28.5.2011

Voi helvetti vittu saatana


Tänään tuli mokattua aivan helvetillisessä mittakaavassa (=minun arvio) tai oltua inhimillinen (=tätä yritän itselleni hokea). Kaikki alkoi siitä, kun tilattu taksi ei tullut ja pelästyin, etten pääse matkaan ollenkaan. Menin täydelliseen paniikkiin, josta selviämiseen meni kaksi tuntia, ja täysin se laukesi vasta kun pääsin kotiovesta sisään. Vasta silloin saatoin avata itkuhanat täysille. Katsotaan, josko huomenna olisin niin rauhoittunut, että saisin annettua itselleni anteeksi mokailuni, tai ainakin kerrottua siitä jollekulle. Huoh.

25.5.2011

Koska siks!


Nyt on taas näemmä postaustulvapäivä, mutta tuli mieleen. Millä kaikella on perusteltu sitä, että raiskattiin? Minä olen kuullut ainakin seuraavia käytetyn:

"Se ei ollu raiskaus, koska oltiin seurusteltu."

"Se ei ollu raiskaus, koska se päästi mut sisään (asuntoonsa)."

"Se ei ollu raiskaus, koska me tunnettiin."

"Se ei ollu raiskaus, oltiin vaan molemmat niin kännissä." 

"Se ei ollu raiskaus, koska sä näit kuinka mua panetti ja sanoit silti ei."

"Se ei ollu raiskaus, koska sä et pistäny vastaan."

"Se ei ollu raiskaus, mitä nyt leikittiin vähän."

"Mitäs sammu."

Joskus toivon, että raiskatuksi tuleminen oikeasti tekisi jonkun näkyvän merkin otsaan. Ehkä sitten kun niitä merkkejä olisi vastaantulijoilla otsassa niin vauvoilla kuin vaareillakin, ihmiset tajuaisivat kuinka laajasta ongelmasta on kyse. Pitäisiköhän Suomessa järjestää joku tempaus, jossa jokainen raiskatuksi tullut pistäisi päiväksi lapun kaulaan jossa ilmoittaisi tulleensa raiskatuksi? Mieluummin kuitenkin näkisin sen ihmeen, kun jokainen raiskaaja laittaisi lapun kaulaan. Tietäisi ainakin keitä varoa. Tällä hetkellä puhutaan paljon rasismista Suomessa. Minusta täällä on paljon suurempi ongelma, ja se on raiskaajien suojelu. Pitäisikö laittaa pystyyn "raiskaajien naamakirja", jonne jokainen raiskauksen uhriksi joutunut saisi lähettää raiskaajansa tiedot nimettömänä? Olisikohan laissa jokin porsaanreikä, jota voisi tähän hyödyntää? Jos jokainen ilmoittaisi tiedot sivuston ylläpitäjälle, joka sitten ne laittaisi nettiin? Onko lukijoissa laintuntijaa, joka osaisi kertoa, onko tämä Suomessa laillista? Vai pistetäänkö sivusto pystyyn ja katsotaan sitten kuka haastaa oikeuteen ja miten käy. ;)

Edit 2014: Otin tämän postauksen hetkeksi täältä pois, koska minulle laitettiin linkki Facebook-ryhmään, jossa lietsottiin vihaa raiskaajia, etenkin pedofiilejä kohtaan. Tajusin, etten halua olla osa sellaista toimintaa. Tätä kirjoittaessani olin vielä niin kiinni vihassani, etten nähnyt sitä, mitä todella olisin tarvinnut. Eivät raiskatut lapset ja aikuiset tarvitse ympäristöltään voimakasta vihareaktiota, vaikka raiskaajan teko tuleekin tuomita selkeästi. Se, mikä raiskauksessa viedään, on turvallisuuden tunne. Viha ei palauta turvallisuuden tunnetta. Turva palauttaa sen. Kostamisen sijaan voisi perustaa vartion raiskatun turvaksi, kuten tässä uutisessa.

