27.2.2012

Ihmeitä tapahtuu


Eilinen tärinä selvästi teki jotain. Rosén-terapeutti sanoi minulle aikoinaan, että kasvoissani on paljon lukkoja. En itse tajunnut asiaa, ennen kuin nyt vasemman poskeni ja leukani lihakset aukesivat. Hymyni on nyt varmaan monta senttiä leveämpi ja nyt myös silmäni hymyilevät. Hui. Ja minulla on hymykuoppa. Muistan aikoinaan ihmetelleeni sitä peilin edessä, ja harmitelleeni, kun luokkakaverillani niitä oli kaksi. Olin silloin ekalla? Tokalla? Olin jo ehtinyt unohtaa. Ehkä niitä löytyy vielä toinen, jos oikea puoli kasvoistani joskus "sulaa". Vaikka eihän niitä kaikilla kahta ole. Hammaslääkärinikin on varmaan iloinen edistymisestäni. He kaikki ovat aina ihmetelleet, enkö saa suutani enemmän auki. :)

Taiteen parantava vaikutus


Kaveri raahasi minut tänään puoliväkisin katsomaan balettia. Se olikin modernia tanssia. Olen aiemmin nähnyt sitä lyhyitä videon pätkiä, ja ajattelin sen olevan "tekotaiteellista paskaa". Nyt, kun sitä näki "livenä", kokemus olikin aivan muuta. Tanssi ei puhutellut järkeäni. Se puhui suoraan keholleni. Äkkiä tunsin, kuinka veri alkoi virrata kehoni vasempaan puoliskoon. Elämä alkoi palata siihen. Vasen puoleni, joka on tuntunut minusta kuihtuneelta, irti muusta kehostani, alkoi vastaamaan tanssiin. Se alkoi vääntelehtiä niin, että jouduin miettimään, mitä liikkeitä sallisin sille, ilman että koko penkkirivi tärisisi liitoksistaan. Löysimme yhteisen kielen. Sekä vasen puoleni, että oikea puoleni haluavat tanssia. Oikea puoleni on saanut tanssia diskoissa teinivuosinani, kun taas vasemman puoleni unelma tanssia kuin balleriina lytättiin, kun olin viiden. (Olin silloin mielensärkijän mielestä liian vanha aloittamaan balettia. Joku venäläinen huipputanssija kun oli aloittanut jo 4v.) Kun kotimatkalla vihdoin käännyin sille viimeiselle kadunpätkälle, jota kukaan ei enää minua seurannut, vasen puoleni pääsi tekemään isoja liikkeitä. Itkin ilosta: Minun elämäni on nykyään niin hyvää, että minä saan nauttia taiteesta.

Kun menin nukkumaan, vasen puoleni halusi jatkaa tärisemistä. Kun annoin sille luvan, koko vasen puoleni tuntui paisuvan valtavaksi. Sitten siitä nousi ahdistus. Aloin pikavauhtia nimetä tunteita, joista se koostui. Enimmäkseen ne olivat pakokauhua, kuolemanpelkoa ja paniikkia. Sitten alkoi tasainen, syvältä nouseva tärinä olkapäässäni. Se ei ole vieläkään lopettanut, vaikka olen antanut sen täristä vapaasti jo yli tunnin. Jotain kuitenkin tapahtui. Railo, joka on jakanut minut keskeltä kahtia, kuroutui umpeen. Raja, joka on halkonut minut keskeltä, siirtyi keskeltä kohti vasenta kylkeäni. Pääni, joka on tuntunut olevan irti muusta kehostani, kiinnittyi vasemmalta puolelta kiinni kaulaani. Kaulan lihaksissa siis tapahtui jotain. Hullu tunne, kun pää keikkuu puolen kaulan varassa. Olin etukäteen arvellut, että pääni kiinnittyisi ensin oikealta puolelta, mutta niin vain olin väärässä.

Nyt pitää vain selvittää, mitä tanssia sitä rupeaisi harrastamaan. Ja uskaltaako sitä mennä tunnille tosta noin vain. Olisiko tanssiterapia sittenkin se parempi paikka aloittaa? Toisaalta tanssitunneille pääsee paljon helpommin, mutta toisaalta olen viimeksi ollut sellaisella alle kouluikäisenä. Enkä tiedä, mitä lajia sitä uskaltaisi kokeilla. Pitää kai vain alkaa kokeilemaan. Hurjaa. Minä saan kokeilla, pidänkö jostain. Se oli lapsena kiellettyjen asioiden listalla. Sillä hyvin pitkällä listalla...

