26.1.2011

Alitajuntani on idiootti


En saa nukkua nyt, koska olen tehnyt koululäksyni, ja jos en nyt nuku, joko nukun pommiin tai olen huomenna niin väsynyt, että saan opettajani ärsyyntymään. Jos nukkuisin nyt, heräisin aamulla pirteänä kouluun, ja opettaja pitäisi minusta, mikä saisi laiminlyöjän vihaamaan minua. Ilmeisesti joskus lapsuudessani laiminlyöjä on tullut mustasukkaiseksi jollekin naiselle siitä, että olen luonut hänen kanssaan tiiviin suhteen, mistä olen sitten joutunut kärsimään. Yritä nyt sitten vakuuttaa alitajunta siitä, että ei ole mitään järkeä suututtaa opettajaansa, se ei paranna välejäni laiminlyöjään.

18.1.2011

Vauhko eläin bloggaa


Taas näin. Menen nukkumaan illalla, herään klo 1, valvon kolmeen tai sen yli, herään aamulla väsyneempänä kuin nukkumaan mennessäni. Piru vie. Pään sisällys ei vieläkään kerro, mikä nyt OIKEASTI on. Pieniä murusia heltiää välillä, mutta ei mitään niin isoa, että sen ratkaiseminen muuttaisi jotain. "Nukkuessani" olen vain hirveän ahdistunut. En tiedä, olenko unessa vai hereillä, koska minusta tuntuu koko ajan, että makaa hereillä ja mielipuolisena vilkuilen ympärilleni aivan kuin seinät kaatuisivat päälle jos en tuijota niitä kaikkia yhtä aikaa. Olen kuin vauhko eläin. Päivisin koulu pitää kiireisenä ja hereillä. Viikonloppuisin en pysy hereillä vaan nukun koko ajan. Mitä hittoa tässä voi ihminen tehdä? Tämä ei ole kivaa, pistäkää se loppumaan!

Öinen ahdistus on hirveän kokonaisvaltaista. Se saattaa perustella itsensä jollain ihan pienellä jutulla, kuten sillä että odotan kirjettä. Koko ajan pitää ajatella, että "kirjekirjekirjehaenkopostistaonkosemyöhässä, kirjekirjekirjeapuaolenkounohtanutjotain? ei, ajattelekirjettäkirjekirjekirjepostimitäjoskirjekirje..." ja pelätä, että jos ei pyöritä ajatuksiaan kuin tornaadona sen yhden asian kimpussa, kuolee tai tulee maailmanloppu tai räjähdän tai jotain muuta yhtä kamalaa. Tänään mokasin koulussa kun menin sekaisin luokissa ja siten myös tavaroissa, joille minun piti tehdä äärimmäisen yksinkertainen juttu eli kirjoittaa niihin koulun nimi. Tuli merkattua sitten väärät tavarat, ja tästähän on sitten äärimmäisen helppoa ahdistua. Heräsin yhdeltä, ajattelin tätä mokaani ja tajusin heti luovuttaa. Tätä taistelua en tulisi voittamaan, en osaa kampata tätä ahdistusta. Yritin ensin venytellä sängyn laidalla, mutta totesin senkin turhaksi ja tulin olohuoneeseen ravaamaan ympyrää. Jos sentään avokki saisi nukkua. Nyt olen sitten kahden tunnin ajan odottanut, että väsyisin niin paljon, ettei ahdistuksella ole enää väliä, ja nukahtaisin siitä huolimatta.

Aamulla pitää lähteä kouluun, jossa pitäisi oppia jotain, jotain muuta kuin uusia tapoja epäonnistua. Sillä epäonnistumista voi sitten hieroa koko yön naamaansa kuin suolaa haavoihin, niin ei sitten taas varmastikaan nukuta. Helvetti.

