29.12.2013

Pelko ei enää syö minua

Lakkasin pelkäämästä. Tuosta noin vain. Yritin mennä Dyykkarin kanssa nukkumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Hän yritti kysellä, mikä minua niin stressaa. Aloin kertomaan siitä, miten olen lapsena pelännyt koko ajan, joka päivä, ja kuinka en nykyään enää osaa olla pelkäämättä. Puhkesin itkuun. Dyykkari yritti lohduttaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi itkin. Rauhotuin, ja Dyykkari totesi olevansa niin hereillä, että taitaa nousta ylös. Seurasin perässä. Kun Dyykkari kysyi, missä yhden purkin kansi on, puhkesin itkuun. Ja itkin. Ja paruin. Ja vollotin. Dyykkari saattoi minut sängylle istumaan ja yritti kysellä, mikä nyt on. En tiennyt. Itkin vain. Lopulta sain selville, että itkin, koska kaikki oli hyvin. Harmi vain, että aina, kun avasin suuni kertoakseni tämän, ulos purkautui vain itkua. Siinä sitten halailtiin ja minä annoin itkun tulla, kun ei siinä muutakaan voinut.

Lopulta Dyykkari alkoi turhautua, kun minusta ei saanut mitään selvää, ja sanoi yhden sanan niin kuin vain hän osaa sen sanoa. Repesin nauruun. Itku muuttui nauruksi, jota en saanut poikki. Dyykkari totesi hymyillen minun olevan ihan sekaisin, ja kävi hakemassa nenäliinoja. Itkin ja nauroin aikani. Sitten tuli kauhea väsymys ja nälkä. Pakotin itseni syömään vähän, purskahdellen aina välillä nauruun.

Tajusin pelon lauenneen. Se luihin ja ytimiin ryöminyt pelko, joka oli asettunut kehooni taloksi silloin, kun olin hyvin hyvin pieni, oli poissa. Yritin uudelleen mennä nukkumaan. Ei onnistunut. Vatsastani hulahti kauhu, vatsaan sattui, suolistossa velloi. Yritin itkeä, jos saisin tunteen pihalle, mutta turhaan. Dyykkari kuuli, että minulla on joku huonosti, ja tuli viereeni makaamaan. Kysyi, mikä on. Jostain syystä mielessäni oli joku tuubi, josta tuli jotain valkoista tahnaa, kun sitä puristi. Isä oli tekemässä jotain pahaa. Dyykkari puuskahti, että mielensärkijä saa tunkea sen tahnapurkin perseeseensä ja hypätä parvekkeelta. Hämmästyin, kun niin tosiaan tapahtui. Se lapsi, joka oli ollut tuossa muistossa kiinni korvasi seuranneet hirveät muistot sillä tiedolla, että kesken kaiken mielensärkijä oli ottanut sen tuubin, työntänyt sen perseeseensä ja hypännyt parvekkeelta. Itkin taas. Dyykkarin lähdettyä (hänellä oli ollut homma kesken) vasen puoleni tärisi lujemmin kuin koskaan, ja löysin reidestäni uuden lihaksen.

Lyhyen tauon jälkeen vatsakipu palasi, vaikkakin pienemmällä alalla. Aloin itkeä vuolaasti, mikä sai huolestuneen Dyykkarin taas palaamaan. Isillä oli veitsi, ja pelkäsin hänen osuvan minuun. Kerroin Dyykkarille itkun seasta isän leikanneen keltaisen potkupuvun päältäni vihoissaan. Olin pelännyt, että se osuu minuun. Vapauttava itku loppui, kun vieraat soittivat ovikelloa. Ei se mitään, olin saanut tarpeeksi pihalle. Kävin hakemassa rauhoittavan ja nukahtamislääkkeen, pahoittelin vieraille, kun en pysty flunssaisena seurustelemaan ja menin nukkumaan.

Nyt on hassu olo. Aivot eivät suostu uskomaan, ettei tarvitse pelätä. Ihan kuin ajatukset yrittäisivät koko ajan kiivetä ullakolle ja minä yrittäisin pitää ne asuinkerroksessa. Vaikeaa. Pysyä tässä hetkessä, pelkäämättä. Olla ajattelematta huomista, stressaamatta kaikesta. Vaikeaa.

Yritetään.

28.12.2013

Kirottu mies

Reissu teki hyvää. Ei ehkä rahatilanteelle, mutta Dyykkarille. Hän oli ensimmäistä kertaa kuukausiin useita päiviä pelaamatta tietokoneella ja meillä oli aikaa puhua. Hän kirosi minut alimpaan helvettiin siitä hyvästä, että reissu pakotti hänet yksin ajatustensa kanssa, mutta se juuri oli tavoitteeni, muhahahahaa. :)

Huono puoli on, että muualla olo laukaisi minulla stressin, mikä tarkoitti sitä, että flunssa iski. Koska minulla on periaate, että kipeänä ei opiskella, kaikki vain kasaantuu... Äh.

Opiskelujen lisäksi mieltä painaa parikin asiaa. Yksi niistä on se, että olen mielessäni avannut pako-oven tästä suhteesta. Mitä lähemmäs Dyykkari minut päästää (ja nyt hän päästää jo todella lähelle), sitä isommalle se ovi avautuu. En tajua itseäni. Luulisi, että olisin onneni kukkuloilla, kun vihdoin olen päässyt näin pitkälle. Kai se johtuu siitä, että pelkään. Pelkään, että parisuhde vaatii enemmän kuin mitä siitä saan. Tilastojen valossa naisen ei kannattaisi pariutua. Naimisissa olevat naiset kuolevat nuorempina kuin sinkut. Kai se johtuu siitä, että pitää kestää sitä miestä.

Joudun luopumaan asioista, joista en haluaisi. Kirottu mies, huolissaan minusta. Väittää, että jotkut tapani ovat itsetuhoisia, haluaa minun lopettavan ne. En tahdo. En.

Kai tässä pitää tehdä itsensä kanssa töitä, että vihdoin luopuisi itsensä tuhoamisesta, mutta kun se on niin kivaa! Mur.

Kirottu mies. Rakastaa.

24.12.2013

Hyvää joulua kaikille!

Kaikille joulumusiikkiin kyllästyneille suosittelen korvien hoitoon:

Kesätunnelmointia: klik

ja uusi löytöni, Ajja:


(Ajja - Bebopper)

21.12.2013

Meillä vietetään suruaikaa

Kun tapasin Dyykkarin, hän oli avioeronsa jäljiltä aivan rikki. Hän oli yrittänyt ohittaa koko tapahtuman ja saada takaisin menettämänsä puolison ja perheen niin nopeasti kuin mahdollista. Tämä oli tarkoittanut sitä, että hän oli aloittanut suhteen narsistin kanssa, jolla oli jo valmiina talo ja lapset. Tietenkään siitä ei ollut tullut mitään. Toinen menetys lisäsi tuskaa, jonka Dyykkari yritti ohittaa keskittymällä työntekoon ja itsensä rankaisemiseen.

Kun tapasimme, Dyykkarilla oli hirveä halu kertoa yhä uudelleen ja uudelleen kaikki, mikä hänen mieltään painoi. Välillä tuli olo, että en jaksa enää kuulla samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta yritin olla hiljaa, sillä tiesin, että tämä on tärkeää. Ensimmäinen käännekohta tapahtui, kun Dyykkarilta meni työpaikka alta. Vihdoin hänellä oli aikaa alkaa selvittää päänsä sisäisiä asioita. Toinen käännekohta tapahtui itsenäisyyspäivän aattona. Ihmettelin, kun Dyykkari ei suostunut edes puhumaan itsenäisyyspäivästä. Lopulta tajusin, että hän tajusi silloin joulun olevan tulossa. Tämä laukaisi vihdoin viimein päälle itse surun. Vihdoin viimein Dyykkari on käsitellyt menetystään.

Hän ei enää koskaan tule järjestämään joulua lapsilleen ja vaimolleen, kutsumaan sukulaisia kylään, hoitamaan kaikkia pieniä asioita, joita perhejuhlan järjestämiseen liittyy. Ehkä hän joskus voi tehdä nuo asiat joillekuille muille, mutta perhe, joka hänellä oli, on hajonnut. Hän on vihdoin myöntänyt itselleen, että hän haluaa itselleen perheen, oman pihan, koko helahoidon. Hän käytti kanssani yli vuoden yrittäen vakuuttaa itselleen, ettei kaipaa tai arvosta sellaisia asioita.

Dyykkari suree vetäytymällä kuoreensa. Hän ei kestä ihmisiä ympärillään, ei juurikaan puhu mitään, ja jos puhuu, useimmiten nettipelistä, jota pelaamalla hän enimmäkseen kuluttaa päivänsä. Kun hän ei pelaa, hän nukkuu. Sureminen on rankkaa työtä.

Minun osuuteni sisältää enimmäkseen halailua, kannustamista, kehumista kun itseinho iskee. Yritän ylläpitää ihmissuhteitamme, koska ihmisten tapaaminen vetää Dyykkarin pahimmasta alhosta taas elävien kirjoihin. Pitää kuitenkin muistaa, ettei hän juuri nyt jaksa jatkuvaa hälinää. Kaikista ihmiskohtaamisista pitää kertoa Dyykkarille useita päiviä etukäteen, että hän ehtii asennoitua niihin. Yksi tai kaksi tapahtumaa per viikko on ihan tarpeeksi. Järjestin meille jouluksi matkan, jotta Dyykkarilla olisi silloin jotain muutakin ajateltavaa kuin se, että jos asiat olisivat menneet toisin, hän voisi parhaillaan avata lahjoja lastensa kanssa. Saa nähdä, miten onnistuu.

Kaiken tämän keskellä yritän itse pysyä pinnalla. Ketään ei hyödytä, jos masennun itsekin. Onneksi tiedän suruprosessin vaiheista, traumatisoitumisesta jne. Se tekee tämän helpommaksi kestää. Ilman taustatietoja voisin hyvin tulkita Dyykkarin käytöksen itsekkääksi kiukutteluksi ja päätellä parisuhteemme olevan kriisissä. Päinvastoin, se voi paremmin kuin koskaan. Dyykkarin on yhä vaikeaa ottaa hellyyttä vastaan, mutta olen alkanut oppia ne hetket, milloin hän sitä kaipaa. Ihaninta on maata koko yö sylikkäin.

Toivottavasti Dyykkarin syvin suru helpottaa joulun jälkeen.

11.12.2013

Puuh

Elämä alkaa voittaa. Viimeinen ja pahin tenttini tältä vuodelta on ohi. Meitä oli loppujen lopuksi uskaltautunut varsinaisena tenttipäivänä yrittämään onneamme peräti 2, minut mukaan luettuna. Muut olivat luovuttaneet kirjapinon kanssa ja lukevat suoraan uusintatenttiin. Jotenkin tuon myötä laukesi kauhein stressi. Enää ei tarvitse lukea 40 sivua päivässä vaikeaa englanninkielistä tekstiä ja panikoida siitä, kuinka tarkkaan tentaattori haluaa asiat tietää. Nyt ne loput jämät, mitä vielä pitää tehdä ennen joulua, tuntuvat jotenkin hirveän pieniltä.

Olen huomannut jännän sivuvaikutuksen nielurisaleikkaukseni jälkeen. Makeannälkäni on kadonnut. En enää halua juoda maitoakaan kuin ehkä sen yhden lasin päivässä. Ennen sitä meni litra päivässä. Ehkä se pitää paikkansa, että sokerinhimo kertoo kroonisesta tulehduksesta kehossa. Kiinalaisessa lääketieteessähän käsketään joissain tilanteissa luopumaan makeasta (nopeista hiilihydraateista) ja maidosta. No, nyt tuli luovuttua ja ihan itsestään. Kehonkuvani ei vain vielä ole päivittynyt. Vieläkin, jos haukotuttaa julkisesti, peitän äkkiä suuni, kun pelkään että tulehtuneet risani näkyvät. En uskalla läntätä naamaani kovin lähelle nukkuvaa Dyykkaria, kun pelkään, että henkeni haisee. Hampaita pestessä tulee mieleen, että pitääpä kakistella proput pihalle. Eipä enää tarvitse, ha! Nieluni on kaunis, sileä ja terveen pinkki. Kivutkin ovat lähes kadonneet, nyt huomaa enää pientä arkuutta, jos isosti haukottelee. Kuulemma nykyään hengitykseni tuoksuu minulta, ei enää löyhkää mädältä.

Fyysisessä rasituksessa kyllä yhä huomaa, että keho toipuu leikkauksesta. Töihin mennessä joudun polkemaan pyörällä yhden loputtoman pitkältä tuntuvan ylämäen. Ennen se meni viidessä minuutissa, nyt menee vartti, kaksikymmentä minuuttia riippuen siitä, monestiko pitää jäädä hengittelemään kun pyörryttää. Tästä huolimatta leikkaukseen meno oli kyllä elämäni paras päätös. Makeanhimon lisäksi tulehdus taisi aiheuttaa nesteen kertymistä kehooni, sillä mielestäni en ole nyt niin turvoksissa kuin ennen. Paino on pudonnut takaisin 65 kiloon sieltä reilusta 70 kilosta, joihin se nousi Mirtazapiinin myötä ja kieltäytyi sinnikkäästi laskemasta. Sääreni ovat kiinteytyneet, vyötäröni on löytynyt, kasvoni ovat kapeammat. Ehkä se fyysinen kuntokin sieltä vielä löytyy. Kuulemma aikuisiällä leikkauksesta toipumiseen menee jopa vuosi.