25.2.2012

Hengissä


Voin olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin. Kävin tänään miehen kanssa ravintolassa ja lähdin sitten etsimään puutarhamyymälää. Minä piristyn aina, kun saan vihreää ympärilleni. Täällä ei pääse metsään, joten... Olinkin kaivannut sitä. Kunpa tämä talvi olisi pian ohi... "Ohjelmistopäivitys" aivoissa on nyt jo loppupuolella. Nukuin viime yönä semmoiset 14 tuntia. Ensi yönäkin varmaan uni maittaa. Olen jaksanut lukea Vainottua mieltäkin. Sieltä jäi mieleen muiden ihmisten tekojen vaikutus. Kanssaihmiset voivat kehua traumatisoitunutta, kun tämä esittää terveempää kuin on. Tämä vahvistaa välttelykäyttäytymistä. Muut voivat toimia näin joko siksi, että toivoisivat traumatisoituneen paranevan nopeasti, tai siksi että he eivät kestä sitä, että jollakulla on vaikeita, keskeneräisiä asioita, joita pitäisi käsitellä. Eli he eivät välttämättä tarkoita pahaa, mutta voivat pahentaa tilannetta.

Mies on kyllä aivan ihana. Enää ei tule riitaa pikkuasioista, jotka ennen paisuivat järkyttäviksi. Ehkä nyt olen osannut avata tilannettani hänelle paremmin, ehkä hän on nyt nähnyt, että minulla voi olla huono kausi, mutta aina mennään parempaan päin. Varsinkin nyt, kun ollaan jo siinä vaiheessa, että voin olla yhden illan ihan maassa, mutta seuraavana tanssin pitkin katuja ja viheltelen menemään. Siis selvinpäin. Vaikka alkoholikin on alkanut maistumaan. En enää välttele sitä kuin ruttoa kontrollin menettämisen pelossa. Nykyään voin juoda siiderin tai pari silloin tällöin, ilman että saan hirveän migreenin jo samana iltana.

Minulla on nyt teoria migreenistä ja päänsärystä. Saan niitä nykyään vain silloin, kun estän jotain tunnetta/tunteita nousemasta pintaan. Niskalihakset menevät jumiin, ja päänsärky alkaa. Jos on kunnon tunnemyrsky tulossa, tulee migreeni. Nykyään kun tajuan, että päänsärky tekee tuloaan, annan itselleni luvan tuntea tunne. Yleensä se tarkoittaa sitä, että annan itselleni luvan itkeä. Nyt on alkanut käydä niin, että kun saan luvan itkeä, en alakaan. Eli luvan antaminen riittää, päänsärky väistyy, ja voin jatkaa sitä, mitä olinkaan tekemässä. Nykyään tekisi mieli kysyä mieheltäkin, mitä tunnetta hän pidättelee, kun hänellä alkaa päänsärky, mutta tiedän, että hän vain suuttuisi kysymyksestä. Hän ei usko, että tunteet voivat aiheuttaa kipua. No, ketään muuta ei voi muuttaa paitsi itseään.

24.2.2012

ZZZ


Tänään olen äärimmäisen kiitollinen, että minulla on mies, joka antaa minun nukkua, kun väsyttää. Ja että Kelassa sanottiin, että voin anoa heiltä opintotukea niin kauan, kun edes yritän opiskella, ilman vaaraa, että he perivät niitä takaisin. Tuonpahan minäkin nyt sitten edes jotain rahaa tähän talouteen. Tekee itsetunnolle hyvää, varsinkin kun nyt en taas saa aikaan kuin syötyä ja nukuttua. Huoh.

Jos sitä sitten menisi takaisin nukkumaan. Olinhan hereillä jo 2 tuntia.

22.2.2012

Lisää osia


Nukahtamisen rajamailla ilmestyi vielä kaksi osaa lisää. Toinen niistä tuntee puolestani kaiken kivun. Yritin tuntea edes osan sen kantamasta kivusta, jotta saisin kevennettyä sen taakkaa, mutta ei oikein onnistunut. Koko kehoni läpi kulki kuin sähköisku, ja kaikki selkäpuoleni lihakset niskasta nilkkoihin kramppasivat. Olin hetken kireä kuin viulunkieli. Sen kokema kipu on selvästi raastavaa, koska tuo osa minusta näyttäytyi minulle hahmona, jolla oli ehjänä vain pää ja kädet, joiden avulla se raahautui eteenpäin. Koko vartalo vyötäröltä polviin oli murskaantunut ja verinen, aivan kuin se olisi jäänyt valtavan painon alle. Jalat raahautuivat surkean otuksen perässä hyödyttöminä.

Muistan, että löysin myös jonkun toisen osan, mutta nyt en sitten enää muista, minkä. Ilmeisesti jotain kauheaa siinä osassa oli, kun se piti heti unohtaa, vaikka silloin tapahtumahetkellä minua järkytti paljon enemmän se verinen lapsi kuin tämä toinen. Ehkä se loukkaantui, kun annoin "Maria Veriselle" (bloody Mary) paljon enemmän huomiota.

