30.7.2011

Ahdistus


Nyt menee niin hyvin, että herään klo 03 aamuyöstä vetämään perskännejä. Vielä lauantaina, vaikka perjantaina kävin rentouttavassa hieronnassa. Tavallisesti nukun hieronnan jälkeen kuin tukki, ja monesti semmoiset 12-14 tuntia putkeen. Nyt onnistui peräti 5 tuntia. Ke-to-välisenä yönä piti ottaa kaksi oxaminia että sain edes unta. Ennen nappien nappaamista olin yrittänyt udella alitajunnaltani, mikä hitto nyt on. Muistin raapineeni jotain liukasta valkoista pintaa. Käteni olivat todella pienet ja kynteni pitkät. Jonkin ajan kuluttua sain keksittyä, mikä pinta oli: se oli huoneeni ovi. Sen huoneen, jossa mielensärkijä kävi raiskaamassa minua kun olin enintään 4v. En päässyt ovesta, koska olin niin lyhyt etten yltänyt ovenkahvaan. Minulla oli hätä, ja ovesta piti päästä. Äiti oli jotenkin pulassa. Valaistuksesta päättelin, että on päivä. Sitä enempää ei irronnut, joten nappia huuleen että saisi edes unta.

Ahdistusta lisää käsieni tilanne, tarkemmin ranteiden kunto. En saisi nytkään käyttää tietokonetta, sillä se pahentaa tilannetta. Toivon, että hieronta auttaa jotain, koska maanantaina pitäisi taas olla työkykyinen. Hieroja kyllä sanoi, että minulla olivat käsien lihakset niin jumissa, että ei mikään ihme jos ranteiden turvotus ei laske, kun ei sieltä nesteet pääse mihinkään. Koko kehoni oli nyt tönkkö kuin lauta: jalat, kädet, rintakehä, vatsa, selkä, lantio, pakarat, leukaperät. Hieroja ihmetteli, miten olinkin niin kireänä. Keho reagoi nyt johonkin wanhaan.

Löysin kirjastosta hyvin vaikeaselkoisen ja osin aivan ihme sfääreissä lentelevän kirjan, jossa on kyllä asiaakin joukossa. Siinä yritetään ymmärtää, miten lapset voivat aistia niin hyvin perheen sisäiset salaisuudet ja jännitteet, vieläpä kauan ennen kuin oppivat puhumaan. Pienen lapsen psykoterapeuttinen hoito vaatisi kuulemma sekä vanhempien että isovanhempien osallistumista terapiaan. Vasta sitten voidaan saada selvä kuva lapsen oireilun taustoista. Kirjassa mietitään myös, missä vaiheessa lapselle aletaan perheen traumoja siirtää. Lapsihan kuulee jo kohdussa, ja aistii äitinsä tunnetiloja sydämensykkeen ja stressihormonien kautta. Sfääreissä lentely alkaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kirjan kirjoittaja alkaa väittää, että koko suvun muistitieto koodataan ihmiseen solumuistin kautta. Väittäisin, että ilmiö voidaan selittää ihan tässä maailmassa pysyvillä teorioilla. Kuten sillä, että lapsi elää perheessä, hän kuulee keskusteluja, joita ei ymmärrä, mutta pistää ne muistiin. Mukana voi kyllä olla soluihinkin kirjattua, sillä ympäristötekijät aktivoivat ja sammuttavat geenejä. On esimerkiksi osoitettu, että nälänhätä näkyy lapsenlapsen geeneissä: rasvaa varastoidaan innokkaammin. Tästä on kuitenkin pitkä matka siihen, että geeniperimään kirjoitettaisiin tietoa kuin sukukronikkaan.

Kirjan suurin anti tähän mennessä on ollut käsitys ajattelevasta kehosta. Ihmisen ajattelusta suurin osa on tiedostamatonta, eikä siitä tule tiedostettua kuin pieniä hitusia. Ihmisen keho reagoi kuitenkin kaikkeen ajatteluumme, olemmehan psykofyysisiä olentoja. Joten kehoni on tiennyt jo kauan ennen minua, että nyt on aktiivivaihe tulossa, ja teki kaikkensa, jotta voisin käyttää aikaani siihen. Tästä taas päästään ajatukseen, että olen tarkoituksella rasittanut ranteitani liikaa. Mikä taas pistää miettimään, enkö vieläkään osaa pysähtyä rikkomatta itseäni.