Pitää varmaan nyt käydä taas Rosénissa, kunhan taas kerkeää. Olisi mukava saada kehonsa tajuamaan, ettei nielu ole enää täynnä tulehtunutta massaa, että kieli mahtuu nykyään syvemmälle kuin ennen, ja että kurkunpään lihakset voivat ihan oikeasti rentoutua, minä saan kyllä henkeä.

1.12.2013

Kiire, kiire, k

Jouduin hakemaan lääkäriltä rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä, pitkästä aikaa. Nyt on niin kiire, että vaikka teen täysiä päiviä, olen aina päivän aikatauluista jäljessä. En ehdi rauhoittumaan ollenkaan, aivoja tarvitsee käyttää jatkuvasti täydellä teholla, luovuutta pitäisi löytyä ja joustavuutta. Palautetta pitäisi osata antaa, pohtia omaa oppimista, reflektoida. Illalla pääni käy niin kierroksilla, että ainoa tapa saada riittävät yöunet on kemiallinen.

Huomaan, että helpoin tapa saada itseni käymään aivan kierroksilla, on alkaa ajatella opiskeluja. Ei tarvitse kuin keskittyä ajattelemaan sitä tilaa, jossa seuraavan päivän ensimmäinen tapaaminen on, niin johan hikoilen kuin saunassa, hengitys kiihtyy, lihakset jännittyvät ja ajattelusta tulee lähes mahdotonta. Toisaalta huomaan, että kun keskityn tehtäviini, minulle tulee kunnon tunnelinäkö, enkä huomaa mitään muuta kuin asiaan liittyvät jutut. En huomaa nälkää, en vilua, en vessahätää. On pitänyt laittaa itselleen kello soimaan tietyin väliajoin, että tajuan tarkistaa fyysisen hyvinvointini.

Kaiken jännittämisen taustalla on ajatus, etten minä pysty tähän. Minä en osaa valmistua, minä en kykene tekemään minulle annettuja tehtäviä, minusta ei voi tulla hyvää tässä ammatissa, minä en vain ansaitse saada itselleni papereita. Mistään. Olen yrittänyt työstää aihetta pois päiväjärjestyksestä, mutta missä hemmetin välissä!!!! Iltaysiltä saattaa tulla tieto, että minun tarvitsee olla seuraavana päivänä jo aamusta jossain, eikä vasta iltapäivällä. Sähköpostia ja puhelinta saa valvoa koko ajan.

Teen listoja asioista, jotka pitää tehdä. Yritän keskittyä siihen, että teen yhden asian kerrallaan. Lukuaikatauluissa pysyminen on toiminut hyvin. Samoin se, että pistän itse itselleni viimeisiä palautuspäiviä.

Nyt irrotan itseni tältä tietokoneelta. Telkkaria. Pillerit. Unta. Huomenna kiire.

29.11.2013

Uutisia


Eli suomeksi: Moottoripyöräilijät toimivat raiskattujen, hyväksikäytettyjen tai väkivaltaa kokeneiden lasten vapaaehtoisina henkivartijoina. Lapsi voi esimerkiksi kutsua vapaaehtoiset paikalle, jos häntä pelottaa yöllä tai hän ei uskalla mennä kouluun. Moottoripyöräilijöiden taustat tutkitaan tarkkaan: Heillä ei saa olla rikosrekisterissään lapsiin kohdistuneita rikoksia tai perheväkivaltamerkintöjä. He käyvät myös läpi koulutuksen, joka valmistaa heitä kohtaamaan lapsia, jotka ovat joutuneet vakavien rikosten uhreiksi.

Itkin. Olisi vielä aikuisiälläkin ollut ihanaa, jos yhteisö olisi noin näkyvästi tukenut minua. Juuri tuollaista hyväksikäytettyjen lasten tuen pitäisi olla: sen pitäisi perustua empatiaan, lapsen tarpeisiin, ei vihaan tai kostoon. Ei se sitä lasta auta, vaikka tekijä laitettaisiin kuinka monesti silppurista läpi. Lapsen mielessä pahantekijä on kaikkivoipa: Hän voi ilmestyä sängyn alta, pääsee kaikkien lukkojen läpi, eikä häntä voi estää. Perusturvallisuuden palauttamisessa oma moottoripyöräjengi olisi ihan kiva.:)

Turvan antaminen toimii myös pienemmässä mittakaavassa. Minä olen hyvin onnellinen, kun kaupungilla kulkiessani voin antaa Dyykkarin kulkea edellä, jos vastaan tulee pelottava mies.

23.11.2013

"Joka ylös yrittää / katolle hän kiipeää"

Eilisilta oli ihana. Aloin katsoa sarjaa, joka oli minulle teini-ikäisenä tärkeä. Nyt sain nauraa sille, kuinka huono se on. Yksi näyttelijöistä oli yhä aivan yhtä seksy kuin muistinkin.

Viime yö oli paha. Ahdistus laukesi päälle kuin sisälläni olisi puhjennut joku valtava paise täynnä henkistä mätää. Pakokauhun tunne sai minut potkimaan seinää sängyn vieressä ja yritin kai kaivautua nukkuvan Dyykkari-paran alle turvaan, mikä sai hänet pelästytettyä hereille. Tärinä ja pään silittäminen kuitenkin auttoivat. Tunteen mukana ei noussut mitään muistoa. Vain joitain yksittäisiä välähdyksiä:

Mielensärkijä syöttää minua, hänen kaverinsa istuu toisella puolellani. Molemmat huojuvat kuin humalassa, mutta jotenkin tiedän, että he ovat ottaneet jotain vahvempaa. Molemmat pelottavat minua, mutta yritän työntää tunteen syrjään. "Hei, kokeillaan, mitä kaikkea saadaan se syömään!".

Vatsaani särkee. Taas. Uudelleen, eri syystä.

Mies laukeaa ja puuskahtaa vasten niskaani. Uudelleen sama tilanne, eri kerta. Lukemattomia puuskahduksia, jotka sekoittuvat toisiinsa kuin kaiku.

Oksettaa, oksennan, valun verta. Yhtä aikaa? Erikseen? Miksi?

Yritän pakoon, joku tarttuu nilkkaani.

Juoksen yöllä paljain jaloin etupihan nurmikon halki, vilkuilen taakseni. Hengitykseni (läähätykseni) muodostaa pilven silmieni eteen. Jäätyvä nurmikko ratisee.

Vatsaani vihloo, muistot sekoittuvat toisiinsa. Joka väliin yritän hokea, että vuosi on 2013. Yritän keskittyä Dyykkariin, erityisesti hänen ihoonsa. Hän hokee minun olevan turvassa, minä hoen, etten saa henkeä. Lopulta tajuan keskittyä hengitykseeni niin pitkäksi aikaa, että tajuan saavani hengitettyä täysin esteettä.

Olo meni ohi yhtä nopeasti kuin se tulikin. Nukahdin melkein samantien.

22.11.2013

Tuulee, tuulee...

Sisälläni myrskyää. Jostain nousee hirveä olo, enkä saa siitä selville muuta kuin että se on pahaa mieltä, pelkoa ja kauhua, joka on aikoinaan jäänyt lihaksiin jumiin. Vain tärinä auttaa. Ja Dyykkari. Viime yönä hän piti minusta niin lujaa kiinni unissaan, että se melkein sattui. Tuli sellainen olo, että olen hänelle tärkeä. Kun kosken häntä, se auttaa heti. Yleensä. Joskus olo on sellainen, että kaikki kosketus sattuu. Silloin tärisen, ja helpottaa. Tuntien tärinä on kutistunut joihinkin minuutteihin, joskus vain sekunteihin.

Leikkauskivut hellittivät, enää haukottelu sattuu. Onkin siis todella mukavaa, että haukotuttaa koko ajan. Taas vaihteeksi sellainen olo, etten jaksa kuin nukkua. Välillä, kun herää, tuntuu ettei jaksaisi edes hengittää. Onneksi nyt on aikaa levätä. Jos nämä vuodet toipumisen tiellä ovat minulle jotain opettaneet, niin sen, että kun väsyttää, pitää levätä.

Tuntuu, että piti kirjoittaa enemmänkin, mutta ajatus harhailee... Antaa olla.

19.11.2013

Pantiin

Viime yönä asia johti toiseen, ja päätin, että asia hoidetaan nyt alta, ennen kuin kuiva kausi pitkittyy. Itse tapahtuman jälkeen osani, jonka mielestä olin ollut neitsyt, rupesi kirkumaan minun olevan huora. Yritin ensin itse rauhoitella sitä, mutta kun selvisi, että olen huora, koska olen pannut jotakuta muuta kuin isääni ja vielä ilman isäni lupaa, tajusin, että tarvitsen tähän hommaan jonkun muunkin. Kutsuin Dyykkarin paikalle ja kerroin, että minulla on ongelma. Hän sitten kuunteli osaani ja vastasi, että minä en ole huora ja että mielensärkijää ei enää ole olemassa. Hän ei enää kuulu minun elämääni. Rauhoituin tästä tiedosta niin täydellisesti, että melkein nukahdin.

Tänään olen ollut niin kostea, että kun kaveri oli käymässä, pelkäsin, että tilanne näkyy jo housuistani läpi, mutten kuitenkaan kehdannut alkaa asiaa kesken kaiken ruveta tarkastamaan. Onneksi tilanne ei nyt sentään niin paha ole, mutta huomattavasti eri kuin mihin olen tottunut. Jännää, miten nopeasti fyysiset ongelmat korjaantuvat, kun niiden alkusyyt purkautuvat. :)

Neitsyydestä

Yritin nopeasti googlettelemalla selvittää, miltä sen menetys tuntuu. Siis henkisesti. Kyllä minä sen fyysisen puolen tunnen: Jännittää, kauheeta sähellystä, kipua ja lopuksi molempia nolottaa. Asia on nyt ajankohtainen, koska ilmeisesti ne kolme lapsiosaani saivat yhdistyttyä ja kasattua uuden seksuaalisuuteeni liittyvän osan, joka on nyt pinnalla. Sen tietojen mukaan minä olen vielä neitsyt. Se on kauhean häveliäs, ei oikein edes uskalla ajatella mitään seksiin liittyvää, mutta kuitenkin kiinnostaisi. Se pitäisi saada nyt jotenkin yhdistettyä pääpersoonaan, eli minuun. Olen varovasti yrittänyt saada Dyykkaria mukaan tähän projektiin, mutta ongelmana on se, että hänkin on nyt jotenkin lukossa. Hänen sisäinen pikkupoikansa kiljuu kauhusta, kun minä tulen liian lähelle, mikä ei helpota ...no. Mitään.

Dyykkari suostui kyllä siihen, että sain pestä ja rasvata hänet (heti, kun sain hänet ymmärtämään, miten tärkeää se minulle oli). Halusin koskea häntä pidemmän aikaa niin, että ollaan molemmat hereillä, ja saada tuntoaistin kautta hänestä mahdollisimman monenlaista erilaista aistimusta. Tästä seurasi sellainen mukava yllätys, että hän pyysi illalla saada rasvata jalkateräni, mikä tuntui älyttömän hyvältä. Tämän lupaavalta vaikuttaneen edistyksen jälkeen onkin sitten otettu rajusti takapakkia, ja tällä hetkellä vain silittelen häntä öisin, yrittäen saada tuon uuden neitsyen sisälläni vähitellen tottumaan vieressään makaavaan mieheen.

Se kyllä myöntää, että Dyykkarin vartalo tuntuu hyvältä: lämpimältä, pehmeältä ja mukavalta. Mutta joidenkin kohtien koskeminen saa sen paniikkiin, kun se tajuaa, mitä se koskee. Lantio, rintakehä, ....no, se... jota se ei muuten edes suostu ajattelemaan, koska se on liian pelottava ja koska.... sillä raiskataan.

Käsittääkseni tuolla osalla on hyvin hatara käsitys raiskauksistakin, paitsi että ne ovat jotain ikävää. Huoh.

Toisaalta tähän osaan näyttäisi liittyvän luontainen häveliäisyys, joka voisi suojella minua siltä, että lauon liian henk. koht. asioita päin tuntemattomia ihmisiä tuosta noin vain. Joten yritetään kestää. On vain hieman hankalaa, kun on jo seonnut laskuissa, kuinka monta seksikumppania sitä nyt onkaan jo ollut (siis ihan vapaaehtoisesti), ja sitten yhtäkkiä kaikki seksiin liittyvä saa punastumaan ja hämilleen.

Fyysisiäkin outouksia tapahtuu. Minä, joka olen ollut kuiva kuin sahara seksielämäni alusta asti ja vaikka asiat ovatkin Dyykkarin kanssa hieman parantuneet niin, että liukkaria on tarvittu yleensä vasta kun ollaan jo hyvässä vauhdissa, olen alkanut kostua. Ja aivan ilman mitään. Tänä aamuna, kun nousin sängystä, reisille levahti jotain. Sama tunne, kun jos harrastaa seksiä ilman kortsua yön aikana ja lähtee aamulla seikkailemaan ja spermat valuvat ulos. Hipsin vessaan, kun arvelin, että syynä olisivat menkat, mutta ei, vuoto oli valkoista. Märkä uni? Voiko niitä olla naisilla? Onkohan minulla tehdas vihdoin käynnistetty?

Lisäksi kuukautiskiertoni lyhenee lyhenemistään. Nyt se on enää 9 päivää. En ole vielä soittanut gynelle, kun minulla on vahva tunne, että tämä liittyy nyt pääni sisäisiin juttuihin, ja toivottavasti korjaantuu itsestään. Ja ei, tämä ei johdu siitä, että olisin raskaana, vaikka kierukkani jouduttiinkin poistamaan, kun se joutui pois paikoiltaan ja yritti puhkaista kohtuni.