21.2.2012

Vielä pitää kertoa


Tämän päivän iltakokous on pidetty. "Järkiminä" johti kokousta, mutta päätöksistä äänestettiin. Jos äänestystulos oli minusta huono tai väärä, perustelin, miksi näin oli, ja sitten äänestettiin uudelleen. Totuudet -listalta poistettiin kohta "olen tappanut mielensärkijän". Se siirrettiin "ei tapahtunut oikeasti"-listalle.  Sen tilalle laitettiin faktat "en ole tappanut ketään" ja "en ole murhaaja". Hyvin pienelle osalle minua annettiin lupa olla iso ja näkyvä pienen ja näkymättömän sijaan. Osalle, jonka mukaan olen kuollut, kerrottiin, että minun ja mielensärkijän välissä on näin ja näin monta kilometriä, minkä vuoksi me olemme turvassa.  Voin siis olla hengissä ilman pelkoa kuolemisesta. Sen hirveä paniikki laantui viimein. Tunsin myös kauheaa syyllisyyttä. Tämä liittyi tapaukseen, jossa tänään kävin ostamassa hyvin pienet ostokset. Maksoin pikkuhiluilla, ja nappasin ostokseni, kiitin ja lähdin menemään, kun myyjä huutaa perään, että tästä puuttuu. En tajunnut huonolla kielitaidollani kuinka vähän rahaa puuttui, mutta kun minulla ei enää ollut kuin seteleitä, hän sanoi, että antaa olla. Tunsin silti hirveää syyllisyyttä, koska koin että olin yrittänyt varastaa jotain, vaikkakin vahingossa. Sovimme, että ostan kolikkorengin, jotta tällaisilta tilanteilta vältyttäisiin. Pistinkin nyt heti yhteen nettikauppaan tilauksen, ja tulin äärettömän onnelliseksi. Syyllisyyskin katosi.

Ah. Pitää ottaa nämä iltakokoukset tavaksi*. :)

*)Siis jos muistan, saan järjestettyä ajan ja jokin/jotkin osat minussa eivät rupea vastustamaan näiden pitämistä.

Olen kuollut


Kylläpä näitä palasia nyt löytyy. Kauppareissulla kävi ilmi, että olen kuollut. Tai siis että osa minusta uskoo niin. Tämä osa on myös hyvin pieni. Se sisältää tiedon, että minua on kuristettu, ja että olen menettänyt tajuntani. Se ei tiedä, kuka minua on kuristanut, eikä muista, että olisin palannut tajuihini. Se taitaa kuulua samaan tapahtumaketjuun Tupun, Hupun ja Lupun kanssa. Vähäisillä tiedoillaan se on päätellyt, että olen kuollut. Koska olen kuollut, minulla ei voi olla jano, nälkä, kylmä, kuuma, vessahätä, tms. Olen ilmeisesti käyttänyt tuota osaa silloin, kun minun on tarvinnut sivuuttaa kuolevaisen tarpeeni. Kun on uskonut alitajuisesti olevansa kuollut, on voinut olla juomatta tai syömättä aivan liian pitkään. Kivun on voinut sivuuttaa, kehostaan ei ole tarvinnut pitää huolta. Nämä ovat olleet hyödyllisiä taitoja lapsuudessani, jolloin juotavan pyytäminen väärällä hetkellä saattoi johtaa pahoinpitelyyn ja kipua piti vain kestää, koska poiskaan ei päässyt. Nykyään nuo haittaavat minua, kun laiminlyön kehoani.

Pitää ottaa käyttöön Vainottu mieli -kirjassa suositellut kokoukset persoonani osien kanssa. Harjoitukseen kuuluu, että kaksi kertaa päivässä aina samaan aikaan varaa itselleen aikaa, jolloin pystyy vajoamaan ajatuksiinsa. Pään sisälle rakennetaan kokoushuone, jossa kaikki tuntevat olonsa turvalliseksi. Joskus tähän tarvitaan terapeutin apua. Sitten sinne kutsutaan kaikki ne persoonallisuuden osat, jotka kokevat olevansa valmiita puhumaan traumaattisista tapahtumista. Muut osat jätetään äänieristetyn oven taakse, jotta ne eivät kuulisi, mitä kokouksessa puhutaan. Tämän jälkeen vertaillaan kokemuksia kaikkien kokoukseen tulleiden kesken, pohditaan jotain esiin noussutta ongelmaa tai vain kuunnellaan, mitä ne haluavat kertoa. Kaikkien kokoukseen tulleiden osien tulisi sitoutua siihen, etteivät ne "vuoda" kokouksessa puhuttuja asioita niille osille, jotka halusivat vielä jäädä oven taakse. Jos ne kuulevat enemmän kuin kestävät, voi seurata niin paha romahdus, että kaikki joutuvat hakeutumaan päivystyksen kautta sairaalaan.

(Mielenkiintoista puhua itsestään monikossa)

Minulle parhaat hetket kokoustaa taitavat olla aamu, jolloin mies on jo lähtenyt töihin ja olen yksin kotona, ja iltapäivä, jolloin mies ei vielä ole palannut töistä, mutta viikonloput ovat eri juttu. Ja miten irrottautua kokouksesta tuossa välissä, kun olen kuitenkin kotona koko päivän?