Mitä mieleen tulee


Tämä on ihan hullua. Vanha lompakkoni hajosi. Ostin uuden. Siirsin tavarat vanhasta uuteen, ja olin jo nakkaamassa vanhan roskikseen, kun tuli mieleen että tarkistan vielä joka taskun ettei siihen nyt varmasti jäänyt mitään. Sitten näin vetoketjun. Jos minulta olisi kysytty minuuttia aikaisemmin, onko siinä kohdassa taskua tai onko lompakossani siinä osastossa vetoketjutaskua, olisin vastannut "ei" ja ollut aivan varma vastauksestani. Mutta siinä se oli. Olin kuin puulla päähän lyöty. Minulla on ollut tuo lompakko kymmenen vuotta, voin kuvailla sen milloin tahansa silmät kiinni. Ei siinä ole vetoketjutaskua tuossa kohtaa. Olin jopa uutta ostaessani huomannut, että siinä on vetoketjutasku samassa kohdassa kuin vanhassa lompakossani nyt näemmä olikin, ja ajatellut että "onpa kätevää! Hyvä kun tässä on, kun vanhassa ei ollut." Avasin vetoketjun, ja kokeilin taskua sisältä. Ei mitään. Paitsi... Passikuva. Eksäni kuva, ensimmäisen poikaystäväni, jonka kanssa suhde päättyi raiskaukseen. Repesin nauramaan huutonaurua. Olen minä hyvä huijaamaan itseäni. Eroan poikaystävästäni todella huonoissa merkeissä ja samalla hetkellä lompakostani katoaa tasku. En ole nähnyt tuota vetoketjua kuuteen vuoteen. Nyt herää kysymys, mitä muuta minä en näe.

Ps. Tuli mieleen, kun monessa paikassa ihmiset puhuvat kuinka eivät saaneet mielenterveysapua, vaikka asuvat Helsingissä. Minä voin kertoa teille, että asiat voivat olla jossain muualla Suomessa paremmin ainakin joissain asioissa, kuin mitä ne ovat Helsingissä. Ei tarvitse ajaa kuin 50 km pois päin eduskuntatalolta, ja heti maito on halvempaa. Siinä kaupungissa, jossa minä hain apua, oikeasti on matalan kynnyksen apua saatavilla. Täällä on kriisikeskus, jonka ovea saa mennä koputtamaan mihin aikaan vain, ja aina siellä on ihminen ottamassa vastaan ja kuuntelemassa. Täällä minut ohjattiin terapiaan. Täällä pääsin samana päivänä suljetulle, kun soitin että nyt vedän kurkkuni auki ellei joku tee jotain. Täällä sain olla suljetulla viikon toipumassa. Helsingissä on liikaa populaa suhteessa tarjolla oleviin palveluihin. Ennen kuin joku tekee asialle jotain, mielenterveyspotilaiden kannattaa muuttaa pienempiin kaupunkeihin. Se, että Hesa on edelläkävijä, jonka ympärillä leviää vain surkeaa periferiaa, on harha.

Missä oire loppuu ja minuus alkaa?


Kun kuuntelee ihmistä, joka on tullut raiskatuksi myöhemmällä iällä, huomaa eroja. Ensinnäkin se ihminen muistaa, millainen hän oli ennen raiskausta. Minä en muista. Minä en opiskellut tai käynyt töissä ennen raiskausta. Minun päivärutiinini koostui silloin aika lailla ruoka-ajoista ja päikkäreistä. En osaa sanoa, mikä minussa on oire, ja mikä kuuluu persoonaani. En tiedä, olinko koulussa vaivaantunut puhumaan henkilökohtaisista asioista luokan kuullen koska olin epävarma teini, vai siksi että olin varma että minusta loisti se mitä minulle oli tehty. En tiedä, mikä reaktioissani eri asioihin on "normaalia" ja mikä ei. Tässä yhtenä päivänä huusin työkaverille käyttäen pari kertaa sanaa "fuck". En edes pyytänyt anteeksi. Myöhemmin päivällä hän jutteli minulle ihan iloisena valokuvauksesta. Ihmettelin. Saanko menettää malttini? Minähän en edes ruoskinut itseäni julkisesti tai sirotellut tuhkaa päälleni, ja tässä tämä ihminen ihan iloisesti höpöttää minulle.

Toinen tapaus sattui sitten tänään. Työkaveri, jota tuntuu hiertävän se, etten puhu hänen äidinkieltään, rupesi kesken pajatuksensa toiselle paikalliselle puhumaankin minulle. Lopulta hän ilmeisesti huusi minulle "Tajuatko? Tajuatko?" ja minä vain hymyilin ja hymähtelin. Miksi ihmeessä? Reagoinko noin aina, jos joku on agressiivinen persoonani vain traumani takia?

