30.11.2011

Navan alta


Kun aikoinaan opin, että traumani ovat enimmäkseen seksuaalisuuden alueella, olin huolissani kykenenkö enää nauttimaan seksistä tasa-arvoisessa ihmissuhteessa. Nyt voin sanoa, että kyllä se onnistuu. Eilen sain orgasmin jo esileikin aikana, ja myöhemmin monta lisää. Uskon, että syynä helpompaan orgasmin saantiin on alueen lihasjännitysten purkautuminen. Lantionpohjanlihakset, lähentäjät ja pepun lihakset ovat tehneet kovasti töitä tärinähetkinäni, ja ehkä tässä korjataan sen hedelmiä. Ja kai yleinen iloisempi mielentila ja rentoutuneisuus vaikuttavat. Vielä, kun miehen paino putoaisi, ja saisin taas nauttia asennoista, joihin nyt ei päästä, kun vatsa on tiellä... Vaikka hänkin on edistynyt seksin saralla suhteemme aikana. Hän on nykyään paljon parempi suutelija kuin alkuaikoina, ja huh! mitä hän osaa tehdä... no... siellä... Enää ei tarvitse pelätä, että hän tökkää kynnellä kipeästi "pimeässä haparoidessaan".

Eli raiskatuksi tuleminen ei estä tyydyttävän seksielämän saamista, mutta töitä sen eteen tarvitsee tehdä. Tuli puheeksi Rosén-terapeutin kanssa viime kerralla, että miten kallista on saada itsestään terve. 3 vuotta keskusteluterapiaa (60€ / 45min) ja lääkkeitä, puoli vuotta hierontaa (40€ / 2h) ja nyt Rosénia (40€ / h). Plus kaikki inhottavat oireet, joita pitää kestää ja jotka häiritsevät elämää. Esimerkiksi tällä hetkellä haluaisin päästä eroon tavastani vahingoittaa sukuelimiäni. En ole aiemmin tajunnut, että se on vahingoittamista. Hankaan ihon rikki haarojeni välistä, joko vessakäynnin yhteydessä tai nukkuessani. Itsetyydytys käsin laukaisee joskus sen, että homma menee itsensä tuhoamisen puolelle. Lelut ratkaisivat tuon jälkimmäisen ongelman, mutta muihin pitäisi keksiä jotain. En siis koskaan hankaa itseäni niin, että joku huomaisi jotain. Verta ei valu tms., mutta iho on rikki niin, että jos sille joutuu jotain, kuten kosteusvoidetta, kirvely kyllä kertoo tilanteen. Kirvely johtaa siihen, että rupean raapimaan/hankaamaan itseäni lisää, mikä pahentaa ongelmaa. Nyt kun tiedostin asian, olen ruvennut pitämään alueen ihosta ja limakalvoista parempaa huolta, mutta alitajuisesti ongelma ei ole ratkennut, sillä joudun aina komentamaan itseäni toimimaan järkevästi. Siitä olen sentään päässyt eroon, etten enää tee pahempaa, kuten joskus teininä... Nyt pitäisi sitten oppia pitämään myös tästä alueesta itsestään, myös alitajuisesti, ja lakata ajattelemasta että alue on jotenkin saastunut, paha tai tuhma.

Pääset yhdestä ongelmasta eroon, ja uusi ilmestyy käsiteltäväksi...

28.11.2011

Liian terve?


Voiko olla? Tätä tässä mietin aamulla herätessäni. En enää ole vereslihalla koko ihminen. Kun nyt kokeilen kaikenlaista, en enää voi sanoa, auttaisiko se ihmistä, joka on vielä ihan rikki. Olen liian terve siihen. Olen jo unohtanut, millaista on olla todella rikki. Minun pitää lukea vanhoja tekstejäni muistaakseni, enkä siltikään enää muista kaikkia särmiä. Mieli suojelee. Kuuntelin Apulannan biisiä Saasta, ja totesin, että päinvastoin kuin biisissä lauletaan, sen voi pestä pois. Saastan voi pestä pois, mutta se vie oman aikansa.

Aloin kirjoittaa omaelämänkertaa, ihan mielenkiinnosta. Semmoista, missä on vuosiluvun alla ranskalaisilla viivoilla, mitä sinä vuonna tapahtui. Ei tullut kovin monen vuoden alle mitään. Muistan tapahtumia, mutta en sitä, minä vuonna ne tapahtuivat. Piti ihan tarkistaa laskimella, voiko olla, että kävin riparin ja aloitin uudessa koulussa samana vuotena. Pitää kiusata sukulaisia, että saan puuttuvat palikat paikoilleen.  Ehkä tämä on yritys olla normaali. Ehkä tämä on pyrkimys saada jonkinlainen kokonaiskuva matkasta tähän mennessä. Ehkä se on oire järjestelmällisyydestä.

