31.1.2013

Elämäni paniikkikohtaus

Olin liittymässä motarille, kun päähän tuli ajatus, etten taida olla ihan ajokunnossa. Aiemmin samana iltana pääni oli yhtäkkiä pudonnut sohvalla istuessani, enkä sitten ollutkaan enää olohuoneessa vuonna 2013, vaan alasti suihkussa sen läskin äijän kanssa. Olin aivan jäässä ja palelin. Kutsuin Dyykkarin luokseni ja pyysin tätä ankkuroimaan minut nykyhetkeen. Sanoin, että haluan kotiin. Humalainen mies vakuutteli, että heti kun päästään. Ruoka oli uunissa, se piti syödä, sitten ottaa talon isäntä mukaan, hakea vielä toinen kaveri ja sitten mennä meille. Kävin aina välillä vessassa rauhoittumassa ja puhumassa itselleni: 'Me olemme kylässä. Nyt ei ole oikea hetki.' Paskat.

Jonkin matkaa motaria ja auto meinasi lähteä vesiliirtoon. Korjasin tilanteen, mutta alitajunnalleni se oli liikaa. Ilmoitin takapenkin humalaisille, että minä taidan nyt saada paniikkikohtauksen. Tärisevin käsin laitoin vilkun päälle ja ensimmäisestä uloskäynnistä pihalle. Liikennevaloissa oli aikaa koota itseään. Kun päästiin kaverin luo, tämä olikin löytänyt parempaa seuraa ja tuli vain autolle juttelemaan. Karjaisin äijille ja heitin kaikki autosta pihalle. Kuskin tarvitsee nyt vähän rauhoittua. Lopulta koin olevan sen verran kasassa, että matka voi jatkua. Jotenkin sain ajettua kotiin, vaikka näkökenttäni oli kaventunut ja aivokapasiteettia riitti vain auton hallintalaitteiden käyttöön. En kuullut mitään, mitä minulle puhuttiin, en sitä, mitä vastasin.

Kotipihassa jätin äijät selviämään keskenään perille ja juoksin ovelle. Äkkiä lääkekaapille ja rauhoittava huuleen. Kaaduin sohvalle tärisemään ja rukoilin, että lääke ehtisi vaikuttaa ennen kuin oksennan. Sitten katosin tästä maailmasta. Dyykkari kertoi minun kirkuneen kauhusta, kun hän oli koskenut minuun ottaakseen minulta kengät jalasta. Jossain vaiheessa päädyin makuuhuoneen sängylle, jotenkin. Havahduin siihen, että Dyykkari puristi minua sylissään ja hoki minulle rauhallisella äänellä, missä olen, keitä huoneessa on jne.

Selkäni oli kuin tulessa, enkä kokenut voivani liikkua. Jossain vaiheessa sain silmät auki. Lääke alkoi vaikuttaa, ja lämpö alkoi levitä kehooni. Minä en ollutkaan suihkussa sen läskin pedofiilin kanssa, jonka pää on sensuroitu pois kaikista muistoistani. Minä en ollutkaan "saamassa opetusta". Ilmeisesti mielensärkijä oli kertonut pedofiilirenkaansa johtajalle ongelmista saada minut tottelemaan raiskausten aikana. Tämä oli sitten käskenyt mielensärkijää tuomaan minut hänen luokseen saamaan kunnon käsittelyn, jonka jälkeen varmasti tottelisin. Näin ainakin päättelin siitä, mitä ohimennen kuulin: "Tyttö niskuroi vieläkin." Suihkussa läski hoki vain, että nyt saisin opetuksen, jonka muistaisin lopun ikääni.

Hän aloitti raahaamalla minut alasti jäiseen suihkuun, sillä kylmä suihku kasvattaa luonnetta. Sitten hän oli ruuvannut suihkun suutinosan irti, mikä paljasti ruostuneen varren. Sillä hän raiskasi minut anaaliin ja vielä käänteli vartta niin, että varmasti limakalvoni menivät rikki. Kiljuin tuskasta. Pelästyin kurkustani tulevaa ääntä. Se ei kuulostanut inhimilliseltä. Sitten se sadistin paskiainen ruuvasi suihkun pään takaisin ja hakkasi minut käyttäen suihkua kuin ruoskaa: Hän piti letkusta kiinni ja mätki minua suihkupäällä erityisesti päähän, kunnes näki verta. Sitten hän oli tyytyväinen.