Miksi yö on niin eri asia kuin päivä? Päivällä tunnen iloa korviksistani, heluttelen päätäni ihan vain siksi että tuntisin niiden heiluvan iloisesti. Yöllä haluan repiä ne korvistani NYT, NYT HETI, ennen kuin ne muuttuvat hapoksi ja tappavat minut, ennen kuin isi huomaa että minulla on korvikset, ei, isi ei saa huomata, pitää olla kiltti tai isisuuttuu, jos isisuuttuu, helvetti on irti ja tulee selkään... "Isisuuttuu" kaikuu korvissani omalla pienen lapsen äänelläni. Se puhuu niin nopeasti, että sanat sulavat yhteen, muodostavat oman sanansa, joka kertoo enemmän kuin sanat erikseen. Yhdyssana muodostuu, kun kahta sanaa aletaan vakiintuneesti käyttää peräikkäin kuvaamaan jotain suurempaa kuin sanat erikseen. "Isisuuttuu" on vakiintunut termi, sillä se soi päässäni jo kolmatta vuosikymmentä. Milloin tämä loppuu? Milloin voin lakata pelkäämästä herättäväni nukkuvan karhun ja saavani taas selkääni? Milloin isin suuttuminen ei enää olisi maailman kauhistuttavin ajatus? Milloin saisin taas nukuttua yöni putkeen?

15.1.2011

"The War is Over!"

(Juno Reactor: Mona Lisa Overdrive V2)
Viime yönä tuli outo päähänpisto katsoa Matrix 2:nen. Halusin nähdä läpinäkyviksi muuttuvat veljekset ja sen moottoritietakaa-ajon uudelleen. No leffahan loppuu kesken, joten piti katsoa kolmonen siihen perään. Minä kun en kuulu niihin, joiden mielestä vain ykkönen on oikea Matrix, loput rahan tuhlausta. Minusta ne kaikki ovat tosi hyviä leffoja. Vaikka ykkönen onkin paras, ja kolmosessa moni juttu ottaa päähän. Enivei, nyt eksytään aiheesta. Kun leffan lopuksi se nuori kloppi juoksee ja huutaa sodan olevan ohi, aloin itkeä onnesta. Ja itkin ja itkin ja itkin ja itkin ainakin 10 minuuttia. Tajusin, että minä olin voittanut oman sotani. Olin selvinnyt hengissä. Olin varmaan enemmän elossa kuin ...ikinä? Oli ihan voittajafiilis. Tuntui, että minä selviän mistä vaan, kun selvisin siitä kaikesta. Olen päihittänyt sisäiset demonini, nyt voi elämä alkaa.

Tänään sitten taas on elämä vaikuttanut siltä ihan itseltään. Koulutehtävät pölyttyvät pöydällä, kun pitäisi laskea kustannusarviota, eikä se kiinnosta pätkääkään. Tarvitsemiani pultteja on saanut kaupan hyllyltä viimeksi 50v. sitten, nykyään ne pitää teettää jos niitä välttämättä haluaa. Tässä tuppukylässä ei ole kultaseppää, joka voisi pienentää vihkisormukseni. Unohdin ostaa puuroaineet kaupasta. Illalla hampaita pestessä muistin, että minullahan oli tänään lääkäri. Voi perse.

Mutta! Kukaan ei uhannut tappaa minua tänään. Kukaan ei huutanut minulle raivoissaan. Minun ei tarvinnut pelätä. Sain ihan rauhassa hangata tummuneita koruja puhtaaksi (ne molemmat) ja öö... mitä minä tein tänään? Johonkin se päivä meni.

Ja jee, uudet korvikseni saapuivat postissa. Siis yhdet niistä. Olen nyt jo kahden helmikorvakoruparin omistaja (juhliin), nyt tuli yhdet kokonaan metalliset (arkeen talvella) ja pussillinen korvakorukoukkuja, että saan tehdä itse lisää (halpaa, vaihtelua). Niin, ja postissa odottavat kahdet kiviset korvikset (arkeen kesällä) ja odottelen tilausvahvistusta yksistä titaanisista... (jos iskee kosketusallergia) Kohta pitää askarrella oma korupuu korviksille, että ne pysyvät tallessa. Itse asiassa, jos tilailen niitä tähän tahtiin, pitää varata korviksille oma vaatekomero ja ilmoittautua leipäjonoon. Nyt voisi hillitä. Vaikka haluaisin vielä yhdet meripihkakorvikset...

11.1.2011

Huonompi kausi, taas


Tein viime yönä periaatepäätöksen olla enää menemättä tällä viikolla kouluun. Teen kotona tehtävät, joita muuten koulussa tehtäisiin, niin voin nukkua silloin kun siltä tuntuu. Nyt on näemmä noussut pintaan kaikenlaisia tunteita isää kohtaan. Siis sellaista isää, jollaista olisin toivonut. Näen unia, joissa teen jonkun miehen kanssa kaikkea, mitä ihmiset ovat minulle kertoneet isänsä kanssa tekevänsä. Suren sitä, mitä minulla ei ole ollut. Samaan aikaan kaipaan tuota kuvitteellista isää. Minulla on ikävä ihmistä, jota ei ole olemassa.