24.7.2011

Voihan rannekanavaoireyhtymä


Tiesin kyllä rasittaneeni käsiäni työharjoittelun vuoksi enemmän kuin olisi hyväksi, mutta että niin paljon, että ranteet pettävät...? Hierojani kyllä diagnosoi tämän oireita minulla jo viikkoja sitten, mutta en kai tajunnut  hellittää tarpeeksi tarpeeksi ajoissa. Nyt en saa oikealla kädellä nostettua edes vesilasia. Hitto. Mitä hittoa minä nyt teen? Tietysti ilmoitan pomolle ja opettajille, menen lääkäriin maanantaine ja lepuutan ranteita. Sieppaa vain tunnustaa taas oma kuolevaisuutensa...

22.7.2011

Voihan hormoni


Luin tänään kuvausta synnytyksen vaiheista ja synnytyskivuista. Itkin sitä, kuinka kovasti haluan lapsen. Nyt minä olen seonnut. Enää eivät kertomukset peräpukamista, aamupahoinvoinneista ja maratonsynnytyksistä hetkauta. Pitää kysyä joltakin, jolla on lapsia, pääsisikö lapsenvahdiksi. Mistäköhän saisi koliikkivauvan lainaan?

18.7.2011

?????


Siis mitä helvettiä tapahtui? Kalenterini väittää, että on jo heinäkuun loppupuoli. Minä olen vasta kesäkuun alussa. Miksi aika menee näin nopeasti? Olen niin pahasti loman tarpeessa, että tuntuu ettei jaksa edes nukkua. Pyysin työharjoittelupaikastani viikon loman, että ehdin vähän hengähtää. En ole ehtinyt miettiä vielä yhtään ulkomaille muuttoamme, ja se lähenee koko ajan. Valmistumiseni on ihan nurkan takana. Pitäisi enää vääntää ihan hirveästi tekstiä paperille. Kiinnostaa kuin kilo kiviä.

Mies osti minulle Assassins Creed Brotherhoodin. Se on juuri sitä, mitä olen tarvinnut: muuta ajateltavaa kuin opiskelut. Katsotaan, saanko itseni pelistä irti siksi aikaa, että saisin väännettyä nuo koulutehtävät kasaan.

11.7.2011

Saako raiskata?


Kaveri kutsui mukaansa SlutWalk-tapahtumaan. Jos et ole vielä tästä tapahtumasta kuullut, niin lyhyesti kyseessä on marssi, jolla vastustetaan raiskauksen uhrin syyllistämistä. Mikään, mitä nainen on pukenut päälleen tai jättänyt pukematta, ei anna lupaa raiskata. Sinänsä minusta on hullua, että joku vielä ajattelee, että nainen on kerjännyt tulla raiskatuksi, jos ei ole pukeutunut mahdollisimman peittävästi. Suurin osa raiskauksista tapahtuu lähisuhteessa, eli raiskaaja on puoliso, poikaystävä tai tuttu. Esimerkiksi minut raiskasi ensimmäinen poikaystäväni.

Tilanne meni näin: Olin tullut kotiin rankan päivän jälkeen hirvittävän väsyneenä. Hän oli odottanut minua koko päivän, ja kerjäsi seksiä. Ilmaisin selkeästi, useaan kertaan, että olen liian väsynyt ja haluan vain nukkua. No, menin nukkumaan ja hän tuli viereeni, nukkumaan (tai niin luulin). Hän vielä kysyi, enkö vain voisi levittää haarojani, kyllä minä voin nukkua, hän vain tyydyttäisi itsensä. Kielsin, sillä en minä ole mikään pumpattava Barbara. Nukahdin kun iskin pääni tyynyyn. Jonkin ajan kuluttua heräsin siihen, kun hän työntyi sisääni.  Järkytyin niin, että jähmetyin paikoilleni. En tajunnut tehdä mitään, ennen kuin tilanne oli jo ohi, hän luuli etten edes herännyt. Saatuaan, mitä halusi, hän nukahti. Olisinko voinut vaikuttaa tilanteeseen, jos olisin nukahtanut peittävämmässä yöpuvussa? Hän oli vetänyt alushousuni pois tieltä, ja varmasti olisi onnistunut housujenkin kanssa. Olinko tyhmä, kun päästin hänet sänkyyni, vaikka hän halusi seksiä? Luotin siihen, että hän kunnioittaisi itsemääräämisoikeuttani.