Tuon työkaverin lisäksi vain kaksi muuta on ollut minua kohtaan inhottava. Toinen heistä välttelee englannin puhumista viimeiseen asti, ja jos menen kysymään häneltä jotain, hän vain ynähtää jotain ja rupeaa etsimään katseellaan jotakuta jolle voisi vastata kysymykseeni omalla kielellään ja sitten tämä ihminen voisi kertoa asian minulle englanniksi. Kyse ei ole siitä, etteikö hän osaisi englantia, hän ei vain halua puhua sitä. Ihminen ei muidenkaan työporukan tyyppien arvoasteikossa ole kovin korkealla, joten olen antanut asian olla. Idiootti mikä idiootti. Tämä hänen tapansa aiheuttaa vain lisävaivaa, kun ihminen, joka kääntää ohjeet minulle, ymmärsikin jotain väärin, tai ei tajunnut kysyä tarkentavia kysymyksiä, jotka minä keksin esittää heti. Valitettavasti se ärsyttävä ihminen vain katoaa heti annettuaan ohjeet sille tulkiksi joutuneelle.

Se toinen inhottava tyyppi on pahempi tapaus. Meidän kemiamme eivät vain toimi. Hän ei ymmärrä englantia kovin hyvin, mikä saattaa selittää sitä, ettei hän huomioi minua välillä mitenkään. Olen oikeasti kysynyt häneltä, haluaako hän karkkia, ja hän vain käveli ohitseni reagoimatta mitenkään. Kun muut työkaverit rupesivat kerääntymään ympärilleni ja kyselemään miksi jaan karkkia, hänkin havahtui. Välillä työmaalla huidon ja huudan hänelle viiden metrin päästä, mutta hän ei reagoi minuun ennen kuin juoksen paikalle ja revin häntä hihasta. Voin myös alkaa puhua englanniksi jollekulle, ja hän vain alkaa puhua päälleni kielellä jota en ymmärrä sille samalle tyypille. Yleensä se ihminen sitten hämmentyy ja vastaakin tälle ärsyttävälle tyypille, kun äidinkieltään on helpompi puhua kuin englantia. Minusta on raivostuttavaa, että hän ohittaa minut, mutta en osaa tehdä sille asialle mitään. Onko se oire vai persoonanpiirre?

Luen muiden itseni ikäisten ihmisten tekstiä, ja minusta se on hirveän asiallista ja kuulostaa aikuisen ihmisen sanomalta. Luen omaa tekstiäni ja olen kauhuissani kuinka lapselliselta se kuullostaa ja kuinka väärässä paikassa tuonkin sanoin ja hirveää kun kehtaan edes naputella jotain tämmöistä sontaa... Onko se oire vai ihan normaalia? En edes tiedä, miten paljon henkinen kehitykseni on kärsinyt siitä, mitä minulle on tehty. Sen tiedän, että opettelen päivittäin ihan normaaleja asioita kuin pikkulapsi: varovasti ja yrityksen ja erehdyksen kautta. Tällä hetkellä yritän oppia tekemään joka päivä normaalin työpäivän ja sen lisäksi yhden asian niin, että minulla olisi joka päivä kotiin tullessani ruokaa odottamassa niin että se tarvitsee vain lämmittää ja joka aamu minulla olisi puhtaat vaatteet päälle laitettavaksi. Tämäkin aiheuttaa ponnisteluja, sillä tuntuu kuin opettelisin jonglöörausta. Yritän pitää kaikki pallot ilmassa yhtä aikaa: Huolehtia riittävästä unen saannista, ruuan määrästä ja laadusta,  siivoamisesta, pyykkäämisestä, fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista ja puolison tarpeista. Niin ja töissäkin pitää käydä ja oppia, miten ne työt pitää tehdä. Tämä vaikeustaso on juuri ja juuri sopivan rajoissa, ja se on asia, jonka voin suoraan sanoa johtuvan insestistä.

