3.1.2011

Uusi vuosi, uudet kujeet


Joulun olimme kotona kahdestaan ja vasta pyhien jälkeen matkustimme avokin vanhempia ja isovanhempia katsomaan. Olimme kaksi yötä siellä ja jatkoimme minun mummolaani. Siellä olimme yhden yön, ja karkasimme kotiimme viettämään vuoden viimeistä ja ensimmäistä päivää. Anoppilassa olisin voinut olla pidempäänkin, mutta mummoa en kyllä kestä tuota pidempään.

Näin unta, jossa annoin anteeksi laiminlyöjälle. Herättyäni mietin, olenko oikeasti siihen valmis. Ilmeisesti ainakin jollain tasolla saatoin niin tehdä, sillä olin hetken aikaa onnellinen.

Viimeksi ryhmäterapiassa laukesi päälle haju-/makumuisto mielensärkijän hiestä, joka oli niin vahva etten meinannut päästä siitä irti millään. Yökötti ja oksetti. Se mies osaa HAISTA! Kuvitelkaa spurgu, mutta alkoholin sijaan joku myskinen partavesi ja vanha hiki, semmoinen rasvainen lemu. Seuraava ryhmätapaaminen on ensi viikolla, sitä odotellessa.

En tiedä, mitä terapiassa on nyt käsitelty. Vielä ainakaan ei ole puhuttu lopettamisesta mitään.

Sain avokilta sopimuksesta huolimatta joululahjaksi aivan ihanan shaalin häitä varten "jos tulee sisällä kylmä". Se on alpakan villaa ja uskomattoman pehmeä. Ei lainkaan sellaista kuin lampaan villa.

Alan vihdoin saada ymmärrettyä sen, että kaikki reaktioni hyväksikäyttöön - myös fyysinen kiihottuminen - olivat kehoni luonnollisia reaktioita, eivätkä minun vikani tai merkki tilanteen hyväksymisestä. Alan vihdoin myös antaa itselleni nuo reaktiot anteeksi. Tämä on tehnyt hyvää vaakamambon alalla, avokkikin on huomannut muutoksia.

Alan vihdoin myös ymmärtää, miten rajojani on loukattu, ja miten se on minuun vaikuttanut. Aiemmin olen väheksynyt sekä tehtyä rikosta että sen vaikutuksia.

Välipäivinä mummolan puusaunassa tunsin suunnatonta halua luovuttaa, antaa periksi. Ihmettelin sitä, sillä se ei mitenkään liittynyt nykytilaan. Nykytilassa olin yksin sopivan kuumassa saunassa seuranani jalkakylpy ja lasillinen kylmää kotikaljaa, varmaan todella lähellä täydellistä rentoutumista. Ymmärsin, että minulla oli vasta nyt "tilaa" tuntea tuo tunne pois, ja annoin sen olla kunnes se lakkasi. Ymmärsin, miten hirveän syvästi olen halunnut vain luovuttaa, lopettaa ja antaa olla, mutta kun lapsi ei pääse pois perheestään. On pitänyt jatkaa ja työntää tunne sivuun. Tunne teki kipeää, mutta toisaalta lisäsi ymmärrystäni itseäni kohtaan. Säälin sitä pikkutyttöä, joka on joutunut kantamaan niin hirveää taakkaa mukanaan kaikki nämä vuodet. Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan sellaista yksin.

Vuosi vaihtui nukkuen, olin loputtoman väsynyt kun vihdoin pääsin kotiin sukulaisista. Mummo hoki taas, että pitäisi vetää oikeusjuttu takaisin. Kuulemma niin tekemällä välit sisaruksiini korjautuisivat kuin taikaiskusta. Voi mummo... Ei siskoni ole minulle vihainen siitä oikeusjutusta, vaan siitä että ylipäätään kerroin hänelle insestistä. Ja että hänkin oli sen uhri. Hän ei voi pitää minuun yhteyttä ja olla ajattelematta asiaa yhtä aikaa.

Olen miettinyt, onko minulla oikeasti huono muisti vai olenko vain oppinut kumittamaan kaiken tietyn ajan jälkeen. Aikoinaan se oli ihan järkevää, kun elämä oli perseestä, ja jos olisi muistanut kaiken, olisi vituttanut niin että olisi pää räjähtänyt. Nykyään tämmöinen muisti on ärsyttävä. Mitä tapahtui viime vappuna? Entä juhlinko synttäreitäni vuosi sitten? Minä vuotena olemme viimeksi olleet anoppilassa? Sen muistan, että viime kesä oli kuuma, mutta joudun miettimään tosissani, minä vuotena minä ja avokki tapasimme, päivä on jo kadonnut muististani. Pitää opetella muistamaan ennen kuin olen niin vanha että Alzheimerin tauti iskee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)