23.2.2011

Löytö!


Tänään vierähti iso kivi sydämeltä, sillä kirpputorilla käveli vastaan valkoinen toppatakki, joka on tarpeeksi paksu ensi viikonlopun keleille. Siinä tuli hiki jo sovittaessa. Hintakin oli opiskelijaystävällinen, joten tanssin kotiin. Kotona piti sitten tehdä kaikki mahdollinen, jotta avokin kotiintulo sujuisi hyvin. Hän on ollut koko viikon niin stressaantunut, että emme varmaan ikinä ole riidelleet niin paljon kuin tällä viikolla. Kumma, miten häät+työprojekti+työpaikalla tällä hetkellä tapahtuva arviointikierros palkkaneuvottelujen alla+työmatkan järjestelyt+muuton järjestelyt saavat miehen hermot kireälle. Itse olen ollut itse tyyneys. Taisin onnistua tavoitteessani, sillä puoli tuntia kotona sai murjotuksen muuttumaan hymyksi ja sain halinkin. :)

Kirpputorilla hipelöin moneen otteeseen aivan ihanaa kehtoa... Oikeasti! Oli hirmuinen työ puhua itseni jättämään se sinne. Vauvakuumetta? Ei, ei minulla. Tästä ei sitten kerrota avokille, ettei miesparka saa sydäriä kaiken stressinsä keskellä. ;)

Tänäänkin kyllä saatiin riita aikaiseksi. Olin laittanut tavaraa myyntiin, ja avokki oli laittanut samaan pinoon omia tavaroitaan ja sanonut, että jos nuokin saisit kaupaksi, niin hyvä. Käsitin hänen puheistaan, että hän haluaisi niistä mahdollisimman pian eroon. Laitoin siis hinnan sen mukaan. Virhe. Olin jo sopinut kaupat yhden ihmisen kanssa, kun soitin vielä avokille jos hän voisi viedä tavarat työpaikalleen tätä ihmistä varten niin ei tarvitsisi postittaa. Kävi ilmi, ettei avokki ollut valmis myymään niitä siihen hintaan. Minä sitten lupauduin perumaan koko jutun, jotteivat menisi ihan pilkkahintaan, mistä avokki suuttui. Pyysin sekaannusta anteeksi, soitin ostajaehdokkaalle, peruin kaupat, pyysin ostajalta anteeksi, soitin avokille ja kerroin että peruin. Avokki suuttui lisää. "Mikset sä voi koskaan vaan antaa asioitten olla?"

No, minä olin tästä kaikesta aika järkyttynyt, mutta otin asenteeksi sen, että minun ei tarvitse suojella sen tuntemattoman ihmisen tunteita. Minun tehtäväni on suojella vain ja ainoastaan avokin tunteita, ja siinä minä onnistuin. Kuljin ympäri asuntoa tekemässä tämän päivän kotitöitä ja kehuin itseäni ääneen. "Hyvä minä! Uskalsin korjata virheen sen sijaan että olisin alkanut tuntea hirveää häpeää ja antanut asioiden mennä vain enemmän pieleen." "Minun tehtäväni on huolehtia avokin ja itseni onnesta, ei muiden" "Hyvä minä!". Uskomatonta, mutta häpeä ei lauennut päälle, vaikka se välillä kävi nurkan takana kysymässä, että "joko nyt?".  Koin häpeän sijaan... en nyt ihan ylpeyttä, mutta rauhallisuutta. Loppujen lopuksi kaikki meni hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)