22.5.2011

Hormonihärö


Joo-o. Taitaa olla kroppa nyt sekaisin siitä, etten ole kolmeen kuukauteen käyttänyt hormonaalista ehkäisyä. Oireita: hiukset ovat menneet tosi karkeiksi, ne ovat kuin hamppua. Otsa on puhjennut täyteen kukkaan, minulla ei ole ollut näin paljon finnejä varmaan edes teininä. Rinnat ovat niin arat että pakko käyttää topattuja rintaliivejä tai ei voi edes käsiään ristiä. Tuntoaisti on herkistynyt muutenkin, esimerkiksi jalkapohjat kutiavat kauhean herkästi. Rupean itkemään joka asiasta: näen lintuja, näen mainoksen, ajattelen kaatopaikkoja... Rasvaa on kertynyt mm. kaulan alle, mitä ei ole ennen tapahtunut. Menkat sekoilevat. Ensin ne eivät meinanneet loppua millään, sitten ne olivat viikon pois, tulivat ihan normaalisti ja nyt ovat lähteneet lomalle. Mitähän vielä. Toivottavasti ehkäisyrenkaita taas saa jahka palaan kotimaahan. Inhoan kondomeita enemmän kuin näitä oireita.

17.5.2011

Tietääkö kukaan?


Tänään pelästyin ihan tosissani, että olen taas tulossa kipeäksi ja että pitää lopettaa työt kesken. Eilen olin haravoinut/lapioinut sen 8 tuntia, ja kädet olivat aivan jumissa kun pääsin kotiin. Tänään kun alkoivat lihakset lämmetä, iski hirveän huono olo. Oksetti, vatsaan sattui, heikotti. Ajattelin, että ok, otan sitten niin rennosti kuin kehtaan, ja jos kotonakin on huono olo, jään sitten saikulle. Mutta tunti töitä, ja olo parani kuin taikaiskusta. Loppupäivästä oli jo ihan terve olo. Päättelin, että lihaksista oli lähtenyt kuona-aineita liikkeelle, kun aloin taas tehdä samaa kuin eilen, mikä aiheutti tuon huonon olon. Tietääkö joku, voinko tehdä jotain estääkseni tämän toistumisen ja loppuuko tämä joskus, kun hommia jatkaa?

16.5.2011

Siis mitä helvettiä?!


Suomi voitti toisen mm-kultansa jääkiekossa, ja minä en nähnyt koko ottelusta sekuntiakaan! Voihan arse. Muistan vieläkin, miten sekaisin sitä mentiin vuonna 1995. Voi hitto. Olen nyt ihan väärässä maassa. Nyt on koti-ikävä.

14.5.2011

LOL, virhe!


Jokohan sitä nyt olisi selvitty hääpaniikista? Ainakin tänään tuntui ihan mukavalta olla rouva. Poika johon täällä ihastuin, ei vaikuta enää yhtään mielenkiintoiselta, vaikka vieläkin on minulle mukava. Miestä alkaa olla kova ikävä, eihän tässä olla nähty nyt 1,5 kuukauteen. Vielä pitäisi kaksi viikkoa kestää ennen kuin taas nähdään.

Tänään ylitin itseni! Uskalsin matkustaa 30 km päähän päiväreissulle isompaan kaupunkiin. Matka meni hienosti, vaikka aikatauluja ei löytynyt englanniksi, piti hortoilla puoli päivää ilman karttaa ennen kuin niitä jostain löytyi, olin huolissani jaksamisestani etukäteen, ja turisti-info oli jostain syystä kiinni lauantaina. Oli hyvä, että patistin itseni liikkeelle. Kämpillä olisi vain tullut selattua nettiä.

Viikko ei mennyt töissä ihan putkeen. Melkein hajotin yhden moottorin ja sitä korjattiin 1,5 tuntia ja ajoin kolarin työkoneella auton kanssa. Perjantaina töitten jälkeen teki mieli hakata päätä seinään. Onneksi työkaverit ovat olleet ihania. Täällä oikeasti saa tehdä virheitä! Tulihan sitä vähän vittuilua ajotaidoistani tuon kolarin jälkeen, mutta se nyt oli ihan hyväntahtoista. Heti kolarin jälkeen pojat lohduttivat kertomalla kaikista omista kolareistaan. Pomo sanoi että peltiä se vain oli, vakuutus maksaa.

Tuosta moottorista totesi työnjohtaja vain, että nytpä opitte miten tämmöinen tilanne korjataan. Olen ollut ihan silmät pyöreinä hämmästyksestä. Osaksi muiden reaktion vuoksi, osaksi oman reaktioni vuoksi. Olisin molempien mokien kohdalla voinut mennä täyteen paniikkiin, mutta ei. No, tuon kolarin aikoihin olin myös niin väsynyt, että vain nauroin kaikelle. Piti hoitaa paperihommat nopeasti, että pääsin nauramaan omiin oloihini. Seuraavana aamuna kyllä vitutti ja ankarasti, mutta se meni ohi. Tuon moottoritapauksen jälkeen olin vain vihainen itselleni, mutta vika ei oikeastaan ollut minun, vaan meitä oli siinä kolme ihmistä sähläämässä yhden moottorin kanssa, ja kielimuuri sotki asioita lisää. Olenko oikeasti siinä pisteessä, että alan ymmärtää että ihmiset, myös minä, tekevät virheitä ja se on sallittua? 0_0

10.5.2011

Töissä taas


Ja hyvin menee. Tänään olin jopa korvaamaton, kun kävi ilmi, että olin työporukasta ainoa, joka osasi ajaa konetta jota tarvittiin. Välillä hiertää, kun miehet ovat minua vahvempia, mutta yritän hokea itselleni, että ei se työpanostani tee turhaksi. Jos joku vieressä lapioi kolme kottikärryllistä siinä ajassa kuin minä 1,5, on se 1,5 silti enemmän kuin 0. Minkä lisäksi oli jo toinen kerta, kun osasin jotain mitä kukaan muu paikalla olleista ei osannut. Hehee. :)

Eilinen oli kunnon rääkki-päivä. Kaivoin 8 tuntia kuoppia. Tänään sitten täytettiin ne kuopat. Selkää sai avata ja venytellä illalla. Pahiten ovat kärsineet kämmenet ja jalkapohjat. Minulla on oikeassa jalassa mustelma siinä kohtaa, jolla olen eniten polkenut lapionterää savikkoon. Tänään yritin muistaa polkea lapiota välillä vasemmallakin jalalla, ja jalan kaaren sijaan kantapäällä, jossa kenkä on paksumpi.

Yritän muistaa hokea itselleni, että olen täällä oppimassa, enkä rehkimässä itseäni hengiltä. Se auttaa, kun vieressä mies lapioi kuin heikkopäinen ja itseltä on jo kädet muusina. Vaikka kyllä se mies sitten seuraavana päivänä oli poikki, eikä olisi millään jaksanut lapioida enää yhtään.

Olen oppinut ainakin sen, että työt oppii vasta tekemällä. Kirjasta lukemalla oppii kyllä, mitä pitäisi tehdä, mutta ei miten. Miten pitää seistä, että ei polvi nuljahda, kun polkaiseekin lapiolla kiveen. Milloin kannattaa käyttää käsiä, milloin jalkalihaksia. Miten paljon jaksaa tehdä päivässä, paljonko voi tehdä jos haluaa seuraavanakin päivänä vielä jaksaa jotain.

Löysin kaupasta tofua ja olen tänään syönyt tofua (+ rasvaa) aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi. Kyllä sitä taas tarvitsi hiilarilisää päivän lopulla, mutta tofu oli hyvää (ainakin juustoon käärittynä) ja piti paremmin nälkää kuin kananmunat ja pavut, joita olen aiemmin vetänyt aamupalalla.

8.5.2011

Rahaa palaa (ja rasvaa?)


Äh. Vieläkin sen verran heikkona, ettei ollut asiaa shoppailemaan. Olen kuitenkin ollut nyt paljon pirteämpi, joten ehkä se tästä. Toivottavasti maanantaina pääsen takaisin työmaalle, sillä siellä aika kuluu paljon nopeammin.

Kauheaa muuten. Kun minulla on nyt ollut täällä käytössä apuraha, joka pitää kuluttaa täällä, tai loput pitää palauttaa (mikä on opettajani mukaan ei-toivottavaa), olen ostanut ruokaa sen mukaan mitä tykkään syödä, enkä ole katsonut hintoja lainkaan. Kun aikoinaan opiskeluni alkuaikoina (siis ennen kuin aloin seurustella ja avokki sai töitä) kulutin ruokaan 90€/kk, täällä rahaa on palanut semmoiset 300€/kk. Tietty tuohon sisältyy muutakin kuin ruokaa, mitä nyt ruokakaupasta ostetaan (shampoo, saippua tms.), mutta silti. Hirmuinen ero. Netin perusteella se on kuitenkin se, mitä yhdellä ihmisellä keskimäärin Suomessa ruokaan menee (siis jos 4-henkisellä perheellä menee ruokaan 300e/viikko, niin eikös yhdellä mene silloin saman verran kuussa?). Valtakunnallisesti kuitenkin vuonna 2009 näemmä keskimäärin yhtä ihmistä kohden ruokamenot olivat 170€/kk. Joka tapauksessa reilusti keskimääräisen alle olen elänyt opintotuen varassa. Nyt tuntuu, että vähäinenkin palkka on ihan hirveästi. Mikä pistää miettimään. Onko opintotuki niin alhainen kuin sen on, jotta ihmiset arvostaisivat palkkaansa enemmän vai jotta ihmiset eivät haluaisi opiskella vai jotta ihmiset tajuaisivat mennä töihin opintojen ohella?