Vuorokausirytmini on taas sekaisin. Ehkä tässä ei vielä olla täysin "terveitä". :)

26.11.2011

Lisää tärinää


Eilen illalla nukkumaan mennessäni tein rentoutusharjoitusta, jossa kuvittelen olevani tyhjä luola, jonka sisällä on valo. Yritän keskittyä siihen valoon, etten ajattelisi mitään, mikä estäisi nukahtamista. Silloin tuli ahdistus tökkimään olkapäätä. Päätin kokeilla, saisiko sen täristyä pois. Tärisytin jonkin aikaa oikeaa kättäni, sitten vasenta jalkaa, ja oikeaa jalkaa, kutakin vuoron perään. Eli nostin raajan kohti kattoa ja annoin sen täristä. Ahdistus katosi, ja nukahdin tyytyväisenä. Näin peräti ihan mukavia unia. Kyllä tuosta jotain hyötyä tuntuu olevan.

Lihakset tuntuvat tuon pitkän tärinärupeaman jälkeen olevan vähän arkoja. Tuntuu, että ne ovat tehneet paljon töitä, ja nyt ovat levossa ensi kertaa vuosiin. Tuntuu kuin olisin saanut lisää lihaksia käyttööni. Hengitys tuntuu vapaammalta. Eilen illalla unen rajamailla tajusin, että pidän hampaitani yhdessä eri tavalla kuin ennen. Aina aiemmin minulla ovat ottaneet yhteen takahampaat, ja olen narskutellut. Nyt etuhampaani lepäsivät vastakkain, eivätkä hampaani pyrkineet narskumaan toisiaan vasten. Hassua.

Vielä kun paranisi tästä flunssasta... 

25.11.2011

Taas uutta keinoa käyttöön


Ryhmäterapian jälkitapaamisessa tuli puheeksi Rosén-terapiassa käymiseni, ja puhuttiin, mikä muu on auttanut. Useampikin tiesi TRE-metodin, mistä en ollut kuullutkaan. TRE on lyhenne sanoista Tension Releasing Exercises, suomeksi puhutaan epävirallisesti tärinäterapiasta. Siinä on ideana laukaista kehon jännityksiä saamalla lihakset tärisemään. Muut nisäkkäät harrastavat sitä säännöllisesti. Esimerkiksi seeprat tärisevät selvittyään leijonan hyökkäyksestä, ja jatkavat sitten tyytyväisenä ruohon syömistä. Näin ne pystyvät kestämään saaliseläimen elämää palamatta loppuun tai saamasta muita stressireaktioita, jotka vaivaavat ihmistä. TRE-menetelmästä on kirjoitettu useita kirjoja (alkuperäisen saa Amazonista Kimbleen peräti kahdeksalla dollarilla), sekä suomeksi että englanniksi. Lisätietoja esimerkiksi täältä:


Suomi 24, kokeilleiden kokemuksia

Keskustelupalsta vilisee hyödyllisiä linkkejä. Yhdestä löytyy jopa kuvat kirjasta löytyvistä liikkeistä. Niistä ensimmäiset valmistavat kehoa tärisemään, ja kaksi viimeistä laukaisevat sitä. Kun tärinän on oppinut laukaisemaan, sen voi käynnistää missä asennossa tahansa. Ideana on antaa kehon itse purkaa siihen syntyneet lihasjännitykset. Testasin tärisemistä viime yönä. Tärisin semmoiset 2 tuntia, ja kehoni olisi vieläkin jatkanut, mutta siinä vaiheessa päätin että nyt riittää, unta välillä. Opin paljon. Tärinä alkoi jaloista. Sitten käteni alkoivat täristä. Hartioiden lihasten kramppaus oli aika erikoisen tuntuista, puistelin hartioitani aika lujaa. Selkälihasten kramppaus sai minut välillä nousemaan lähes istumaan. Kun huomasin, että pääni saattaisi osua kipeästi lattiaan, kävin hakemassa tyynyn. Sain tärinän loppumaan halutessani, sitä piti itseasiassa ylläpitää antamalla sille lupa jatkua. Keho näytti minulle mielikuvan siitä, millaisen liikkeen se haluaisi tehdä, jos tulossa oli jotain jota olisin voinut pelästyä. Minun piti antaa liikkeille lupa tulla, tai ne jäivät tulematta. Välillä vaihdoin selältäni kyljelleni, jotta sain nostettua sen kyljen käden ja jalan ilmaan. Välillä olin vatsallani. Huomasin, että jonkin osan, esimerkiksi käden tärinä sai aikaan reaktion jalassa. Jalka saattoi tuntua täysin "loppuun tärisseeltä", mutta kun käsi oli tärissyt jonkin aikaa, jalasta löytyi vielä syvemmältä paljon täristävää. Käden tärinä vaikutti hartian ja kyljen lihaksiin, samoin kaulaan.