Ihoni yrittää kuivua ja puhjeta finneille, kosteusvoidetta kuluu. Kaiken huipuksi nyt on iskenyt joku itsensä kaunistamisen vimma: ajelen karvoja ja trimmaan karvoja ja nypin karvoja useammin kuin olisi tarve. Hoidan kynsiäni, harjaan ja hoidan hiuksiani ja tykkään siitä. Haluan tuntua, maistua ja näyttää kauniilta.

Samaan aikaan sisältä nousee joku ihme tunne, että olen seksikäs kuin lehmänraato, eikä kukaan ikinä haluaisi koskea minuun. Olen yököttävä virtahepo, jonka haarojenväliin joku on änkenyt mätää kalaa. Kun aloin pohtia näiden sisäisten kokemusten syntyä, tajusin, että ne ovat asioita, joita mielensärkijä on sanonut äidistäni. Olen ottanut ne osaksi omaa minäkuvaani. Ymmärsin, kuinka suuri merkitys sillä on tytön itsetunnolle, miten hänen isänsä suhtautuu hänen äitiinsä, ja miten äiti suhtautuu itseensä.

Olen yrittänyt purkaa noita kokemuksia itsestäni Dyykkarille, ja hän on vastannut, että tietenkään ne eivät pidä paikkaansa. Mutta siihen se jää. Minä kaipaisin sitä, että joku kertoisi minulle, mitä minä sitten olen. Mutta Dyykkari ei nyt pysty sallimaan itselleen sitä, että silittäisi minua ja kertoisi minulle, miten seksikkäänä tai kauniina minua pitää, koska hänen sisäinen pikkupoikansa menee sellaisesta paniikkiin. Sillä on kokemus, että jos naiselle niin tekee, seuraavaksi saa kuulla, että se on pettänyt.

Katsotaan, miten saamme tämän molemminpuolisen lukon auki.

13.11.2013

Ei seksiä, kiitos

Tosiaan sen jälkeen, kun metsässä lupasin itselleni, etten enää suostu seksiin vain toista miellyttääkseni, ei seksirintamalla ole tapahtunut mitään. Osittain sen vuoksi, että on pitänyt pelätä ja jännittää leikkausta ja toipua siitä, osaksi siksi, että on tullut joku lukko. Tällä hetkellä kehoani johtaa kolme tyttöä, iältään n. 7-9 vuotta. He ovat kaikki hyvin tyttömäisiä, mekot päällä ja rusetit hiuksissa. He pysyttelevät etäällä minusta ja todellisuudesta, varovaisesti kulisseissa hiipien. Tietyt säännöt on laitettu. Pojat ovat yök, pippelit on hyi ja seksi on jotain, mitä he eivät edes ymmärrä. Ne suostuvat halimaan, pussailemaan ja silittämäänkin Dyykkaria, mutta siihen se jää.

Otin asian puheeksi eilen Dyykkarin kanssa. Hän on nyt välillä alkanut varovasti tekemään jotain aloitteita seksin suuntaan, kun olen alkanut piristyä: silittänyt peiton alla takapuoltani tai muuta tämmöistä pientä. Pyysin, että hän nyt lopettaisi kaiken seksuaalisen joksikin aikaa. Lapset sisälläni eivät ymmärrä sellaista, ja hätääntyvät kaikesta seksiin liittyvästä. Ne yhdistävät kaiken sellaisen heti raiskaukseen, ja joutuvat nyt ensin työstämään kaikkea uutta tietoa, ennen kuin voivat ymmärtää, mitä seksi tai rakastelu on.

Aikuinen minä kokee tilanteen melko ristiriitaisena. Tekisi mieli ja vieressä makaa mies, jonka koen kiihottavana. Mutta jo se, että reiteni koskee nukkuvan miehen erektiossa olevaa penistä, saa minut lähes paniikkiin. Tajusin, että minulta on jäänyt välistä se vaihe, jossa liitän seksin omaan maailmaani. En ole koskaan leikkinyt lääkärileikkejä tai mitä nyt lapset tekevätkään tutkiessaan seksuaalisuuttaan. Seksi on ollut jotain, joka on kuulunut aikuisten miesten maailmaan. Se on tapahtunut aina aikuisten miesten ehdoilla, heidän halujensa mukaan, silloin, kun heidän on tehnyt mieli.

Kaikkien miesten kohdalla, joiden kanssa olen seksiä vapaaehtoisesti harrastanut, meno on ollut heti alusta lähtien kuin pornoelokuvaa. Hyvä, kun on ehditty toistemme nimet oppia, ja sitten jo pannaan. Totta kai, sillä yksikään mieshän ei voi pitää minusta, jos en heti tarjoa seksiä (koska pihtarit ovat huonoja naisia). Näin jälkikäteen muistan monta tilannetta, joissa miehet ovat olleet ihmeissään, hämillään tai muuten kummastelleet sitä, kuinka nopeasti meillä yksi asia johti toiseen. Ensimmäisen poikaystäväni kohdalla minulla ei tullut mieleenkään pysähtyä ensimmäisellä kerralla johonkin puoliväliin, vaan piti heti mennä loppuun asti, oli hän neitsyt tai ei. Hän sitten myöhemmin soitti minulle ja kertoi, ettei olisi ollut vielä valmis, minkä silloin otin suurena loukkauksena. Ensimmäisen aviomieheni kanssa piti panna heti toisilla treffeillä, vaikka molempia jännitti niin, että hyvä kun hommasta tuli mitään. Olisin varmaan antanut jo ekoilla treffeillä, mutta niiden jälkeen ei menty kummankaan luokse.

Nyt on tullut olo, että ehkä voisi ottaa välillä hitaammin. Kypsyä siihen ajatukseen, että voisi alkaa sen toisen ihmisen kanssa lähentyä niin, että se joskus jotaisi johonkin muuhunkin kuin vain halailuun. Menee kyllä Dyykkarin kanssa nyt vähän nurinperoisesti tämä, mutta minkäs teet. Ehkä minä nyt uskon, että hän ei jätä minua heti, jos vähän aikaa mietin, miten minä nyt haluaisin sitä seksiä harrastaa, mitä minun seksuaalisuuteeni kuuluu ja mitä ei, ja mistä minä pidän ja mistä en.

12.11.2013

Nielurisaton kirjoittaa

Hiljaiseloni johtuu siitä, että kävin nielurisaleikkauksessa. Jännitin ihan pirusti, viimeiset viisi päivää ja neljä yötä ennen leikkausta tuntuivat kestävän ikuisuuden. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että Dyykkari oli aivan vakuuttunut, että kuolen leikkauspöydälle tai viimeistään leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Kun eihän hänen onnensa voi kestää. Nyt, kun hän on vihdoin löytänyt näin ihanan naisen ja mennyt rakastumaan, jotain kauheaa on pakko tapahtua, eikä hän keksinyt kauheampaa kuin sen, että kuolen. Oli mielenkiintoista seurata Dyykkarin kauhun asteita: Ensin hän tarrasi minuun kuin pikkupoika, ja kertoi peloistaan. Mitä lähemmäs leikkauspäivä tuli, sitä välttelevämpi hänestä tuli. Kun hän vihdoin pääsi katsomaan minua heräämöön, hymy halkaisi hänen kasvonsa ja hän rentoutui niin, että näytti nuortuvan siinä hetkessä vuosia. Kuulemma minun kasvoiltani sai lukea saman reaktion.

Itse leikkausaamuna minua ei sitten jännittänyt, ei niin vähääkään. Olin kuin puudutettu henkisesti. Kävelin ilmoittautumaan sillä välin kun Dyykkari kävi parkkeeraamassa auton. Sain hienon potilasrannekkeen (jahka tietokone suostui sen tulostamaan) ja minut neuvottiin pukuhuoneeseen. Pikkarit sain pitää, kaikki muu vaihtui sairaalan vaatteisiin. Koska niissä ei ollut taskuja, Dyykkari sai kantaa puolestani kännykkääni ja pukuhuoneen lokerikon avainta. Odotimme noin 45 minuuttia, kun hoitohenkilökunnalla sattui olemaan juuri vuoron vaihto ja siihen liittyvä kokous. Sitten kaksi hoitajaa tuli hakemaan minut nimeltä. Dyykkaria kehotettiin lähtemään kotiin odottamaan, menisi noin 3-4 tuntia, ennen kuin olisin taas hereillä. Seurasin hoitajia suoraan leikkaussaliin, jossa sain kertoa henkilötunnukseni, ennen kuin minua neuvottiin kiipeämään leikkauspöydälle. Tässä vaiheessa alkoi jännittää.

Mukavan tuntuinen hoitaja kyseli, mitä minulle on leikkauksesta kerrottu, ja kun selvisi, ettei mitään (lääkäri ei ollut ehtinyt kokouksesta johtuen jutella kanssani), hän sitten kävi tapahtumien kulun nopeasti läpi. Minulle tuotiin esilääkityksenä särkylääketabletti. Mietin hetken, sanonko, että minun on vaikea niellä tabletteja, mutta heitin sen sitten huiviin. Pienen kakistelun ja hetken tukehtumisen tunteen jälkeen sain sen nieltyä, mutta istuskelin varmuuden vuoksi jonkin aikaa pöydällä, ennen kuin minut päästettiin makuulle. Paikalla oli harjoittelija, jolle annoin luvan laittaa kanyylin käteeni. Hän onnistuikin ensimmäisellä yrityksellä. Oikeaan käteeni laitettiin verenpainemittari ja etusormeeni joku toinen mittari, ja sitten anestesialääkäri alkoikin laittaa taikalitkujaan minuun. Viimeinen havaintoni oli kauhea polte, joka valtasi käteni, ja sitten pelkkää mustaa.

Kun heräsin, olin aivan vauhkona. Joku miesääni karjaisi minulle "rauhoitu!", mikä ei todellakaan auttanut asiaa. Hoin "ei"-sanaa, ja yritin saada kiinni todellisuudesta. Käteni löysi sängyn laidan, mikä oli jotenkin rauhoittava: sitä saattoi puristaa ja se antoi jonkinlaisen kiintopisteen. Etsin Dyykkaria, mutta sitten muistin, että tälle puolelle heräämöä ei päästetä omaisia. Selitin vieressäni seisseelle naiselle (joka oli kai laittanut minuun herättävän lääkkeen) pelästyneeni, mutta olevani nyt kunnossa. Pyysin vettä, sillä suuni oli kuiva kuin sahara, ilmeisesti happinaamarista johtuen, ja puhuminen oli vaikeaa. Sain pienen hörpyn, mikä helpotti heti. Kysyin, tarvitseeko minun vielä pitää happinaamaria, ja mieshoitaja totesi siihen, että ei varmaan, ja naamari katosi jonnekin. Hän palasi kysymään, voinko niellä särkylääkkeen. Vastasin, että ei kyllä onnistu. Hän kävi sitten neuvottelemassa jonkun kanssa, ja pian joku kävikin pistämässä tippaani nestemäisen kipulääkkeen.

Käsivarressani oli yhä verenpainemittari, joka säännöllisin väliajoin täyttyi ilmalla ja taas tyhjeni. Se piti omanlaatuista ääntään. Jostain syystä se oli nyt vasemmassa kädessäni, samassa kuin tippa. Katseen tarkentaminen oli vaikeaa, ja minua huippasi, mutta olin äkkiä erittäin tietoinen siitä, että minulla on aivan jäätävä vessahätä. Pinnistelin istumaan, jolloin joku uusi hoitaja tuli kysymään, onko joku hätänä. Hän työnsi sänkyni vessan ovelle ja odotti, kunnes pääsin siihen takaisin. Kun pääsin takaisin makuulle, nukahdin heti.

Kun taas heräsin, suuni tuntui todella oudolta, mutta ei sattunut. Nieluni tuntui olevan täynnä pumpulia, mutta suurin epämukavuus tässä vaiheessa oli suun kuivaminen. Minut leikannut lääkäri kävi katsomassa minua ja kertoi leikkauksen menneen hyvin. Kysyin, voisinko saada särkylääkkeet nestemäisinä, kun tablettien nieleminen on minulle vaikeaa. Hän lupasi muuttaa reseptit ja kirjoittaa minulle sairauslomaa ja katosi taas. Sain kuvan, että hänellä oli kiireinen päivä. Minulta käytiin kysymässä, joko haluaisin siirtyä istuskelemaan toiselle puolelle heräämöä, sinne, minne omaisetkin saavat tulla, mutta ei kyllä pystynyt. Hoitajia meni syömään, joten joku minua vahtinut selosti toiselle sänkyni päässä mitä minulle on tehty ja mitä olen tehnyt herättyäni. Tuntui hassulta. Tuijottelin pussia, josta tippui suoneeni jotain keltaista nestettä. Tajusin, että minun tarvitsee päästä taas vessaan. Tällä kertaa jaksoin kävellä sinne itse, hoitaja vain kulki varmistamassa. Tuli olo, että oikeastaan voisin jo mennä istuskelemaan, huippaava tunne oli loppunut.

Pääsin nojatuoliin istumaan, ja kohta sain jäätelöä ja mehua. Ne olivat ensimmäiset sen vuorokauden aikana vatsaani saamani ruoka-aineet, joten seuraavaksi taas huippasi, kun verensokerini lähti nousuun. Hoitaja toi mehujäätä ja pyysin häntä soittamaan Dyykkarille, jotta hän tietäisi kaiken olevan hyvin. Hän lupasikin tuovansa puhelimen minulle, niin voin soittaa itse. Puhelu kesti tasan 29 sekuntia: "Hei kulta! Minä oon heränny." "Ihanaa! Mä tuun sinne!" Selvisi, että rakkaani oli jo palannut sairaalaan, ja oli vastannut puheluun viereisellä käytävällä. Jouduimme vielä odottamaan, kunnes leikkauksestani oli kulunut 4 tuntia, joten änkeydyin Dyykkarin syliin syömään mehujäätäni. Reseptien kanssa kesti myös, lääkäri oli leikkauksessa, eikä ollut ehtinyt kirjoittaa minulle uusia. Lopulta asia hoitui, ja kanyylin irrottamisen jälkeen pääsimme lähtemään. Olo oli vielä sen verran hutera, että jouduin ottamaan Dyykkarista tukea ja kävelemään hitaasti, mutta kotiin päästiin, apteekin kautta.

