24.5.2012

Tilanne on tällä hetkellä veitsenterällä, mutta ainakin tällä hetkellä tukevasti. Jouduin pyytämään apuun Altaïrin, Malikin ja Desmondin. Pahimmalla hetkellä tarvittiin jopa Ericiä (True Bloodista) ja Billiä. Myös SE kävi paikalla ja kirosi, kun huomasin SEN. En tiedä, kuka SE on, mutta kun ajattelen sitä, tulee olo kuin Hulkilla vähän ennen vihertymistä. Ehkä SE on se, joka kantaa raivoa. Syvää vihaa. Joka tapauksessa lapsiosat uskovat, että jos joku joskus näkee SEN, ihmiset ampuvat minut kuin raivotautisen koiran, siihen paikkaan. Kukaan ei anna minun elää, jos ne näkevät SEN.

Sain selville, miksi en saa itkeä. Taas eritevaroitus, herkät hypätköön seuraavaan kappaleeseen. Mielensärkijä oli jostain syystä (huvikseen?) viillellyt minua kasvoihin. Ei tarpeeksi syvään saadakseen verta vuotamaan, mutta tarpeeksi syvään, jotta haavat kirvelivät. Sitten hän kyllästyi ja meni vessaan. En voinut lopettaa itkemistä. Menin hänen peräänsä, sillä hän oli ainoa ihminen paikalla. Ainoa mahdollinen turva. Hän karjui minua lopettamaan itkemisen, mutta en voinut. Hän oli juuri pissalla. Sitten hän menetti hermonsa, tarrasi minua niskasta ja paiskasi pääni vessanpönttöön. Virtsa kirveli haavoissa ja vedin henkeä kiljuakseni, mikä tarkoitti sitä että vedin sitä henkeeni. Hän veti vessan ja uskoin hukkuvani. Silloin hän kuitenkin veti minut ylös ja uhkasi toistaa tämän, mikäli vielä parkuisin kuin kakara. Silloin minä lopetin, enkä itkenyt enää ikinä. Silloin rakennettiin se pato, jota yhä kannan rintalihaksissani.

Rauhoittavat olisivat tällä hetkellä NIIN pop, mutta minulla ei ole edes alkoholia omalääkintään. Syön siis kaiken, missä on sokeria ja toivon sen auttavan. Laitoin True Bloodit pyörimään taustalle. Ainakin on jotain seuraa. Keittiössä on veitsi, mutta ennemmin lähden päivystykseen kuin tartun siihen. Nyt on liian myöhäistä luovuttaa.

Minä en ymmärrä, miksen ole nyt pää pöntössä oksentamassa sisuksiani pihalle. Minä kykenen syömään. Kykenin syömään jopa kirjoittaessani muistojani tänne. Mutta minä olenkin irti tästä kaikesta. Lapsiosat tuntevat. Ne voivat pahoin. Ne huutavat, itkevät ja oksentavat. Minä en tunne kuin niiden kauhun.

Altaïr laittoi käden olkapäälleni. Nyt on aika lopettaa. Meidän pitää pitää kokous, eikä se voi odottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)