Olin hämmästynyt, miten paljon oikeassa kädessäni oli täristävää. Välillä se tuntui lähes pyrkivän irti muusta kehostani. Loppua kohden sen riuhtominen muuttui hyvin syvien lihasten tärinäksi, joka tuntui hyvin rentouttavalta. Myös keskikehossani oli paljon täristävää, mutta se ei kai yllätä ketään. Nostin lantioni lattiasta, jotta se pääsi kunnolla teutaroimaan. Välillä tuntui, että lantioni haluaa lähteä lentoon. Kasvoni lihasten liike oli aika erikoista. En ole varmaan koskaan irvistellyt niin hirveästi. Onneksi oli pimeää. Kurkkuni lihakset tekivät liikettä, mikä tuntui oksentamisen kuivaharjoittelulta. Mikään tästä ei kuitenkaan tuntunut pelottavalta. Luotin, että kehoni tietää, mitä sen tarvitsee tehdä. Minun tarvitsi vain antaa sille mahdollisuus tehdä se. Tarvitsin vain tilaa, jossa heilua ilman vaaraa lyödä pääni tai jalkani johonkin, tyynyn pääni alle (vaikka otinkin sen välillä pois, jotta sain tilaa kaulan lihaksille) ja runsaasti rauhallista aikaa, jolloin kukaan ei häirinnyt.

Vaikutuksista en oikein osaa vielä sanoa. Hartioissani tuntuu lämpimältä, ihan kuin veri kiertäisi niissä eri tavalla. Lihasten kireydestä en tiedä. Tällä hetkellä tuntuu erilaiselta, mutta en osaa sanoa, miksi tai millä tavalla. Minulla on nyt flunssaakin, joten sekin voi vaikuttaa. Tärinä ei vapauttanut mitään uusia muistoja tai tuntemuksia. Jossain vaiheessa minulla oli oikeasti tylsää. Kokeilkaapa maata 2 tuntia lattialla tylsistymättä! Epäilen, että nyt tärisivät auki kaikki ne lihaskireydet, joiden sisältämät traumat oli jo käsitelty, eikä mitään uutta ollut nousemassa pintaan, tai sitten kyse oli jostain muusta. Olen erehtynyt aiemminkin, minkä tämä blogi todistaa aivan liian hyvin.

Kehoitan kokeilemaan. Varmuuden vuoksi kannattaa varmistaa, että apua on lähellä, jos kehosta nousee jotain, jonka käsittelemiseen tarvitsee apua. Tärinän voi laukaista myös muilla asennoilla, kuin mitä kirjassa esitellään. Itselläni jalat ovat alkaneet täristä ihan venytellessä. Ei ole väliä, miten tärinän saa päälle. Ideana on antaa sen jatkua. Jos asuu paikkakunnalla, jossa on tarjolla TRE-koulutusta, sitä voi kokeilla. Minusta tätä ei kuitenkaan voi tehdä väärin, kunhan kehoa tärisyttää alitajunta, ei tietoinen mieli, ja tärinä ei tee kipeää. Vettä kannattaa juoda, sillä lukkiutuneisiin lihaksiin on varmasti sitoutunut paljon kuona-aineita. Netin suositusten mukaan päivittäin kannattaa täristä noin 10-15 min, mihin verrattuna oma kaksituntiseni oli aika pitkä aika. Olin kuitenkin mielestäni sen velkaa keholleni. Katsotaan, mitä jatkoseuraamuksia ilmenee.

19.11.2011

3. kerta Rosénissa


Tällä kertaa käsiteltiin vatsaani, jossa oli outo olo. Sieltä löytyi hylätyksitulemisen pelkoa ja siihen liittyviä tunteita: paniikkia, pelkoa, häpeää, vihaa. Erikoiselta tuntui, kun koko palleani kivettyi kovaksi kesken hoidon. Oli kuin olisin katkennut kahtia. Onneksi lihas rentoutui hetken päästä. Jossain vaiheessa minulla alkoi särkeä päätä. Kerroin siitä, ja terapeutti selitti tunteiden siirtyneen niskaani. Hän siirtyi niskani ja hartioitteni alueelle. Koko hoidon ajan kaulassani molemmin puolin kaksi lihasta kiristyi vähitellen. Kerroin siitä terapeutille hoidon loputtua, ja hän kertoi että niitä kutsutaan Rosén-terapiassa itkunpidätyslihaksiksi. Kun millään muulla ei enää saa itkuaan pidäteltyä, niin ne kiristyvät. Pääsi minulta silti yksi kyynel karkuun hoidon aikana. Ehkä ensi kerralla enemmän. Olisi ihan mukavaa, jos pystyisi itkemään.

