8.5.2011

Rahaa palaa (ja rasvaa?)


Äh. Vieläkin sen verran heikkona, ettei ollut asiaa shoppailemaan. Olen kuitenkin ollut nyt paljon pirteämpi, joten ehkä se tästä. Toivottavasti maanantaina pääsen takaisin työmaalle, sillä siellä aika kuluu paljon nopeammin.

Kauheaa muuten. Kun minulla on nyt ollut täällä käytössä apuraha, joka pitää kuluttaa täällä, tai loput pitää palauttaa (mikä on opettajani mukaan ei-toivottavaa), olen ostanut ruokaa sen mukaan mitä tykkään syödä, enkä ole katsonut hintoja lainkaan. Kun aikoinaan opiskeluni alkuaikoina (siis ennen kuin aloin seurustella ja avokki sai töitä) kulutin ruokaan 90€/kk, täällä rahaa on palanut semmoiset 300€/kk. Tietty tuohon sisältyy muutakin kuin ruokaa, mitä nyt ruokakaupasta ostetaan (shampoo, saippua tms.), mutta silti. Hirmuinen ero. Netin perusteella se on kuitenkin se, mitä yhdellä ihmisellä keskimäärin Suomessa ruokaan menee (siis jos 4-henkisellä perheellä menee ruokaan 300e/viikko, niin eikös yhdellä mene silloin saman verran kuussa?). Valtakunnallisesti kuitenkin vuonna 2009 näemmä keskimäärin yhtä ihmistä kohden ruokamenot olivat 170€/kk. Joka tapauksessa reilusti keskimääräisen alle olen elänyt opintotuen varassa. Nyt tuntuu, että vähäinenkin palkka on ihan hirveästi. Mikä pistää miettimään. Onko opintotuki niin alhainen kuin sen on, jotta ihmiset arvostaisivat palkkaansa enemmän vai jotta ihmiset eivät haluaisi opiskella vai jotta ihmiset tajuaisivat mennä töihin opintojen ohella?

Sitten mietittiin miehen kanssa, miten maksetaan opintolainat pois. Katsottiin, että vuosi siinä menee maksaessa, JOS saan töitä ulkomailta. Jos en, ei ole millä maksaa, sillä miehen palkka menee kädestä suuhun. Siis nyt, kun olemme tottuneet kuluttamaan ruokaan enemmän kuin 180€/kk, ja minä olen oppinut käymään hierojalla silloin tällöin, jotta lihakseni toimisivat eläkkeelle asti. Ollaan me kauheita tuhlareita. Mummoni muistaa vielä, miten hän ja ukki tekivät sopimuksen, että elävät 100 mk/kk, jotta saavat säästettyä ensimmäiseen asuntoonsa. Nykyaikana eläminen 17€/kk ei kyllä onnistuisi millään...

Mitä tulee rahaan, minussa taistelevat Roope Ankka ja törsääjä. Sitä haluaisi elää niin, ettei ikinä ostaisi mitään ylimääräistä ihan vain siksi että kuollessaan voisi jättää miljoonaomaisuuden. Toisaalta sitä haluaisi kaikkea kivaa. Mutta viime aikoina olen huomannut, että on paljon helpompi jättää tavaraa kauppaan. Riittää, että sitä hetken ihastelee ja toteaa sitten että ei sitä tarvitse ja jättää sinne. Toisaalta olen oppinut tekemään päätöksiä paljon nopeammin, ja yleensä lopputulos on hyvä. Jos päätän, että tarvitsen uudet rintsikat ja sopivat tulevat vastaan, ostan ne. Enää ei tarvitse jahkailla iäisyyden etukäteen, tuntea syyllisyyttä jo maksaessa ja haukkua itseään viikko tolkulla ostotapahtuman jälkeen. Nyt tiedän myös paremmin, mistä pidän. Koska pidän True Bloodista niin paljon, että tykkään katsoa sitä uudelleen ja uudelleen, sen ostaminen dvd:llä on sallittua. Jos haluan nähdä leffan vain kerran, vuokraan sen vaikka ostaminen tulisi halvemmaksi.

Olen myös huomannut, että aiemmin olen yrittänyt hoitaa tavaralla tarpeita, jotka hoituvat paljon paremmin jollain muulla: läheisyydellä miehen kanssa, kavereiden tapaamisella, hierojalla käynnillä, itsestään huolehtimisella. Välillä olen ostanut tavaraa ihan vain rauhoittaakseni itseäni. Kun ostaa jotain, saa ainakin hetkeksi tunteen, että elämä on hallinnassa. Nyt kun olen saavuttanut jonkinlaisen sisäisen aselevon/rauhan, vaikkakin hennon sellaisen, ja oppinut muita tapoja rauhoittua, ei enää tarvitse ostaa kynttilöitä tai mansetteja tai tuoksulyhtyjä rauhoittuakseen.

Elämä alkaa nyt olla aika hyvin mallillaan. Asiat, joihin haluaisin muutosta, liittyvät sokeriin. Haluaisin oppia syömään sitä vähemmän. Jos sitten hampaissani olisi vähemmän reikiä. Haluaisin, että mies söisi vähemmän sokeria, sillä hän on nykyään aivan liian lihava. Itse asiassa haluaisin että hän alkaisi karppaamaan, sillä olen huomannut hänen reagoivan kaikkeen hiilihydraattipitoiseen huonosti. Hänen verensokerinsa hyppii liikaa päivän aikana, mikä saa hänet tulemaan kotiin todella kärttyisenä. Olen miettinyt, olisinko valmis siihen, että rupeaisin tekemään hänenkin ruokansa. Kun mies nyt vääntää rankkaa työprojektia, hänellä ei ole aikaa miettiä ruokaa, joten hän syö sen, minkä nopeiten eteensä saa. Minulla olisi aikaa tehdä ruoka meille molemmille. Eri asia on, jaksanko sitoutua hänen laihduttamiseensa niin, että saisimme tuloksia aikaan. Eikä se auta mitään, jos minä kokkaan hänelle kotona karppaajan ruuat, jos hän käy kavereiden kanssa kaljalla ja syö töissä mitä huvittaa... Joku ratkaisu painoasiaan pitäisi kuitenkin saada, kun se hiertää välejämme tällä hetkellä. Miehen mielestä on minun vikani, että hän lihoo, kun syön makeaa ja minusta hänen pitäisi tehdä jotain mahdottomalle makeanhimolleen. Tilanne on nyt jatkunut 6 vuotta, jokohan siihen kohta saataisiin ratkaisu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)