29.4.2012

Lenkillä sattuu ja tapahtuu


Rebecca vei meidät lenkille. Kävi ilmi, ettei se ole koskaan eläessään kokenut kipua. Lihaskipu oli sille järkytys. Kyljen pistäminen vielä kauheampaa. Se aneli meitä lähtemään takaisin kotiin. Keskusteluyhteys saatiin nyt auki. Rebecca ymmärtää nyt paremmin osia, jotka eivät ole enää taistelleet, vaan ovat murtuneet kivun keskellä. Tulemme heti paremmin toimeen, me kaikki.

Oikeassa reidessä, keskellä edessä oli kipeä kohta, jossa tuntui kauhea kipu joka askeleella. Altaïr huomautti, että siellä on lapsi. Pysähdyin ja pyysin lasta kertomaan, mitä muistoa se varjelee. Se tuli esiin reisilihaksen alta, missä se on ollut piilossa ja kertoi.

Mielensärkijän silmissä oli hullunkiilto. Hän pakotti toisella kädellään suuni auki ja toisella kaatoi suuhuni kodin putkimiestä. Suun nopeat refleksit pelastivat meidät. Koko nieluni meni umpeen, eikä pisaraakaan mennyt vatsaani. Laiminlyöjä huusi "Mitä helvettiä sinä teet?" ja pelasti meidät. Hän työnsi sormet kurkkuuni ja sai minut oksentamaan. Hän oli vihainen mielensärkijälle. Koko suuni oli rakkuloilla, mutta minua ei viety lääkäriin, ei ainakaan muistaakseni.

Muisto oli hirveä, mutta käveltyäni vähän matkaa tajusin itkeväni onnesta. Minun elämäni on nyt niin hyvää. Minun ei enää tarvitse pelätä tuollaista tai kokea mitään noin hirveää. Altaïr suostutteli lapsen päästämään irti lihaksesta, jota se piti tiukalla ja he alkoivat yhdessä harjoitella karkuun juoksemista. Silloin huomattiin, että viereisen lihaksen alla oli myös lapsi. Altaïr sai sen houkuteltua esiin ja se kertoi muistonsa.

Mielensärkijä nuolee jalkaani ja hänen sormensa... Kiljun.

Muisto oli vain lyhyt väläys, mutta se vahvisti kauan pelkäämäni asian: hyväksikäyttö ei loppunut 12-vuoden ikään, kuten aiemmin luulin ja itselleni uskottelin. Nyt, kun molemmat lapset olivat kertoneet muiston, jota ne olivat kantaneet, ne lähtivät juoksemaan Altaïrin kanssa. Kipu reidessä ei kadonnut kokonaan, mutta se muuttui täysin kestettäväksi. Altaïr sai lantioni sulamaan ja minua huvitti kun se keikkui kävellessäni. Päätin, että haluan kokea, miten se keikkuu juostessa. Kolmanneksi viimeisessä ylämäessä tapahtui jotain mullistavaa. Kun jaloistani tuntui loppuvan voima, lantioni liittyi mukaan. Lantioni juoksi! Se ei enää yrittänyt pitää kaikkia lihaksia jumissa, paikoillaan. Se oikeasti työskenteli. Riemu oli niin valtava, että juoksin sen voimalla kaksi seuraavaakin ylämäkeä ylös. Perillä itkimme kaikki onnesta, lapset sisälläni pomppivat riemusta ja aikuisilla oli isot juhlat.

Tärisin ja venyttelin puolisen tuntia ennen kuin menin suihkuun. Nyt on ruokaa vatsassa ja tosi rento olo. Minun elämäni on ihanaa, ja se luultavasti vain paranee, jahka osien yhteistyö lisääntyy. Ehkä minä joskus vielä sallin itselleni tunteita ilman että ne täytyy ulkoistaa muille osille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)