27.3.2012

Kuulumisia lyhyesti


Olen siis palannut Suomeen. Suuri kiitos kavereille, kun tarjoatte majapaikkoja. En tiedä vielä, miten pitkään maassa olen, katsotaan miten pitkään tarvitsen terapiaa ennen kuin voin palata miehen luo. Ensimmäinen terapiakerta on takana. Päässä hiljeni heti, kun sain annettua terpalle luettavaksi kirjoittamani "kartan" siitä, mitä kukin osani tuntee muita osiani kohtaan. On ollut aika odottava mieliala. Huomenna uudestaan, mikä tarkoittaa sitä, että alitajuntani kerää kierroksia. Huh-huh.

Rosénissa kävin. Yritimme avata vasenta jalkaani, josta löytyi valkoinen monsteri, joka halusi näyttää pelottavalta, mutta kaipasi rapsutuksia. Sitten käsiteltiin Lilithiä ja oikeaa olkapäätäni. Lopulta Lilith luopui suojakuoristaan edes vähän, vaati nukketalon ja rupesi leikkimään sillä. Hän kuulemma haki sen kaupasta, jonka loin kirjan Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen avulla. (Kirjassa on harjoitus, jossa luodaan kauppa, jossa kaikki tuotteet ovat ilmaisia, ja jossa kaikki osani saavat käydä vapaasti ostoksilla. Sieltä saa hakea mitä vain, kokee tarpeelliseksi: leluja, suojapukuja, toppahaalareita, turvahuoneita jne.) Sitten yritettiin saada yhteyttä vasempaan puoleeni. Selkärangan vierestä löytyi muumeja kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti. Ne odottivat kuolemaa. Vasemmasta kädestäni löytyi kala kuivalla maalla. Se oli vihainen minulle siitä, että olin raiskaustilanteessa/-eissa lamaantunut. Terppa selitti sille, että se on ihmisen luonnollinen reaktio, mikä sai kalan hämilleen. Siitä tuli ensin lentokala, minkä jälkeen se muuttui tappajahaiksi, kylläkin hyvin hämmentyneeksi sellaiseksi. Se ei edes muistanut Tappajahain tunnaria. Olo oli hassu tuon kerran jälkeen. Tuntui, kun minulla olisi ollut hain pää.

Kävin myös akupunktiossa. Koko kehoni on kuulemma aika sekaisin. Varasin toisen ajan tälle viikolle saadakseni selkärankani patit ja hartioitteni lihasjumien aiheuttamat kivut poistumaan. Myös reisiä särkee. Yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni istumaan ja seisomaan oikein. Jos nyt lysähdän siihen kyyryyn, jossa olen tähän asti ollut, se muuttuu pian kivuliaaksi + keuhkot ei tykkää. Toisaalta kehoni ei ole tottunut olemaan näin pitkä, näin pystyssä.

Miehen kanssa puhuin tänään, ehdotti, että hankin nyt toistaiseksi Suomesta itselleni asunnon ja käyn terapiassa niin pitkään kuin on tarve. Katsotaan nyt, miten terapia rupeaa etenemään...

18.3.2012

Edistystä


Viime yönä herätessäni taas keskellä yötä tein eri osieni kanssa listan siitä, mitä ne tuntevat toisiaan kohtaan. En alkanut kuulustelemaan jokaista osaa kerrallaan, vaan kuuntelin ne ryhmittäin. Lapsiosat, taistelevat osat, sisäiset auttajat. Näennäisen normaalit osat kuuntelin jokaisen erikseen: opiskelija, raskaan työn raataja ja minä. Näytän syntyneen listan terpalle, josko hän suostuisi olemaan rauhanneuvottelujen neutraali osapuoli, sillä häneen kaikki osat luottavat, vaikkakin osa varauksin. Olin ollut pitkään varma, että minussa ei ole sisäisiä auttajia, mutta sitten tajusin, että unissani toistuvat luokkakaverini peruskoulusta ovat juuri niitä. Ne ovat ottaneet niiden luokkakavereitteni hahmon, joita olen joko kovasti arvostanut tai joihin olen ollut ihastunut, ja jotka ovat olleet minua kohtaan ystävällisiä. Se on kuulemma ollut ainoa keino saada huomioni. Tämä pitää kertoa terpalle, sillä häntä jäi terapian lopuksi vaivaamaan se, ettemme olleet saaneet selville, miksi yhä näin niin usein unia ala-asteen luokkalaisistani.