Näitä tapauksia, joissa uhri ei edes tiedä, voiko puhua raiskauksesta, tapahtuu jatkuvasti. Niiden vieminen oikeuteen on aika hukkaan heitettyä, kun todennäköisesti päädytään sana sanaa vastaan -tilanteeseen.

Uskomattominta minusta on, jos raiskauksen uhri on lapsi, ja hänen väitetään jotenkin "vietelleen" raiskaajansa. Oikeushistorian häpeäpilkkuja ovat tapaukset, joissa syy raiskauksesta on vieritetty jopa alle 10-vuotiaan uhrin niskaan. Miten joku voi ajatella, että 5-vuotias voi keikistellä niin, että aikuinen ei voi muuta kuin raiskata tuon lapsen?

Vaikka uhri olisi pukeutunut miten, vaatteet voi aina repiä. Entä sitten neuvot "älä mene pimeällä kävelylle" tai "älä lähde humalassa vieraan matkaan"? Minä rakastan käydä kävelyllä kesäiltoina. Päivän kuumuus on poissa, mutta on yhä sopivan valoisaa että näkee eteensä. En halua ajatella, että en saisi tehdä näin, koska joku voi vaania puskassa. Ei ihminen voi elää elämäänsä pelossa: "En lähde ulkomaille, entäs jos kone putoaa?" "En kyllä uskalla ylittää tietä, joku kuitenkin ajaa yli." "En minä voi ostaa valmiiksi pakattua lihaa, joku on voinut kaataa siihen myrkkyä." Meidän on pakko luottaa siihen, että muut ihmiset eivät jatkuvasti yritä vahingoittaa meitä.

Aikoinaan kuljin paljon öisin pimeällä ympäri metsiä ja lenkkipolkuja ihan vain siksi, etten halunnut mennä kotiin. Mielensärkijä oli siellä. Pistin cd-soittimeen musaa ja laput korville ja kuljeskelin ympäriinsä katselemassa tähtiä ja vajonneena ajatuksiini. Kerran kaksi humalaista miestä pelästytti minut ja juoksin metsästä kadulle "ihmisten ilmoille". Sitten huomasin että miehet olivat niin humalassa, etteivät edes osanneet kävellä suoraan, joten tajusin etteivät ole kovin suuri uhka. Minä kuljin niissä metsissä toivoen, että tapahtuisi jotain, jonka ansiosta minun ei enää koskaan tarvitsisi mennä kotiin. Toivoin, että joku tulisi ja kysyisi onko kaikki hyvin. Toivoin, että joku tulisi ja kysyisi mitä cd:tä kuuntelen. Sitten voisin kertoa että en halua mennä kotiin ja se ihminen veisi minut pois. Minä tarvitsin pimeän metsän rauhaa, jotta olisin jaksanut taas olla kotona. Olisinko ansainnut tulla raiskatuksi?

Humalaisena ei aina tule toimittua järkevästi, kuten kaikki tietävät. Kun olen puhunut naisten kanssa, jotka ovat juoneet itsensä hirveään kuntoon ja sitten on käynyt jotain, kauhean usein toistuu kaksi teemaa: henkinen pahoinvointi, jota on hoidettu sillä alkoholilla ja kokemattomuus. Ei ole tiennyt, miten humalaan sitä tulee määrästä x. Ei ole tiennyt, miten alkoholi vaikuttaa. Ei ole tunnistanut vaarallista tilannetta ajoissa, koska ei ole tullut ajatelleeksikaan, että joku haluaisi tehdä pahaa. Henkinen pahoinvointi, jota on hoidettu alkoholilla, johtaa usein myös itsetuhoiseen käytökseen. Mennään siihen autoon, jonka kuski on kännissä. Lähdetään tuntemattomien mukaan. Osaksi mukana on varmasti sitäkin, että teininä vaarojen arviointikyky on heikko. Aikoinaan, kun kaveriporukalla kokeiltiin alkoholia ja juostiin kylillä, minusta oli hienoa että koko porukka oli sitoutunut siihen ettei kaveria jätetä. Jos kaveri sammui, muut kantoivat kotiin tai soittivat ambulanssin. Se varmasti varjeli monelta pahalta. Kenellekään ei silti saisi edes tulla mieleen, kun löytää jostain sammuneen naisen, nuoren tai vanhan, että nytpä saa helpolla pillua.