Sitten mietittiin miehen kanssa, miten maksetaan opintolainat pois. Katsottiin, että vuosi siinä menee maksaessa, JOS saan töitä ulkomailta. Jos en, ei ole millä maksaa, sillä miehen palkka menee kädestä suuhun. Siis nyt, kun olemme tottuneet kuluttamaan ruokaan enemmän kuin 180€/kk, ja minä olen oppinut käymään hierojalla silloin tällöin, jotta lihakseni toimisivat eläkkeelle asti. Ollaan me kauheita tuhlareita. Mummoni muistaa vielä, miten hän ja ukki tekivät sopimuksen, että elävät 100 mk/kk, jotta saavat säästettyä ensimmäiseen asuntoonsa. Nykyaikana eläminen 17€/kk ei kyllä onnistuisi millään...

Mitä tulee rahaan, minussa taistelevat Roope Ankka ja törsääjä. Sitä haluaisi elää niin, ettei ikinä ostaisi mitään ylimääräistä ihan vain siksi että kuollessaan voisi jättää miljoonaomaisuuden. Toisaalta sitä haluaisi kaikkea kivaa. Mutta viime aikoina olen huomannut, että on paljon helpompi jättää tavaraa kauppaan. Riittää, että sitä hetken ihastelee ja toteaa sitten että ei sitä tarvitse ja jättää sinne. Toisaalta olen oppinut tekemään päätöksiä paljon nopeammin, ja yleensä lopputulos on hyvä. Jos päätän, että tarvitsen uudet rintsikat ja sopivat tulevat vastaan, ostan ne. Enää ei tarvitse jahkailla iäisyyden etukäteen, tuntea syyllisyyttä jo maksaessa ja haukkua itseään viikko tolkulla ostotapahtuman jälkeen. Nyt tiedän myös paremmin, mistä pidän. Koska pidän True Bloodista niin paljon, että tykkään katsoa sitä uudelleen ja uudelleen, sen ostaminen dvd:llä on sallittua. Jos haluan nähdä leffan vain kerran, vuokraan sen vaikka ostaminen tulisi halvemmaksi.

Olen myös huomannut, että aiemmin olen yrittänyt hoitaa tavaralla tarpeita, jotka hoituvat paljon paremmin jollain muulla: läheisyydellä miehen kanssa, kavereiden tapaamisella, hierojalla käynnillä, itsestään huolehtimisella. Välillä olen ostanut tavaraa ihan vain rauhoittaakseni itseäni. Kun ostaa jotain, saa ainakin hetkeksi tunteen, että elämä on hallinnassa. Nyt kun olen saavuttanut jonkinlaisen sisäisen aselevon/rauhan, vaikkakin hennon sellaisen, ja oppinut muita tapoja rauhoittua, ei enää tarvitse ostaa kynttilöitä tai mansetteja tai tuoksulyhtyjä rauhoittuakseen.