Tänään huomasin ensimmäistä kertaa reaaliajassa osan vaihtumisen. Makoilin miehen kanssa sängyllä ja äkkiä unohdin, mitä olin hetki sitten sanonut. Joko joku kävi siinä välissä "pinnassa" tai sitten yksi osa vaihtui toiseen, en tiedä. En tiedä edes sitä, mikä osa tuossa välissä olisi voinut käydä pinnassa. Se, että edes huomasin vaihtumisen heti sen tapahduttua, on jo suuri kehitysaskel. Ehkä joskus päästään siihenkin asti, että saan osan "langanpäähän".

Menin nukkumaan jo pari tuntia sitten, mutta en saanut nukahdettua. Lopulta huusin sille osalleni, joka esti minua nukahtamasta kierittämällä minua syyllisyyden suossa, että olen saanut tarpeekseni. Ja tunsin vihaa! Tuon vihan turvin vaadin, että se lopettaa kiusaamiseni. Mielensärkijä on paha, en minä. Minä en ansaitse sitä rangaistusta, jota minut on pakotettu jo vuosien ajan kärsimään. Mielensärkijä ansaitsee. Pidin kaikille muille osilleni puhuttelun, ja vaadin niitä lopettamaan minun rankaisuni. Vastustus oli voimakasta, mutta ei enää hirveän voimakasta. Sitten päätin, että valtaan kehoni takaisin. Tämä on MINUN kehoni, ei mielensärkijän. Nyt olen yksin kotona, mikä mahdollistaa sen, että voin täristä vapautuneesti parisängyssä ilman, että tarvitsee pelätä että toinen herää. Kun annoin tärinälle luvan tulla, se tulikin sellaisella voimalla, että pelästyin että sänky hajoaa. Etenkin jalkani tärisivät, erityisesti vasen jalkani, joka minulta on täysin puuttunut. Sain lopulta yhteyden vasempaan etureiteeni. Se itki ilosta päästyään takaisin muun kehon yhteyteen. Sitten iski jano ja nälkä, ja piti käydä tankkaamassa. Jos nyt vihdoin pääsisi nukkumaan asti.

14.3.2012

Minussa asuu pahuus


Ensinnäkin ilmoitan leikkineeni osaavani html:ää. Vaihdoin vähän blogin ulkonäköasetuksia. Huutakaa hep, jos jollakin selaimella näyttää ihan oudolta. Jos joku oikeasti nettisivuja pykäävä joskus päätyy tarkastelemaan tämän sivun koodia, saa varmaan elämänsä naurut tai sitten tupla-facepalmikaan ei riitä... ;) Olen minä joskus ollut ihan opettelemassakin html:ää, ala-asteella kaksi tuntia.

Nyt on varattu 4 kertaa terapiaa, mikä tarkoittaa sitä, että asun seuraavan kuukauden kavereitten nurkissa Suomessa. Tänään jokin osa minusta romahti ihan vain helpotuksesta, kun se kuuli, että varasin aikoja. Ei tarvitse enää esittää kovaa. Ehkä se sitten oli hyvä päätös palata, ainakin joksikin aikaa, vaikka osa minusta on sitä mieltä, että olen petturi. En ostanut paluulippua ollenkaan, katsotaan ensin, miten terapia lähtee sujumaan. Huomenna pitäisi varata sitten Rosenit ja akupunktiot. Jos saataisiin vihdoin tuo kaulani oikea puoli ja oikea hartiani auki.

