1.3.2011

Pää kuin reikäjuustoa


Nyt on joku anoppien salajuoni selvästi käynnissä. Kävin apteekissa hakemassa ehkäisyrenkaita lisää. Kävi ilmi, että ne olivat loppu. Niitä ei ole koko kaupungissa, ei tukussa, ei maahantuojalla. Koska niitä taas saadaan, ei ole tiedossa. Niitä on tilattu lisää jo kuukausi sitten, mutta mitään ei ole saatu. Aloin apteekista lähtiessäni naureskella ajatukselle, kuinka anopit ja mummot ovat yhdessä estäneet raaka-ainetoimitukset tehtaalle ja sabotoineet kondomeja ihan vain siksi että saisivat pian taas kuunnella pikkujalkojen tepsutusta. Ei sitä ikinä tiedä, mihin nuo pystyvät. ;)

Oikeasti tungen jäitä hattuun ja yritän muistaa ettei minusta ole vielä lapsen hoitajaksi. Itse asiassa alan pelätä, ettei pääni toimi enää ikinä kunnolla. Sekoilen ihmisten nimissä, hoidettavissa asioissa, sanon juu kun pitäisi sanoa ei jne. Tai sitten olen jo niin hyvässä kunnossa, että huomaan nämä virheet?

Vanhalta yläasteeltani tuli kutsu luokkakokoukseen. Onneksi olen silloin ulkomailla työharjoittelun merkeissä, joten ei edes tarvitse miettiä, menenkö. En edes haluaisi. En enää muista kaikkia, jotka luokallamme ovat olleet. Hyvä mennä, ja ihmetellä, kuka sinä olet, ja ollaanko me muka joskus oltu samalla luokalla.

Haluaisin, että joku kuvaisi aivoni ja sanoisi, onko siellä vaurioita vai ei. Kai kaikista niistä lyömisistä ja kuristamisista on jotain jälkiä jäänyt? Samaan aikaan toivon, että kaikki on kunnossa, toisaalta toivon että jotain olisi mennyt pysyvästi rikki, että oikeudessa olisi jotain konkreettista näytettävää. Ja että olisi joku kunnon syy sille, etten vieläkään toimi kuten terveen pitäisi. Tai ehkä minulla on liian suuret vaatimukset terveydelle. Että muistaisi ihmisten nimet, mitä tapahtui viime viikolla, tunnistaisi ihmiset vaikka näillä olisikin hattu päässä, muistaisi, että lupasi eilen viedä tavaraa postiin... Hävettää, kun en oikeasti tunnista ihmisiä tai tiedä, missä heidät olen tavannut, jos tajuan että olen nähnyt heidät jossain. No, nykyään vain kerron, että nyt en tiedä, kuka olet. Onneksi on naamakirja. Voi selata ihmisiä siellä, opetella heidän nimiään ja naamojaan, ja jos joltakin tulee viesti, voi katsoa tunnenko ihmisen ja jos tunnen, mille listalle olen hänet laittanut muistaakseni paremmin kuka hän on.

Toisaalta ymmärrän hyvin, etten halua muistaa ihmisiä tai heidän nimiään. Aikoinaan sillä ei ollut mitään väliä. Kukaan ei voinut minua auttaa, ja olin niin murheitteni vallassa, ettei ohi menevillä ihmisillä ollut mitään väliä. Samalla luokalla olevat oppi lopulta, kun opettajat käyttivät aina etunimeä kun kysyivät jotain. Elämässä oli tärkeää oppia lukemaan mielensärkijää ja oppia asiat mitä koulussa opetettiin, jotta saisi hyviä numeroita. Nykyään en tee ensimmäisellä taidolla mitään ja koulun opetuksistakin on unohtunut valtaosa. Enää mitään hajuakaan Suomen rannikon jokien nimistä tai milloin sodittiin ensimmäinen maailmansota. Toisen maailmansodan alun ja lopun muistaa, kun niitä hoetaan elokuvissa jatkuvasti.

Haluaisin silti oppia ihmisten nimet. On hirveän epäkohteliasta, kun ei muista jotakuta. No, onneksi muistiaan voi harjoittaa. Onneksi nykyään minulla on mies, jolta voin juhlissa kysyä, kuka tuo ihminen on, ja mistä minä sen tunnen. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)