Tapa minut


Tänään löytyi persoonallisuuden osa, joka uskoo minun tappaneen mielensärkijän. Koska olen murhaaja, en ansaitse elää. Se on siis määrittänyt joskus lapsena kuvittelemani fantasian (=tapan mielensärkijän) todeksi. Tämä on kuulemma normaalia traumatisoituneilla. Jotkut osat  voivat määrittää todellisuuden sen kapean tiedon perusteella, jota niillä on käytettävissään. Olen ilmeisesti pitänyt fantasiaani niin kauheana, että olen leikannut sen ja siihen liittyvät syyllisyydentunteet omaksi palakseen. Tuo pala on tehnyt päätelmänsä sen perusteella, mitä se on tiennyt. Niinpä tänään sukkia pesun jälkeen lajitellessani se alkoi pyytää ääneen: "Tapa minut." Ahdistuin tästä, mutta sainpas sen vihdoin "langan päähän" ja vastaamaan kysymykseeni: MIksi se haluaa, että minut tapetaan.

Tämä on ollut yksi oire, joka on kaupungilla kulkiessa haitannut. Olen onnistunut saamaan puhuttua vain huuliani liikuttaen, mutta puhumista en ole saanut estettyä. Jos joku on osannut lukea huulilta, on voinut kauhistua, kun istun ruuhkabussissa ja hoen "Tapan kaikki." ja "Tappakaa minut." Ei yhtään ahdistavaa. Ensimmäinen hokema on noussut pelosta, että kun tapoin yhden, tapan vielä muitakin. Jälkimmäinen syyllisyydestä. Toivotaan, että tämä osa uskoo nyt, että en ole murhaaja, ja saa levon.

HS: Raiskaajilla ja miesten lifestylelehdillä yhteinen kieli


Raiskaajat ja miesten lifestylelehdet puhuvat naisista samassa hengessä, osoittaa British Journal of Psychology -lehdessä julkaistu tutkimus.

Lontoolaisen Middlesex-yliopiston tutkijat antoivat vapaaehtoisille koehenkilöille naisia koskevia lauseita.

Vapaaehtoisten piti ensin arvioida, miten naista halventavina he lauseita pitivät. Sen jälkeen heille kerrottiin, että osa oli peräisin miesten lifestylelehdistä ja osa raiskauksesta tuomittujen haastatteluista.

Kun vapaaehtoiset päättelivät, kumpaan ryhmään yksittäiset lauseet kuuluivat, he arvasivat oikein puolessa tapauksista eli käytännössä sattumanvaraisesti.

"Jos ihmiset kokevat, että raiskaajan halventava puhe voisi yhtä hyvin olla peräisin lehtihyllyssä myytävästä lehdestä, jotakin on selvästi vialla", sanoo tutkimusta johtanut oikeuspsykologi Miranda Horvath.

Tutkimuksessa käytetyt lehdet olivat Zoo, Nuts, Loaded ja FHM.


Täältä löysin pidemmän jutun aiheesta. Sieltä löytyvät myös tutkimuksessa käytetyt tekstinpätkät. Huh. Tuntuu, että rajuimmat lauseet löytyivät lehdistä, eivät raiskaajien suusta. Nyt ei siis puhuta pornolehdistä, vaan miehille suunnatuista lifestyle-lehdistä. Vaikka tekstinpätkät onkin irroitettu kontekstistaan, en ymmärrä, missä kontekstissa niiden olisi pitänyt olla, jotta niiden merkitys ei olisi niin synkkä. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia tuloksia suomalaisista lehdistä saataisiin.

20.2.2012

Peräsuolessani ei ole penistä


Otsikosta jo varmaan kävi ilmi, ettei tätä kirjoitusta kannata lukea, jos syö tai muuten on herkkä eritteille. Nyt minulla on jo kaksi päivää ollut ongelmia hädän nro. 2 vuoksi. Pissalla käyminen menee ihan helposti, mutta heti kun tulee se hetki, että pitää ulostaa, jokin emotionaalisista osistani aktivoituu ja menee paniikkiin. Jos annan sille luvan tehdä, kuten se haluaa, hyperventiloin, tärisen niin, että pelkään että pönttö hajoaa, silmät pyörivät päässä.

Tämä on sitten näemmä se osa minusta, jolle ei ole koskaan kerrottu, että anaaliraiskaukset ovat loppuneet. Jos se tuntee, että peräsuolessani on jotain, ja yritän työntää sitä ulos, kuten raiskauksen aikana mielensärkijän penistä, se aktivoituu. Sen mielestä peräsuolessani on penis. Olen nyt yrittänyt saada sitä vakuuttuneeksi näyttämällä kaikki todisteet siitä, että olen vessassa, yksin. Vessanpöntön naputtaminen kynsillä tuottaa näemmä niin erityisen äänen, että tuo osa minusta uskoo vessassa olemiseen niin paljon, että saan tarpeeni tehtyä.

Hieman hankaloittaa vessakäyntejä. Plus lopuksi pitää täristä. Kauan.

Olen nyt yrittänyt tavoittaa näitä kaikkia emotionaalisia osiani. Pyysin ne kaikki paikalle eilen yöllä ja pistin ne toistamaan perässäni. "Minä en ole paha, mielensärkijä on." "Mielensärkijä teki minulle pahaa, se ei tee minusta pahaa." "Minä olen hyvä." jne. Yllätyksekseni ne toistivat perässäni kuorona. En tiedä, montako niitä on, mutta kuulemani äänten perusteella useita kymmeniä, yli sata, mutta tuskin voi sanoa, että satoja.

MUTTA: Viime postauksen tapahtumien jälkeen olin koko päivän äärimmäisen onnellinen ja hyvällä tuulella. Kävin miehen kanssa syömässä kaupungilla, kaupassa ja illalla lähdettiin vielä viihteelle. Kun vihdoin pääsimme kotiin ihan liian myöhään, ei edes väsyttänyt hirveästi. Iloisuus kai kumpusi siitä emotionaalisesta osastani, joka oli NIIN onnellinen siitä, että se vihdoin nähtiin. :) Työn hedelmiä.

Myös tästä uudesta "vaivasta" on jo noussut hyvää. Eilen jumppasin lantionpohjan lihaksiani, ja tunnistin peräsuolta ympäröivät lihakset. Minulla on tuntoa niissä! Plus, kun aloin käyttää niitä, niistä nousi valtava onnellisuus. Minä saan taas käyttää niitä! Niiden ei enää tarvitse pelätä, että ne repeävät. Ah, elämän pieniä iloja. :)

18.2.2012

Huomaa minut!


Viime yönä ei taas meinannut sänky houkutella millään. Lopulta jokin lapsiosa minussa vaati, että minun pitää huomata hänet. Hänellä oli näytettävää. Sovittiin, että hän näyttäisi sen minulle unessa, koska olin niin pirun väsynyt. Juuri ennen nukahtamista hän halusi näyttää minulle tarravihkonsa. En halunnut katsoa sitä, mutta järkiosallani sitten pakotin itseni tekemään niin. Kävi ilmi, että mielensärkijä on aikoinaan antanut minulle tarran aina, kun olen ottanut suihin hyvin. Tämän jälkeen tuo lapsi halusi näyttää minulle saamaansa pesäpallomailaa, mutta sitä juoksin jo karkuun. En voinut ottaa vastaan siihen liittyvää tietoa.

Yön aikana näin unta tarjottimen muotoisesta vaalean vinyylimaton palasta. Herättyäni aloin miettiä, missä olen nähnyt sen saman kuvion. Lopulta muistin: ala-asteellani tehtiin viimeisen vuoteni aikana remontti, ja siellä laitettiin lattioihin vinyylimatot, joissa oli se kuvio. Ne olivat kuitenkin eri väriset. Päättelin kuitenkin, että olen yhdistänyt koulun ruokailussa käytetyn tarjottimen ja tuon kuvion alleviivatakseni viittausta kouluun, mikä selittää värin. Yritin sitten muistella tuohon kouluun liittyviä muistoja. Lopulta nousi jotain hyvin epämääräistä, jossa itken ruokalassa, ja joku tulee luokseni. En kuule, mitä puhutaan, enkä muista, mistä on kyse. Ja nyt ei ehdi enempää miettiä asiaa, pitää lähteä miehen kanssa kaupungille, kiire!

17.2.2012

Paperi = pahaa


Keskityin tekemään Unipolku-blogista löytämääni läsnäoloharjoitusta. Siinä pyritään kiinnittymään nykyhetkeen keskittymällä yhteen aistiin kerrallaan: Mitä aistin juuri nyt, tässä tilassa, kun vuosi on tämä ja paikka on tämä. Tuntoaistin kohdalla erehdyin koskemaan pöydällä lojuneita papereita, ja äkkiä olinkin mielensärkijän työhuoneessa. Papereita oli lattialla, tuolilla, sohvalla, pöydillä, kirjahyllyissä, jokaisella tasaisella pinnalla. Kapea käytävä kulki tietokoneelle, siinä kohti näkyi lattia. Minulla oli hellemekko päällä, joten oli varmaan kesä. Haistoin pölyn. Ja paperin. Ravistelin itseni nykyhetkeen. Päätin, etten koske papereita, ennen kuin olen saanut itselleni vakuutettua, että olen nykyhetkessä. En olisi uskonut, että se, että keskityn miettimään, miltä paperi tuntuu, saisi noin voimakkaat reaktiot. Minun on parempi olla miettimättä samaa sametista, virttyneistä verkkareista (jo niiden ajattelu saa hajuaistini vakuuttuneeksi, että mielensärkijä on jossain lähellä, sillä haistan hänet) tai lakanoista.

Hajuaisti on minulle tärkeä, mutta näemmä saan eniten nautintoa (ainakin tällä hetkellä) tuntoaistin kautta. Nautin silkin, villan tai lampaantaljan silittämisestä. Mutta miten hitossa sitä uskaltaa enää oikeasti tunnustella mitään, kun hetkessä onkin jossain muualla? Muistan, kun joskus uimassa ollessani (lapsena) löysin mutaista pohjaa tunnustelemalla pohjasta jotain, joka käteen otettaessa laukaisi muiston miehen erektiossa olevasta peniksestä. Tuolloin en (tietenkään) tajunnut, miksi pelästyin niin paljon, mutta olin kauhuissani, kunnes sain oksan vedettyä vedenpinnan yläpuolelle tarkistaakseni, mikä se oli.