Lisäksi pintaan on noussut kaikenlaisia hyväksikäytetyltä "kiellettyjä" tunteita. Olen käynyt tässä läpi lähes koko tunteiden kirjon mielensärkijää kohtaan. Kaikkea, mikä on aiemmin jäänyt vihan ja tuskan alle piiloon. Yhdessä unessa olin hänen tyttöystävänsä, ja ylpeä siitä. Jokaisen tytön unelma, jonka isän pitäisi antaa olla unelma. Lisäksi nukuin todella levottomasti, näin painajaisia nälkää näkevistä kissanpennuista, heräilin vähän väliä enkä tajunnut missä olen. Muistan jossain vaiheessa katsoneeni ympärilleni ja luulleeni olevani luolassa. Sitten näin verhomme, ja ajattelin ensin että ne ovat valtava ovi tuossa luolassa, mutta kun näin niiden kuviot, tajusin että ne ovat verhot. Väsyneet aivoni löivät hetken tyhjää, ennen kuin tajusin etteivät meidän verhot roiku luolan seinällä. Saa nähdä, mitä ensi yö tuo tullessaan...

Aivan muihin aiheisiin: Korvikset häihin on nyt löydetty. Minä ja avokki olimme molemmat sitä mieltä, että yhdet helmikorvakorut olivat nappivalinta. Eivätkä ne maksaneet kuin kympin. :)

9.1.2011

Ahdistus estää nukkumasta mutta hereillä ei pysy


Tee nyt sitten tässä jotain järkevää. Heräsin ensin tuossa kahden maissa iltapäivällä, mikä tarkoitti sitä että otin peiton mukaan ja siirryin makaamaan sohvalle. Seitsemältä alkoi jo olla mahdotonta pitää silmiä auki, joten menin takaisin nukkumaan. Näin aivan hirveää painajaista, jossa joku mies halusi viedä minut mukanaan ullakolle, ja kun en halunnut, hän tuli päälleni makaamaan. En saanut huudettua, en liikuttua, en herättyä. Kun lopulta sain itseni jotenkin hereille, mutta tuntui että uni vain jatkuu ja jatkuu. Torkahdin, ja uni jatkui taas, revin itseni hereille, torkahdin... Lopulta heräsin kunnolla, ja pääsin sängystä ylös ja halaamaan avokkia, joka oli vielä koneensa ääressä. Kello oli kymmenen illalla. Hain kuumaa juotavaa jotta rauhoittuisin ja aloin katsoa leffaa. Puoli 1 avokki alkoi mennä nukkumaan ja pyysi että ainakin kokeilisin, saisinko nukahdettua. Tulin kokeilemaan, mutta kohta huomasin vajonneeni niin hirveään ahdistukseen, että tuntui kuin huone olisi kasvanut hallin kokoiseksi ja minä olin hajoamassa palasiksi. Ei kuin ylös ja koneen ääreen.

Aiemmin päivällä näin unta, jossa jahtasin mummoa ympäri mummolaa ja kun sain hänet kiinni, hakkasin hänen päätään juntalla kunnes se oli enää vain veristä mössöä. Huusin koko ajan hirveän vihaisena, mutta kun pää oli tohjona, polvistuin mummon viereen ja itkin ja pyysin anteeksi. Mummo nousi ihan kunnossa siitä ja istui viereeni juttelemaan, en muista mitä. Mutta jotenkin kauhean lohduttava hän oli. Eli raivoa mummoa kohtaan taisi tuossa unessa purkautua, ja tunsin siitä raivosta syyllisyyttä. Mutta miksi olen näin hirveän väsynyt ja sekaisin taas? Nyt joku kertoo, mitä helvettiä on tekeillä!

8.1.2011

Mökötän koska loma


Mummolareissun jälkeen olen vain mököttänyt. Nukun milloin sattuu huvittamaan, syön milloin ja mitä huvittaa, jos huvittaa. Joku on nyt huonosti, mutta kun en oikein saa kiinni, että mikä. Semmoinen turta olo jotenkin, mutta jossain syvällä minua vituttaa. Kun yritän kurottaa kohti sitä mikä nyt on vialla, kuulen lapsen itkua. Kuulemma isi on yhä tulossa tappamaan. Huoh.