Olo oli kyllä jo tässä vaiheessa terveempi kuin ennen leikkausta. Kaksi päivää ennen leikkausta tuli olo, että minulle on (taas) tulossa flunssa. Vedin C-vitamiiniöverit ja jätin kaiken muun sikseen, ettei tauti vain yltyisi. Lepäilyn ansiosta se ei aiheuttanut kuin lievää lämpöilyä. Jo heräämössä tajusin, että enää ei ollut yhtään flunssainen olo. Ei enää tuntunut siltä, kuin suonissa virtaisi koko ajan jotain pöpöä, oli pirteämpi ja terve olo.

Sairaalassa saatujen lääkkeiden vaikutus alkoi hiipua vasta illalla, jolloin tajusin, että on parasta laittaa kello herättämään säännöllisesti, että muistan ottaa kipulääkkeeni. Muuten olisi tuskaa. Ensimmäinen yö oli kamala. Pehmeä suulakeni oli niin turvonnut, että jos olin hetkenkään selälläni, en saanut henkeä. Heräsin siis aina, kun käänsin kylkeä, ja pomppasin pystyyn. Etukumarassa asennossa oli hyvä vetää syvään henkeä. Dyykkari vahti minua kuin haukka, peläten jatkuvasti minun tukehtuvan tai kuolevan verenvuotoon. Jossain vaiheessa hän nukahti, mutta jos lähdin hänen viereltään vessaan tai edes ottamaan lääkkeen yöpöydältä, hän heräsi heti.

Toisena päivänä ongelmia aiheutti kielen turpoaminen. Nieluun ei sattunut, mutta kieleen kyllä. Se oli niin turvonnut, etten saanut sitä työnnettyä edes suusta ulos. Jääpaloja ja mehujäätä kului. Mehukeitto on ollut hengenpelastaja. Sen avulla saan nieltyä nuo poretablettimuotoiset kipulääkkeet, joiden maut on suunnitellut joku ihmisten kiduttaja. Kolmannesta päivästä eteenpäin olen oikeastaan vain nukkunut. Hengittäminen on nykyään paljon helpompaa kuin ennen, jännää. Kai minulla on tuo nielu ollut sitten aika tukossa. Tällä hetkellä tuntuu, että oli yksi elämäni parhaita päätöksiä mennä tuohon leikkaukseen.

3.11.2013

"Ethän?"

"Ethän sää tapa mua?" pieni kysyy yhä uudelleen.
"No en varmasti ikinä," Dyykkari vastaa, rutistaa minua ja pussaa otsaan. "Minä korkeintaan pussaan sinut puhki!"
Lapsi ei ymmärrä. Yritän selittää sille pääni sisällä, että tässä on kyseessä sanonta, eikä se tarkoita mitään pahaa, mutta se kysyy silti: "Etkai sää puhkase mua?"
Dyykkari naurahtaa. "En. Minä haluan sinulle vain hyvää."
Lapsi sisälläni hymyilee. Mutta sitten vanha epävarmuus taas valtaa sen, ja kysymys karkaa ilmoille: "Joko sää tapat mut?"

Tätä jatkui aika pitkään. Makasimme pimeässä peiton alla ja puhuimme toisillemme hiljaa. Olin kertonut Dyykkarille etukäteen, että sisälläni on lapsi, jolla on ongelma. Hän tarjoutui puhumaan sille. Lopulta kyselyiden takana ollut hätä purkaantui, ja lapsi kertoi minulle, miksi se pelkäsi.

Oli ollut tyttö, tosi kaunis tyttö. Se tyttö oli suututtanu jonkun miehen, joka löi sitä tyttöä. Päähän. Tosi lujaa. Se tyttö kaatu taaksepäin ja sen pää osu kirjahyllyn kulmaan. Se tipahti lattialle ku räsynukke, eikä noussu enää. Minä aattelin, että se kuoli. Niin tais se mieskin ajatella, ku se meni ihan sekasin. Se repi hiuksiaan ja huus. Joku toinen mies yritti rauhoitella, mielensärkijä seurasi taaempana tilannetta. Menin piiloon, ja kun tulin sieltä, se tyttö oli kadonnut. Ehkä ne hautas sen, ehkä ne vei sen lääkäriin. En tiiä. Mut en enää nähny sitä tyttöä.

En muista tapausta hyvin. Joskus muistan tilanteen niin, että lapsi on hyvin nuori ja lähes alasti (minä tapahtumahetkellä?). Joskus hän on vanhempi, ja hänellä on päällään pinkki mekko. Mietin, onko siinä syy, miksi vihaan pinkkiä.

Myöhemmin joku selitti minulle, kuinka tappaminen kuuluu miesten luonteeseen. Niin minä sitten opin, että miehiä pitää pelätä ja niiden tahtoa pitää totella, ettei käy niin kuin sille pikkutytölle. Näin myöhemmin tajusin, että ei se ihminen sitä tarkoittanut. Hän selitti minulle, kuinka aikoinaan miehet kävivät metsällä naisten jäädessä hoitamaan lapsia. Että naisten luontoon kuuluu hoitaa (lapsia), miesten luontoon kuuluu tappaa (riistaa ruuaksi). Minä en enää muista, kuka se nainen oli tai miksi hän selitti minulle jotain kivikautisista työnjaoista.

Tuo ääni on nyt rauhoittunut, mutta uusi ääni on jo astunut sen tilalle. Nyt päässäni joku itkee hiljaa ja pyytää "äiti, älä tapa minua!"

27.10.2013

Muutos

Tuuli repii puita irti juurineen sisälläni. Ne ovat juurtuneita käsityksiä. Ajatuksia, kuten "en selviä", "minusta ei ole tähän", "en voi hallita elämääni", "en ansaitse olla onnellinen" jne. Nyt ne on vihdoin todettu turhiksi. Vääriksi. Haitallisiksi.

Tuntuu, kun nyt alkaisin vihdoin vapautua kaikista niistä kahleista, joita olen sisälläni vuosia kantanut. Ehkä. Kehoni ravistelee itseään kuin heräilevä jättiläinen. Välillä tulee kauhea tarmonpuuska aivan pinnan tuntumaan, mutta vetätyy taas ennen pintajännityksen pettämistä. Oikea puoleni herää välillä eloon. En osaa selittää sitä, mutta minusta tuntuu kuin se irtoaisi minusta jotenkin, tulisi jotenkin enemmän elossa olevaksi ja yrittäisi nousta ylös, herätä.

Aivoni ovat tuntuneet oudoilta. Kuin aivopuoliskoni yrittäisivät vaihtaa paikkoja tai pyörähtää ympäri pääni sisällä. Aivan kuin jotain vanhaa osaa niistä yritettäisiin käynnistää. Sitä, joka kykenee tuottamaan mielihyvähormoneita ja nauttimaan hyvästä olosta. Sitä, joka ymmärtää rakkautta ja ennen kaikkea osaa olla rakastettu. Tämä kaikki ei tunnu mukavalta. Se tuntuu todella oudolta. Ehkä ahdistavalta, mutta ei kuitenkaan. Aivan, kuin yrittäisi ratkaista vaikeaa matematiikan tehtävää onnistumatta. Siltä se tuntuu. Aivot ponnistelevat.

Olen nukkunut enemmän tai vähemmän viimeiset kaksi päivää. Välillä olen herännyt ja etsinyt Dyykkarin käsiini, kun on tullut kauhea tarve saada halata jotakuta piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkään.

Nyt, kun muut päättivät mennä vihdoin nukkumaan (täällä on ollut lanit), minulle tuli tarve lähteä kävelemään. Kävelin metsään ja etsin kiven, jolla miettiä. Järjestin aivojani. Asialistalla oli paljon:

Miksi minulle tuli taas halu soittaa Näädälle (jonka kanssa petin Dyykkaria joulukuussa), kun kuulin, että hän on kaupungissa? Miksi minulla on hirveä halu puhua hänen kanssaan? Tunnistin, että halu ei johda mihinkään järkevään, eikä se perustu mihinkään tämän päivän tarpeeseen, joten halusin tutkia sitä tarkemmin. Tajusin, että tunnistan siinä miehessä jotain samaa kuin itsessäni. Meillä on jaettu trauma. Siinä, missä minä tiedän, mikä minun traumani aiheutti, hän ei. Hänen traumansa kiehtoo minua. Haluan päästä siihen käsiksi, ymmärtää hänen käytöstään, parantaa hänet.

Sitten muistin pikkupojan. Pikkupojan, jonka sisällä hajosi jotain, pysyvästi.

Olin kai 6-vuotias? Meitä oli useampi lapsi samassa talossa/asunnossa. Poika oli asunnon omistajan poika. Katsoin, kun häntä raiskattiin tietäen olevani seuraava. Kaiken jälkeen olin hänen kanssaan kaksin ja näin, kuinka hänen sielunsa, henkensä, psyykensä - miksi sitä nyt haluaa kutsua - antoi periksi. Olisin halunnut auttaa, mutta en osannut auttaa edes itseäni. Mielensärkijä odotti jo, piti lähteä. Joten kävelin pois.

Minä näen tuon pikkupojan siinä idiootissa. Joten haluan auttaa.

Ja koska haluan myös uhrautua, palvella muita ja koen, etten ansaitse olla onnellinen, pyrin toteuttamaan näitä kaikkia ottamalla yhä uudelleen yhteyttä mieheen, joka pyrkii rikkomaan minun ja Dyykkarin suhteen. Tein tietoisen päätöksen olla lähtemättä sille tielle, vaikkakin jokin osani vieläkin haraa vastaan. Sitä ei ole kuultu, sen tarvetta ei ole tyydytetty, enkä saa selville, mikä sen tarve on... En ole vielä valmis. Ehkä se vielä joskus selviää.

Sitten mietin sitä, miten minä kykenen seksiin. Vastaus on helppo, minulle vastattiin: On ollut pakko. Mielensärkijän kanssa selvisi helpoimmalla, kun esitti nauttivansa. Joskus, kun raiskausta ei ollut tapahtunut pitkään aikaan, oli yksinkertaisinta vain mennä ja tehdä aloite, niin pääsi odottamisen tuskasta. Oli paljon pelottavampaa odottaa ja pelätä, milloin se tulee ja raiskaa, kuin valita itse hetki, ja mennä valmistautuneena raiskaajansa luo.

Myöhemmin seksin avulla on saanut sitä, mitä olen eniten kaivannut: hellyyttä, läheisyyttä, rakkautta. Miehet muuttuvat oudon myötämielisiksi, kun saavat pillua. Metsän pimeydessä annoin itselleni luvan olla enää suostumatta seksiin. Minun ei enää ole pakko. Minä saan sanoa ei. Ei enää pakon vuoksi, ei enää varmuuden vuoksi, ei enää lepyttelyn vuoksi. Ei enää siksi, että kokisin itseni hyväksi naiseksi.

Minussa on hirveän syvällä se usko, että hyvä nainen on se, joka antaa. Pihtari on pahanilkinen ämmä, joka ei levitä haarojaan ihan vain ilkeyttään. Kunnollisen naisen (ei puolison, vaan naisen) tulee vastata kaikkiin miehensä tarpeisiin: ruokkia, siivota, pestä ja pyykätä. Pyllistää, kun käsketään. Olla edustava, kun ollaan ihmisten ilmoilla. Puhua sivistyneesti, olla hyvää seuraa. Lievittää miehen stressiä, ottaa tunnekuohut vastaan. Joustaa ja ymmärtää. Sillä miehet ovat oikeasti se heikompi sukupuoli, joka ei löytäisi edes toista kättään ilman naisen apua. Nämä arvot on hakattu syvään siihen peruskallioon, joka muodostaa arvopohjani. Ehkä näitä arvoja nyt punnitaan ja arvotetaan uudelleen uusien tietojen (olen arvokas? Dyykkariin voi luottaa?) avulla.

Nyt minulla on vain voimakas halu kadota tästä maailmasta pääni sisään kuten keväällä 2012. Silloin kävi näin.

Tämä postaus kirjoitettiin kuunnellen tätä: Klik

26.10.2013

Mitä ihmettä?

No niin. Kuka tunnustaa? Kuka heitti maailman katolleen?

Olen ollut monta päivää ihan ihme olotilassa. Puhuin nopeasti, häsläsin, tunsin olevani irti kehostani. Vaikka yritin mitä, en vain päässyt takaisin nahkoihini, rauhottuminen oli mahdotonta. Lopulta tajusin, että koko homma alkoi siitä, kun Dyykkari sanoi minulle rakastavansa minua ja minä menin ja uskoin. Tajusin, että koko olotilani johtui siitä, että lapsiosani olivat shokissa. Niistä tuntui, kuin joku olisi tullut ja kääntänyt maailmani ylösalaisin. Tarkistin asian: Mieleni talo oli katollaan.