Vanhan miehen hiki on varmaan hirvein haju ikinä. En ikinä voisi työskennellä vanhainkodissa. Pitäisi kai ihan tarkoituksella ruveta noita eri laukaisevia tuntemuksia etsimään. Sittenpähän eivät hyppisi silmille, kun on huono hetki. Ainakaan toivottavasti eivät hyppisi. Huoh.

Kiitokset Unipolun pitäjälle tuon harjoituksen jakamisesta!

Kaikki on punaista


Huoh... Viime yö... Valvoin kolmeen vältellen nukkumaan menoa ja kun vihdoin päätin mennä nukkumaan, iski hirveä kutina. Koko selkä lapaluista alaspäin ja pakarat nousivat ihan sellaisille punaisille laikuille. Päätin sitten lukea lisää kirjaa Vainottu mieli. Siinä oli esimerkkitapaus psykoottisesta dissosiaatiosta luvussa, jossa vertaillaan skitsofrenian oireita ja traumaperäisen dissosiaation oireita (Pahoissa disso-tapauksissa eivät muuten ole kovin kaukana toisistaan, ja kuulemma vaikeat erottaa toisistaan ilman pätevää diagnosointia). Esimerkkitapauksen nainen alkoi kiertää ympyrää laahaavasti kävellen, ja hoki kaiken olevan punaista. Käytöstä ei saatu laukeamaan skitsofrenian hoitoon tarkoitetuilla lääkkeillä, joten hänen luokseen lähetettiin terapeutti. Tämä sai sitten tilanteen laukeamaan kysymällä, onko jokin punaisempaa kuin muut. Nainen vastasi, että hänen alushousunsa ovat kaikista punaisimmat. Kävi ilmi, että naisen oli aikoinaan anaaliraiskannut kampurajalkainen mies, jonka kävelytapaa hän oli ilmeisesti matkinut. Tämän lukeminen ei ehkä olisi ollut niin kauheaa, ellen olisi tajunnut lukevani sitä verenpunaisessa yöpaidassa. Sekä housuni, että paitani olivat punaiset. Täydellinen romahdus oli lähellä. Sain itseni kuitenkin rauhoiteltua niin, että siltä vältyttiin.

Aloin miettiä, siksikö minä pidän punaisesta, ja nimenomaan tuoreen veren kirkkaanpunaisesta. Siksikö ostin nimenomaan punaisen yöpuvun? Kertoakseni, mitä minulle on tehty? Aloin miettiä, mitä muuta olen halunnut ostaa nimenomaan punaisena: Lääkekaappimme on kirkkaanpunainen, siinä on valkoinen risti. Kuumavesipullo, jota käytän täällä naisten vaivoihin, on punainen, siinä on valkoinen sydän. Ostin tänne Ikeasta pöytävalaisimen miehen pelikoneen viereen, ja siinä on punainen, lasinen varjostin. Kun sen napsauttaa päälle, koko makuuhuoneemme muuttuu punaiseksi. Sitten pitikin mennä miehen viereen tärisemään. Lopulta nukahdin.

Kirjojen lukeminen voi siis aiheuttaa näinkin hyväkuntoiselle (tarkoitan siis henkistä hyvinvointia) rankkoja oireita. Jos olisin ollut heikommassa kunnossa, olisin sukeltanut ja syvälle. Ennen nukahtamista mietin, että lähetän laiminlyöjälle kokonaan punaisen avattavan kortin. Etukannessa lukisi "Kaikki on punaista" ja kun kortin avaisi, siellä olisi alushousujen muotoinen läppä, jonka alla olisi samanmuotoinen valkoinen läntti, jossa lukisi "Sinä tiesit. Koko ajan sinä tiesit."

16.2.2012

Miten kävellään?


Tänään kauppareissulla tajusin, että vasempaan polveeni sattuu. Siihen sattui itse asiassa joka askeleella. Repäisevä kipu johtui pienen tarkastelun jälkeen siitä, että reiden sisäpuolen lihas tempaisi polvea joka askeleella tietyssä vaiheessa sisäänpäin (siis kohti oikeaa jalkaani). Tällöin polveni alaosa jäi paikoilleen, mutta yläosa heittelehti kipeästi. Hetken pohdittuani tulin siihen tulokseen, että vasemman jalkani ulkopuolella joku lihas on hellittänyt "ikuisen kramppinsa", mutta lihas, joka on tehnyt sen vastaliikettä kaikki nämä vuodet, ei ole vielä oppinut että sen tekemä liike on nyt turha. Sitten menikin vaikeaksi. Piti kävellä niin, että varpaani osoittaisivat suoraan, mutta polveni kohti kellon kymppiä ja kakkosta(* JA komentaa sitä polvea tempovaa lihasta rentoutumaan. Tuntui todella oudolta. Minusta tuntui, että kävelin kuin cowboyt aikoinaan (tiedättehän sen hevosenkenkäkävelyn, kun ei ole viikkokausiin noussut hevosen selästä, tai siltä ainakin tuntuu?), polvet levällään. Parin askeleen jälkeen huomasin, että unohdin taas, miten käveltiin, ja piti korjata itseään. Alkoi naurattaa: minä, ties-kuinka-monta-vee, tarvitsen kävelyopetusta. Vähän sama, kuin jos joku kysyy sinulta, missä kohtaa suuta kielen pitää olla, ja alat miettimään asiaa, et hetken päästä tiedä vastausta ollenkaan. Pitikö hampaiden olla yhdessä, vai ei? Miten pitkälle kohti hampaita kielen pitää tulla? Jne.