Mistäs muusta piti kirjoittaa... Ajatus pakenee minua. Jossakin oli edistystä...

Tuo edellisen postauksen minäkuva on piirretty uudella piirtolevyllä, jonka mies osti minulle. Hirveästi harjoittelua tarvitaan vielä. Ei ihan suju yhtä hyvin (tai huonosti) kuin lyijykynillä tai hiilellä, jotka ovat olleet ne lempivälineeni tähän asti, mitä piirtämiseen tulee. (En ole kyllä piirtänyt pitkään aikaan, viimeksi terpalle tällöin.) Kuvasta näkyy kehoni jakautuminen paremmin voivaan oikeaan puoliskoon ja huonosti voivaan vasempaan puoliskoon. Piirsin itseni siis peilikuvana, koska silloin puolia oli helpompi ajatella piirtäessään. Vasen puoleni haluaa korostaa erilaisuutta, siksi minulla on nykyään epäsymmetrinen kampaus: toinen puoli on toista lyhyemmäksi leikattu, vaikka ero ei niin suuri olekaan (vielä) kuin mitä piirroksessa. Oikea käteni on nyrkissä, siellä on jotain tärkeää. Oikea jalkani haluaa peittää "häveliäät" osat, joten se on kääntynyt sisään päin. Vasen jalka puuttuu kokonaan, samoin osa sisäelimistä ja suurin osa vasemmasta kädestäni. Vasen puoleni, jota hallitsee joku muu persoonallisuuden osa kuin minä, haluaa hankkia korvakorun, jollaisen se piirsi korvaansa. Mistäköhän saisi vain yhden Kalevalakorun Kuutar-korvakorun, pientä kokoa ja pronssisena? Eivät taida kaupassa myydä noita kuin pareittain. Olen nyt päättänyt pitää erityisesti pronssista ja meripihkasta, mitä tulee korviksiin, ja päättänyt ruveta keräilemään niitä. Pronssi ei vain näytä olevan kovin yleinen korvismateriaali, mistäköhän syystä? Tietääkö joku? Sipe haluaa tietää.

Ai niin! Nyt muistin. Löysin itsestäni tunteen, jonka yksi lapsiosistani nimesi PAHUUDEKSI. Kerroin, ettei se ole tunne, minkä jälkeen jokin toinen osa tunnisti tunteen syväksi vihaksi. Se muodosti hirveän syvän juovan sisälläni. Tuossa suossa oli kiinni itkevä lapsi, jo vähän vanhempi, yli 10-vuotias. Nostin sen suosta ja lohdutin sitä. Sitten menimme joukolla tutkimaan, miten syvä juopa oli. Se johti suureen onkaloon, jossa oli helvetti irti. Jotkut osat minusta ruoskivat toisia osia. Käskin niitä lopettamaan. Ne kysyivät, miksi niin pitäisi tehdä. Kerroin, että mielensärkijä on ihan toisessa maassa kuin me, me olemme nyt turvassa. Silloin vieressäni seissyt toinen osani huusi "Mielensärkijä on kuollut!" "Oikeasti?" kysyi yksi kiduttajista. "Oikeasti," vastasi tuo osa. Yritin sanoa vastaan, mutta osa vakuutti minulle, että tällä viestillä on toivottu vaikutus. Helvetissä riemu repesi, kaikki pakkasivat kamansa ja lähtivät onkalosta. Ne kiipesivät ulos juovasta ja juoksivat mieleni taloa ympäröiville kukkakedoille juhlimaan. Ne kaikki kiljuivat innoissaan "mielensärkijä on kuollut!" yhä uudestaan ja uudestaan. Seurasimme niitä. Tunsin ihmetystä. Onkalo katosi, mutta juopa jäi. Vieläkään en tunne mitään.

Tunteen nimeäminen pahuudeksi on kyllä jo aika rajua tunteiden arvottamista. Ja kaiken lisäksi tuo nimeäminen tapahtui ajatusta nopeammin. Se on siis hyvin automatisoitunut. Tätä "pahuutta" olen vuosia kantanut sisälläni. Ehkä voisin vihdoin luopua siitä?

13.3.2012

Minäkuva tänään


Päivän huomio


Olen pidempi kuin olen luullutkaan. Olen tottunut pitämään itseäni tuosta vyötärön kohdalta lysyssä. Tänään tajusin peilistä itseäni tuijotellessani, että teen niin. Vedin keuhkot täyteen ja sain kuin sainkin hetken pidettyä itseäni "koko pituudessani". Lihakset vain järkyttyivät siitä, että niitä haluttiin käyttää ylävartalon tukemiseen, eivätkä kauaa jaksaneet asentoa ylläpitää. Nyt alkoi treeni. Aina, kun muistaa, pitää yrittää venyttää itseään. Luulen, että tämä liittyy siihen, että olen puuduttanut itseni tuosta rajasta alaspäin kestääkseni kivun, jota ei aikoinaan päässyt pakoon. Samalla olen vetänyt itseni hassusti lysyyn tuosta rajan kohdalta. Huonompi homma hengittämisen kannalta, mutta mitä keuhkojen pienempi tilavuus on paremman kivunsietokyvyn rinnalla.

Olen löytänyt itsestäni kolme poikittaista rajaviivaa, joista olen katkaissut itseni. Yksi menee kaulan ja pään liittymäkohdassa (=pää irti kehosta), toinen menee vyötärön kohdalta (=alavartalo irti kehosta) ja kolmas menee vähän navan alapuolelta (=lantio irti kehosta). Tässä meneekin sitten hetki, kun liimailen itseni kasaan. Mielenkiintoisia sivuvaikutuksiakin ilmenee. Sitä mukaa kun vasen käteni on alkanut heräillä ja tuntua "omalta", sitä pahemmaksi koordinaationi on mennyt. Pudota kaiken, minkä tarttumiseen tarvitaan molemmat kädet. Oletan, että tämä on ohimenevää ja liittyy siihen, että uudet osat minusta osallistuvat nyt käden käyttämiseen. Tänään huomasin myös ihastuttavan punaisen ihottuman, joka peitti sitä hartiaa, jolla Lilith istuu. Jos se olisi ollut yhtään pahempi, siinä olisi ollut rakkuloita. Nyt oli "vain" punaisena kuumottava iho ja vaaleampia läiskiä, joissa iho oli turvonnut. Jos en olisi tiennyt paremmin, olisi olettanut sen olevan paha allergiareaktio, vaikkakin ilman kutinaa. Myöhemmin iltapäivällä ihottuma levisi koko keskivartalooni. Katsotaan, mitä se tarkoittaa. Ainakin sitä, että olen taas vältellyt nukkumaanmenoa kohta 4 tuntia... Huoh.