Nyyhkytin. Aloin sisäisesti rauhoittelemaan itseäni. Se on ohi nyt ja sinä kestit sen. Keskityin tuijottamaan lattiakaivoon valuvaa veristä vettä. Näky oli jotenkin oudolla tavalla rauhoittava. Mutta olin väärässä. Se ei ollut vielä ohi.

Läski tarttui minua käsivarresta ja nosti minut pystyyn niin, että hädin tuskin pysyin jaloillani varpailla hoiperrellen. Tuntui kuin olkapääni menisi sijoiltaan. Hän kuivasi minut nopeasti karkealla pyyhkeellä ja heitti sitten sängylleen. Hän käänsi minut makaamaan vatsalleni ja tuli päälleni. Kun hän työntyi verta vuotavaan anaaliini, muistan kirkuneeni, ja sitten pyörryin kivusta.

Seuraava muistikuva on, kun makaan selälläni lattialla sen kusipääläskin alla ja saan ämpärillisen vettä naamalleni. Joku tuntematon mies hekottelee vasemmalla puolella, näkökenttäni ulkopuolella. Kuulen kilinää. Se paskiainen pistää vyötään kiinni. Kuinka moni minut on raiskannut ollessani tajuttomana? En halua ajatella. En tunne mitään vyötäröstä alaspäin. On kuin olisin halvaantunut.

Kuulen mielensärkijän äänen. Hän ilmestyy keittiöstä, josta on tarkkaillut tapahtumia. Hän hekottelee ja kiittää oppimestariaan. Kyllä tyttö nyt tottelisi.

Minä olin kahdeksan vuotta.

Kommentteja edelliseen

Olen nyt astunut nahkoihini pääni osalta. Maailma näyttää olevan lähempänä, minkä huomasin ensiksi kattoon tuijotellessani. Tuntoaistini on herkempi kuin ennen. Ensimmäistä kertaa eläessäni katselin toisen ihmisen työtä ja totesin että minustakin olisi tuohon. Jonkinlainen itseluottamus on palannut. Ja minulla on tunne, että olen taas ehjä. En osaa selittää, miten. Minussa on yhä osia ja ne yhä kantavat kaikennäköistä ja ehkä tämä on vain tilapäistä ja en tiedä...

Mutta nautitaan! Sain tänään töitä! Voin tehdä töitä opintojen ohella ja voin jatkaa samassa paikassa kesän loppuun. Palkka on hyvä, ja se vielä nousee 4 kk koeajan jälkeen. :) Elämä hymyilee!

Hampaita pestessä sattuu ja tapahtuu

Vedellä kurlaus laukaisi jotain. Pintaan singahti osa, joka oli hukkumaisillaan. Vesilasi tipahti kädestä lavuaariin ja minua kutsui lattia. Päässä kelasi uudelleen ja uudelleen kohtaus, jossa alaston, lihava mies heittää päälleni sangosta vettä. Joku hekottelee vasemmalla näkökenttäni ulkopuolella "Heräshän se!". Minä makaan lattialla läskin jalkojen juuressa.

"Minä hukun! Minä hukun! Minä hukun! Minä hukun! Minä hukun! Minä hukun!"

Sain rauhoitella osaa. Kuulosti hassulta, kun ääneni muuttui välillä kimeäksi, välillä normaaliksi puheäänekseni sen mukaan, kuka puhui.

"Sinä et huku. Nyt on vuosi 2013, ja sinä olet Dyykkarin ja rampamielen kylppärissä. Sinä selvisit."

Tätä sain hokea, kunnes se osui ja upposi. Itkin kauhua pihalle, ja sain vakuutella osalle, että neste kasvoillani ja silmissäni oli kyyneleitä, en ollut hukkumassa.

"Nyt on vuosi 2013. Sinä olet Dyykkarin ja rampamielen kylppärissä. Tiedäthän sinä Dyykkarin? (nyökkään) Hyvä. Sinä olet turvassa. Nyt on vuosi 2013 ja..."

"Hetkinen. Miten vanha minä olen?"

Kerron. Osa puhkeaa hirveään valittavaan itkuun.

"Ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei (vetää henkeä)  ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei..!"

Se oli odottanut teinivuosia kauheasti. Silloin se olisi onnellinen. Mutta nyt se joutuikin hyppäämään kahdeksasta vuodesta suoraan aikuisuuteen. Se itki ja huusi. Minä makasin lattialla, vollotin kuin viimeistä päivää ja tuijotin kattoa. Äkkiä tajusin, että katto on jotenkin... lähempänä?

"Ei ei ei ei... (pyyhkii kyyneliä) Miten kauan minä oikein olen nukkunut?" Kerron. Uusi itkunpurkaus ja vaikerrusta. Lopulta se kysyy:

"Millaista se oli (teini-ikä)? Oliko meillä hauskaa?" Näytän sille kuvia ja muistoja. Pyyhin kyyneleitä poskiltani. Sen poskilta? Meidän poskiltamme.

"Mutta vastahan minä olin 8! Oli synttärit ja kaikki. Sisko täytti... Ja meillä oli yhteinen kakku!" Osa puhkeaa taas itkuun. Tunnen, kuinka jotain liukuu paikoilleen. Hullu tunne. Katselen käsiäni.

"Vittu mulla on vanhat kädet." Osa katselee kattoa. Se kuiskaa ikäni. "Vittu." Sitten se tajusi jotain. Kädet taputtelevat lantioni ja takapuoleni läpi. Hekotan. Kädet taputtelevat kehoni läpi, kunnes osuvat tisseille. "Vittu, mulla on tissit!" osa nauraa. "Miltä mä näytän?"

Hyppään pystyyn ja ryntään katsomaan itseäni vessan peilistä. "Vittu mä oon vanha!!" Kasvoni vääntyvät innokkaasta virneestä itkuun. Vajoan itkemään vessanpöntölle. Osa käy läpi menetyksen tunteita ja yritän lohduttaa sitä. Äkkiä osa vaihtuu.

Jalkani alkavat potkia lattiaa vimmatusti kuin yrittäisin takaperin paeta sänkyä pitkin. Käteni puristavat istuinta rystyset valkoisina.

"Rauhoitu, rauhoitu!" komennan osaa ääneen. "Sinä pääsit jo pakoon!"

Koko kehoni jännittyy laudaksi. Päädyn outoon takakenoon, kun yhä yritän myös istua pöntöllä. Ääneni on kimeä, kun osa puhuu. "Pääsinkö?" Se huohottaa. Se yrittää rauhoittua, tosissaan, mutta sitten jotain vilahtaa mieleni läpi, ja jalat aloittavat taas paniikinomaisen tamppauksensa.

"Ei hätää, ei hätää. Sinä olet nyt turvassa." Puhun osalle taas ääneen, ja muistutan itseäni, etten ole hullu. "Katso, missä me olemme," kehotan, ja jalat pysähtyvät. Otan osan "olkapäälleni" ja näytän sille että olemme tyhjässä kylpyhuoneessa. Se rentoutuu silmänräpäyksen ajaksi, kunnes sen katse osuu miesten huppariin, joka on kuivumassa narulla. Muutun taas lankuksi ja vatsani muljahtaa.

"Miten me voidaan olla turvassa kun täällä on mies!!!" osa panikoi.

"Ei hätää. Se on vain miehen vaate. Ei se tee meille mitään pahaa. Se on Dyykkarin vaate. Muistatko sinä Dyykkarin?" Osa nyökkää, hyvin epäileväisenä.

"Sinä olet nyt turvassa. Tässä huoneessa ei ole ketään muita kuin me. Koko asunnossa ei ole miehiä."

"Varma?"

"Varma." Yritän suostutella osaa koskemaan paitaan, jos se sitä kautta varmistuisi, ettei vaate ole vaarallinen. Se tökkää sitä sormellani, mutta vetää käden pois kuin vaate polttaisi. Pakotan käden avautumaan ja pistän osan silittämään paitaa, hyvin pikaisesti. Ymmärrän osan olevan hyvin nuori, vaikka sillä ei käsitystä iästään olekaan.

"Minä haluan pois," osa ilmoittaa. "Hyvä on. Mennään pois," sanon, siivoan nopeasti jälkeni ja lähden huoneesta ennen kuin osa ehtii panikoida. "Minne sinä haluat?"

"Komeroon. Piiloon." 'Turvaan,' se ajattelee, muttei uskalla sanoa ääneen.

"Selvä!" vastaan, hyvin varman kuuloisena, ja yritän miettiä pääni puhki, mihin kaappiin voisin mahtua. Näytän osalle, että eteisen kaapit ovat liian täynnä, jotta mahtuisin niihin. "Mennään makuuhuoneeseen. Sen kaapissa on tilaa." Menemme yhdessä. Avaan kaapin ja työnnän Dyykkarin paitoja vähän sivuun, jotta kaappiin tulee tilaa. Pyydän osaa katsomaan, kelpuuttaako se paikan.

Nurkka näyttää turvalliselta, mutta... Miesten paidat saavat osan hyppäämään taaksepäin ja peräännyn komerolta. