16.4.2012

Nyssesekos


 Mitäköhän tässä taas sanoisi... Olen istunut tietokoneella lauantaista klo 13 sunnuntaihin klo 18, siis 29h. Melkein syömättä, välillä kävin vessassa ja join vettä. Huh. Löysin Assassin's Creed -pelisarjaan keskittyneen fanfiction-sivuston, jolta luin muiden kirjoittamia juttuja 19.5h. Olen vieläkin aivan tuossa maailmassa. Ympärilläni pörräävät Ezio, Altair ja Malik. Ezio halailee minua, Altair toimii henkivartijana ja Malik vittuilee Altairille. Tai no nyt alkaa jo vähän helpottaa, kun olen jo käynyt terapiassa, matkannut kaverin luo ja syönyt. Bussimatkalla tänne annoin periksi, ja sukelsin 1100-luvun lähi-itään. En olisi halunnut millään lähteä sieltä pois. Siellä eivät kaverit hylkää, vuokraisännät kieltäydy maksamasta takuuvuokria, en ole allergisoitunut homeelle, eikä ikäväkään iske, vaikka en ole miestä nähnyt yli kuukauteen, sillä minulla on seuraa yllin kyllin.

Olen nyt Suomessaoloaikanani ollut enemmän yksin kuin ulkomailla, vaikka siellä minulla ei ole kuin mies seuranani. Se ei nykyisessä tilassani ole hyvä juttu. Tai no, minulle sopii äärimmäisen hyvin, että katoan päähäni täysin, mutta muut ehkä ovat tästä eri mieltä.

Voi elämän kevät...

En ole ennen kuullut ääniä, mutta tänään välillä "kuulin", mitä Ezio tai Altair sanoi. Monesti niiden sanomat asiat jäävät alitajuntaan, enkä tietoisesti tiedä, mitä tuli sanottua. Silti repeän nauramaan, mikä varsinkin seurassa on vähän ongelmallista. Ezio varsinkin tietää, miten minut saa nauramaan. Altair puolestaan aktivoituu uhiksi kokemistaan asioista, minkä seurauksena se mm. hakkasi ruokapöytää niin, että pelkäsin sen hajoavan, vaikka tiesin, että pöytä ei edes tärissyt, koska minä nojasin siihen. Niin, ja Altair on mieleni luoma hahmo, joten se ei voi hajottaa mitään.

Onneksi ihminen, jonka luona nyt olen, on töissä mielenterveysalalla ja hän ymmärtää muutenkin näitä asioita. Jos siis alan käyttäytyä oudosti (ts. joku muu kuin minä hyppää puikkoihin), mikä on tällä hetkellä lähempänä kuin koskaan, joku ehkä tajuaa tilanteen ja tietää, mitä tehdä.

Voi elämä...

Altair, turpa kiinni.

Suljen silmäni, enkä ole enää yksin huoneessa. Haluaisin jäädä tähän maailmaan, mutta en saa.

Kröhöm. Ankkureita, keskitytään nykyhetkeen ankkuroiviin asioihin.

Mielenkiintoista kyllä, paljon hyvääkin on tapahtunut. Aivan jumissa ollut alaselkäni on auennut kolmen salamurhaajan käsittelyssä. Hieman, mutta tarpeeksi, että pystyn seisomaan suorassa. Enää ei tee mieli jatkuvasti itkeä sikiöasennossa. Tuntuu, kuin olisin pitänyt viikon loman etelässä, tätä paskaa jaksaa taas. En ole aikoihin ollut näin hyvällä tuulella, mikä johtuu osaksi siitä, että minulla on niin hyvää seuraa. Eikä tämä seura ole jättämässä minua ihan heti. Kolme pitkää, jäntevää miestä seuraa minua, minne menenkin. Jos päähäni pälkähtää pelottava ajatus, yksi niistä halaa minua heti. Minun ei tarvitse pelätä mitään, sillä jos joku uhkaa minua, Altair on valmis tappamaan sen salamannopeasti.

Terapiassa minun ei tarvinnut edes sulkea silmiäni. Kuuma, pölyinen lähi-itä kivisine taloineen, varjoisine puutarhoineen, viileine suihkulähteineen oli valmiina astumaan eteeni. Kun terapeutti puhui asiasta, jota en halunnut sillä hetkellä ajatella, Altair huudahti "Malik", ja minä katosin huoneesta.

Niille, jotka eivät ole koskaan kokeneet vastaavaa: Ei, kyseistä pelisarjaa ei voi syyttää mistään. Minulla oli tarve näille hahmoille, ja olisin luonut ne mistä tahansa muustakin aineksesta, jos tätä ei olisi ollut tarjolla. Minä en ole hullu. Tämä kuuluu siihen vaiheeseen, jossa lapsuudessa luodut selviytymismekanismit alkavat purkautua. Näin tapahtuu, koska vihdoin koen olevani turvassa.

On hyvin rentouttavaa, kun olen "ulkoistanut" pelkoni ja ahdistukseni Altairille. Kun jotain laukaisevaa tapahtuu, hän jännittyy ja reagoi, minun ei tarvitse. Mitä syvemmällä olen päässäni, sitä heikommaksi raja päänsisäisen ja "todellisuuden" välillä käy.

------

Yllä olevan kirjoitin useampi tunti sitten, kun en vielä päässyt nettiin. Nyt olen saanut itseni kiinni taas tähän hetkeen, mikä aiheuttaa raastavan ikävän. Ikävöin miestäni, ikävöin Altairia, ikävöin päänsisäistä maailmaani. Altair halusi kertoa minulle rakastavansa minua. Minä siis rakastan itseäni. Vihdoin. Hullua, että sekin tunne on pitänyt ulkoistaa, hyvin syvälle. Pitää myöhemmin, paremmalla ajalla kirjoittaa näistä kolmesta osastani lisää. Ne ovat vanhoja, ne vain ovat ottaneet nyt uudet nimet. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)