Tänään yritin piristää itseäni ostamalla uudet rintsikat, mutta kun olen ilmeisesti rintaliiviteollisuuden mukaan jokin luonnonoikku, en löytänyt mistään rintsikoita alle 70€:n. Mikä on helvetinmoinen hinta siitä kangasmäärästä. Kuulemma on kuitenkin jotain ihmeellistä kangasta, joka antaa ihon hengittää (?). Varmaan tehty kullasta... Alkaa mennä usko koko rintaliiviteollisuuteen, kun samaan aikaan valitetaan kun suurin osa naisista pitää epämukavia, väärän kokoisia rintsikoita, mutta valmistetaan rintsikoita vain langanlaihoille rinnattomille ihmisille tai sitten valtavan kokoisille naisille joilla on jättirinnat. Entäs, jos on laiha mutta on isot tissit?  Ja miksi kaikkien rintsikoiden, jotka ovat nättejä, pitää olla myös topattuja? Entäs, jos ei halua push-uppeja, kun niillä on se ikävä ominaisuus, etteivät tissini halua pysyä niissä? Entäs, jos haluaa vähänkään narua leveämmät olkaimet, koska ne narut porautuvat olkapäihin kunnes tuntuu että on keskiaikaisessa kidutuspenkissä? Entäs, jos haluaa ihonväriset rintaliivit, jotka eivät loistaisi valkoisen t-paidan alta kuin majakat yössä? No, sitten pitää tyytyä rintsikoihin, jotka ovat niin rumat ettei ikinä halua ottaa sitä t-paitaa pois ja silti pitää pulittaa itsensä kipeäksi. Ja kaiken lisäksi näyttää olevan vallalla trendi, että jos rintsikat on tehty rintavalle ihmiselle ja ovat ihonväriset, niiden täytyy myös olla niin... Mikäköhän olisi oikea termi... No, näkyvät kaula-aukosta, jos päällä on jotain muuta kuin poolo. Eli jos t-paidassa sattuu olemaan normaali kaula-aukko, pitää joko kestää se, että ne rumat rintsikat näkyy tai sitten olla ilman rintsikoita, mikä taas ei ole kovin mukavaa. Että tulipa sitten hemmoteltua itseään shoppailemalla.

Tänään on kyllä tapahtunut sellaistakin, joka oikeasti lisää mielenrauhaa. Sain nimittäin pukuni käsirahan maksettua takaisin anopille. Avokkikin on tyytyväinen. Lisäksi nyt on korvikset ja sukat häihin, siis minulle. Anoppi kertoi, että hänelläkin on nyt puku häihin, mutta koska viesti tuli avokin kautta, tieto oli hyvin rajoittunutta: Puku ostettu stop Väri turkoosi stop. Jos tuo mies jotain osaa, niin tiivistää tietoa. Hän kertoo, että työkaveri on kertonut koko päivän menneensä kihloihin ja vouhottaneensa hääjärjestelyistä. Silti hän ei osaa kertoa miten on kosittu, milloin on kosittu, kuka kosi ketä, milloin häät pidetään, tuleeko isot häät, onko todennäköistä että meidät kutsutaan tai mitään muutakaan oleellista. Eli ilmeisesti se työkaveri on vain koko päivän toistanut kahta sanaa: "menin kihloihin", eikä kukaan ole kysynyt lisätietoja. Miehet, huoh.

Joo, turha postaus. Jos menisin vihdoin nukkumaan, jotta olisin hereillä suunnilleen samaan aikaan kuin tuo mieskin. Totesin eilen, ettei sitä uskalla jättää tänne yksin hereille, kun se näemmä saa "ideoita". Eilen hän esitteli minulle yhden toteutetun "ideansa", ja ensimmäistä kertaa ajattelin, että mieheni on idiootti. Nyt meillä on sangollinen hiekkaa levitettynä sohvapöydälle kuivumaan, eikä siihen saa koskea. Älkää kysykö miksi. :D

3.1.2011

Uusi vuosi, uudet kujeet


Joulun olimme kotona kahdestaan ja vasta pyhien jälkeen matkustimme avokin vanhempia ja isovanhempia katsomaan. Olimme kaksi yötä siellä ja jatkoimme minun mummolaani. Siellä olimme yhden yön, ja karkasimme kotiimme viettämään vuoden viimeistä ja ensimmäistä päivää. Anoppilassa olisin voinut olla pidempäänkin, mutta mummoa en kyllä kestä tuota pidempään.