Elämä alkaa nyt olla aika hyvin mallillaan. Asiat, joihin haluaisin muutosta, liittyvät sokeriin. Haluaisin oppia syömään sitä vähemmän. Jos sitten hampaissani olisi vähemmän reikiä. Haluaisin, että mies söisi vähemmän sokeria, sillä hän on nykyään aivan liian lihava. Itse asiassa haluaisin että hän alkaisi karppaamaan, sillä olen huomannut hänen reagoivan kaikkeen hiilihydraattipitoiseen huonosti. Hänen verensokerinsa hyppii liikaa päivän aikana, mikä saa hänet tulemaan kotiin todella kärttyisenä. Olen miettinyt, olisinko valmis siihen, että rupeaisin tekemään hänenkin ruokansa. Kun mies nyt vääntää rankkaa työprojektia, hänellä ei ole aikaa miettiä ruokaa, joten hän syö sen, minkä nopeiten eteensä saa. Minulla olisi aikaa tehdä ruoka meille molemmille. Eri asia on, jaksanko sitoutua hänen laihduttamiseensa niin, että saisimme tuloksia aikaan. Eikä se auta mitään, jos minä kokkaan hänelle kotona karppaajan ruuat, jos hän käy kavereiden kanssa kaljalla ja syö töissä mitä huvittaa... Joku ratkaisu painoasiaan pitäisi kuitenkin saada, kun se hiertää välejämme tällä hetkellä. Miehen mielestä on minun vikani, että hän lihoo, kun syön makeaa ja minusta hänen pitäisi tehdä jotain mahdottomalle makeanhimolleen. Tilanne on nyt jatkunut 6 vuotta, jokohan siihen kohta saataisiin ratkaisu.

4.5.2011

Parempaa päin


Siis ainakin, mitä tulee flunssaan. Tänään jaksoin jopa käydä omin avuin kaupassa ja apteekissa. Apteekissa piti käydä, sillä a) itikat ovat pitäneet minua omana seisovana pöytänään nukkuessani b) jokin täällä kukkivista kasveista aiheuttaa minulle allergiaoireita.

Edellisen postauksen kommenteissa Tellus kertoi huomanneensa, että parempaan päin ollaan menossa. Jup, monella tapaa. Ensinnäkin, nykyään nukun yöllä ja valvon päivällä. Kehoni on tottunut säännölliseen liikuntaan, joten alan saada vieroitusoireita, jos joudun makaamaan kolme päivää putkeen. Kun verrataan terapian alkuaikoihin, jolloin en noussut sängystä kuin vessaan ja siirtyäkseni röhnöttämään sohvalle, se on jo paljon. Syön, ja vieläpä ruokaa. Teen ruokaa, sen sijaan että eläisin eineksillä (!). Pesen hampaani, käyn suihkussa, vaihdan vaatteet joka aamu. Kun verrataan aikaan, jolloin kuljin yöpuvussani kunnes avokki vaati minua pistämään sen pesuun, käymään suihkussa ja pukemaan päälleni jotain muuta, tämä on suurta edistystä. Vielä on kuitenkin pitkä matka tasapainoiseen, itseensä luottavaan ja vakaaseen ihmiseen.

Toissayönä näin unta, jossa jonotin hautajaisissa (älkää kysykö, minne). Seinällä oli paperi, joka kertoi mielensärkijän kuolleen. Paperi näytti kovasti vihkitodistukseltani, mutta teksti oli rikosilmoituksesta, jonka tein mielensärkijästä. Katsoin oviaukosta huoneeseen, jossa laiminlyöjä halasi sisaruksiani ja itki vuolaasti. Minä en oikeastaan tuntenut mitään, korkeintaan olin vähän hämilläni. Mietin, pitäisikö minun tuntea jotain.

Takaisin todelliseen maailmaan: Päivällä sain sähköpostia mummolta, joka muistutti mielensärkijän syntymäpäivästä. Mietin hetken, kertoisinko unestani. Lisäisin vielä loppuun, että toivon kovasti että se oli enneuni. Päätin kuitenkin, etten järkytä mummoa enempää. :)

Olen yhä sen verran kipeänä, että yskin keuhkojani pihalle. Se on kuitenkin minusta hyvä merkki, yleensä yskä tulee flunssan loppupuolella. Olen sopinut, etten yritäkään töihin ennen perjantaita. Tämä flunssa on ollut ärsyttävän sitkeä, ja ärsyttävä myös siksi, ettei se ole missään vaiheessa iskenyt päälle täyttä kuumetta, vaan enimmäkseen vain tekee heikon olon. Sitten jos uskaltaa yrittää ruveta rehkimään, rupeaa pyörryttämään ja kylmät väreet juoksevat pitkin selkää.

