25.9.2012

Niin vielä...

Tämä kuulostaa nyt todella hullulta, mutta on vielä yksi asia joka Dyykkarin kohdalla on eri kuin ex-mieheni kanssa. Minä muistan hänen nimensä seksin aikana. Ex-mieheni kanssa kävi välillä niin, että voihkaisin kesken kaiken ensimmäisen poikaystäväni nimen tajuamatta sitä itse ollenkaan. Tämä johtui siitä, että seksin aikana aktivoitui osanen, joka oli ollut viimeksi pinnalla silloin kun seurustelin sen äijän kanssa. Tuo osa ei koskaan suostunut oppimaan ex-mieheni nimeä tai myöntämään, että harrastimme ex-mieheni kanssa seksiä. Nyt se on opetellut Dyykkarin nimen tuosta noin vain, ilman minun painostustani ja haluaa vieläpä hokea sitä seksin aikana. Ihmeellistä on elämä.

Uneton puunukke

En saa unta. Jännittää. Keskiviikkona minulla on ensimmäinen työpäivä. Huh-huh. En ole ollut työkykyinen niin pitkään aikaan, että hirvittää. Jo vuorokausirytmin hankkiminen on hirmuinen urakka. Olen nyt herännyt enimmäkseen puoli 11 aamupäivällä, mutta joskus vasta puoli kuuden aikaan illalla. Jännittämistä ei yhtään lievennä se seikka, että sitkeä flunssa vaivaa yhä. Alan epäillä että minulla on joku rutto. Tietysti universumi on katsonut että pidän liikaa hauskaa ja heittänyt jollain hiton hivillä tai vielä pahemmalla vain vittuillakseen. Kuukauden aikana olen sairastanut kolme eri tautia. Jokohan helpottaisi. Se, että yskii öisin keuhkojaan pihalle ei auta unirytmin korjaamisessa.

Alan vähitellen näemmä muuttaa Dyykkarin luo. Toin jo tänne tyynyni ja vedenkeittimeni. Olen sen verran teehullu, että Dyykkarin vedenkeitin ei vain täyttänyt tehtäväänsä. Koska minulla on vedenkeittimiä kertynyt, toin omani tänne. Kun olin tänne kaksi laukullista tavaraa raahannut ihan kysymättä mitään, kysyin Dyykkarilta, haittaako. Tyyppi rutisti minua ihan onnessaan ja sanoi että tuo vaikka loputkin romut, hän on vain onnellinen. Nyt tuolla sängyssä pyöriessäni sitten aloin pohtia että tällä viikolla vielä ehtisi irtisanoa kämppänsä niin että siitä pääsisi eroon ensi kuun lopussa. Huh-huh.

Niin tuosta työpaikasta. Homma on rasittavampaa kuin kaupan kassalla olo, hyvin omatoiminen pitää olla ja kohdata PALJON ihmisiä päivän aikana. Pitää jaksaa hymyillä ja stressiä kestää. Provikkapalkassa on kuitenkin se hyvä puoli, että raatamisesta myös palkitaan. Minulle on moni ihminen sanonut, että siitä vaan, sä handlaat homman ku homman, mutta... Saa nyt nähdä. Olisi niin kätevää jos olisi joku sivupersoona joka olisi täydellinen ammattilainen heti, mutta kun tuosta hommasta tarvitsee selvitä ihan omana rikkinäisenä itsenään...

Dyykkari on luvannut tehdä kaikkensa tukeakseen minua työn alkumetreillä. Hän on nyt lomalla, joten hänellä on aikaa ja energiaa taikoa aterioita pöytään väsyneelle ja hieroa hartioita telkkarin ääressä. Itse pelkään että työ imee minusta mehut niin etten jaksa enää kuin nukkua sen lisäksi. Niin on käynyt ennenkin. Kaverit ovat lohduttaneet, että jos työ tappaa, sitä ei tarvitse tehdä. Minä sain tämän työpaikan, minä voin saada jonkun toisenkin.

Onneksi minulla on nyt elämässä kaikkea hulinaa. Jos istuisin vain kotona odottamassa ensimmäisen työpäivän alkua, tulisin varmaan hulluksi. Dyykkari tarjoaa hyvää ajankulua. Vaikka hän ei olisikaan paikalla, käytän energiaa keksiessäni hänelle yllätyksiä ja tekemällä hänelle (meille) ruokaa. Tajusin tänään kauhunsekaisin tuntein, että kun hän teki kauppalistaa, hän sanoi jatkuvasti "sitä-ja-sitä MEILLÄ jo onkin..." tai "onkos MEILLÄ enää...". Ja minä hittosoikoon tiedän jo paremmin onko hänellä millaisia kakkuvuokia ja jos on, missä. Tämä alkaa olla jo vakavaa.

Vielä vakavampaa on se, että haluan alkaa menestyä työssäni, en itseni takia vaan siksi, että voisin auttaa Dyykkaria talon hankinnassa. Minä hitto vieköön olen jo päässäni suunnitellut tulevaisuuttamme siihen asti että meillä on hiton omakotitalo, Dyykkarin kaverit ja sukulaiset käyvät välillä kylässä ja minä olisin hitto vie onnellinen. Dyykkari tekisi talossa remppaa mielensä mukaan ja minä toisin rahaa talouteen. Hitto. Kirottu ylivilkas mielikuvitus.

Outoa on, että sekä minusta että Dyykkarista tuntuu kuin olisimme tunteneet jo pidempään kuin kuukauden. Aivan kuin olisimme tunteneet aiemmassa elämässä tai jotain. Päätämme toistemme lauseet, viemme toisiltamme sanat suusta, huomaan että Dyykkari laittaa youtubesta soimaan biisin jota ajattelen ilman että sanon hänelle siitä mitään. Spooky...

Tämän seurauksena tänä yönä minusta nousi esiin hahmo joka on silkkaa epävarmuutta. Se näyttää sotkeutuneelta lankakerältä mustaa, ohutta lankaa, mutta sen sisällä on syvä haava jota on vielä raiskaamalla syvennetty kerta toisensa jälkeen. Kysyin siltä, voisimmeko luottaa Dyykkariin. Se ilmoitti että emme. Kysyin, mikä voisi saada meidät luottamaan Dyykkariin. Se vastasi että jos Dyykkari ampuisi meidät. Korjasin, että se olisi varmistus sille, ettei Dyykkariin voi luottaa. Se oli ihmeissään hetken, mutta sitten ehdotti että jos Dyykkari yrittäisi kuristaa meidät. Korjasin taas että sekin vain vahvistaisi, ettei häneen kannata luottaa. Kun asiaa hieman pohdimme, tulimme yhdessä siihen lopputulokseen ettei ole mitään tekoa joka voisi vakuuttaa meidät Dyykkarin luotettavuudesta. Korkeintaan voimme odottaa vuosikaupalla, tekeekö hän meille mitään pahaa. Jos ei tee, häneen voi ehkä varovasti jossain vaiheessa vähän luottaa. Ehkä.

Ymmärsin, ettei tuo epäluottamusta kantanut hahmo edes tiedä, millaista on luottaa. Se ei kuulu sen kokemusmaailmaan. Se tietää vain millaista on kun luottamus petetään kerta toisensa jälkeen. Ehkä sille voisi vähitellen alkaa opettaa millaista on luottamus. Ehkä. Pitää katsella. Ehkä keksimme Dyykkarin kanssa jotain. Enhän vielä luota edes itseeni.

Nyt taidan mennä katselemaan kun Dyykkari kuorsaa. Hän on niin kaunis kun hän nukkuu. Josko tuo joskus heräisi, voitaisiin paistaa munia ja pekonia aamupalaksi. :)

23.9.2012

Kelvoton ihmissuhteeseen

Dyykkarissa on myös vikoja.

Dyykkari tupakoi. Toisaalta hän suojelee minua passiiviselta tupakoimiselta eikä polta ikinä autossa tai sisätiloissa. Toisaalta hän heittelee puoliksi poltettuja tupakoita ympäri kaupunkia, mikä raivostuttaa minua.

Dyykkari juo välillä liikaa, mutta hänen taustansa tuntien se ei ole mikään ihme, ja todennäköisesti jahka hän saa käsiteltyä loppuun niitä asioita jotka hänen on nyt kohdattava, ongelma poistuu itsestään. On eri asia, olenko minä silloin maisemissa.

Dyykkarin ex on narsisti, mikä selittää edellistä kohtaa. Toisaalta minun ei tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä.

Sitten se isoin ongelma: Dyykkari pelkää jatkuvasti että jätän hänet. Tästä puhuttiin TAAS tänään. Tuntuu, että hän vaatii minulta sellaisia rakkaudentunnustuksia, joita ei oikeasti VOI antaa tässä vaiheessa suhdetta, eivätkä nekään vakuuttaisi häntä siitä, etten jätä häntä. Samassa veneessä kyllä ollaan sikäli, että minä TIEDÄN että hän jättää minut joskus ja olen jo täysin valmistautunut siihen. Pidän hänet vähän etäällä, en uskalla ihastua täysillä, suostun vain avoimeen suhteeseen, enkä missään nimessä lupaa että rupeaisin tämän miehen elämänkumppaniksi.

(Siis siitä huolimatta että hän on oikeasti saanut minut vedettyä kesän "steriloin itseni enkä ikinä hanki lapsia"-ajatusmaailmasta taas siihen "minä haluan lisääntyä tämän miehen kanssa"-ajatteluun. Huoh.)

