite rentouttaa lihakset jotta hieroja saa niitä runnoa. Tässä taasen minua kehotettiin vastustamaan liikettä ja vaikka potkimaan välillä, jos siltä tuntuu.

Sitten siirryttiin yläkehoon. Annoin luvan koskea päälakeeni, ja terapeutti alkoi silittää päätäni. Itketti. Sitten kokeiltiin miltä tuntuu koskea hartioihin ja olkavarsiin. Oikeasta olkapäästä löytyi muisto, jossa laiminlyöjä huutaa minulle, kun en suostu pukemaan ulkovaatteita, mummo huutaa laiminlyöjälle minulle huutamisesta ja ukki huutaa molemmille lapsen säikyttämisestä. Terppa kiinnitti minut nykyhetkeen. Sitten terapeutti piirsi kehoni rajat hoitopöytään, mikä laukaisi taas lantiossa suuren vihan, kun hänen kätensä kulkivat kylkiäni pitkin sen yli. Tutkimme vihaa sillä, että hän piti käsiään lantioni sivuilla, kunnes en enää kestänyt ja käskin häntä irroittamaan. Lopuksi sain makoilla, kunnes tuntui siltä että haluan nousta. Puin, ja sitten taas juteltiin. Lantiosta noussut viha vaikutti yhä, mutta kun lähdin, tuntui kuin kehoni olisi laulanut. Se halusi takaisin hoitopöydälle. Pitää nyt kuitenkin vähän maistella vaikutuksia pidemmällä aikavälillä, ennen kuin varaan uuden ajan. Vaikutti kyllä ihan hyödylliseltä ja tuntuu että nyt on oikea hetki tälle.

Lisää Rosen-menetelmästä: http://www.rosenterapia.com/

Ps. Tähän se johtaa, kun ei lapsena saa kokea hyväksyvää kosketusta, siitä maksaa aikuisena sen 40€/tunti.

11.10.2011

Yrttinen jalkakylpy


Nyt kun muuttaa toiseen maahan, ei voi raahata mukanaan keittiön kaappien sisältöä. Koska olen teeaddikti, minulla on useampaakin yrttiteetä tuolla. Tajusin myyneeni loput eteeriset öljyni kirppiksellä, mutta teki mieli tehdä itselleen rentouttava jalkakylpy. Tein siis jalkakylvyn leikkaamalla pari kamomillaa sisältävää teepussia auki ja kaatamalla sisällön ihanan kuumaan vadilliseen vettä. Helppoa ja nopeaa! Jos haluaa välttyä roskaisilta jaloilta, voi käyttää teepusseja sellaisenaan. Kätevää. :)

9.10.2011

Pakkaamista ja lasten vahtimista


Huomenna tulee auto pihaan, jonne pitää tunkea kaikki, mikä pitää vielä saada ulkomaille ja mitä en voi itse viedä kun lähden. Onneksi ei muuteta kuin Euroopan sisällä, niin pystyy vielä auton kyydissä lähettämään tavaraa. Itse en kyllä ymmärrä niitä, jotka jaksavat noin pitkiä matkoja ajella, kun itsellä menee hermo jo kolmen tunnin autoreissulla. Onneksi ihmiset ovat erilaisia. Pakkaamiseen liittyy yksi ei niin miellyttävä episodi... Pyysin laiminlyöjältä että saisin heiltä lainaan jättimäisen kassin, jonka he aikoinaan ostivat Lapinmatkaa varten. Laiminlyöjän piti tuoda se eilen. Hän unohti, joten sovittiin että siskoni tuo sen samalla kun hakee ruokapöydän meiltä itselleen. Kun siskoni ilmestyi ovelle, hän toi mukanaan myös mielensärkijän. Kannoin äkkiä ruokaryhmän tuohon oven toiselle puolelle, ettei se kusipää ainakaan tulisi kynnyksen yli. Onneksi tuo tajusi pysyä auton luona. En mennyt autolle lainkaan, vaikka mielensärkijä huuteli minua valitsemaan laatikoita sieltä. Otin siskoltani ison kassin ja sanoin että tuo minulle kaksi isointa pahvilaatikkoa. Jälkeenpäin olin rikki, piti soittaa kaverille että sai purettua. Mutta selvisin jo ilman rauhoittavia, jee!

Loppupäiväksi lähdin kaverille teelle ja lapsia kaitsemaan. Kaksosten yksinhuoltajuus on aikamoista hulinaa. Sain pariin otteeseen viedä lapsia jäähylle, kun raivokohtaus iski, mutta hyvin selvittiin. Hyvää harjoittelua tämä sitä omaa äitiyttä varten (Vaikka eihän sitä tiedä, ehkä olenkin hedelmätön? Tai ehkä mies on?). Menen taas aamusta sinne auttamaan, kun aamut ovat kuulemma nyt olleet kauheaa tappelua toisen lapsen kanssa. Minulla ei nyt kummempaa tekemistä ole, joten tuommoinen molempia palveleva "vapaaehtoistyö" tulee hyvään saumaan. :)