10.3.2012

Edistystä se on tämäkin


Tänään on ollut taas vähän parempi päivä. Sain käytyä lenkillä. Kylläkin vasta pimeyden laskeutumisen jälkeen, mutta kuitenkin. Tuli sitten vähän erilainen lenkki. Seurasin katuvaloja sen sijaan, että olisin päättänyt reitin etukäteen. Päädyin upeaan puistoon, mikä oli hienoa. Pusikoissa hyppi paljon elukoita, joka aiheutti rasahduksia, mikä taas sai kaikki puolustautumisjärjestelmäni aktivoitumaan. Sain käyttää paljon aikaa niiden vakuutteluun siitä, että vaikka on pimeää ja pensaassa kahahti, en ole kuolemanvaarassa. Hyödynsin kuitenkin niiden aktivoitumista lenkin viimeisillä metreillä. Osa, jonka mielestä voimani olivat loppumassa, alkoi olla häiritsevän äänekäs, vaikka kehoni signaaleja tulkitsemalla tiesin, että sitä ei oltu vielä lähelläkään. Kuvittelin mielensärkijän juoksemaan perääni, ja johan löytyi voimia juosta perille asti. Lukitsin kaikki ovet perässäni aina kotiovelle asti ja vielä tarkistin, että ne olivat lukossa. Sitten annoin itselleni luvan täristä: Me pääsimme pakoon. Tärinää löytyi erityisesti jaloista, vaikka myös hartiat osallistuivat. Lopuksi tärinää irtosi selästä ja siellä tuntui jokin paikka auenneen. Ei niin mukava seuraus on, että nyt häntäluutani särkee. Sen alueen lihaksisto on pitkään ollut toispuoleista: Oikea puoli on jo enemmän auki, vasen puoli täysin jumissa. Toivottavasti tämä nyt kertoisi, että myös vasen puoli alkaa aueta.

Lenkillä totesin, että Sipe tosiaa asuu selässäni, ristiselän tietämillä. Lilith puolestaan istuu oikealla olkapäälläni ja yrittää kuristaa minut. Se ehkä selittää, miksi sen alueen lihakset ovat olleet nyt pitkään todella jumissa. Lilithin kuristamistapa on aika erikoinen. Se ei purista kaulaani, vaan vasenta kaulavaltimoani. Ehkä sen kädet yltävät paremmin sen ympäri?

Juttelin tänään kaverin kanssa netin välityksellä. Hän muistutti, että paranemista ei saa ruveta suorittamaan. Silloin palaa loppuun. Hyvä, kun muistutti, sillä juuri siihen syntiin minä olen täällä sortunut. Olen huomannut kuntoni heikkenevän (siis henkisen) ja ruvennut käsittelemään mieleni ongelmia supernopeudella, jotta paranisin ennen kuin tilanne menee niin huonoksi, että joudun kertomaan miehelle. Tai palaamaan Suomeen. Olen ollut kuin blondi, joka neuloo nopeasti, että ehtisi saada valmista ennen kuin lanka loppuu.

Parantua ei voi tyhjiössä. Siihen tarvitsee muita ihmisiä suhteuttamaan asioita ja oikaisemaan vääriä käsityksiä, joita syntyy ja vahvistaa ihan itsestään.

9.3.2012

Romahdus


Tällä hetkellä menee niin hyvin, että kävin mieheni kanssa keskustelun, pitäisikö ainakin minun palata Suomeen, jotta voisin aloittaa terapian uudelleen. Katsotaan nyt, miten käy.

8.3.2012

Ei hyvää päivää...


Ne, jotka tuntevat minut IRL haluavat ehkä hypätä seuraavan kappaleenn yli.

Eilen onnistuin vihdoin leikkimään aikuisten leluilla ilman yhtäkään flashbackkiä. Järkytyin asiasta (positiivisesti) niin, että piti sitten jälkikäteen ajatella mielensärkijää ihmetellessäni, miksi yksikään takauma ei ollut änkenyt esiin, vaikka kiihotuin. Sain tästä myönteisestä kokemuksesta semmoisen energiaboostin, että sain lähdettyä lenkille pitkästä aikaa. Lenkin loppupuolella kehostani äkkiä löytyi semmoiset energiat, että melkein törmäsin ulko-oveen, kun piti loppuun asti mennä täysillä. Juoksin rappukäytävässäkin, kun tuntui että höyryjä riittää. Kotona tärisin vartin ennen kuin pystyin menemään suihkuun.