Istuin sitten pitkään sängyssä (sänky on turvallinen) ja hoin "minä en ymmärrä enää mitään..." Olin jo aiemmin huomannut hokevani sitä silloin tällöin, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, että häsläsin ja asiat eivät menneet kuin olisin toivonut. Se johtuikin siitä, että lapsiosani olivat shokissa. Maailma tuntui epätodelliselta. Tai sitten menneisyyteni tuntui epätodelliselta, ne eivät osanneet päättää. Ero menneen "pelkää koko ajan raiskatuksi tulemista, taistele tai pakene"-maailman ja nykyisen "minua rakastetaan ja olen turvassa!"-maailman välillä on kuin yöllä ja päivällä.

Nykyään minulla on kaksi - ei yhtä, vaan kaksi - miestä turvanani kotona. Uusi kämppikseni, ja Dyykkari. Kämppis on myös meitä lapsena hakattuja, enkä voi edes kuvitella, miten hän on selvinnyt hengissä kaikesta kokemastaan. Tuemme toinen toisiamme, ja yksi tapa on asua yhdessä. Molemmat miehet ovat vannoneet minulle, että niin kauan kuin heissä henki pihisee, mielensärkijä ei tule tämän kämpän kynnyksen yli astumaan. Ehkä tälläkin faktalla on jotain tekemistä sen kanssa, että vihdoin lapsiosani tuntevat olonsa turvalliseksi. Siihen ei riittänyt yksi suojeleva mies, niitä tarvittiin selkeästi kaksi, jotta ne uskoivat, että mielensärkijä jäisi varmasti alakynteen jos tänne yrittäisi. (lapsiosani eivät ole päivittäneet tietojaan mielensärkijän nykyisestä iästä ja voimista.)

Nykyään minä olen rakastettu.

Lopulta nukahdin ja aamulla asia oli kai käsitelty, sillä muistin jopa uniani pitkästä aikaa, ja epätodellinen olo oli poissa. Olen taas rennompi ja pidän itsestäni enemmän. :)

21.10.2013

Haaste

Minut on haastettu. Olen sikäli huono näissä, etten ikinä jaksa haastaa ketään, joten napatkoon tästä haasteen itselleen, ken haluaa.

Haaste tuli Ronjalta. Pitäisi kertoa 11 asiaa itsestään ja vastata haastajan esittämiin 11 kysymykseen. Oletan, että tästä blogista löytyy 11 asiaa minusta. Voi löytyä enemmänkin. Joten hypätään suoraan kysymyksiin.

1. Mikä on suurin vääryys maailmassa?
Se, että ihmiset eivät ole kilttejä toisilleen.

2. Mitä rakkaus on?
Sitä, että näkee ihmisen sellaisena kuin hän on, ja rakastaa häntä siitä huolimatta tai juuri siksi.

3. Mikä tuntuu hyvältä?
Dyykkari.

Mikä pahalta?
Erossa olo Dyykkarista. Stressi ylipäätään.

4. Lempivärit?
Miksi ihmiset aina haluavat tietää nämä? :D Sanotaan vaikka vihreä ja punainen.

5. Kuka/mikä satuttaa eniten?
Kun joku tuntematon purkaa vihansa minuun.

6. Kengän koko?
Sopiva. Liian pieni tai liian suuri on huono jalassa.

7. Onko sinulla eläimiä? Mitä?
Oli kissa. Dyykkarin allergian takia siitä jouduttiin luopumaan, mutta onneksi sille löytyi hyvä loppuelämänkoti. Olen aina ollut kissaihminen.

8. Lempivuodenaika?
Kesä.

9. Oletko onnellinen?
Olen.

Kyllä, siihen ne loppuivat. Kysymysmerkkejä oli kuitenkin se 11. Kiitos haasteesta, Ronja. Luen blogiasi jatkossakin, vaikkakin harvoin ehdin kommentoimaan.

Tyytyväistä eloa

Dyykkari on ihana. Vihdoin minusta tuntuu, että minulla on puoliso, joka TUKEE minua. Kun lapsiosani tunkevat pintaan tai pelästyvät (yleensä yöllä), hän osaa puhua niille niin rauhoittavasti ("heitä pelot mörölle"), että rauhoitun heti. Voin puhua hänelle mistä tahansa: Valmistumiseen liittyvistä peloistani, riittämättömyyden tunteestani, lapsuudestani, tunteistani, eikä hän tuomitse. Kuuntelee vain. Kun puhuttiin, että en osaa suojella itseäni tarpeeksi hyvin välttyäkseni uusilta traumatisoitumisilta, hän tarttui asiaan ja totesi, että meidän pitää sitten etsiä tapoja suojella minua. Joku haluaa suojella minua!

Kun joku muisto nousee kehostani, puramme sen yhdessä ja kun jaksan sen jälkeen vain nukkua, herään siihen, että tuo ihana mies tuo minulle aamiaisen sänkyyn kellonajasta huolimatta. :) Saattaa ehkä herättää minut kesken unien, jos haluaa varmistaa, ettei minulla enää sinä päivänä ollut sovittuja menoja. 

Minulla on nyt tunne, että ehkä vihdoin voisin uskaltaa alkaa olla naisellinen. Olen viimeksi ollut vähänkään sinne päin kolmevuotiaana, kun leikin prinsessaa ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Olin laittanut itseni oikein nätiksi ja keimailin peilin edessä, kun jostakin raivostunut mielensärkijä ryntäsi huoneeseen ja pieksi minut. Se käsittely poisti minusta halun meikata tai laittaa itseäni nätiksi. Nyt se halu alkaa heräillä. Tilasin itselleni hameen, johon rakastuin. Kun pistin sen päälleni ja näytin sitä Dyykkarille, hän totesi minun näyttävän ihan keijulta. Pikkutyttö sisälläni hykerteli ja pussasin rakkaani melkein puhki.

ps. Olemme alkaneet käydä lenkkeilemässä yhdessä. Jos se kunto tästä lähtisi nousuun. :)

15.10.2013

Äh

Liikaa taas kaikkea. Olen pyykännyt, siivonnut, hoitanut lapsia, ruokkinut lapsia, ruokkinut kissaa, viihdyttänyt lapsia, leikittänyt kissaa, ottanut miehen tunnekuohuja huomioon. Missään välissä en ehtinyt katsoa kalenteriani, ja nyt yksi tentti jäi tekemättä kun olin muistanut päivän väärin. Aluksi vitutti. Vihasin itseäni, kun olin ollut niin huolimaton. Sitten itkin. Soitin miehelle ja purin vihaani. Hän koki, että on toiminut itsekkäästi ja pelästyi, että jätän hänet. Siis siitä huolimatta, että hoin olevani vihainen vain itselleni. Että minun olisi pitänyt sanoa ei, kun hän kysyi minulta, sopiiko että lapset tulevat viettämään lomaansa alkuviikosta. Olisi pitänyt sanoa, että minulle sopii vasta loppuviikosta. Helvetti. Mutta myöhäistä se on nyt.

Päässä on kyllä riittänyt hulinaa lapsista huolimatta. Miehellä puhkesi allergia, eikä kissa voi enää jäädä. Uuden kodin etsiminen, luopuminen, eläinpölyn minimoiminen ja pahimpana lopetusuhka vievät energiaa. Opiskelutkin ovat vieneet oman veronsa. Kiirettä on pitänyt niin, että ilmoitin töihin, etten ehdi tekemään vuoroja nyt. Pysähtymisen tarve nousi vahvasti mieleen jo viime viikon lopulla.

Tentinhän voi aina tehdä myöhemminkin. Ei tämä ole maailmanloppu. Pitää vain sopia asia tentaattorin kanssa. Ärsyttää vain. Olin stressannut ihan turhaan tenttiä, johon en sitten mennytkään. Menneisyydestä iski tunne, etten (vieläkään) osaa huolehtia itsestäni tai asiostani. Vanha avuttomuuden kokemus palasi. Mutta tunnin jälkeen se väistyi ja tuli olo, että no, näitä sattuu, vahingoista viisastuu ja pitääpä jatkossa huolehtia omasta ajankäytöstä entistä paremmin.

Minä olen ihminen, joka tarvitsee omaa tilaa, omaa aikaa järjestellä ajatuksensa ja joka alkaa hukkaamaan tavaroitaan, unohtamaan asioita ja sovittuja tapaamisia, jos ei ehdi tarpeeksi tuijotella tyhjyyteen. Joskus kadehdin ihmisiä, jotka voivat mennä ja touhuta koko ajan, eikä se väsytä heitä. Nyt olen huomannut, että jos jatkuvasti on menossa, ei ehdi pohtia asioita kovin syvälle. Minä olen luonteeltani pohdiskelija. En toki niin pitkälle, kuin jotkut tuntemani, sielultaan tutkijoiksi syntyneet. Heidän kanssaan on joskus tuskastuttavan hidasta tehdä mitään, kun he jäävät ihastelemaan jokaista yksityiskohtaa ja liittämään sitä laajempaan viitekehykseen arvottamatta mitään turhaksi tai tärkeäksi ennen kuin ovat pohtineet sitä vartin. Minä luokittelen tietoa salamannopeasti. Joskus jopa liian nopeasti. Keskityn vain asioihin, jotka koen tärkeiksi. Joskus se hankaloittaa sellaisten asioiden oppimista, jotka pitäisi tietää tentissä, mutta joista en koe olevan itselleni hyötyä.

Tällä viikolla ehdin pitkästä aikaa uppoutua vanhaan harrastukseeni. Huomasin, että nurkassa hylättyinä lojuneet harrastusvälineet ovatkin jotain, jotka kannattaa säästää. Minä saan niistä yhä iloa, jahka vain ehdin tehdä niillä jotain. Pitäisi varata aikaa harrastuksilleen. Ei vain niille, jotka ovat 2-4 kertaa vuodessa tapahtuvia reissuja, joita muistelee vielä vanhanakin, vaan myös niille pienille iloille, joita voi tehdä kotona ihan vain itselleen, huvikseen.

Tämäkin päivä muistutti minulle, että vaikka osaan jo paljon, olen vielä keskeneräinen.

13.10.2013

Pyykkiä ja onnea

Dyykkarin lapsilla on lomaa, joten täällä on nyt hulinaa. Toivon, että pyykki loppuu ennen kuin pesukone laukeaa. :D

Dyykkari puhuu nyt tunteistaan enemmän. Hän sanoo, jos tarvitsee tukeani. Vasta nyt hän uskalsi myöntää sekä minulle että itselleen, että taitaa olla enemmän rikki kuin uskoikaan. Minusta se on valtava edistysaskel.

Minusta itsestäni tuntuu, että olen nyt kokonainen. Saan olla juuri sellainen kuin olen. Dyykkari hyväksyy minut rikkinäisenä, vajavaisena, epävarmana, räjähtäneenä, karjuvana, itkevänä... Hän uskoo sen, mitä olen hyväksikäytöstä hänelle kertonut ja on puolestani raivoissaan. Itse asiassa hän vihaa mielensärkijää niin syvästi, että voin täysillä luottaa siihen, ettei hän ikinä tule sitä miestä päästämään asuntoomme sisään tai ihmettele, miksen pidä yhteyttä. Eksäni, joka ei voinut kohdata minulle tapahtunutta, olisi halunnut edes jonkinlaiset - vaikkakin kylmät - välit säilyttää vanhempiini. Hän olisi jopa kutsunut mielensärkijän häihimme, jos olisin niin halunnut. Hänen kanssaan en olisi yhtään hämmästynyt, jos olisin tullut töistä kotiin ja löytänyt hänet istumassa kahvipöydässä sen hullun kanssa. "No kun se sattui liikkumaan täällä päin!"

Minusta tuntuu, että juuri tätä varten minun kannatti kestää se kaikki: Tämä mies tarvitsee minua, hänen lapsensa tarvitsevat minua. Tämä sylissäni kehräävä, entisen emäntänsä traumatisoima kissa tarvitsi minua. Nykyiset ystäväni tarvitsevat minua. Koska minulle tapahtui se kaikki paha, koska minä selvisin siitä ja sain itseni kasaan (terapian, lääkkeiden ja ihanien ihmisten avulla), olen nyt empaattisempi ja kykenevämpi auttamaan muita, kuin mitä olisin koskaan ollut ilman sitä kaikkea paskaa.

Tuntuu todella mukavalta nähdä edistys Dyykkarissa: kuinka hän vähitellen uskaltaa alkaa luottaa minuun, vaikka onkin ilmiselvää, että hän pelkää. On todella mukavaa nähdä, kuinka hänen lapsensa nauttivat seurastani: kyselevät, halailevat, haluavat minut mukaan. Minusta heidän isänsä myös kykenee antamaan heille enemmän nyt, kun on alkanut toipua. Voin myös auttaa Dyykkaria säätelemään tunteitaan, joita lapset hänessä nostavat esiin ja tarjota hänelle mahdollisuuden levätä, kun ne vievät hänen voimansa.

On imartelevaa, kun opiskelukavereilta saa positiivista palautetta. Annan kuulemma ajattelemisen aihetta kommenteillani, olen viisas, osaan pysyä rauhallisena, olen taitava ihmisten kanssa. Siitä ei ole kauan, kun olisin antanut näiden kaikkien kehujen valua kuin vesi hanhen selästä, sillä eiväthän ne voineet olla totta. Nyt alan vähitellen uskoa niihin, ja se tuntuu hyvältä.

Dyykkarin mukaan olen hyvä hänen lastensa kanssa, olen kaunis, minulla on upea vartalo, eikä hiuksissani ole mitään vikaa. Kun paneudun johonkin, uppoudun siihen tosissani ja hoidan asiat joko perusteellisesti tai en lainkaan. Siskoni mukaan olen saanut hänet ymmärtämään, ettei kaikki ollut hänen vikansa.