Minusta oli omituista, että kun kerroin muistosta jossa joku lihakseni oli "muljaissut" vatsassani vetääkseen minut kesken kauhuni sikiöasentoon, terapeutti kertoi tuntevansa vatsani lihasten yrittävän käpertyä. Samoin kehoni reagoi muihinkin asioihin, joita ajattelin tai joista kerroin. Kehoni reagoi siihen mitä tunnen. Outoa. Olen jotenkin tottunut ajattelemaan, että se, mitä koen, ei vaikuta kehooni. En salli sen reagoida. Terapeutti huomauttikin, että minua hoitaessa tulee olo kuin kuolisin pöydälle, kun vetäydyn niin kuoreeni, mutta pinnan alla tapahtuu paljon. Hän lauloi minulle lastenlauluja ja tuutulauluja koko hoidon ajan, mikä rauhoitti minua. Tuntui sopivalta, sillä lastahan tässä hoidetaan. Sitä lasta, joka on lukittu syvälle minun sisääni, ja joka haluaa tappaa kaikki. Minusta on hirveän surullista, että nelivuotiaan lapsen pitää jatkuvasti suunnitella murhia.

10.11.2011

Uutisia: Naisopettaja raiskasi 11 oppilasta - houkutteli alkoholilla


Lähde: Iltalehti

Opettaja oli sukupuoliyhteydessä yhdentoista teinipojan kanssa kolmen kuukauden sisällä. Hän houkutteli uhrit kotiinsa lupaamalla näille alkoholia.

Yhdysvaltalaista Cindy Cliftonia, 41, vastaan on nostettu yhteensä 53 syytettä. Häntä uhkaa jopa 60 vuoden vankilatuomio. Naista syytetään muun muassa raiskauksista ja alkoholin välittämisestä alaikäisille.

Syyttäjien mukaan tällaista syytenippua ei ole nähty vastaavissa tapauksissa vuosikymmeneen.

Cliftonin väitetään olleen sukupuoliyhteydessä yhdentoista oppilaansa kanssa kuluneen kevään aikana. Jutun tutkijoiden mukaan opettaja houkutteli poikia kotiinsa alkoholilla. Kaikki teot tapahtuivat opettajan kotona Tennesseessä.

Poikien uskotaan olleen kavereita Cliftonin teini-ikäisen tyttären kanssa, joka myös osallistui viinanhuuruisiin juhliin. Uhrit ovat iältään 14-17 -vuotiaita, ja opiskelivat koulussa, jossa Clifton oli suosittu äidinkielenopettaja.

Clifton kiistää kaikki syytteet.

- Rouva Clifton on omistautuva vaimo, töitä paiskiva opettaja, kirkon uskollinen jäsen ja arvostettu henkilö yhteisössään, puolustusasianajaja Blake Ballin lausuu Daily Mailin mukaan.

Opettaja vapautettiin kymmenien tuhansien takuita vastaan. Hän joutuu oikeuden eteen torstaina.

9.11.2011

Miksi kannattaa elää?


Minulta on kysytty tätä. En tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kaiken sen jälkeen, mitä koin, en ole vetänyt ranteita auki. En vieläkään tiedä, miksi haluan elää. Minulla ei kuitenkaan nykyään ole mitään sitä vastaan, että itsemurhan sijaan ottaisin kupin lämmintä kaakaota, kömpisin vällyjen väliin ja pistäisin hyvän leffan pyörimään. Elämän pieniä iloja. Kun yhteys kehoon on poikki, niistä ei kykene nauttimaan. Kaikki tuntuu väärältä.

En vieläkään tiedä, mitä minun pitäisi elämälläni tehdä. Enkä usko, että elämälläni on joku suuri tarkoitus. Historiankirjoissa kerrotaan vain suurista ihmisistä. Samalla unohdetaan, että suurin osa maailman ihmisistä on niitä, jotka ovat tehneet töitä kulisseissa. Kukaan ei voi olla suuri ihminen itsekseen, hän tarvitsee muita ihmisiä: Ihmisiä, jotka sanovat hänelle, että työ jota hän tekee on tärkeää; ihmisiä, jotka järjestävät hänelle ruokaa, suojaa, vaatteita, vettä, lämpöä, sähköä; ihmisiä, jotka uskovat häneen ja ovat valmiita äänestämään häntä, seuraamaan häntä, kuolemaan hänen vuokseen. Minä olen tänään pitänyt pystyssä niitä, jotka toimittavat tänne sähköä ja lämpöä, niitä, jotka vuokrasivat tämän talon meille, niitä, jotka tekivät nämä vaatteet, niitä, jotka myivät minulle kaiken, mitä tänään ostin, ja niitä, jotka tekivät kaiken, minkä ostin. Ehkä joku heistä on suuri ihminen? Maailma on täynnä tapahtumia, jotka vaikuttavat ihmisiin. Ei voi sanoa, että jokin tapahtuma olisi ollut täysin merkityksetön. Omenan putoaminen puusta voi muuttaa maailmaa, jos se osuu neron päähän. Jos sitä ennen ja sen jälkeen lukemattomat omenat eivät olisi pudonneet puusta, nero ei olisi keksinyt painovoimaa, vaan ruvennut miettimään, miksi ihmeessä omena putosi puusta, kun ei niin ole ennenkään käynyt. Voi myös olla, että minusta vielä tulee suuri ihminen, en vain tiedä sitä vielä. Ehkä jonain päivänä näen, kuulen tai tunnen jotain, joka herättää minussa hengen palon tehdä jotain suurta. En tiedä. Mutta jos tapan itseni tänään, saanko sitä koskaan selville?