Tällä hetkellä raivostuttaa. En saa itseäni millään ryhtymään töihin. Pitäisi lukea kirjasta kappale ja tehdä siitä sivun pituinen tiivistelmä. Kiinnostaa kuin kilo p*:aa. Tiedän, että pakko olisi. Opinto-oikeus loppuu tämän kuun loppupuolella, ja tuo tehtävä pitäisi saada palautettua ennen sitä. Aargh. Työ ei vaadi mahdottomia, minulla on nyt taas tarvittava määrä psyykkistä energiaa käytössäni, että suoriutuisin siitä, mutta päässä on niin monta osaa, jotka kieltäytyvät edes yrittämästä aloittaa tehtävän tekemistä, ettei tästä tule mitään. Tiedän kyllä, että miehellä menee taas kohta hermo, kun opintoni eivät etene. Tiedän, että haluan itsekin valmistua ASAP. Tiedän, että tuon kurssin tekemiseen on enää x päivää. Silti mitään ei tapahdu. Kurssin suorittamisesta on tehty hirvittävä klöntti, jota ei voi lähestyä. Sen jakaminen paloihin toimii joskus, mutta osa minusta on jo valmiiksi vihainen siitä, että jos tekee ensimmäisen palan, sitten on vielä miljoona palaa sen jälkeen, ja ne pitää tehdä, koska teki sen ensimmäisen. Huoh.

Jos nyt tämän postauksen jälkeen saisin aloitettua. Mies tulee kohta töistä ja sitten vasta hävettääkin, kun hän kysyy minun päivästäni, ja vastaan selanneeni fanitaidetta Assassin's Creed -pelistä aivan liian monta tuntia. Minulla on nyt jo monta päivää ollut pää täynnä naispuolisia salamurhaajia valkoisissa kaavuissaan. Pelisarjan pelaaminen on ollut voimaannuttava kokemus, minkä seurauksena jotkut osat minusta ovat samaistuneet Ezioon/Altaïriin saadakseen tuntea itsensä vahvoiksi ja hallinnassa oleviksi. Joukossa vilahtelee myös Deaneja ja Sameja Supernaturalista. Ilmeisesti ne metsästävät Lilithiä. Mitä nuo salamurhaajat sitten metsästävät, sitä en tiedä, mutta niillä vaikuttaa olevan hauskaa. Olen näemmä hyvin altis vaikutteille.

Ja nyt minä lopetan tämän postauksen kirjoittamisen ja alan hommiin.

7.3.2012

Lilith


Sipe on löytynyt. Hän on ollut selkäni takana koko tämän ajan. Tai siis niin selkäni takana, kuin tästä kehosta poistumatta pääsee. Selässäni voisi olla hyvä paikanmääritelmä. Hän vaikuttaa väsyneeltä, alistuneelta ja luovuttaneelta. Hän ei halua tulla esiin, enkä minä pysty näkemään häntä. Annetaan olla, toistaiseksi.

Tänään nukuin pitkään (yllättävää, koska menin nukkumaan 04). Heräsin vasta, kun joku soitti ovikelloa. Muistin nähneeni unta, jossa olin talossa, jossa kummitteli. Yritin selittää talossa kävijöille, että siellä kummittelee, mutta minua ei uskottu. Kun viimeinenkin vieras lähti, löysin komeron ja muistin a) nähneeni unen aiemmin ja b) että täältä se aave aina löytyy. Kauhu alkoi vallata minut, ja kun edessäni sitten seisoi pikkutyttö, olin jo täydessä paniikissa. Tyttö hyökkäsi kimppuuni veitsen kanssa ja kaatoi minut. Kun yritin tarttua sen molempiin käsiin yhtä aikaa estääkseni sitä, se aina jotenkin kolmannella kädellä pystyi viiltämään tai kutittamaan minua. Jälkimmäinen ärsytti minua suunnattomasti, etenkin, koska en saanut sitä loppumaan. Hereillä ollessani tajusin, että tuo tyttö on emotionaalinen osani, hyvin laaja sellainen. Annoin sille nimeksi Lilith, Supernatural-sarjan hahmon mukaan. Sarjassa Lilith on Luciferin ensimmäinen luomus, ensimmäinen ihminen, jonka se sai houkuteltua "pimeälle puolelle", ja josta siten tuli demoni. Lilith nähdään sarjassa usein pikkutyttönä, joita se tykkää ottaa "nahakseen". Tyyppi myös syö vastasyntyneitä ja on helvetin vahva ja pelottava. Ilmeisesti tuo osa minusta on katsonut sarjaa ja on samaistunut tuohon hahmoon, sillä nimi kelpaa sille. Väittää jopa, että hän on ottanut sen itselleen, minä en ole sitä hänelle antanut. Oli miten oli.