Eikä tätä pidä nyt ymmärtää niin, että olen alentanut itseni muiden palvelijaksi. Kyllä, minä annan muille, mutta minä myös saan paljon. Enemmän kuin uskalsin toivoakaan: Dyykkari on näyttänyt minulle, mitä läheinen ihmissuhde voi tarkoittaa. Hänen lapsensa ovat näyttäneet minulle, kuinka arvokas lapsuus on, miten arvokkaita lapset ovat ja miten paljon lasten kanssa tekemisestä voi saada. Olen lähentynyt sisarusteni kanssa. Päivittäin tapaamani ihmiset ovat näyttäneet minulle vilauksia omasta maailmastaan vahvistaen ihmiskuvaani. Kaikesta kokemastani huolimatta koen, että me kaikki kannamme täällä omia haavojamme, ja pahoja ihmisiä on harvassa. Suurin osa meistä haluaa hyvää, haluaa tulla paremmaksi ja ennen kaikkea haluaa tulla hyväksytyksi.

Löysin vanhan passikuvani noin vuosikymmenen takaa. Vertasin sitä nykyiseen. On vaikea uskoa, että ne esittävät samaa henkilöä. Vanhasta kuvasta minua katsoo veljeni: kasvojeni lihakset ovat jäykät, ilme on pakotettu paikoilleen... Voisin kuvitella, että teloituskomppanian eteen työnnetyn ihmisen kasvot saattaisivat olla samanlaiset, hänen yrittäessään esittää urheaa. Uudessa kuvassa näytän rentoutuneelta, vaikka kävelinkin kameran eteen stressaavan päivän jälkeen. Kasvoni ovat niin rennot, että pääni muoto näyttäisi muuttuneen, kaula lyhentyneen. Näytän lempeältä. Katseestani näkyy, että katson kuvaajaa sen sijaan, että yrittäisin paeta jonnekin pääni sisään.

Opiskelukin stressaa nykyään vähemmän kuin ennen. Koko elämäni, ihmisarvoni ei enää riipu siitä, mitä tentistä tulee. Minulla on nyt muutakin elämää. Kuten kissan rapsutusta, jota nyt näemmä vaaditaan niin ponnekkaasti, että pakko lopettaa. :)

7.10.2013

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Tapahtunut sitten viime kerran: Koin unohtumattoman viikonlopun, joka tuhosi kertyneen stressin täysin. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin rento. Löysin uudelleen vanhan harrastukseni, joogan. Kävin Dyykkarin kanssa ensimmäisen riitamme.

Nyt ymmärrän, kun rakkaani aiemmin hoki, ettei meillä ole ollut riitoja, vain erimielisyyksiä. Näemmä olemme niin voimakkaita persoonia, että kun oikeasti riitelemme, tavarat hajoilevat, huuto kuuluu kellariin asti ja seuraava päivä menee siivotessa. Saimme puhdistettua ilmaa, korjattua väärinkäsityksiä ja nyt olemme puhuneet enemmän kuin kuukausiin.

Sain vihdoin menemään perille sen, että minun täytyy saada koskea. Dyykkari sai vihdoin minut tajuamaan, miten paljon hän pelkää: sitä, että petän häntä, satutan häntä, menettämistäni. Kaikki tämä vaati vain sen, että työnsimme toisemme niin äärirajoille, että tunteiden purkautumisen (räjähtämisen) jälkeen istuimme kasassa lattialla ja itkun seasta vain pyysimme toisiltamme anteeksi.

Nyt tiedän, että jos tuo mies vetäytyy tästä maailmasta tietokonepelien maailmaan, ei koskettele ja hukkaa seksiviettinsä, hän pelkää jotain aivan helvetisti. Minä olin vain tulkinnut hänen käytöksensä niin, että hänellä oli jotain pään sisäisiä asioita, joita hänen tarvitsi käydä läpi.

Teimme paljon lupauksia ja sovimme monia asioita yhdessä. Tunnemme nyt toistemme rajat paremmin kuin ennen. Se, miten samalla tavalla joskus tunnumme ajattelevan, välillä piilottaa sen tosiasian, että joistain asioista ajattelemme aivan eri tavalla, eikä voi olettaa aina tietävänsä, mitä se toinen ajattelee tai tuntee.

Tämän lähentymisemme myötä olen nyt vihdoin uskaltanut myöntää joitain seksiin liittyviä asioita: Häpeän kiihottumistani, häpeän sitä, että nautin joistain asioista, en koe ansaitsevani nautintoa. Onneksi minulla nyt on mies, jolle voin kertoa häpeäntunteestani ja joka kertoo minulle, että häpeän turhaan. Turhan häpeämisen hylkäämisen lisäksi haluaisin oppia, mitkä asiat ovat sellaisia, joista voi puhua kenelle tahansa, mitkä sellaisia, joista voi puhua vain kavereille ja mitkä sellaisia, joista puhutaan vain puolison kanssa. Minulta puuttuu tämä tieto kokonaan. Olen ehkä jo vähän edistynyt, kun en tuntemattomalle ensimmäiseksi kerro alapääjuttuja, mutta toiseksi jo ehkä. Syytän tästä ongelmastani mielensärkijää, joka opetti minulle kovan koulun kautta, ettei minulla saa olla rajoja, ja kaikki asiani ovat myös hänen asioitaan.

Dyykkari on muuten nyt vaihtanut suuntaa täysin. Hän teki päätöksen luopua alkoholista kokonaan ja teki kanssani sopimuksen, että alamme urheilla yhdessä. Meille on myös ilmestynyt vitamiinipurkkeja ja jääkaapissa on kalaöljyä. Entisen itsetuhoisuuden tilalle on astunut itsestään (ja minusta) huolehtiminen. Vielä, kun hän löytäisi keinoja ahdistuksen hallintaan...

29.9.2013

Tästä ei saa puhua

...tätä ei saa edes ajatella.

VAROITUS! Tulossa rankkaa tekstiä. Ei kannata lukea, jos ei ole henkisesti tarpeeksi vakaassa tilassa ja tarpeeksi turvassa.

Minulla on nyt pyörinyt päässä yksi ainoa tuntoaistin kautta noussut muisto. Käteni kulkee pitkin karvaista miehen reittä. Käteni koosta päätellen olen vasta pieni lapsi. Isäni on jalat levällään alasti edessäni ja kiipeän hänen syliinsä. Minäkin olen nakupellenä. Hän sanoo jotain, ja huomaan kiihottuvani. Seuraan tätä kaikkea jotenkin irti kehostani, ja vihaan, VIHAAN VIHAAN sitä, että kehoni kiihottuu. Nyt tiedän, että se oli ehdollistunut reaktio, joka helpotti kipua, joka oli vääjäämättä tulossa, mutta silti...

Päässäni käyn yhä uudelleen läpi sitä tuntoaistimusta, sitä lyhyttä hetkeä, kun käteni kulki pitkin isäni karvaista reittä.

Hyi, hyi, yök!

Tätä oksetuksen määrää.

Tuon hetken muistelu saa minussa aikaan tunnemyrskyn, jonka seurauksena haluan leikata sen käden irti, joka välitti sen tuntoaistimuksen. Haluan hakata itseni pieniksi paloiksi rangaistukseksi siitä, että KEHTASIN .... no.... kostua. EI SITÄ SAA SANOA! Ei sitä saa AJATELLA! HYI!! Hyi hyi yök! Oksetus!

Minä haluan pois tästä kehosta, joka kehtasi toimia noin.

Vaikka kyllä minä tiedän, miten mielensärkijä tuon tilanteen, tuon tunnemyrskyn minussa aikaansai. Hän tahallaan kiihotti minua jo hyvin pienestä lapsesta ihan orgasmiin asti (tiesittekö, että jo vauva kykenee saamaan orgasmin?), ihan vain siksi, että aivoni, hermostoni, kehoni oppisi yhdistämään sen hyvän olon ja hänet. Hyväksikäyttöön liittynyt kipu oli ehkä helpompi kestää, kun keskittyi siihen, että jokin tuntui myös hyvältä. Ja kun isältä ei muuten saanut juuri koskaan mitään positiivista huomiota... Paitsi silloin, kun hän "räpläsi" minua.

Ei, nyt taas oksettaa ihan liikaa. Pystyykö joku muka edes lukemaan tällaista tekstiä?? Ei vittu...

En minä halunnut kiivetä isän syliin, kun isä oli alasti. En minä halunnut mennä isän luo, kun hänellä oli SE ilme, tai NE ihmiset olivat meillä kylässä. En minä halunnut. Mutta minä menin silti. Koska tiesin, että ei ollut vaihtoehtoja. Jos en olisi mennyt, minut olisi haettu. Helpointa oli mennä. Koska ajattelin, että silloin olin hyvä tytär. Tein isän iloiseksi, kun menin. Sain edes hetken nauttia isän positiivisesta huomiosta. Ennen kipua. Ennen verta. Ennen oksennusta ja halua kuolla.

...

Ja sitten ihmetys: Miten minä voin kyetä seksiin? MITEN?

23.9.2013

Vereslihalla eteenpäin

Viikonloppu oli henkisesti raastava. Ensin sisko soitti, eikä osannut kuin itkeä puhelimeen. Kävin hakemassa hänet baarista kotiin. Oli riidellyt siellä kaverinsa kanssa, mikä oli ilmeisesti laukaissut jotain hyvin vanhaa, minkä seurauksena hän itki Dyykkarin sylissä varmaan tunnin. Minä silitin siskoa jaloista ja hoin, että hän on hyvä ja arvokas ihminen. Lopulta hän rauhoittui niin paljon, että sai syötyä. Ei ollut taaskaan syönyt koko päivänä... Seuraavana yönä hän katosi. Lopulta saimme selville, että hän oli lähtenyt junalla kaverinsa luo. Sen jälkeen hän ei ole vastannut puhelimeensa.

Sunnuntaina lähdettiin Dyykkarin lasten (niiden, joita hän saa tavata) syntymäpäiville. Matkoihin meni 10 tuntia (siis edestakaisin). Perillä oltiin tunti, sitten eksän piikittely alkoi paisua niihin mittoihin, että päätettiin lähteä. Dyykkari itki koko kotimatkan.

Kun päästiin kotiin, avasin sähköpostin ja sain selville, että ohjaajani oli hylännyt kaikki ideani tehtävään, jonka viimeinen palautuspäivä on huomenna. Tuli olo, etten koskaan valmistu. Käytiin Dyykkarin kanssa läpi sitä, miksi ohjaajani oli ollut niin jyrkkä, ja mitä huonoja asioita hän ehkä oli ehdotuksissani huomannut. Dyykkari valoi minuun uskoa siitä, että minusta tulee vielä hyvä alallani, ja minä pääsen tästä yli. Nyt päätin, että jätän kaiken muun, kunnes saan tuon tehtävän tehtyä. Olkoon keskiviikkona tentti, olkoon ennakkotehtävä, jonka palautuspäivä on huomenna, olkoon miljoona muuta asiaa. Minä keskityn nyt tähän.

Opiskelujen eteneminen vaatii ihan hirveästi stressinhallintakykyjä. Hoen itselleni, että pystyn tähän.

13.9.2013

Opiskelu on kivaa

Ja jotenkin oudon stressitöntä, kun aikatauluttaa tekemisensä. En ole koskaan ennen tehnyt sitä, mutta olisi näemmä kannattanut jo aiemmin. Kun katsoo, milloin tentti on, miten paljon siihen pitää lukea ja missä ajassa, voi tehdä lukusuunnitelman. Kun siinä pysyy, voi antaa itsensä rentoutua, kun on lukenut jo tämän päivän asiat. Kun kirjoittaa kaikki annetut tehtävät ylös, kirjoittaa sekä listaan, että kalenteriin, milloin niiden pitää olla valmiit, ja tekee ne ajoissa, stressi vähenee. Ei tarvitse yöllä pyöriä sängyssä ja miettiä, mitä on unohtanut tehdä.

Elämä on kivaa, kun pitää rajansa. Huolehtii itsestään. Vaatii asioita, joita tarvitsee.

Pitäkäähän ihmiset itsestänne huolta. <3

10.9.2013

Joo.

Kauanhan sitä kestikin. Dyykkari soitti tuossa puolen yön aikaan puhelun, jossa kävi ilmi, että hän on kännissä ja murtanut kätensä. Kaikki tämä siksi, että hän lähti lapsuudenystävänsä luo. Olisi pitänyt tajuta! He olivat täällä meillä monta päivää, ja Dyykkari ilmoitti minulle, että hän lähtee kaverinsa mukaan, kun tämä meiltä lähtee. Hän jahkaili lähtöä usean päivän ajan, kunnes lopulta löi päivän lukkoon, ja lähti. Kai hän viivytteli siksi, että estäisin häntä? Kyllä hän tiesi, mihin se johtaa. Kyllä minä tiesin, mihin se johtaa. Mutta en tajunnut, että hän viivytteli, jotta estäisin häntä. Enkä tiedä, olisinko saanut millään häntä luopumaan päätöksestään lähteä. Eikä hänen käytöksensä ole minun vastuullani.

He ovat nyt molemmat olleet "terveyskuurilla", eli karpanneet. Mitä olen karppauksesta lukenut, karppaus ja alkoholi eivät sovi yhteen. Heidän ei pitänyt koskeakaan siihen pirun nesteeseen, mutta jostain syystä näin on nyt sitten käynyt (syytän sitä kaveria, joka on täys alkoholisti, vaikka Dyykkari itselleen muuta yrittää valehdella. Ja syytän Dyykkaria, joka on niin idiootti, että hakeutuu sen äijän seuraan.). Joten Dyykkari on satojen kilometrien päässä minusta, luita poikki ja soittaa oletuksella, että totta kai minä lähden häntä sinne paikkaamaan. Käskin äijän soittaa päivystykseen, ilmoitin, että minulla on opinnot, joissa on pakollinen läsnäolo, enkä minä pääse mihinkään ennen perjantaita. Että näinkö hän minua tukee opinnossani, saa minut valvomaan huolesta koko yön? No, hän sitten soitti paikalliseen päivystykseen ja sopi, että menee lääkäriin heti aamusta.