Elän kuitenkin toivossa, että tänä viikonloppuna vihdoin pääsisin matkustamaan tuohon läheiseen vähän isompaan kaupunkiin ja tutustumaan paikallisiin turistinähtävyyksiin. Aikaisempina viikonloppuina olen ollut joko kipeänä tai liian väsynyt tai rahaton. Nyt makaan kaikkeni, jotta näin kävisi. :)

2.5.2011

Huoh


Edellinen purkaus johtui monestakin asiasta. On ärsyttävää olla kipeä, etenkin kun se tarkoittaa sitä, että on täällä "turhaan". Olen täällä saadakseni työtunteja aikaiseksi, ja kipeänä pitää olla pois töistä. Olen yksinäinen, ja kun olen pois töistä, se korostuu. Eniten vitutti kuitenkin se, että tajusin olleeni väärässä netissä. Olisin niin mielelläni kaikkitietävä, joka pelastaa kaikki muut tietämättömyyden laaksosta. Todellisuus pääsi kuitenkin näpäyttämään, kun tajusin erehtyneeni. En vieläkään kestä virheitä niin hyvin haluaisin. Ei riitä, että myönnän olleeni väärässä ja korjaan asian kirjoittamaani. Lisäksi minun pitää ruoskia itseäni siitä, että kehtasinkin mennä mokailemaan. Tunnemyrsky saa minut käyttäytymään kuin keskenkasvuinen. Kun tämmöinen käytös vielä näyttää lapsellisuuteni kaikille, mikä on se osa minusta jonka haluaisin pysyvän kaikista tiiviimmin salassa, epäonnistumisen tunne vain korostuu.

Millonkohan sitä oppisi suhtautumaan mokiinsa kuin aikuinen?

1.5.2011

12-Year-Old Girl Didn't Know She Was Pregnant, Gives Birth on School Field Trip


Lähde

 "Neither the 12-year-old Dutch girl nor her family knew she was pregnant. It's doubtful she was showing, because her teachers hadn't noticed anything either. But while her class was out on a field trip, the girl from Groningen started complaining of stomach pains...

Being way smarter than we are, the teachers soon recognized the girl was in labor and called an ambulance. Medics arrived at the scene, but there wasn't enough time to take her to the hospital. So the girl gave birth to a healthy baby girl in a nearby building.

She was later taken to a hospital. But when she was questioned by the cops, she refused to say who the father was. Detectives, however, have a pretty good place to start.

It seems that the girl's father had already done two years in the slam for molesting an older daughter. Through the miracle of the Dutch legal system, which sounds as shitty as ours, he was still given custody of the girl and her brother when he and his wife divorced.

Police say the girl will be sent to foster care once she's released."

Voi helvetti vittu saatana!


Elämä on perseestä. Eilisen jälkeen ajattelin käydä kaupungilla katsomassa jos piristyisin. Kävin, ja piristyin. Tulin kotiin ja tajusin että minulle yrittää nousta kuume. Ei taas! Vaatteet hajoaa päälle, kengät jalkaan. Pyörän vaihteista vain kaksi toimii. Ruoka oli loppu, mutta kauppaan ei enää jaksanut mennä, kun tauti teki comebackin. Avasin netin, ja tajusin ymmärtäneeni yhden asian väärin, mikä johti sitten tuntien selvittämiseen miten asia oikeasti menee, asian korjaamiseen joka paikassa missä olin väittänyt asian olevan jotain mitä se ei ole... Sain inhottavan sähköpostin. Naamakirjassa kaverit ei vastaa, mutta kirotut muslimit hyppii alareunassa silmille heti kun sinne uskaltautuu. Totesin, että Egyptin englanninopetuksen taso on surkeaa.

Miestä on ikävä. Vituttaa olla koko ajan kipeänä. En ehdi parantua, kun töitä pitää tehdä. Ei ole mitään järkeä olla täällä, jos en kykene tekemään töitä. Jos en kykene tekemään töitä, minulla ei ole muuta tekemistä kuin heilua netissä käsittämässä asioita väärin. Vittu.

Olen ollut nyt mieli maassa jo useamman päivän. Masennus alkoi keskiviikkona. Ajattelin ensin, että se on koti-ikävää, mutta kun minä nyt oikeasti viihdyn täällä. Olen nyt tullut tulokseen että olen yksinäinen. En minä kotonakaan jatkuvasti kylässä ravaa, mutta ilmeisesti kuukausi ilman kavereita on liikaa. En näe ihmisiä kuin työaikana. Sitten he katoavat jonnekin ja minä jään keskenäni tietokoneen kanssa. Äh pöh. Kai sitä voisi pyytää jotakuta lähtemään kanssani kaupungille, mutta kun en kuitenkaan jaksa mitään kun olen koko ajan taudissa.