Jostain joskus luin, että raiskaaja oli raiskannut uhrinsa, koska halusi tuhota jotain kaunista. Tuo jäi mieleeni. Sen jälkeen, kun olen tutustunut moniin raiskattuihin naisiin, olen oppinut arvostamaan noita lahjakkaita, älykkäitä ja vahvoja naisia. Jos heitä kehuu lahjakkaiksi, älykkäiksi tai vahvoiksi, he vain toteavat, että ne, jotka eivät sitä olleet, vetivät ranteet auki, eivätkä ole täällä tänään. Entä, jos asia onkin toisinpäin? Heidät on raiskattu, koska raiskaaja huomasi, että he olivat lahjakkaita, älykkäitä ja vahvoja, ja halusi tuhota sen? Jos ei muuta, kovia kokenut näkee maailman eri tavalla kuin ihminen, jonka elämän suurin vastoinkäyminen oli kynnen katkeaminen. Kun on kokenut kauheita ja selvinnyt niistä, tulkitsee maailman eri tavalla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Budhalaisuudessa opetetaan, että elämä on kärsimystä. Koin sen hyvin ahdistavana ajatuksena, kun yritin päästä masennuksensuosta eteenpäin. Sitten luin kirjan, jossa selitettiin, että länsimaalaiset ymmärtävät tuon opetuksen väärin. Alkuperäisen opetuksen voi kääntää myös, että elämä on täyttymätöntä kaipausta. Ajatellaampa, että sinun tekee mieli suklaata. Kärsit, kunnes saat sitä. Kun suklaa on syöty, kärsit, koska se on loppu. Vaikka sinulla olisi äärettömän paljon suklaata, onnesi kestää vain lyhyen hetken. Sitten kyllästyt suklaaseen tai alat voida pahoin syötyäsi sitä liikaa. Ilmiön tiedetään nykyisin johtuvan aivojen kemiasta. Lottovoittokaan ei saa sinua pysymään onnellisena kuin hetken. Sitten aivojen reseptorit turtuvat onnellisuushormoneille ja/tai kemialliset aineet loppuvat kesken. Elämäsi on kärsimystä lyhyiden onnenhetkien keskellä, kunnes opit nauttimaan siitä, mitä on nyt. Mainostajien lupauksista huolimatta ainoa aitoa onnea pitkään tuottava asia on sisäinen rauha. Minulla on jääkaappini ovessa magneetti, jossa lukee: "Menestys on sen saamista, mitä haluaa. Onnellisuus on sen haluamista, mitä saa." Sen vieressä on toinen: "En pelkää huomista. Olen nähnyt eilisen ja rakastan tätä päivää." Yritän uskoa, että molemmat ovat totta.

Eli, miksi elän? Koska uskon, että elämä voi olla muutakin kuin kärsimystä. Koska olen utelias näkemään, mitä se vielä eteeni heittää. Koska haluan kokea äitiyden. Koska tajusin, että voin saada mitä haluan, vaikka en vielä tiedäkään, mitä haluan. Koska rakastan aviomiestäni, ja tiedän, että hän murtuisi, jos kuolisin. Hän on loistava tiedemies, jolla on lupaava tulevaisuus. Ehkä hän keksii vielä jotain suurta? En halua viedä sitä häneltä ja ihmiskunnalta sillä, että tappaisin itseni. Ehkä minun elämäntehtäväni on huolehtia, että hänen on kiva tulla kotiin. Ehkä minun elämäntehtäväni on pitää tätä blogia? Saada lapsi, jonka lapsenlapsenlapsi tulee olemaan seuraava Mozart? Ehkä pahinta on tietää, ettei elämää voi ennustaa. Kukaan ei voi varmasti sanoa, että jonkun elämä on turha, ja että hänet kannattaisi ampua siihen paikkaan. Ehkä tästä ajatuksesta on syntynyt ihmisoikeuksien julistus.

Toisaalta minusta jokaisella ihmisellä on oikeus kuolla. Ei ole kenenkään oikeus vaatia kanssaihmistään säilymään hengissä vain siksi, että itsemurhatilastot pysyisivät nollilla. Päätöstä ei vain pitäisi tehdä mustimpana hetkenään. Ei, ennen kuin on yrittänyt kaikkea. Ennen kuin on mennyt ja hakenut apua. Se, että maapallolla on liikaa ihmisiä, ei ole riittävä peruste. Luonto kestää. Se on selvinnyt pahemmastakin. Se, että kokee ettei ole arvokas elämään, ei ole riittävä peruste. Jos olet elossa, sinulla on oikeus pysyä hengissä, kunnes aikasi koittaa. Se, että olet epäonnistunut ihmisenä, voi olla oikea peruste. Hitlerin itsemurha 15 vuotta aiemmin olisi säästänyt maailmaa paljolta pahalta. Harmi vain, että ihmiset, joiden kuolema tuottaisi enemmän hyvää kuin elämä, eivät yleensä halua tehdä itsemurhaa. Ensin pitäisi tietää, onko epäonnistunut ihmisenä aidosti niin pahasti, että kuolemasi hyödyttäisi muitakin kuin sinua. Jos ajatus on jonkun muun ja sinä olet vain sisäistänyt sen, se ei ole riittävä peruste. Jos tilanne aidosti on hirveä, eikä toivoa paremmasta ole, kuolema voi vapauttaa. Me emme kuitenkaan tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Ehkä kaikki alkaa taas alusta?