Näin unta, jossa annoin anteeksi laiminlyöjälle. Herättyäni mietin, olenko oikeasti siihen valmis. Ilmeisesti ainakin jollain tasolla saatoin niin tehdä, sillä olin hetken aikaa onnellinen.

Viimeksi ryhmäterapiassa laukesi päälle haju-/makumuisto mielensärkijän hiestä, joka oli niin vahva etten meinannut päästä siitä irti millään. Yökötti ja oksetti. Se mies osaa HAISTA! Kuvitelkaa spurgu, mutta alkoholin sijaan joku myskinen partavesi ja vanha hiki, semmoinen rasvainen lemu. Seuraava ryhmätapaaminen on ensi viikolla, sitä odotellessa.

En tiedä, mitä terapiassa on nyt käsitelty. Vielä ainakaan ei ole puhuttu lopettamisesta mitään.

Sain avokilta sopimuksesta huolimatta joululahjaksi aivan ihanan shaalin häitä varten "jos tulee sisällä kylmä". Se on alpakan villaa ja uskomattoman pehmeä. Ei lainkaan sellaista kuin lampaan villa.

Alan vihdoin saada ymmärrettyä sen, että kaikki reaktioni hyväksikäyttöön - myös fyysinen kiihottuminen - olivat kehoni luonnollisia reaktioita, eivätkä minun vikani tai merkki tilanteen hyväksymisestä. Alan vihdoin myös antaa itselleni nuo reaktiot anteeksi. Tämä on tehnyt hyvää vaakamambon alalla, avokkikin on huomannut muutoksia.

Alan vihdoin myös ymmärtää, miten rajojani on loukattu, ja miten se on minuun vaikuttanut. Aiemmin olen väheksynyt sekä tehtyä rikosta että sen vaikutuksia.

Välipäivinä mummolan puusaunassa tunsin suunnatonta halua luovuttaa, antaa periksi. Ihmettelin sitä, sillä se ei mitenkään liittynyt nykytilaan. Nykytilassa olin yksin sopivan kuumassa saunassa seuranani jalkakylpy ja lasillinen kylmää kotikaljaa, varmaan todella lähellä täydellistä rentoutumista. Ymmärsin, että minulla oli vasta nyt "tilaa" tuntea tuo tunne pois, ja annoin sen olla kunnes se lakkasi. Ymmärsin, miten hirveän syvästi olen halunnut vain luovuttaa, lopettaa ja antaa olla, mutta kun lapsi ei pääse pois perheestään. On pitänyt jatkaa ja työntää tunne sivuun. Tunne teki kipeää, mutta toisaalta lisäsi ymmärrystäni itseäni kohtaan. Säälin sitä pikkutyttöä, joka on joutunut kantamaan niin hirveää taakkaa mukanaan kaikki nämä vuodet. Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan sellaista yksin.

Vuosi vaihtui nukkuen, olin loputtoman väsynyt kun vihdoin pääsin kotiin sukulaisista. Mummo hoki taas, että pitäisi vetää oikeusjuttu takaisin. Kuulemma niin tekemällä välit sisaruksiini korjautuisivat kuin taikaiskusta. Voi mummo... Ei siskoni ole minulle vihainen siitä oikeusjutusta, vaan siitä että ylipäätään kerroin hänelle insestistä. Ja että hänkin oli sen uhri. Hän ei voi pitää minuun yhteyttä ja olla ajattelematta asiaa yhtä aikaa.

Olen miettinyt, onko minulla oikeasti huono muisti vai olenko vain oppinut kumittamaan kaiken tietyn ajan jälkeen. Aikoinaan se oli ihan järkevää, kun elämä oli perseestä, ja jos olisi muistanut kaiken, olisi vituttanut niin että olisi pää räjähtänyt. Nykyään tämmöinen muisti on ärsyttävä. Mitä tapahtui viime vappuna? Entä juhlinko synttäreitäni vuosi sitten? Minä vuotena olemme viimeksi olleet anoppilassa? Sen muistan, että viime kesä oli kuuma, mutta joudun miettimään tosissani, minä vuotena minä ja avokki tapasimme, päivä on jo kadonnut muististani. Pitää opetella muistamaan ennen kuin olen niin vanha että Alzheimerin tauti iskee.