9.4.2012

Itkin, enkä kuollut


Itkin viime yönä tunnin. Itkin keskenmenoa, sitä, että yksi sukulaistyttö onnistui saamaan itsensä vahingossa raskaaksi, kaikkea. Itku oli kuitenkin hyvin vapauttavaa. Sen käynnistäminen vain vaati tietoista ponnistelua. Katsoin koneelta leffaa, ja kun se loppui, päässäni käytiin lyhyt vuoropuhelu:

- Onko nyt hyvä hetki? Ollaanko me yksin?

- Juu, täällä ei ole ketään.

En tiedä, ketkä tuon puhuivat. Keskustelu oli niin nopea, että se melkein jäi minulta huomaamatta. Välittömästi minuun iski kauhea vatsakipu. Ryntäsin vessaan, luulin että ripuloin. Siinä istuessani alkoi oksettaa. Vaivuin kaksinkerroin ja yritin miettiä kuumeisesti, mitä hittoa on tekeillä. Mitään ei tullut kummastakaan päästä, joten päättelin, että olen ehkä vain päästänyt itseni niin väsyneeksi, että keho kapinoi. Vedin housut niin hyvin jalkaani kuin sain ja lähdin kulkemaan sänkyä kohti iskien samalla kaikki valot pois. Valo satutti. Sängyssä sikiöasennossa tutkin vatsakipua. Se oli kuin meri, joka velloi sisälläni etsien ulospääsyä. Tajusin, että se on itkua. Päätin vapauttaa sen. Keskityin ajattelemaan tulvapatojen aukaisemista, juoksevaa vettä, ovien aukomista ja määräsin kaikki osani päästämään itkun ulos. Tuli aivan hiljaista. Etsin itsestäni itkua estäviä osia, käskin itkunpidätyslihasten rentoutua. Ja sitten itku, lopulta, tuli. Se alkoi valituksena. Se jatkui kuin eläimen huutona. Sain jatkuvasti muistuttaa itseäni, että talossa ei ole ketään, kaikki ovat pääsiäisen vietossa. Ja vaikka itken, en saa selkääni. Kukaan ei tule tappamaan minua, vaikka itkenkin. Poliisi ei tule ovelle viemään minua putkaan, en saa häätöä, en joudu lumihankeen. Tuntui, kuin eri osani olisivat käyneet itkemässä. Yksi osa kävi, itki yhdellä tavalla, ja lopetti. Läähätin hetken, kunnes seuraava osa tuli, itki omalla tavallaan ja lopetti.

Kaiken tuon keskellä yritin etsiä itsestäni jotain suojelijaosaa, sisäistä leijonaani, joka olisi ollut vahva tässä myrskyssä. Löysin leijonan, mutta se ei ollut enää kuin talja. Se oli tapettu, voitettu. Se ei ollut jaksanut enää. Mutta itkiessäni huomasin, että oikea käteni rupesi silittämään hiuksiani. Se ei silittänyt, kuten aikuinen silittää, vaan kuten pieni lapsi. Se pujotti sormeni hiusteni lomaan ja kipristi, kuin kissa "lypsäessään". Se leikki hiuksillani samalla kun yritti lohduttaa.

Tunsin, että kämpästä loppuu happi ja ryömin avaamaan ikkunan yhden hengähdystauon aikana. Vatsakipu jatkui yhä, mutta se tuntui paljon pienemmällä alueella. Itkin odottaessani. Kun tuli kylmä, suljin ikkunan ja ryömin takaisin sänkyyn itkemään. Lopulta makasin tiukassa sikiöasennossa ja huusin itkun sekaan "ei enää, ei taas". Tämän osan jälkeen tuli osa, joka kiroili itkun sekaan. Huusin vittu-saatanaa ja itkin. Huomasin, miten tärkeää oli sanoa nuo sanat ääneen. Osa oli erittäin tyytyväinen, kun se sai kuulon kautta varmistuksen, että oikeasti puhuin nuo sanat: vastustin ääneen. Olin vihainen.

Vihdoin ei tullut enää ketään. Itkut oli itketty. Oksetti. Nousin istumaan ja yritin röyhtäillä. Olin niellyt hulluna ilmaa. Niistin nenäni, kulutin pari nenäliinaa kunnes sain taas vapaasti henkeä. Kävin uudelleen makuulle. Jalkani alkoivat täristä hervottomasti: ensin toinen, sitten toinen. Mutta enää ei tuntunut, että tärinä jatkuu loputtomasti. Ne tärisivät itketyn itkun pihalle, ja lopettivat. Nukahdin.

Näin unia, mutta muistan niistä vain välähdyksiä. Olin kaupungissa ja matkustin metrolla. Asuin kimppakämpässä muiden naisten kanssa. Siivosimme kaappeja, joku suuttui siitä ja rupesi itkemään kuin tahtoikäinen. Jotain heitettiin pois.

Tänään on puhtaampi olo. En tiedä, mitä tapahtui, mutta se teki hyvää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)