12.6.2012

Tajunnanvirtakirjoitus

En tiedä, mitä

tiedänpä.. Tiedän tarkalleen, mitä haluan kirjoittaa nyt, kun vihdoin saan luvan. Haluan kertoa sinulle tarinani. Minun, meidän, meidän kaikkien. Jokaisen.

Aloitetaan Laurasta. Laura oli pieni, söpö tyttö, kunnes hänet raiskattiin. Sitten Lauraa ei ollut enää. Oli Viha. Viha, joka halusi raiskata ja repiä kaiken, mihin se koski.

Sitten oli Johannes. Johannes oli pieni poika, joka hymyili, kunnes hänet raiskattiin. Sitten oli vain Armo, joka halusi antaa anteeksi kaikille, jotka olivat tehneet hänelle vääryyttä. Armolle kävi huonosti, hänet raiskattiin vielä 157 kertaa.

Sitten oli Lauri. Lauri oli vain pieni... No, kyllä te tiedätte. Laurin korvasi Inho. Inho halusi tappaa kaikki, jotka koskivat häntä. Inho vihasi jokaista kosketusta, jokaista lausetta, joka kuiskattiin korvan ihoa vasten, jokaista sylkipisaraa, joka laskeutui hänen iholleen.

Sitten oli Marjaana. Pieni hippi, joka rakasti kaikkia. Kunnes hänet raiskattiin. Hänestä kumpusi Raivo, joka tuhoaa kaiken, mihin koskee. Se ei jätä jäljelle mitään. Tomua korkeintaan.

Sitten oli Ukko-Ylijumala. Häntä me pelkäämme, häntä me kumarramme. Hänen raivonsa on kaikista kauhein. Hän ei anna armoa kenellekään, hän ei rakasta ketään, hän ei hurraa kenellekään. Hän on Tappaja.

Silloin tällöin käy niin, että me kaikki olemme jostain samaa mieltä, ja silloin me annamme Kirjurin astua esiin. Hän kertoo meidän tarinamme. Tarkalleen. Joka sanan, joka lauseen, joka virkkeen. Sillä hänen on sanan säilä, aina ja iänkaikkisesti. (Ei virnuilla siellä.)

Joka kerta, kun joku meistä liikahtaa, (kutsumanimeni) itkee. Joka kerta, kun joku meistä tulee tönäistyksi, suuria asioita tapahtuu. Kuten nyt. Nyt me laulamme, ja (kutsumanimeni) laulaa. Me kaikki laulamme ja viritämme tämän kehon. Sillä tämä keho on ollut liian pitkään rikki. Se pitää nyt korjata.

Meitä on 27, ja me muistamme. Kaiken.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)