Elämä on tässä ja nyt. On erikoista, että ihmisen psyyke on rakennettu odottamaan. Kyllä se elämä sitten joskus alkaa. Tällä hetkellä en ole tyytyväinen mihinkään, mutta kunhan jatkan samaa kuin tähänkin asti, elämä kyllä muuttuu paremmaksi. Ei muutu. Ei elämäsi rakkaus ilmesty oven taakse hakemaan sinua hulppeaan kartanoosi, jossa viini virtaa, kunhan vain odotat tarpeeksi kauan. Länsimaissa ihmisillä on ennen kokematon vapaus. Suuri tragedia on, ettei ihmisen psyyke ole valmis tuolle vapaudelle. Jos jokainen valinta voi viedä kohti parempaa tai kaataa kaiken, turvallisinta on olla valitsematta, kunnes tietää varmasti. Silti valitsemattomuuskin on valinta. Eikä koskaan voi tietää varmasti. Pitäisi valita päämäärä, ja suunnata sitä kohti. Tehdä kaikki valintansa sen mukaan, vievätkö valinnat kohti tuota päämäärää ja jonain päivänä sitä huomaa, että on perillä. Se vain vaatii tahdonvoimaa, ei vain nyt vaan vuosien ajan. Ja uskallusta. Muutos on pelottavaa, mutta välttämätöntä. Minun tavoitteeni tällä hetkellä on tulla parantua hyväksikäytöstä täysin. Ja tulla äidiksi. Hyväksi äidiksi. Ehkä minä siinä jossain kohtaa saan selville, mitä haluan elämälläni tehdä. Tai sitten jään bussin alle huomenna. Mutta jos niin käy, ihmiset, joita se koskettaa, luovat sille tarkoituksensa. Joka tapauksessa tiedän, ettei elämäni ole turha. Jos ei muille, niin minulle se on tärkeä.

Muistin lisää


Jäin illalla miettimään tuota kyvyttömyyttä katsoa ihmisiä silmiin. Rosén-terapeutti oli arvellut, että se johtuu siitä, ettei minua olisi lapsena katsottu silmiin. Väärässä oli. Juuri ennen nukahtamista muistin, mistä seurauksena minä itken kauhusta ja mies joutui kertomaan minulle, missä olemme, millaisessa huoneessa. Hän pääsi karmeisiin halpishuonekaluihin asti, ennen kuin rauhoituin. Muistossa mielensärkijä raiskasi minua jalkojenväliin ja vaati, että katsoin häntä koko ajan silmiin. Ilmankos yhdistän ihmisten silmiin katsomisen raiskatuksi tulemiseen. Olen kyllä järjen tasolla tajunnut, ettei kaupan myyjä raiskaa minua, jos katson häntä silmiin, mutta en silti ole kyennyt kuin vilkaisemaan. En myöskään pysty katsomaan miestäni silmiin seksin aikana, pidän silmäni visusti kiinni.

Paska fiilis ja suklaakin on loppu. Pitää pyytää, että mies tuo sitä jahka kotiutuu. Minä vedän peiton korviin ja toivon että huomenna on parempi päivä.

8.11.2011

Minua ei saisi päästää ihmisten ilmoille


Olen tässä kokenut yhä vahvemmin, että minulla ei ole ihmissuhdetaitoja. Tai siis on, jos puhutaan seuraavista:

- Kyky saada raivostunut ihminen rauhoittumaan ilman, että hän ryhtyy väkivaltaiseksi.

- Kyky selittää asia toiselle ihmiselle niin, että hän ymmärtää mitä tarkoitan.

- Kyky luoda kuva itsestäni sosiaalisena, ulospäinsuuntautuneena ihmisenä, joka on hyvää seuraa.

Nämä kyvyt minulla on. Seuraavia minulla ei ole:

- Kyky osoittaa empatiaa.

- Kyky pyytää anteeksi uskottavasti.

- Kyky luoda läheisiä ihmissuhteita, jotka eivät perustu seksiin.

- Kyky luoda aviomieheeni suhde, jossa olisimme myös henkisesti läheisiä.