On myös miehiä, jotka juuri etsivät naisia, jotka ovat juoneet itsensä tolkuttomaksi, ilmestyvät sitten paikalle ja tarjoutuvat saattamaan naisen kotiinsa tai tarjoavat jotain muuta tekosyytä, jolla saavat vietyä naisen paikkaan jossa saa rauhassa raiskata. Taksikuski tai järjestysmies on hyvä valepuku. He luottavat siihen, että aina joku jää yksin. Se, että tilanteessa syyttää naista, ei auta mitään. Se ehkä selittää sen, miksi juuri hänet valittiin uhriksi, mutta ei sitä, miksi joku tekee tarkan suunnitelman, ehkä jopa valitsee ammatin raiskatakseen. Vika on silloin kyllä aivan jonkun muun kuin uhrin päässä.

Miksei kukaan muuten käske miehiä olla menemättä yöllä snägärin jonoon tai kiellä heitä kulkemasta pimeällä puiston halki? Miehen hakkaa todennäköisimmin ennestään tuntematon mies, kun jompikumpi tai molemmat ovat humalassa. Snägärien jonot, taksitolpat ja pussikaljamestat ovat niitä todennäköisimpiä paikkoja saada selkäänsä. Tämä tiedetään, mutta silti kukaan ei ihmettele lehtien palstoilla, miksi miehet ovat niin tyhmiä, että haluavat humalassa käydä kebabilla, ajaa taksilla tai oikaista puiston läpi.

SlutWalkin kaltaisia tapahtumia tarvitaan, jotta ihmiset miettisivät asenteitaan. Jos joku vielä kuvittelee, että on normaalia raiskata, tai että "kaikkihan raiskaavat, jos tulee tilaisuus", toivottavasti tällaisten tapahtumien nostama keskustelu mediassa saa heidät ajattelemaan uudella tavalla.

Ps. Juteltiin eilen taas porukalla, jossa jokaisella on taustallaan raiskaus tai seksuaalista hyväksikäyttöä. Tuli puheeksi monta kaveria, joilla on kaikki seksuaalisen hyväksikäytön oireet. Mietittiin, miten näitä ihmisiä voisi auttaa. Kun nyt on tunnistanut itsestään seksuaalisen hyväksikäytön jättämät jäljet, niitä näkee liian monessa kanssaihmisessä. Jos ihmiset vain tietäisivät, kuinka monta raiskauksen uhria heidänkin lähipiirissään on...

3.7.2011

Homma hanskassa?


Olisikohan vihdoin näin, että alan hallita omaa elämääni? Käyn töissä, tapaan kavereita, eikä minulta puutu mitään. Tai jos puuttuukin, voin sen hankkia. Kuten nyt ostin riippumaton. Vähänkö on ihanaa loikoa varjossa näillä helteillä! Hierojalla käyminen on kannattanut. Alan tuntea itseni kotoisaksi kehossani. Nyt lihakseni eivät ole kipeät siksi, että ne olisivat jumissa ja tulehtuneet, vaan koska olen rasittanut niitä ja ne ovat arat. Pian postissa pitäisi tulla varvaskengät. Siis kuin varvassukat, mutta kengät. Katsotaan, auttaisivatko ne jalkavaivoihini. On kivaa huolehtia itsestään. Enää ei ole koko ajan kauhea olo.

Alan yhä enemmän pitää ajatuksesta, että minusta tulisi joskus äiti. Ehkä vuoden päästä alkaa jotain tapahtua sen asian suhteen...