Noiden puheluiden jälkeen sain vielä hyvin unta, ja olisin varmaan nukkunut täyttä kyytiä kellon soittoon asti, ellei olisi tullut uusi puhelu. "Moi, oon kännissä ja mursin käden." Ei kuulemma muistanut soittaneensa minulle jo asiasta. Ihmetteli, kun olin jo nukkumassa (outoa näin aamuyöstä). Ei muistanut soittaneensa päivystykseen ja luvanneensa olla siellä heti aamusta. Hän menee nyt nukkumaan. Ei hän minnekään lääkäriin mene. Uni ensin. Ja hän on vielä kännissäkin. Ja tuli muuten äsken vetäneeksi jotain muutakin kuin viinaa. Siinä kohtaa minulla meinasi hirttää kiinni. Raivosin puhelimeen siitä, miksi se mies tekee tämmöistä, ikää kuitenkin jo on (kuulemma siksi, että hän haluaa joko taantua tosi nuoreksi tai sitten kuolla). Huusin siitä, miksi tekee tätä, kun minä olen sitten huolesta rikki, kun olen mennyt siihen idioottiin rakastumaan (en kuulemma oikeasti häntä rakasta, koska hän on paska). Vaadin, että menee päivystykseen heti aamusta, oli tilanne sitten mikä tahansa. Käsitykseni mukaan luunmurtumien kanssa ei kannata jäädä päiväkausiksi ihmettelemään, varsinkin, jos "siinä on tommonen omenan kokonen sininen patti".

Yritin nukahtaa, mutta päässä kelasin, mitä minun oikein pitäisi tehdä. Lupasin soittaa aamusta, että tyyppi herää ja voi mennä sinne lääkäriinsä. Mitäs sitten, jos ei mene? Soitan sinne, ja raivoan? Soitan hätänumeroon ja yritän saada jonkun menemään tarkistamaan tilanteen? Kun tuo äijä tuntuu vaativan suuria eleitä, että uskoo, pitääkö minun nyt hälyttää sinne kaikki armeijasta medi-heliin ja ilmestyä vielä itsekin paikalle, että mokoma uskoo, että välitän? Vai uskooko sittenkään? Lukkiutuneita uskomuksia on ihan pirun vaikea saada muutettua!

Se mies olisi todella ihana, jos hänellä ei olisi itsestään sitä perususkomusta, että hän on paska, että hän ei ansaitse mitään eikä ketään, eikä kukaan voi koskaan oikeasti rakastaa häntä. Tuo uskomus saa hänet tarttumaan pulloon (ja yhä näemmä muuhunkin), järjestämään itsensä ongelmiin, vahingoittamaan itseään sekä fyysisesti, että henkisesti, ja kun ihmiset hänen ympärillään toteavat menon olevan liian hurjaa, jotta he haluaisivat siinä itseään rikkoa ja lähtevät, Dyykkarin perususkomukset vain vahvistuvat. Vittu.

Joten pitää mennä alkoholistin luo (koska se tekee sille hyvää, ja ehkä se jättää viinan kun saa seuraa ja hei, oon hyvä kaveri), jotta tulisi taas rikottua se lupaus olla juomatta (koska sillon saa huomioo). Ja kun on kännissä, voi törttöillä kuin apina taantua lapseksi, jolloin joku ehkä huomais ja ottais syliin. Mutta todellisuudessa käykin niin, että syliin ottamisen sijaan ihmiset suuttuvat, mikä toistaa torjutuksi tulemisen kokemuksen (ja jos ne ihmiset ei suutu, aina voi alkaa hävetä sitä, että on kännissä, jollon voi hokea itselleen että on paska). Jolloin on hyvä tekosyy vetää se päänsä sekottaminen överiksi ja vahingoittaa itseään, jollon voi aamulla ainakin sääliä itseään. Ja kun krapula iskee, voi sen itsesäälin kääntää itseinhoksi, vihaksi itseään kohtaan, kun TAAS tuli tehtyä kaikki, mitä ei pitänyt. Ja kun tarpeeksi vituttaa, alkoholi kivasti turruttaa sen vihan, ja noidankehä saa jatkua. Vittu.

Olinko minä tuollainen, kun olin huonossa kunnossa? Pistinkö minä ihmiset ympärilläni yhtä koville? Jos laitoin, eksäni on pyhimys, kun kesti minua kaikki ne vuodet. ... Kun nyt mietin, en minä pistänyt. En koskaan rikkonut lakeja. En koskaan pyytänyt ketään auttamaan minua tappamaan itseni. Suostuin hakemaan ja ottamaan vastaan ammattiapua. En koskaan ollut noin avoimesti noin itsetuhoinen. En koskenutkaan alkoholiin, saati sitten muihin aineisiin.

Minä olen liian vanha tämmöiseen! Seurustelen teinin kanssa. Ihmisen pitäisi kokea tämmöinen rakkaus teininä: Ei voi katsoa muita miehiä, kun ne vain muistuttavat siitä rakkaasta. Ei halua ketään muuta, kuin sen oman rakkaansa. Kuolisi toisen puolesta. Ei osaa kuvitella elämää ilman sitä toista. Kun kosken Dyykkaria, tuntuu, kun vasta silloin saisin kunnolla henkeä. Kuin olisin pidätellyt hengitystäni koko sen ajan, kun olemme erossa. Hän on minulle kuin huumetta.

Ja sitten se mies on tämmöinen moniongelmainen kakara, joka kieltäytyy kohtaamasta tunteitaan, testaa minua jatkuvasti, varmistaa kaikilla tempuillaan, etten vain ajattele hetkeäkään mitään muuta kuin häntä. Esimerkiksi opiskeluja. Koska hän on niin paska, ettei hän ansaitse näin älykästä naista. Ja jos minä kerta kieltäydyn häntä jättämästä, suunnitelma B on torpedoida opintoni, jotta hän voisi uskotella itselleen, etten niin älykäs ollutkaan, jolloin hän voi rauhassa velloa huonossa itsetunnossaan, kun saa iskettyä vain tämmöisiä b-luokan luusereita.

...Nyt tämä suhde alkaa viedä enemmän energiaa, kuin siitä saa. Tämä ei voi jatkua. Olkoon. Se ihminen on aikuinen. Hänen sisällään on oireileva pikkulapsi, johon sattuu, mutta en voi alkaa elämään elämääni sen lapsen ehdoilla. Soitan hänelle aamusta, mutta jos ei mene lääkäriin, saa olla. Jahka tuo joskus kotiutuu, laitan satikutia tulemaan. Valittakoon kuinka paljon tahansa siitä, kuinka ei jaksa enää mitään paskanjauhantaa ja haluaa vain OLLA minun kanssani, rajat ne on minullakin. Ja jos mikään ei kohta muutu, minä muutan.

6.9.2013

Siivosin kirjalistaa. Poistin kirjoja, jotka minusta olivat huonoja, ja lisäsin yhden varoituksen. Alunperin laitoin listaan aivan kaikki aiheesta lukemani kirjat, mutta jos siellä nyt olisi vain kirjoja, joita voin suositella myös muille.

3.9.2013

Flunssa nro...

Olen seonnut laskuissa. Ei ole todellista! Miten voi olla, että ehdin olla 2 päivää terveenä ja saan taas flunssan. Juuri nyt, kun lukukausi alkoi ja kaikilla kursseilla on läsnäolopakko. Hitto. Haluaisin todellakin päästä tästä ikuisesta, jatkuvasta sairastelusta. Ensin on masennus, sitten on PTSD, ahdistushäiriö, vatsavaivat, mitä hittoa vielä, ja kun luulen, että siitä kaikesta on selvitty, eikä tarvitse enää popsia yhtäkään pilleriä säännöllisesti, minusta tulee flunssahautomo. Voi ****:lla päähän.

Sairaalasta tuli jo esitietojen kyselylomake, toivottavasti se tarkoittaa, että saan pian tietää, milloin varsinainen nielurisojen poisto on. Voi sitten alkaa laskea päiviä. Tällä hetkellä lasken tunteja. Kuinka monta tuntia ehdin nukkua, ennen kuin on pakko herätä luennolle, infoon, tapaamiseen? Kuinka monta tuntia jaksan tällä ja tällä unimäärällä? Onko joku tapahtuma sellainen, ettei siellä ole läsnäolopakkoa? Jos jään siitä pois, voinko nukkua enemmän? Tämä on jo liian tuttua...

1.9.2013

Minä en ole onnellinen, koska...

En saa tehtyä loppuun opiskeluihin liittyvää lopputyötä. Kuinka vaikeaa on kirjoittaa 10 sivua tekstiä??

Olen kykenemätön ratkaisemaan sisarusteni ongelmia.

Dyykkari työntää minua yhä kauemmas.

24.8.2013

Minusta tuntuu, että tunnen

Minulla on ilmeisesti hyvin tarkka tuntoaisti. Töissä heitän poistoihin minusta viallisia tuotteita, joista kukaan muu ei löydä vikaa. Minusta ne tuntuvat käteen "vääriltä". Tunnen asioita, joista jotkut väittävät, ettei niitä voi tuntea. Tunnen ovulaation selvästi, samoin sen, kummasta munasarjasta irtoaminen tapahtuu. Tunnen myös jos hedelmöittynyt alkio kiinnittyy kohtuni seinämään. Tunnen tällä hetkellä erittäin hyvin, kuinka tulehdus kurkustani on leviämässä korvaani ilmeisesti sitä ohutta putkea pitkin, joka menee sisäkorvasta nieluun. Moni lääkäri on minulle väittänyt, etten voi tuntea sitä ja tätä, mitä nyt milloin olenkin valittanut, koska siellä ja siellä ei ole tuntoa. Yhtä moni on ollut ihmeissään, kun tunnen kipua kaikesta puuduttamisesta huolimatta. Totesipa yksi hammaslääkärikin minulle kerran, että "no sitten pitää vaan kestää, ei sinne enempää voi piikkejä pistää".

Olen hyvin tarkka kaikista vaatteistani: niiden tulee tuntua kädessä hyvältä, eivätkä ne missään nimessä saa hangata, kiristää tai painaa. Korujeni tulee olla kevyitä, muuten ahdistaa. Liian painavat kaula- ja korvakorut aiheuttavat minulle päänsärkyä. Jos jokin vaate kutittaa, en pysty keskittymään muuhun. Rullalle painunut sukka kengässä on jotain todella inhottavaa, varsinkin jos sitä ei voi heti korjata ja on viileä ja/tai kostea keli. Joidenkin kankaiden koskeminen saa minut voimaan pahoin. Liukas, karkea ja paksu tekokuituhame. Karhea ja lepsu takki. Tiukkaan kerrostettu, pistelevä harso. Ne aiheuttavat inhonpuistatuksia, samoin kuin näköaistin kautta sähkönsininen väri tai hajuaistin kautta runebergin tortut (aina taattu migreeni, hyi yök!).

Tuntoaistin kautta myös muistan asioita paremmin. Jos minun tarvitsee muistaa puhelinnumero, mutta minulla ei ole mitään, millä ottaa se ylös, piirrän sen sormella kämmeneeni. Silloin voin luetella sen vielä päivän-parin päästä ongelmitta. Hahmotan asiat parhaiten kosketuksen kautta. Jos en voi koskea jotain, kuvittelen päässäni sen muodon aivan kuin kuljettaisin kättäni sitä pitkin. Jos asia on täysin abstrakti, liitän sen mielessäni johonkin tuntoaistimukseen asian omaksumisen helpottamiseksi. Päässäni kaikki tuntuu joltakin. Paha olo tuntuu möykyltä, ahdistus puristaa, ilo tuntuu kevyeltä jne.

En tiedä, miten tuntoaistini tarkkuus vertautuu muihin ihmisiin. Vaikka se ei kauhean tarkka väestötasolla olisikaan, se on minulle kuitenkin tärkeä aisti. Ja mitä tulee tunteiden ilmaisuun, se on minulle tärkein. Tämän tajuamiseen tarvittiin kaksi kosketuksetonta päivää Dyykkarin kanssa. Aloin miettiä, miksi minun oli niin vaikeaa olla koskematta toista. Tajusin, että koskettelemalla ylläpidän tunnesidettä. Koskemalla tiedän, että tämä mies sallii minun tulla lähelle, tiedän, että se ihminen on siinä oikeasti ja lähellä, ei vaarallinen. Ihmisen lämpö on ihana tunne sormenpäissä. Minkä lisäksi Dyykkarissa on monia todella ihanan tuntuisia kohtia. Kuten semmoinen pehmoinen untuva, jota ei näe, mutta jonka tuntee pimeässä selvästi sormenpäissään, kun antaa kätensä vaeltaa hänen niskastaan alas pitkin selkärankaa. Myös Dyykkarin hiukset tuntuvat käsissä ihanilta, varsinkin juuri saunan jälkeen. Hänellä on vahva tukka, jonka läpi on kiva työntää sormensa. Ja sitten... Hmmm hmmm... Jos ei mennä sinne. :D

Taisin eksyä vähän aiheesta. Kröhöm. Tarkoitukseni oli kertoa, että keskustelimme Dyykkarin kanssa siitä, kuinka tärkeää minun on saada koskea häntä, ja teimme uusia rajanvetoja. Mikä tärkeintä, koskeminen on nyt sallittua, mutta ei vieraiden nähden tai julkisilla paikoilla.