Ensinnäkin empatia. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä pitää missäkin tilanteessa tehdä. Jos kaveri tulee ja ilmoittaa, että hänen koiransa kuoli, minä vastaan "Ai." ja yritän sitten siirtää keskustelunaiheen muualle, koska minulla ei ole harmainta hajua, mikä olisi oikea tapa toimia. Eli pakoon vaan ja nopeasti. Toinen ääripää on sitten se, jossa kaveri vuodattaa minulle neljä ja puoli tuntia avoliittonsa traumoja, ja minä nyökyttelen ja kuuntelen, mutta myöhemmin käsitän että kaverisuhteessa  ei ole vastavuoroisuutta ollenkaan. Eli osaan osoittaa empatiaa ihmisille, jotka hyväksikäyttävät minua.

Anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska meidän "perheessä" se tarkoitti taistelun häviämistä. Mielensärkijä nautti saadessaan ensin hakata jonkun, ja sitten pakottaa tämän pyytämään anteeksi sitä, että oli suututtanut hänet. Niin kauan kun et pyytänyt anteeksi, sinulla oli edes vähän ylpeyttä jäljellä. En vieläkään osaa pyytää anteeksi ilman, että koen nöyryytyksen uudelleen. Sanon nykyään miehelleni anteeksi, mutta en osaa liittää tuohon sanaan oikeaa tunnetta, ilmeitä tai ääntä. Tuntuu aina, että lepertelen tms. En osaa sanoa anteeksi normaalilla äänelläni. Joskus, kun oikeasti koen rikkoneeni häntä vastaan (esim. tökkäsin häntä vahingossa silmään), pyydän anteeksi sitä, että olen ylipäätään olemassa, joten reaktioni tilanteessa on sen mukainen. Häntä taas reaktioni ärsyttää ja vihastuttaa, koska hän ei todellakaan halua saada minua kokemaan, ettei minulla ole oikeutta olla olemassa.

Osaan kyllä hankkia kavereita. En vain osaa pitää niitä. Kuinka monta kaveria minulla on eskarista? En muista yhdenkään nimeä. Kuinka monta koulusta? Katkaisin välit yläasteella, kun ainoa kaverini alkoi ostella minulle lahjoja, ja koin sen ahdistavana. Kuinka monta opiskelukaveria? Heti, kun emme enää käyneet samoilla kursseilla, lakkasin pitämästä yhteyttä. Minulla on tällä hetkellä kavereita vertaistukiryhmästä, mutta operaatio Vieroitus on käynnissä. Yksi kaveri on harrastuspiireistä, ja häntä kestän, koska hän ei yritäkään ryhtyä minulle läheiseksi kaveriksi. Hänellä on niitä jo. Meidän kaveruutemme perustuu siihen, että hyödytämme toisiamme. Hänellä on jotain, mitä minä tarvitsen, ja minä osaan jotain, mitä hän tarvitsee.

Tästä päästäänkin seuraavaan ongelmaani. Nyt tuo miehen pirulainen yrittää ryhtyä minulle kumppaniksi. Se tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi pystyä tukemaan minua ulkomailla asuessamme ja kaikissa elämäntilanteissa, joita eteen tulee. Tällä hetkellä voin itkeä hänen nähtensä vain pimeässä. En kerro hänelle, mitä ajattelen. En voisi kuvitellakaan, että jos joskus synnytän, hän olisi paikalla, koska en halua hänen tulevan niin lähelle. Haluan miehen, joka pysyy käsivarren mitan päässä minusta. Teen asioita hänen selkänsä takana. Olin hääpäivänä kauhuissani, koska alitajuntani tiesi, että tästä miehestä tulisi läheisempi minulle kuin kenestäkään muusta ennen häntä, enkä minä voisi sille mitään. Aaargh.

En ole tainnut kertoa täällä vielä, mutta minä halveksin ihmisiä. Ihmisiä, jotka näyttävät tunteensa, heikkoutensa ja halunsa avoimesti. Saatanan kusipäät. Turhasta inisijät. Jos joku tulee valittamaan minulle että jalka meni poikki, minun tekisi mieli sanoa, että mitä sinä minulle siitä valitat, kun se on nyt kipsattu ja paranee kun odotat. Niin minä sanon itselleni. Ymmärrän kyllä, että asioiden kertominen ääneen muille tekee tapahtuneen todeksi ja auttaa sen työstämisessä, mutta silti, älä mulle avaudu! Jos joku tulee halailemaan, minä ihmettelen, mikä sitä vaivaa. Näillä ajatuksilla on mielestäni kaksi alkuperää. Ensinnäkin ne ovat osoitus siitä, että olen omaksunut mielensärkijän arvomaailmaa osaksi itseäni. Hänen reaktionsa sormen katkeamiseen oli ärtymys: "Oliko pakko, nyt mun on pakko nousta tästä tekemään sille jotain ennen ku vuodat kuiviin. Miksi sä haluat kiusata mua näin?" Toinen syy on, etten ole kokenut läheisyyttä lapsuudessani. Samoin kuin se, etten katso ihmisiä silmiin, jos vain voin välttää sen, ne ovat osoitus siitä pelosta, että jos päästän jonkun lähelleni, hän huomaa että olen hirveä ihminen. Ihmispaska, kuten eräs pappi totesi riparilla.