Toisaalta kehoni on täysin rakastunut tähän mieheen. Kun suutelen häntä, tuntuu kuin vereni yhtä aikaa jäätyisi ja syttyisi tuleen. Kun kosken hänen ihoaan, tuntuu kuin sähkövirta kulkisi välillämme. Seksin aikana kehoni laulaa onnesta. Järkeni viihtyy hänen seurassaan, haluaa hänelle kaikkea hyvää ja ahdistuu yhtä aikaa. Minä en halua sitoutua, en nyt, en vielä.

Perkele. Näin sitä vaan taas kaksi yksinäistä laivaa kohtaa yössä...

Tuntuu hassulta ihastua nyt, kun on jo vähän enemmän kokemusta aiheesta. Tietää, että tämä on ihastumista, rakastumista, johon järki ei kuulu ja jota jatkuu se 6-18kk. Vasta sen jälkeen voi alkaa rakastaa. Voi seurata tapahtumia jotenkin etäältä. Toisaalta tuntuu että ylianalysoin kaiken, etäännytän itseni, toisaalta tieto siitä että tämä on nyt tätä rauhoittaa.

Tämä ihminen on ihana, mutta minä kaipaan lisäksi vapautta. Hän puhuu ettei halua enää perustaa perhettä kenenkään kanssa, hän on saanut siinä hommassa tarpeeksi turpaansa, mutta toisaalta haluaa elämänkumppanin. Minä en tiedä, onko minusta sellaiseksi. Minulla ei ole koskaan ollut niin turvallista kiintymyssuhdetta, että tietäisin osaanko rakastaa. Osaanko oikeasti RAKASTAA takertumisen, riippuvuuden ja "määritän ihmisarvoni tämän suhteen jatkumisen perusteella"-tunteiden sijaan.

Joo, tää on taas tätä angstaamista. Nothing to see here, go on with your lives.

20.9.2012

Elämä on

Dyykkari esitteli minut äidilleen. Hän on myöntänyt olevansa minuun täysin rakastunut ja on sanonut että toivoo kovasti että vaikka meillä joskus tämä suhde johonkin kaatuisi, niin pysyttäisiin ainakin ystävinä, kun olen niin mahtava tyyppi. Kävimme sienessä ja jopa löysimme syötävää. Minusta oli hullua tajuta että olin samoillut korvessa viisi tuntia (5!) edes tajuamatta ajan kulkua. Seura vain oli niin hyvää. Välillä köllittiin mättäällä ja pohdittiin milloin mitäkin. Dyykkari otti sydämenasiakseen löytää minulle sieniä tunnistettavaksi ja odotti kärsivällisesti kun selasin sienikirjaani varmistuakseni tunnistuksesta. Illan lopuksi tehtiin kahdestaan sieniruokaa ja Dyykkari tunnusti ettei ole koskaan syönyt muita sieniä kuin kanttarelleja ja herkkusieniä. Minusta oli hauska seurata kun hän sitten oikein makusteli haaparouskua, että mitä vivahteita sen mausta löytyy.

Reissussa oli niin kivaa, että lähdetään ensi viikolla uudestaan. Silloin on tarkoitus tehdä useamman päivän reissu ympäri Suomea. Sitä ennen pitää hoitaa joukko pakollisia asioita pois alta, kuten parantua flunssasta. En tajua, miten olen nyt koko ajan kipeänä. Ensin iski angiina, sitten toinen angiina, nyt on flunssa.

Tuntuu hassulta nyt olla erossa Dyykkarista, kun olemme olleet tiiviisti yhdessä viikkotolkulla. Mutta en minä saa nukuttua flunssaa pois jos olen hänen luonaan. Hormonit hyrräävät liian suurella teholla hänen lähettyvillään. En vain saa hänestä tarpeekseni. Ihailen loputtomiin sitä kurvia, jonka hänen lonkkaluunsa muodostavat hänen vatsansa ympärille, sitä söpöä karvavanaa joka kulkee hänen vatsansa yli... Kaikki hänessä on minusta uskomattoman kaunista. Voisin tuijotella häntä suoraan silmiin tuntikaupalla kyllästymättä. Haluan hänen katsovan minua ja haluan hänen näkevän minut. Erityisesti haluan katsoa häneen seksin aikana. Ex-mieheni kanssa se olisi ollut täysin mahdotonta. Jos meidän katseemme kohtasivat, väistin refleksinomaisesti, kuin hänen katseensa olisi polttanut.

Tämän miehen kanssa uskallan kertoa asioista, joita haluan kokeilla. Luotan, ettei hän heti torppaa ehdotuksiani. Ehkä se johtuu siitä, että hän ehdottaa minulle asioita yhtä vapautuneesti. Voihan hormoni, olen mennyt ihastumaan.

