27.2.2011

Tuore rouva bloggaa


Tällä hetkellä tuntemukset eivät ole kovin kivat. Söin liikaa, ja vatsaan sattuu. Lisäksi menkkakivut vihoittelevat. Hävettää, sillä juhlissa esitellessäni tuoreen aviomieheni ystävälle sukulaisiani, esittelin yhden serkuistani tämän siskon nimellä. Kirotut kaksoset, niin saman näköisiä, ettei niitä erota. Pahoittelin kyllä virhettä, mutta häpeä on silti voimakas.

Häistä kyllä selvittiin tosi vähäisin sekoiluin. Kutsukortissa oli yksi kirjoitusvirhe, appi unohti puolet pöytäkoristeista kotiin (mutta ehti vielä hakea ne ennen juhlien alkua), eikä kukaan muistanut että vieraskirja olisi ollut hyvä ottaa mukaan. Vieraat jakautuivat istumaan pöytiin vähän epätasaisesti, mikä jätti yhden pariskunnan yksikseen, mikä harmitti minua. Harmitti myös, että yksi sukulaiseni näytti niin pettyneeltä, kun itse vihkiminen jäi häneltä näkemättä. Mutta meistä oli todella hyvä, että vihkiminen oli eri päivällä ja tapahtui pienellä porukalla. Ehti pääkin mukaan tapahtumiin.

Vihkimispäivänä päässäni takoi pelko, olenko tekemässä suuren virheen, mutta takaisin ei enää voinut kääntyä. Vihkikuvassa halusin kuristaa kuvaajan ihan vain siksi, että ahdisti. Onneksi sen jälkeen pääsin uuden aviomieheni kanssa rauhassa hotelliin löhöämään sohvalle. Tuli todettua, että mies on sama kuin ennenkin, eikä mitään hätää ole. Väsytti ihan hirveästi, kun en ollut saanut oikein nukuttua edellisenä yönä, joten sammuin kuin saunalyhty jo alkuillasta. Valitettavasti hermot eivät rauhoittuneet, ja heräsin kymmeneltä. Valvoin kolmeen, ennen kuin uni taas tuli.

Hääjuhlapäivänä oli sitten taas rento meiniki. Jännitys alkoi kohota vasta, kun odottelimme vieraita saapuvaksi, eikä väkeä näkynyt. Onneksi tuli katsottua viereisestä salista, sieltä ne ihmiset löytyivät. Opasteisiin olisi ehkä pitänyt panostaa sen yhden A4:n verran. Juhlavieraat kehuivat ruokaa, kakkua ja rentoa meininkiä. Häät olivat kuulemma meidän näköiset. Hyvä hyvä!

Nyt on ristiriitainen olo. Itkettää, kun tämä suuri juhla on ohi. Olisin halunnut juhlia vielä huomenna, mutta sen sijaan paluu arkeen odottaa. Olen kauhuissani, kun kaikki meni niin hyvin. Olin aivan varma, että jokin menee hirveällä tavalla pieleen, ja nyt kun ei mennytkään, en osaa suhtautua asiaan. Olen innoissani, sillä vihdoin pääsin eroon mielensärkijän sukunimestä, olen vaimo, minulla on ihana mies, ja elämä hymyilee. Vauvakuume on yhä päällä. Olen ihan yllättynyt, että se iski näin voimakkaasti ihan vain siksi, että menimme naimisiin. Kai lasten saanti on nyt sallittu puheenaihe?

Olen myös vähän loukkaantunut siitä, mitä sukulaiset huutelivat häävalssin aikana, mutta se nyt johtui ihan vain siitä, etteivät alkutahdit kuuluneet kovin lujaa, eivätkä ihmiset tajunneet biisin jo alkaneen. Vitsiksi tarkoitetut heitot jäivät kummittelemaan mieleen. Tämä, ja häpeä serkun nimisekoilusta ovat nyt voimakkaat tunteet, mutta huomenna toivottavasti osaan keskittyä kaikkeen, mikä meni niin hyvin. Miksi se on niin vaikeaa olla nyt iloinen niin paljosta, ja niin helppoa olla vittuuntunut niin pienestä? Näinkö minun aivoni toimivat?

Nyt on myös koettu kohtaukset, jotka jätetään aina leikkaushuoneen lattialle hääohjelmia tehdessä. Ei niissä ikinä näytetä, kun morsian purkaa hääkampaustaan tuntikaupalla hoitoaineen, shampoon, kamman ja käsirasvan kanssa. Meillä sulhanen alkoi heti katsoa urheilua, kun pääsi television ääreen, ja morsian sai vieroitusoireita internetistä. Olisin kyllä ollut aivan pulassa ilman rakasta miestäni. Hän osasi illalla irrottaa tiarani kampauksestani tuhoamatta kumpaakaan ja kiinnittää sen takaisin taas seuraavana päivänä. Hän osasi solmia hääpukuni nauhat hyvin ja korjasi kampauksestani karanneet kiharat paikoilleen yön jäljiltä. Ihanaa, kun on ylimääräinen silmä- ja käsipari.

Olin vapauttanut sulhasen huomenlahjasta, mutta hän kustansi minut silti hierojalle hotellilla. Kiva juttu, vaikkakin nyt runnotut kohdat ovatkin arat. Pitää alkaa käydä hierojalla useammin, niin ehkä paikat eivät ehtisi niin jumiin. Edellisen kerran kävin, kun oltiin "lemmenlomalla", jolloin avokki kosi. Siitäkin on jo... Kolme vuotta! Huh, miten aika kuluu. Missäköhän minä olenkaan kolmen vuoden päästä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)