Jos nyt olen tullut oikeaan johtopäätökseen, polvien tulee joka askeleella joustaa vähän ulospäin (?), ja koska yhdistän tuon liikkeen raiskaukseen, olen estänyt sen. Tähän asti. Huominen juoksulenkki taitaa muuttua kävelylenkiksi. Jos ensin oppisin kävelemään tässä uudessa tilanteessa, ja sitten vasta yrittäisin juosta.

*)Tiedän, että polvilumpion tulisi osoittaa kävellessä eteen, mutta kun kävelen tällä hetkellä niin, että polvet törmäilevät toisiinsa (pihtipolvisuus), yritän saada niitä oikeampaan asentoon vetämällä niitä ulospäin.

13.2.2012

Turvallisuuden tunne uhattuna


Nyt on taas ollut joku huonompi jakso. Syytän itseäni kauheasti kaikesta (taas), kuten siitä, etten bussissa tunnistanut miehen työkaveria, kun tällä oli pipo päässä. No, ei se työkaverikaan minua tunnistanut, mutta silti pitää itseään syytellä. Olo on taas ollut ahdistunut. Kaikki, mitä teen, tapahtuu tempoillen, "vittuako tästäkään taas tulee, mutta tehdään nyt jotenkin"-asenteella. Unet ovat hirveitä. Viime yönä synnytin mielensärkijän lapsen. Heräsin tajuttuani, kuka oli lapsen oli siittänyt, ja sitten koin kivan valvepainajaisen/muistikuvan. Mielensärkijä oli kontallaan jalkojeni päällä "se ilme" kasvoillaan. Piti pompata sängystä ja ravata vessassa (sinne voi laittaa valot päälle herättämättä Miestä) ympyrää, kunnes rauhotuin sen verran, että sain taas nukuttua. Kamalinta oli, että aloin tuossa mielentilassa miettimään, onko mahdollista että olen synnyttänyt mielensärkijälle lapsen. Surullista, että minun pitää kysyä itseltäni tuollaista.

Tämä jakso alkoi tapauksesta, josta en ole tänne vielä kirjoittanut. Minulle tuli kirje, että minun tulee soittaa sille ja sille poliisille näinä ja näinä päivinä. Ei tietoa, mitä asia koskee. No, sain kirjeen torstai-iltana myöhään. Perjantaina soittelin pitkin päivää tuohon numeroon, kunnes lopulta sain jonkun kiinni, joka kertoi, että tavoittelemani henkilö on sairauslomalla, ja palaa töihin maanantaina. Koko viikonloppuna en uskaltanut nukkua kuin päivällä. Öisin piti vahtia, ettei kukaan hyökkää kimppuun. Jos emotionaaliset osani olisivat saaneet päättää, olisin viettänyt yöni pesismaila käsissäni nurkassa täristen. Maanantaina sain vihdoin poliisin langanpäähän. Siihen mennessä olin kehittänyt mielessäni jo vaikka mitä teorioita, joista suurin osa päättyi siihen, että minua ollaan tulossa pidättämään jo, ja tuomioksi tulee elinkautinen. Hänen asiansa ei kuitenkaan koskenut suoraan minua. En edes tiedä, tiesikö hän tekemästäni rikosilmoituksesta tai taustoistani noin muuten. Hän halusi kysyä minulta ihmisestä, jota en ole tavannut vuosiin, ja josta nyt on noussut epäilyjä, että hän olisi tehnyt jotain rikollista. Minä en voinut kuin kertoa, että jos tuo ihminen on sellaista tehnyt (mitä en kyllä hänet tuntien yhtään epäilisi), ei minulla ole tarjota mitään konkreettista puoleen tai toiseen.

Eli olin tärissyt koko viikonlopun ihan turhaan. Tunnevyöry oli kuitenkin niin suuri, että vaikutukset tuntuvat vieläkin. En edes päässyt purkamaan sitä mitenkään, koska olin flunssan takia juoksulenkkikiellossa. Ilmeisesti se, että olin toisessa maassa, on minusta ollut turvallisuutta lisäävä tekijä. Mielensärkijän vaikutus ei yllä tänne asti. Se, että poliisi otti yhteyttä, tulkittiin turvallisuutta vaarantavaksi asiaksi. Ensimmäinen ajatukseni kun oli, että mielensärkijä on tehnyt rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. En selvästikään ole päässyt eroon ajatuksesta, että poliisit ovat mielensärkijän puolella minua vastaan... Tänään olin vihdoin niin terve, että pakotin itseni lenkille. Olin yllättävän aikaansaava, kun piti muka tiskata, siivota, opiskella (!), ennemmin kuin lähteä lenkille. Koko lenkin ajan joku/jotkut osat minussa jaksoivat valittaa, kuinka taas piti raahata minut juoksupolulle. Onneksi välillä juoksemisen riemu nousi pintaan, ja vasemmassa reisilihaksessa tuntui, että jotain aukesi.