Päätin kutsua kokouksen paikalle. Kaikki, jotka eivät haluaisi kohdata Lilithiä, saisivat mennä paniikkihuoneeseen, sellaiseen, mitä elokuvissa näkee. Sen saisi auki vain sisäpuolelta, eikä sinne kuulisi, mitä puhutaan. Kielsin lisäksi kokoukseen osallistuvia kertomasta paniikkihuoneessa oleville mitään, mitä kokouksessa puhuttaisiin. Jouduin laajentamaan paniikkihuonetta useaan otteeseen, että kaikki halukkaat mahtuisivat sinne. Kun ovi oli kiinni, kutsuin Lilithin paikalle. Hän ilmestyi ja viilsi meiltä kaikilta kurkut auki. Kysyin, miksi hän halusi tehdä niin. En muista keskustelua, joka käytiin. Muistan kuitenkin, että Lilithin puhuessa paniikkihuoneeseen lukkiutuneista muutama karkasi ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Komensin ne takaisin ja laitoin koko paniikkihuoneen rasiaan, jonka suljin ja jonka vain minä saan auki. Kuitenkin jos herpaannuin ja keskityin vain siihen, mitä Lilith sanoi, lipas aukesi ja sain taas toistaa tempun. Äh, kunnon jonglöörausta.

Jos sitä menisi takaisin nukkumaan. Olenhan ollut hereillä peräti tunnin. Huoh.

3.3.2012

Nyt tuntuu tältä


Minun on pitänyt tulla tänne kirjoittamaan monta kertaa tämän hetken tilanne, mutta aina jokin estää. Olen nyt saanut selville, että minulla on (ainakin) kolme näennäisen normaalia persoonallisuutta. Yksi opiskelee, yksi tekee ruumiilliset työt ja yksi hoitaa ongelmanratkaisutilanteet plus sen, mikä muilta jää. Ilmankos minusta tuntuu, että voin opiskella ja saada hyviä numeroita, mutta mitään ei jää päähän. Ruumiilliset työt hoitava osa minusta itki hysteerisenä, koska häntä on rääkätty aiheettomasti yli voimavarojensa. AINA. Ja opiskelija-osani oli vihainen siitä, ettei opiskelu lopu ikinä. Uutta tietoa pitää ahtaa päähän pakonomaisesti vuosi toisensa jälkeen, eikä siitä ole mitään muuta hyötyä kuin numeroita paperilla.

Luin Johanneksen blogista hänen vajoamisistaan. Tuli olo, että olenkin aika terve (heh), kun en kuule ääniä, ja vajoamisen aikanakin koen kykeneväni liikkumaan jne. Ehkä se johtuu siitä, että traumatisoitumiseni alkoi vasta parivuotiaana, eli en vajoa vauvaksi. Toisaalta mietin, että jos nuo vaiheet ovatkin vasta edessä. Ehkä minä en vielä ole päässyt sinne asti, että alkaisin kuulla ääniä. Harhojahan minä teininä näin, joten miksi äänten kuuleminen olisi pois asialistalta?