Samaan aikaan soittelen toisille miehille. Haluan vaihtelua. Jos en nyt olisi kipeänä, olisin jo yhden toisen miehen kämpillä. En tiedä mikä siinä on, mutta saman munan jyystäminen alkaa kyllästyttää parin päivän jälkeen. On kiva saada välillä eripaksuista, eripituista, eri ihmistä. Ei minulla synkkaa kenenkään muun kuin Dyykkarin kanssa niin hyvin sängyn ulkopuolella, eikä kyllä sängyssäkään, mutta... Ehkä minä sitten vain olen kyltymätön. :D Elostelija. Vitsailemme joskus kaveriporukalla että kauheassa synnissä eletään. Kauheita huoria ollaan kaikki.

Tästä taas päästään aiheeseen nautinto. Olen alkanut ymmärtää, että yhteiskunnassamme nautinto on yhä jotain kiellettyä, säänneltyä. Työtä pitää ihmisen tekemän. Alkoholi on sallittu huume, sillä siitä seuraa kaamea krapula. Nautintoa pitää seurata kärsimys. Oppiipahan ihminen olemaan. Moraalisuuden vaatimus saa ihmiset kiduttamaan itseään loputtomiin tunnontuskilla, eikä uskalleta tehdä asioita joista saa nautintoa, kun voi saada moraalittoman maineen. Ihmisen arvon määrää se, kuinka ahkera hän on, ei se, miten hyvin hän osaa elämästään nauttia. Kuitenkin kumpi näistä tuottaa sille yksilölle itselleen paremman elämänlaadun? Työllä voi itsensä tappaa, eikä kukaan siltikään kiitä. Olen kai vähitellen päätymässä samalle arvopohjalle kuin moni ympärilläni. Työ ei enää ole itseisarvo. Korkeasti koulutetut ihmiset kaveripiirissäni käyvät tekemässä töitä sen verran että saavat vuokrat yms. maksettua puoleksi vuodeksi eteenpäin ja elävät sitten kuin Ellun kanat. Eikä siinä ole minusta mitään väärää. Eivätpähän kuole stressiin. Parempi elää nyt kuin sitten kun on sidottu saattohoitosairaalan letkuihin.

En nyt kannusta ihmisiä syrjäytymään tai jäämään täysin sossun tukien varaan. Äidin komerossa asuminen ja sieltä poistuminen vain jonkun nautintoaineen vetämisen ajaksi ei ole tervettä. Mutta sen sijaan että elämänsä arvottaisi ulkoisten asioiden perusteella (onko minulla omakotitalo, onko se isompi kuin naapurilla, onko vene, vaimo, lapset ja koira; onko palkka iso, onko hieno auto jne.), alkaisikin arvottaa sitä sisäisten asioiden perusteella: Onko minun hyvä olla? Jos raadannasta ei saa kuin känsät käsiinsä ja burnoutin, onko siinä järkeä?

Minun on nyt hyvä olla. Minulla on kavereita ja ystäviä, joku soittaa perään jos minusta ei kuulu päiväkausiin. Minulla on katto pääni päällä, rahaa ruokaan ja lämmin. Jos tarvitsen hoitoa, saan sitä. Elämä hymyilee.

15.9.2012

Irti kehosta

Olipa yö. Olen vieläkin ihan tolaltani. Törmäsin kaupungilla siskoon ja päädyimme samoille jatkoille. Siellä sain kuulla hänen elämästään kipeitä asioita, joista minulla ei ollut ollut aavistustakaan. Nyt olen pahoillani kun en ole voinut olla tukena, vihainen ettei hän ole kertonut aiemmin vaikeuksistaan ja äärimmäisen surullinen hänen puolestaan. Yritin tästä tunnemyrskystä huolimatta olla sosiaalinen, en halunnut vetää jatkoilla tunnelmaa ihan pohjamutiin. Sanotaan, että tämä oli virhe numero 1. Olisi pitänyt ottaa itselleen selvemmin aikaa käsitellä uudet tiedot.

Unissani käperryin vieressä nukkuvan miehen kylkeen kiinni. Luulin, että se oli Dyykkari. Ei ollut, vaan hänen kaverinsa. Yksi asia johti toiseen ja pojat panivat minua, siis Dyykkari ja tämä kaveri. Kutsutaan häntä vaikka Näädäksi. Tästä asiasta oli puhuttu etukäteen, ja olin siihen suostunut. Molempia olin pannut jo aiemmin erikseen. Oli ihmeellisen tuntuista, kun kaksi miestä piti minua hyvänä yhtä aikaa, eikä minun tarvinnut tehdä mitään. Siis muuta kuin nauttia.

Virhe 2 oli se, etten käskenyt Dyykkaria pysäyttämään hetkeksi siinä vaiheessa kun hän työntyi perseeseeni. Syvemmällä olleet lihakset eivät ihan heti rentoutuneet ja tunsin kipua. Irtosin kehostani. Jäin nukkumaan Dyykkarin kanssa, mutta taas yksi asia johti toiseen ja hän sitten pani minua tuntikaupalla. Kun olin irronnut itsestäni, menin jotenkin autopilotilla. Olisi pitänyt sanoa, että ei nyt. Että nyt minä tarvitsen vähän lohtua ja toipumisaikaa. Mutta kun en minä ikinä sano!

Dyykkari kyllä piti minusta hyvän huolen ja missä tahansa muussa mielentilassa olisin nauttinut aivan hirveästi. Herättyäni soitin kaverille jotta sain puhuttua noista siskon kertomista asioista jonkun sellaisen kanssa joka ymmärtää. Helpotti, sain itkettyä vähän. Vielä kun pääsisi kehoonsa takaisin. Vielä, kun Dyykkari palaisi kaupasta ja ottaisi syliin ja pitäisi hyvänä...

14.9.2012

Laukaisevia tekijöitä

Miehellä ei saa olla viiksiä, jos hän aikoo harrastaa kanssani seksiä. Sänki käy, viikset ei. Näin miehen viikset rintani ihoa vasten ja sukelsin hetkeksi. Mielensärkijällä oli viikset. Onneksi Dyykkarilla ei ole.

Lohikäärmeitä Rosénissa

Varasin itselleni rahatilanteesta huolimatta Rosénin. Halusin apua lohikäärmeiden käsittelyyn. Menin ensin vatsalleni ja terapeutti alkoi käsitellä selkääni. Hän huomautti, että alue, jolla sanoin olevan lohikäärmeitä, tuntuu käteen kylmältä. Selässäni oli ihan selkeä raja, jonka toisella puolella iho tuntui lämpimältä, toisella kylmältä. Saimme monet lohikäärmeet haukottelemaan, jolloin ne ainakin hetkellisesti päästivät irti. Tuntui hullulta kun kauan puristuksissa olleet hermot pääsivät pinteestä. Pakaroitteni lihakset tärisivät kun lihasjumit purkautuivat. Kun lohikäärmeiden joukosta nousi vastustusta, Lilith osallistui keskusteluun ja suostutteli niitä hellittämään (=oikea hartiani alkoi täristä). Tämä taas sai Sipen osallistumaan keskusteluun (=vasen hartiani alkoi täristä). Terapeuttini huomautti, että keskustelu vaikuttaa olevan vilkasta. Minut jätettiin siitä täysin ulkopuolelle. Tämä oli kehon omaa keskustelua, siihen ei kuulunut sanoja.

Hetken päästä lohikäärmeiden asuttama lihaskerros oli saatu lämpenemään, ja tunsin sen alla jäätä. Jäähän oli hautautunut musta laatikko. Lohikäärmeet alkoivat piiskata jäätä hännillään saadakseen sen sulamaan nopeammin. Vatsassani asuva valtava lohikäärme alkoi sekin osallistua keskusteluun, ja kramppasin pöydällä aika rajustikin kun pitkä vatsalihas alkoi nykiä. Terapeutti pyysi minua pysäyttämään tärinät hetkeksi ja tunnustelemaan, miltä kehossa tuntuu. Tunsin kipua vatsassani. Terapeutti pyysi minua kääntymään makaamaan selälleni jotta hän saisi tutkittua vatsaani.

Noin 10 cm palleastani alaspäin pallean suuntaisesti oli kipeä raita vatsassani. Kun tunnustelin sitä mielen tasolla, löysin alueelta huutoa, jonka päälle oli kasattu hirveästi kiviä. Terapeutin toimien ansiosta vasemmalta puolelta kivet katosivat nopeasti, jolloin vasen keuhkoni pääsi taas laajenemaan hieman enemmän. Oikealla puolella kivien seassa oli kuitenkin tervaa, hyvin pitkään pidäteltyä itkua, eikä kiviä saatu vielä irtoamaan. Sitten sormeni alkoivat naputtaa hoitopöydän pintaa vasten. Joku oli hermostunut siihen, kuinka hitaasti kaikki tapahtuu ja käski pistää vauhtia hommaan.

Kehoni (paitsi jalkojen) läpi puhalsi kylmä, voimakas myrskytuuli joka alkoi poistaa kivettyneitä käsityksiä. Vanhat rakennelmat alkoivat murtua ja kaikki katselivat tapahtumia rauhallisesti. Tässä vaiheessa tärinä oli voimakkainta hartioissani ja käsissäni. Terapeutti huomautti aina välillä että taas uusi lihaskerros hartioissani antoi periksi. Jossain vaiheessa keskivartalossani ollut musta laatikko aukesi ja sieltä pomppasi ulos vieteriukko. Kun laatikko kaatui, sieltä valui ulos mustaa visvaa. Lopulta aika loppui ja loput availut jäivät sitten seuraavaan kertaan. Lähdin terapeutin luota innoissani. Inspiraatio iski. Kun pääsin kotiin, oli pakko kirjoittaa tunti.