Jos oikeasti päästäisin miehen lähelleni, hän huomaisi, että olen heikko ihmisriekale, joka kaipaa rakkautta, mutta ei kestä sitä. Minulla ei saa olla tunteita, enkä minä saa kaivata läheisyyttä. Missään nimessä en saa olla heikko, koska silloin sattuu. Heikkouteen voi kuolla.

Tämä kaikki on nyt pinnalla, kun a) täällä ulkomailla korostuu ihmissuhdetaidottomuuteni, kun ei ole yhteistä kieltä. Kun ei katso ihmisiä silmiin, ei pysty seuraamaan heidän elekieltään kovin hyvin, mistä seuraa ongelmia ajoituksessa. En tiedä, milloin toinen on sanonut sanottavansa ja milloin minun pitäisi sanoa jotain. b) ryhmäterapian viimeinen tapaaminen on tulossa, ja tiedän että siellä minun pitäisi näyttää tunteita, jotta pääsisin ulos sotkusta, jonka olen luonut yrittäessäni epätoivoisesti työntää ihmisiä luotani. Olen valmiiksi kauhuissani. Päätin jo, etten mene, mutta tiedän, että pakko on. Katsotaan, jänistänkö.

7.11.2011


Laitan ylös ennen kuin unohdan. Viime Rosén-terapiakerran jälkeen nousi yöllä (4 päivää hoidon jälkeen) muisto siitä, että päälläni on mies, en voi liikkua ja olen paniikissa. Kun kaiken kukkuraksi muistin, kuinka mielensärkijä imi alahuultani samalla, kun minä purin hampaita täysillä yhteen, ei sitten tarvinnut enää nukkua hetkeen. Yllättävän nopeasti sain kyllä itseni kasaan, vaikka mies ei ollut lähimaillakaan. Valojen päälle laittaminen ja vessassa käyminen riittivät palauttamaan nykyhetkeen ja sain taas unta. Tämä varmaan tarkoittaa sitä, että nyt alkavat nousta tietoisuuteen ne keholliset muistot: Tuntemukset ja vastentahtoinen kiihottuminen. Katsotaan, miten käy.

3.11.2011

Sitä on päästy lehteen

Suomen Kuvalehti piti ostaa ihan vain siksi, että kannessa luki: "Vaikea rikos - Vasta nyt lasten hyväksikäyttöä osataan tutkia." Jutusta löytyi mielenkiintoisia numeroita. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö näkyisi vähentyneen. Noin 2,5 % nyt 18-23 vuotiaista ilmoittaa joutuneensa hyväksikäytetyksi. Vanhemmissa ikäryhmissä luku on suurempi, 3,7-5,1%. Mietin, onko tässä oikeasti kyse siitä, että hyväksikäyttö on vähentynyt, vai siitä, että uhri voi aktiivisesti torjua muistot, kunnes ne aktivoituvat myöhemmällä iällä. No, enivei. Kaikki tilastotieto on loppujen lopuksi puutteellista ja jollain tavalla harhaista. Epäilyt ovat joka tapauksessa lisääntyneet, 1990-luvun aikana ilmoitusten määrä yli kolminkertaistui. Tyypillisimmin tekijä on joku muu kuin oma isä: Vain noin 0,2% (eli kaksi tuhannesta) 15-vuotiaiden tyttöjen hyväksikäyttäjistä oli biologisia isiä. Kirjoituksessa kerrotaan epäilyjen tutkimisen vaikeudesta. Usein ei ole muita todisteita kuin lapsen kertomus. Sen todenpitävyys taas riippuu hirveästi siitä, miten tuo kertomus on saatu. Kuulustelijan tulee varoa johdattelemasta tai laittamasta sanoja lapsen suuhun. Lapsi pyrkii miellyttämään aikuista, ja etenkin jos kuulustelija on oma vanhempi, joka pelkää pahinta, lapsi voi lopulta kertoa aivan mitä tahansa.

1990- ja 1980-luvuilla ajateltiin, että yleisin hyväksikäytön muoto on insesti. Nyt on käynyt ilmi, että asia onkin päinvastoin. Noin puolet hyväksikäyttäjistä on pedofiileja. Toinen puoli on vaikeammin määriteltävissä. 

1.11.2011

Nyt on muutettu ulkomaille

Jatkossa käyn Suomessa vain silloin tällöin. Ryhmäterapian lopputapaamisessa ja sukulaisia ja kavereita moikkailemassa. Ehkä saan noihin reissuihin yhdistettyä Rosén-terapiakäyntejäkin.

Suunnitelmana on, että jatkan opintojani etänä ulkomailta käsin ja mies tekee töitä. Jos saan itseni valmiiksi kevääseen mennessä, voisin alkaa etsiä töitä. Hui.