Osani suostuvat istumaan neuvottelupöytään kanssani, mutta välillä ne ehdottavat toimia, jotka saavat minut juoksemaan karkuun. Tuloksetonta, tiedän, mutta en vain uskalla ottaa vastaan kaikkea, mitä ne haluaisivat näyttää. Olen vieläkin kauhuissani tarravihkotapauksen jäljiltä. Sipeä ei ole näkynyt pitkään aikaan. Mietin, onko hän sulautunut minuun, vai vain astunut takavasemmalle. Huomasin, että viimeinen maininta hänestä näyttäisi olevan marraskuulta 2010.

Vasemman jalkani valloitus on alkanut. Siinä on alkanut tuntua lämpöä ja pistelyä, aivan kuin se olisi ollut pitkään puutuneena.

Satakieli laulaa ikkunan takana, jos tunnistan lintuja yhtään oikein (mitä epäilen vahvasti). Olisikohan se merkki siitä, että pitäisi mennä nukkumaan?

Voi miksi


MIKSI minä en saa nukuttua yöllä? Päivällä nukkuisin loputtomiin, väsyttää koko ajan. Heti, kun kello alkaa lähestyä sitä aikaa, kun normaalit ihmiset menevät nukkumaan, minä vedän piristeitä. Sitten voikin selata loppuyön huumorisivustoja. Voi elämä. Jos olisin Suomessa at the moment, soittaisin terpalle ja varaisin vähän aikoja. Koska en ole, laitoin Visan vinkumaan ja tilasin itseapukirjallisuutta, jos niistä löytyisi joku viisaus. Olen valvonut koko päivän tänään hirveällä vaivalla, että nyt nukuttaisi. Ja paskat. Nemi tiivistää tuntemukseni hyvin. Tietokoneellakaan ei voi edes pelata (vihulaisten tappaminen on terapeuttista), kun mies herää koneen hurinaan. Ruma sana.

Huomenna (tänään) pitäisi herätä aikaisin, koska olen luvannut lähteä miehen kanssa kaupungille henkiseksi tueksi ostamaan farkkuja. Hän inhoaa niiden ostamista. Olen varmaan loistavaa seuraa. Aargh.

1.3.2012

Remontti käynnissä


Olen niin väsynyt. Olen nyt monta päivää käynyt päänsisäisiä rauhanneuvotteluja. Paljon on saatu aikaankin, mutta vieläkään ei saa levätä. Olen luopunut nyt kaikista muista tavoitteista toistaiseksi. Ensin pitää saada päähän rauha, sitten vasta yritetään opiskella, tehdä ruokaa tai käydä lenkillä. Vain perusjutut hoidetaan: Unta, vessassa käynnit, juotavaa, lämmönsäätely, sokeria pitämään verensokeri koholla. Elän taas suklaalla ja vedellä, mutta toivotaan, että tilanne on tilapäinen.

Minulla on nyt vihdoin semmoinen olo, että minä asun vasemmassa kädessäni. Se osa, joka sinne muutti, valittaa kyllä koko ajan, että sitä pelottaa olla siellä: Kädessäni on pimeää, kylmää ja kolkkoa. Mielikuva: linnan rauniot, ukkosmyrsky, ei kattoa, paljon hometta ja levää. Yritän vakuuttaa sille, että tilanne muuttuu, jahka vain prosessi etenee.

Empatiakykyäni on yritetty elvyttää. Se on muuten mädäntynyt luuranko, mutta sen jalat on säilötty kristallin sisään, ja ne ovat ihan normaalit, jopa kauniit. Sillä on jopa punaiset korkokengät. Aina, kun yritän saada sitä taas henkiin, päässäni alkaa soimaan biisi Ice Age 2 -leffasta. Se, missä korppikotkat laulavat "Food, glorius food" (jaha, se on näemmä biisin nimikin: Food, Glorius Food. Hyvä tietää.) Mielelläni on kieroutunut huumorintaju.

Mies tuossa vieressä huomauttaa, että lupasin mennä nukkumaan jo ajat sitten. Palaillaan taas.