Dyykkarin päihteetön elämä jatkuu hienosti. Tupakka on vaihtunut pysyvästi sähkötupakkaan, jossa on jo päästy yksi porras alas nikotiinipitoisuudessakin. Muiden nautintoaineiden tilalle on tullut kapsaisiini, tuo chileissä tavattava, polttavan tunteen aiheuttava aine. Meillä on siis nykyään jääkaapin ovi täynnä erilaisia maustekastikkeita, joiden tulisuus ylittää minun sietokykyni, mutta joita Dyykkari änkee ihan kaikkeen. Lisäksi hän on taas innostunut vanhoista teini-iän harrastuksistaan, jotka ovat vallanneet melkein koko asunnon. Minua ei haittaa, ei ainakaan niin kauaa, kun spray-maalaus tapahtuu pihalla.

Itsestään pitäisi vielä oppia meidän molempien pitämään paremmin huolta. Olen huolissani vieläkin omasta rajattomuudestani. Minun on erityisen vaikea erottaa, milloin menen sinne "mökötän ja temppuilen, jotta saisin huomiota"-alueelle sen aikuisten "vedän rajan ja pidän sen"-alueen sijaan.

19.8.2013

Juu, mutta ei

Dyykkaria ahistaa. Niin paljon, että pyysi, etten enää koskisi häneen ilman, että hän tekee aloitteen. Hän ei nyt kestä/jaksa henkisesti fyysistä läheisyyttä. Totta kai suostuin. Eihän se toisen halailu ole kivaa, jos se toinen vain ahdistuu siitä. ...Mutta kun minä en voi hyvin, jos en saa halailla, pussailla ja helliä. Näemmä.

Tänään oli ensimmäinen päivä tämän flunssan kourissa, kun jaksoin tehdä jotain muutakin kuin nukkua ja syödä. Tuli askarreltua. Yksi uusista säännöistäni on, että kun on kipeänä, ei stressata kouluhommista tai keskeneräisistä projekteista. Dyykkari sitten keksi, että hänellä on yksi pöytälaatikko täynnä maaleja ja muuta, ja läväytti ne pöydälle. En minä nyt ihan innosta pomppinut, mutta täytyy myöntää, että oli kivaa, kun toinen kehui, näytti iloiselta kun oli saanut järjestettyä minulle jotain tylsän sairastamisen keskelle ja innostui siinä peräti antamaan pusun poskellekin. :)

Meitä on tässä suhteessa nyt yksi haavoittunut eläin ja yksi mököttävä kakara. Vaistolla elävä eläin, jota ei uskalla edes houkutella luokseen siinä pelossa, että se juoksee karkuun. Sen pitää antaa tulla itse, mikä on pirun vaikeaa. Ja sitten lapsi, joka ei halua mitään, ei suostu mihinkään ja on ihan pirunmoinen jääräpää, kun saa jotain päähänsä. Molemmilla on kiintymyssuhteessa eläminen vaikeaa, kun kummatkin sekä kaipaavat läheisyyttä, että pelkäävät sitä kuollakseen. On tää yhtä soutamista ja huopaamista, hitto vie.

15.8.2013

Terveys, mistä se löytyisi...

Kolmas flunssa tänä kesänä ja toinen paha nielurisatulehdus vuoden sisään (paha = kipulääkkeistä vain reseptilääkkeet auttavat, ja nekin tupla-annoksella). Omalääkärini mielestä en vielä ole tarpeeksi vakava tapaus, että minut kannattaisi lähettää erikoislääkärille. Onneksi on työterveyshuolto. Siellä lääkäri pisti heti lähetettä eteenpäin ja erikoislääkärin aikaa odotellessa otatti minusta verikokeita. Minulla ja siskolla on nyt sama (ilmeisesti viruksen) aiheuttama nielutulehdus. Siskon tulehdusarvot ovat alle 10, minulla 65. Lääkäri määräsi minulle antibiootit, kun tulehdusarvot ovat noinkin korkealla. Kehtaisin väittää, etteivät nuo arvot missään välissä laske kovin alas, kun risoissa risoissa pöhisee koko ajan. Nuo ovat olleet turvonneet 24/7 jo useamman vuoden.

Tajusin lääkärissä, että olen alkanut suunnittelemaan elämässäni kaiken mahdollisen sairastumisen mukaan. Sen verran usein minulla noita flunssia on. Olen alkanut vuosien mittaan kuorsaamaan yhä pahemmin, mikä ei tee unenlaadulle mitenkään hyvää. Hengitykseni on raikas varmaan 5 minuuttia hampaiden huolellisen puhdistuksen ja kurlauksen jälkeen, sitten iskee propuista tunkeva löyhkä. Olen opetellut pussaamaan niin, että vedän henkeä vain sisäänpäin, enkä vahingossakaan hönkäise kumppanini kasvoille.

Moni pelottelee netin keskustelupalstoilla, kuinka kipeä on nielurisojen poiston jälkeen. Minua ei haittaisi yhtään, kunhan vain pääsisi noista iän ikuisista flunssista! Ei sitä kipuun kuole. Jahka pääsen erikoislääkärille, itken vaikka millaiset valitusvirret, kunhan vain pistää minut leikkausjonoon. Jos ei julkiselle puolelle pääse, nostan vihoviimeisetkin opintolainat ja käyn yksityisellä, prkl.

Oli muuten rauhoittava kokemus, kun nieluviljelyä otettaessa terveydenhoitaja odotti pyynnöstä, kunnes sain itseni (=kaikki osani ja oksennusrefleksin) rauhoittumaan, ennen kuin otti toisen pyyhkäisyn risoista. Ei tarvinnut ruveta mitään selittelemään, sanoin vain, että odotas hetki, ja hengittelin jonkin aikaa. <3

14.8.2013

Kävi ilmi, että häntäluuni kärki on luutunut väärään asentoon. Se sojottaa sisäänpäin niin pahasti, että jos joskus onnistun olemaan 9 kk raskaana, alatiesynnytys ei välttämättä onnistu. Olen kuulemma lapsena, ennen luiden yhteenluutumista loukannut häntäluuni jotenkin, jonka tuloksena kärki on jäänyt väärään asentoon. Nyt asialle ei voi enää mitään. Normielämistä tuo hankaloittaa sikäli, että lantioni lihakset menevät helposti totaalijumiin, mikä vaikeuttaa kävelyä ja liikkumista.

9.8.2013

NYT!

Minä kykenen taas opiskelemaan! OMG!

Puhuin Dyykkarin kanssa siitä, kuinka minun on hirvittävän vaikea tarttua yhteen roikkuvaan opiskelujuttuun. Se on ollut minulla kesken vuodesta 2007, ja jos oikeasti meinaan valmistua vuoden päästä, nyt olisi viimeiset hetket tehdä se. Mutta koska se oli viimeinen asia jota väänsin ennen loppuunpalamistani ja edustaa minulle kaikkea sitä, minkä eteen silloin jouduin, siitä oli kasvanut päässäni mahdottoman iso mörkö.

Dyykkari sanoi minulle ne sanat, joita olin hokenut päässäni itselleni vuosikausia, mutta jotka minun tuli saada kuulla jonkun toisen suusta, ennen kuin ne uskoin. "Sinä et ole enää samassa kunnossa kuin silloin. Sinä olet kohdannut ja käsitellyt ne asiat, jotka silloin tekivät opiskelun mahdottomaksi. Nykyhetkessä ei ole mitään estettä sille, että saisit sen tehtävän tehtyä." Itku tuli, ja mörkö kutistui.

Myöhemmin opiskeleva osani tuli kysymään minulta, onko varmaa, etten pala loppuun uudelleen, jos alan taas opiskella. Lupasin sille, että niin ei tule käymään. Me osaamme nykyään pitää itsestämme huolta, eivätkä menneet enää piinaa meitä kuin silloin. Se huokasi helpotuksesta.

Ja äsken se tuli pintaan! Sanoin itselleni, että minun on pakko lukea tämä kappale kirjasta, jotta voin ymmärtää tämän asian, ja huomasin, kuinka vanha tuttu astui puikkoihin. Imeydyin tekstiin täysin, tunsin, kuinka se oikein veti minua puoleensa ja luin koko kappaleen! Jaksoin jopa selvittää itselleni muista lähteistä ne asiat, joita en tuosta kappaleesta ymmärtänyt. Nyt minussa on sisäinen varmuus, että heittää oppilaitos eteeni mitä tahansa, minä selviän siitä kyllä. Eikä uuden oppiminen ole enää mikään ongelma. Mikä helpotus! Pelkäsin jo, että joudun oppimaan uudelleen, kuinka opiskellaan ja rakentamaan ne reitit aivoihini uudelleen, mutta sainkin vanhat, hyväksi havaitut taas käyttööni. Jee! :)

4.8.2013

Väläyksiä unen rajamailta

Eilen makasin sängyssä melkein unessa, kun tajusin hokevani jotain sanaa ääneen. "Puu elu. Puu elu." Väläyksenomaisesti näin omat, pienet käteni, huomattavasti lyhyemmät kuin mitä ne ovat nykyään, tunsin puulelun lakatun, kuluneen pinnan... Istuin matolla lastenhuoneessa ja yritin tarttua leluun. Olin hyvin ylpeä siitä, että tiesin esineen nimen ja osasin sanoa sen. Sitten veljeni otti lelun minulta, sillä se oli hänen koiransa, mutta laski sen pian takasin, sillä mielensärkijä kutsui häntä eteisestä. Hän meni sinne, mielensärkijän ja jonkun toisen miehen luo. Keskityin taas leluun, mutta sitten veljeni alkoi huutaa. Hän kirkui, kuin suuressa hengen hädässä, mutta mikä pelästytti minut hiljaiseksi oli se, että äkkiä hän alkoi puhua miehille aivan eri äänensävyllä. En ymmärtänyt mitä hän puhui, mutta hän puhui nopealla tahdilla ja mielistellen. Näin jälkikäteen mietin, että hänellä taisi siinä kesken raiskauksen vaihtua pinnalla oleva osa.

Toinen väläys jonain toisena iltana lähti siitä, kun tajusin alaselkäni nousseen näpyille aivan kuin allergiakohtauksessa, ja aloin kysellä, mikä aluetta vaivaa. Muistin selkääni viillellyn. "Intohimon portaat", hän niitä kutsui, se nuori pellavapäinen poika, jolla oli mieltymys veitsiin. Hän viilsi selkääni portaat alhaalta ristiselkään ja lopuksi hän työnsi kapeateräisen veitsensä peppureikääni. Mielensärkijä ilmestyi paikalle ja suuttui. Poika oli mennyt liian pitkälle. Hän heitti tyypin pihalle, enkä käsittääkseni nähnyt häntä enää. Makasin koko tapahtuman ajan paikoillani vatsallani, korkeintaan kurkin olkapääni yli. Silloin syntynyttä haavaa tykytti, kunnes nukahdin.

Sitten oli yksi yö, jolloin lapaluunseutua alkoi kutittaa, ja se nousi myös näpyille. Sieltä ei irronnut kuin muisto, jossa minua löydään siihen kohtaan jollain, ehkä vyöllä. En saanut irti sitä, missä asennossa olin, en mitään muuta kuin sen pelon, kun tuohon alueeseen sattuu jo niin paljon ja se on niin täynnä ihon alaisia verenpurkaumia, että pelkään jonkun pian hajoavan pysyvästi. Pelkään, etten enää fyysisesti kestä. Niin, ja lyöjä oli mielensärkijä.

Mutta vointi on noin muuten hyvä, flunssaa lukuunottamatta. Olen huomannut, että luovuuteni yrittää taas lähteä kukkimaan. Keksin viime yönä unessa kaksi kakkureseptiä, joita pitää kyllä joskus kokeilla. Niin, ja kirjoitin kirjan. En vain muista sen tapahtumista paljoakaan. Fantasiaa se oli. :)

Puhuin Dyykkarin kanssa siitä, miten reagoin, jos olen pulassa. Kävimme läpi tilanteita, joissa joku oli satuttanut minua, henkisesti tai fyysisesti, vahingossa tai koska arvioi humalatilansa vuoksi koordinaationsa väärin, ja olisin halunnut että Dyykkari olisi puuttunut tilanteeseen jotenkin. Dyykkari selitti, että hän ei ollut itse tilanteessa ymmärtänyt, että tarvitsen apua. Reaktioni olivat niin vaimeita. Jos hänen aikaisempaa kumppaniaan on joku humalassa nipistänyt niin lujaa, että on oikeasti sattunut, nuo naiset ovat pompanneet ylös ja ruvenneet huutamaan. Minä tunnun muuttuvan sitä rauhallisemmaksi, mitä enemmän sattuu. Yritin selittää, että ongelma johtuu taustastani: Olen oppinut lapsesta asti, että minun kannattaa olla sitä passiivisempi, mitä pahempia asioita tapahtuu, niin minimoi oheisvauriot (eli tulee VAIN raiskatuksi, ei SEKÄ raiskatuksi ETTÄ hakatuksi). Nykyään reaktio on niin automaattinen, etten saa sitä kumottua.

Eli vaikka pääni sisällä kiehun ja yritän huutaa itselleni, että TEE JOTAIN!, minä vain istun ja tuijotan eteeni ja yritän yhä hiljaisemmalla ja rauhallisemmalla äänellä saada sanottua, että tuo sattuu, lopeta. Jos tyyppi ei lopeta, lopulta minä en reagoi enää mitenkään, pahimmillaan leikin nukkuvaa (mikä ei selvästikään toimi!). Joskus harvoin onnistun lähtemään tilanteesta, mutta selvästikään en osaa suojella itseäni tehokkaasti tai ilmaista tehokkaasti, milloin minua vastaan rikotaan.