Nyt on joku outo tunne, ihan kuin valtava jäävuori päässäni miettisi, murtuisiko mantereesta irralleen vai ei. Aivan kuin joku osa minusta miettisi, uskaltaisiko sitä alkaa elää, vai ei. Pistäisikö puolustusjärjestelmät pois päältä, vai ei. Jäävuori on jo täysin tyhjän päällä, joten kohta se taitaa murtua, halusi se sitä tai ei. Katsotaan, mitä tapahtuu.

9.2.2012

Hoe: Suussani ei ole mitään


Olen löytänyt lisää omituisia todellisuuskäsityksiä emootionaalisilta osiltani. Yksi uskoo/uskoi, että suuhun raiskaus ei koskaan päättynyt, ja että minulla on vieläkin penis suussa. Miten tämä todistetaan vääräksi? Aloitin kertomalla, että söin juuri päärynän. Se ei olisi ollut mahdollista, jos minulla olisi penis suussa. Sitten taputtelin huuliani, ja kokeilin ihan kädellä, ettei kukaan seissyt edessäni. Näin sen kyllä ihan selvästi, mutta ilmeisesti koska raiskaukset suuhun aina tapahtuivat yöllä, tämä emootionaalinen osa ei luottanut kuin tuntoaistiin tässä. Kerroin, etten haista miestä. Näytin, että pystyn puremaan hampaat yhteen ja liikuttelemaan kieltä vapaasti. Ei auttanut. Lopulta menin vessaan peilin eteen ja näytin: Tuossa minä seison. Suuni on kiinni. Siellä ei ole penistä. Sitten piti ihmetellä peilikuvaa. Ensinnäkin, että olen niin vanha (!), sitten järkyttyä siitä, että peilikuva tosiaan reagoi liikkeisiini, joten minä se olen. Sitten taputeltiin suuta lisää, avattiin se ja katsottiin, että se tosiaan on tyhjä. Vasta tämän kaiken jälkeen oltiin tyytyväisiä, vaikka vieläkin vähän typertyneitä. Onhan se nyt ihmeellistä, kun on kulkenut yli 20 vuotta luullen, että on muna suussa, ja sitten kerrotaan, ettei näin olekaan. :D

Tärisemistä on yhä jatkettu. Se voimistuu jatkuvasti. Onneksi kehoni pysäyttää heti, jos alkaa mennä vaaralliseksi. Tänään päivällä esimerkiksi selkäni sätki niin voimallisesti, että aivot törmäsivät kipeästi kallon sisäpuoleen. Tietoinen minä ei edes tajunnut vaaraa, ennen kuin liike oli jo pysäytetty tilanteen arviointia varten. Sitten jatkettiin sätkimistä pienemmällä teholla. Ongelma ei enää ole se, että joutuisin houkuttelemaan tärinää esiin. Ongelma on se, että kaikki lihakset minussa haluavat täristä stressinsä pihalle NYT, eikä se onnistu. Koordinaatio loppuu kesken ja jos yksi lihas vetää toiseen suuntaan, sen vastavaikuttajalihas ei voi samaan aikaan vetää toiseen suuntaan, jos tavoitteena on liikkua. Nyt kyllä pystyn jo tärisyttämään yhtä aikaa sekä käsiä, hartioita ja kaulaa, mutta käsien ja jalkojen tärisyttäminen yhtä aikaa on liian vaikeaa. Pitää siis vuorotella. Yhä uudet lihakset ja lihasryhmät ovat alkaneet täristä. Pohkeeni ovat vihdoin alkaneet purkaa energioitaan, ja hyvä tavaton, miten paljon sitä niissä onkaan jumissa! Edes reisilihakset eivät parhaimmillaankaan saaneet ravisteltua koko kehoa niin, kuin pohkeeni. Hyvin oudolta on tuntunut kielen ravistelu, kasvolihasten vääntelehtiminen ja ruokatorven lihasten liike. Ehkä joskus päästään äänihuuliani liikuttaviin lihaksiin asti. Epäilen, että niissäkin on paljon jumissa.

Tärisemisen ikävä puoli on, että minulle tulee aina tylsää. Minä kun tärisen sen 1-2 h, kun annan tärinälle luvan tulla. Nyt laitoin musasoittimeen "tärisemissoittolistan". Vähemmän tylsyyttä elämässä.

Ps. Viime yönä näin unta, että maailmanloppu oli tulossa, ja ainoa keino pelastaa kaikki oli uhrata mielensärkijä. Onneksi hänkin oli kovasti sitä mieltä, että tämä oli välttämätöntä. Olimme jo Mayojen rakentaman pyramidin huipulla, mielensärkijä alttarilla alapuolellani ja minä uhraustikari kädessäni. Uni kuitenkin loppui ennen kuin iskin tikarin häneen. Olen selvästi kuullut liikaa "Mayojen maailmanlopusta". Heh.