Sitten nukuinkin kuusi. Nyt on hyvä olo. :)

11.9.2012

Taas onnea

Tuntuu ettei täällä enää muuta olekaan kuin hehkutusta siitä kuinka onnellinen olen. Johanneksen blogista luin että hänellä on alkanut sänkytouhut sujua ihan eri tavalla uuden kumppanin kanssa. No niin on täälläkin. Löysin miehen, joka on ihan yhtä kahjo kuin minäkin. Enkä minä pelkää häntä, en sängyssä tai missään muuallakaan. Hän ei lauo takaumia päälle ja seksin aikana jopa kaikista pienimmät lapset uskaltavat tulla katsomaan, mitä tapahtuu. Vielä on kuitenkin harkinta-aika, hyväksyvätkö kaikki uuden miesehdokkaan, Dyykkarin.

Tuntuu uskomattomalta, kun joku luottaa minuun. Dyykkari antaa minun ajaa autoaan, sillä hän luottaa etten hajota sitä. Hän antoi minulle kämppänsä avaimen kun olin toista kertaa hänen luonaan yötä. Hän on näyttänyt minulle jo nyt asioita, joita ei koskaan näyttänyt edellisille puolisoilleen, koska hän luottaa etten heitä sitä kaikkea hänen silmilleen ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ja me puhumme kaikesta: minun taustastani, hänen taustastaan, avioeroista, niihin liittyvistä kiemuroista, kipeistä asioista ja hauskoista asioista. Vaikka kaikista ihaninta on vain rentoutua toisen seurassa, pötkötellä tuntikaupalla hyvän musan tahtiin ja välillä huokaista onnesta. Elämäni on niin siirappista, että sitä voisi purkittaa ja myydä makeistehtaille. :D

Seksin aikana jossain vaiheessa jokin sisälläni avautuu ja näen lohikäärmeitä. Ne johdattivat minut valtavan lohikäärmeen luo, joka kai vartioi sitä osaa minusta, joka kykenee tuottamaan orgasmin. Kerta kerralta olen päässyt lähemmäs tuota lohikäärmettä ja nykyään se vahtii Dyykkaria jo hyväksyvän oloisesti seksin aikana. Lohikäärme ei kuitenkaan liiku viimeisen lukon päältä ennen kuin viimeinenkin lapsista antaa sille siihen luvan. Sitä odotellessa nautin elämäni parhaasta seksistä. Uskomatonta, kun partneri saa kiksejä siitä, että saa minulle hyvän olon. Seksi ei enää ole suoritus, enkä joudu koko ajan miettimään mitä teen seuraavaksi.

Ainoa, mikä tässä ihmissuhteessa rassaa nyt on se, että Dyykkari on mennyt ihastumaan minuun korviaan myöten. No, myönnetään, minäkin jo lähes asun hänen luonaan ja melkein itken onnesta aina kun hän ottaa minut käsivarsilleen ja ... Joo. Mutta en minä vielä halua sinkkuelämän iloista luopua. Onneksi hän suostui avoimeen suhteeseen, mutta jatkuvasti kyselee, emmekö voisi lupautua vain toisillemme. Pitää puhua hänen kanssaan asiasta, sillä en halua että homma kaatuu siihen, kenen kanssa seksiä harrastan. Tilanne olisi ehkä eri, jos olisin ollut sinkkuna pidempään ja jo kyllästynyt seikkailuun, mutta nyt se on mikä on.

Kaikista suurin ongelma on kuitenkin, että joka kerta kun suutelen häntä, haluan vain sanoa ne kolme sanaa... Uudelleen ja uudelleen. Me ollaan tunnettu 3 viikkoa!!! Kolme!! Ei se sovi vielä!!!!- t. Rebecca

10.9.2012

Elämä on ihanaa kun sen oikein ymmärtää

Voi luoja, miten minulla on ollut hauskaa! Ja kyllä, minä olen ihastunut, päätä pahkaa. Musiikkiin. Dyykkari vei minut psytrance-bileisiin ja vajosin transsiin. Kun musiikki loppui, olin koukussa. Lähdettiin jatkoille ja tanssin aamuviiteen. Seura oli hyvää, musa vielä parempaa ja täytyy sanoa, että nyt on hyvin rentoutunut olo. Mikään huume ei iske niin lujaa kuin hyvä musiikki. Elkää ihmiset polttako hazaa tai ottako vauhtia, lähtekää trance-pippaloihin ja pistäkää tampaten. ;)

Sunnuntaina lepäiltiin ja sitten Dyykkari antoi MINUN ajaa meidät takaisin. Matka meni muuten ihan hyvin, mutta kaksi sivupersoonaani oli varmoja, että kuollaan. Toinen niistä tyytyi itkemään ja rukoilemaan koko matkan ajan, toinen olisi halunnut minun ajavan auton katolleen nyt heti, ettei sen olisi enää tarvinnut odottaa milloin käy huonosti. Eli ajamisen lisäksi piti keskittyä siihen että esti tuota jälkimmäistä tarttumasta rattiin ja kääntämästä sitä reilusti vasemmalle. Se rauhoittui kun ehdotin, että jos nyt kuitenkin katsottaisiin vielä hetki, että kuollaanko. Jos käännän rattia rajusti vasemmalle kun vauhtia on 120, kuollaan aika varmasti, mutta jos nyt vielä katsotaan tämä ohitus, tämä mutka, tämä tienpätkä. Kun se huomasi, että minä ajan eikä kuolema koittanutkaan, se vähitellen rauhoittui ja painui takaisin alitajunnan kerroksiin joista se oli noussutkin. Kun päästiin perille, olin aivan kuolemanväsynyt. Mutta sain lisää ajokokemusta ja lisää itseluottamusta kuskina. Ehkä se tästä.

Nyt pitää enää paikallistaa seuraavat bileet. Ei tämä bilejalan vipatus muuten asetu. :D

8.9.2012

Hyvä pössis

Viime kirjoituksen kanssa kävi niin, että kun olin kirjoittanut asian tänne ylös, se jäi tänne. Se ei enää vaivannut minua. Päätökseni alkaa elää on toiminut hyvin. Olen tällä hetkellä reissussa, jonne tuli lähdettyä n. tunnin varoitusajalla. Elämän to do -listalta voi taas viivata monta asiaa yli ja hauskaa on ollut. Olen tutustunut todella mukaviin ihmisiin, ainoa harmin aihe tällä hetkellä on, että flunssa mokoma ei meinaa jättää rauhaan.

Viime yönä otin yhteyden lantiooni ja sieltä löytyi hulluna lohikäärmeitä. Ne näyttivät mustilta, kietoutuneina häntäluuni ja selkärankani ympärille. Ne olivat upottaneet hampaansa eri kohtiin selkääni estääkseni kipua tuntumasta niin pahalta. Yritin saada ne hellittämään, enää niiden ei tarvitse suojella minua raiskaukseen liittyvältä kivulta. Ainakin kolme päästi irti, ja tunto palasi useaan kohtaan selkärankaani. Nyt lantioni on hieman eri asennossa. Ehkä se tästä, korjaantuu hiljalleen. Oli jännä tajuta, että lohikäärmeet eivät oikeasti olleet mustia, vaan monivärisiä. Ne vain ovat olleet niin pimeässä, ettei värejä ole kyennyt näkemään.

Päätin alkaa kutsua tässä postauksessa ensi kertaa mainittua miestä Dyykkariksi. Olemme siis avoimessa suhteessa. Olen nyt hänen kyydillään täällä. Hän lähti eilen eri teille kuin minä, eikä häneen nyt saa yhteyttä. Nukkuu kai vielä, raukka. Auto jo palasi tänne, ehkä mieskin jossain vaiheessa.

ps. Taidan olla ihastunut.

5.9.2012

Minun on täytynyt olla hyvin tuhma


Mua oksettaa. Pyörryn kohta. Tuntuu. Tuntuu liikaa. Kädet tärisee. Huoh. Hengitä syvään. Rauhoitu. Oooom. Nyt. Hengitä. Rauhoitu. Nyt on vuosi 2012, sinä olet kotona. Tämä on sinun läppärisi, tämä on sinun pöytäsi. Tuossa kiipeilee pieni banaanikärpänen, niitä on kaikkialla tähän aikaan vuodesta. Huoh. Ehkä se tästä.

Tänään tuntui siltä, että pitää päästä lenkille. Pakko päästä lenkille. Pakko päästä purkamaan jotenkin se viha, jota tunnen lääkäri-setää kohtaan. Huoh. Rauhoitu. Enää ei ole lääkärisetää. Nyt ollaan turvassa. Ei hätää. (Oikea käteni tärisee voimakkaasti. Lilith vapisee kauhusta.) (Altaïr poimii Lilithin syliinsä ja rauhoittelee. Ei hätää. Sotajoukot tietävät asiasta. Meille ei voida enää tehdä mitään.)

Siis, olin lenkillä. Ensin alkoi kirvellä neulojen jättämiä haavoja. (Kyllä minä tiedän, että ne ovat parantuneet vuosia sitten!) Sitten muistin lisää. Kurkustani pulppuaa vettä. Lääkäri-sedällä oli nimittäin muitakin 'kivoja' ideoita kuin pelkät lääkärileikit (=neulojen työnteleminen minuun). Hän tiesi kertoa, että suuhunraiskaamiseen saa lisää hupia, kun raiskattavan kurkku on täynnä vettä. Se kuulemma 'tekee höpöä'. Homma toimii näin: Otetaan vesisaavi ja pidetään lapsen (=minun) päätä veden alla, kunnes lapsi ei enää pysty pidättämään henkeään kauempaa, vaan vetää vettä henkeen. Silloin pitää toimia nopeasti. Pää pois vedestä ja muna kurkkuun. Kurkun lihakset tekevät työtä kun yrittävät työntää veden pois ja vedestä saa lisäkiksejä.

Huoh. Rauhoitutaan. Hyvä. Vedä syvään henkeä. Noin. Jatketaan.

Muistan, kuinka se sattui. Koko rintakehäni tuntui olevan tulessa kun taistelin henkeni edestä. Vatsalaukkuni oli täynnä vettä, keuhkoni olivat täynnä vettä ja heti kun sain vähänkään henkeä, pääni työnnettiin taas veden alle. Nenässäni oli vedensekaista oksennusta, sitä pulppusi suustani ja nenästäni. Pääni pyöri hapenpuutteesta. Halusin itkeä, mutta kaikki lihakseni olivat täystyöllistettyjä yrittäessään tyhjentää hengitysteitäni.

“Ei hätää. Lopetat vasta kun se menee lötköksi.” “Mitä sitten tehdään?” “Jaloista kiinni ja roikotetaan. Jos tarttee, elvytetään.” Lohdullinen ajatus. Ne eivät sentään tahdo tappaa. Ne vain tahtovat minun luulevan, että kuolen.

Itkua. Se nousee syvältä. Ehkä tämä tästä. Ehkä huomenna jaksan taas elää.

Minä en valehtele!

Viime yönä tuli mieleen (en halua sanoa 'muistin') kohtaus, jossa se neljäs mies, se lääkäri-setä oli työntänyt rokotukseen käytettäviä neuloja häpykumpuni ihon läpi ristiin rastiin. Se oli kuulemma nättiä. Muistan tärisseeni kauhusta, mutta paljoa ei saanut liikkua, ettei setä osu hermoon. Lapsi, joka tämän kohtauksen minulle näytti, on siitä asti kiljunut päässäni "Minä en valehtele! Minä en keksinyt tätä! Minä en valehtele! Minä en 'keksi juttuja'!"

Itkettää.

3.9.2012

Kerro, kerro kuvastin...

Lenkillä mielessäni pyöri vain se neljäs mies. Siis siitä muistosta, jossa juon mehua jonka mielensärkijä minulle antaa, ja siihen oli ilmeisesti sekoitettu jotain lääkettä. Huomasin neljännen miehen vasta kun olin juonut mehun, hän seisoi sen verran sivussa. Hän on heistä kaikista pelottavin. Yritin muistaa hänen kasvonsa, mutta muistan vain hänen ilmeensä. Se on täynnä raivoa. Hän on lääkäri, tiedän sen. Ja blondi. Mutta en muista hänen kasvojaan. Tai nimeään.

Tällä hetkellä pidän tylsää kotona. Nyt tuntuu että ei pidä tavata ketään eikä puhua kenellekään kunnes tämä tämän hetkinen kuohunta taas rauhoittuu. Minä tarvitsen tilaa ajatella. Tilaa tuntea. Palataan sosiaaliseksi elukaksi taas, kun tämä tarve on täytetty.

2.9.2012

Mitä tämä on?

Viime yönä yksi pitkäaikainen kaveri sai selville että olen eronnut. Hän näytti minulle, mitä hellyys on. Olen niin tottunut miehiin, joille koko seksi on suoritus joka johtaa yhdyntään. Oli todella omituista rakastella tuntikaupalla miehen kanssa ilman, että kului yhtäkään kortsua. Ainoa, mikä minua vähän häiritsi oli se, etten oikein meinannut päästä yli siitä, että meidän on nyt sallittua harrastaa seksiä. Olen niin monta vuotta tuntenut hänet ja tiennyt että hän on off-limits koska hän oli ensin ex-mieheni kaveri. Mutta pakko sanoa 'rakastella'. Ei siitä voi sanoa että 'pantiin' tai 'harrastettiin seksiä'. Hän sai minut todella tuntemaan itseni hemmotelluksi ja... kehtaanko sanoa? Rakastetuksi.

Vietin yön hänen kanssaan, nukuttiin pitkään ja lähdin vasta myöhään iltapäivällä kotia kohti. Sovimme, että otetaan joskus uusiksi.

1.9.2012

Nimikilpailu?

Hei ehdottakaa joku mulle hyvä nimi tälle blogille! En keksi itse nyt mitään. Vanhan bloginhan nimi oli Mielensärkijä, mutta en halua enää pitää sitä otsikkona elämälleni. Jotain parempaa saa heittää kehiin, nykyinen (Rampamielen seikkailut) on olemassa vain siksi että blogia ei voi perustaa ilman nimeä.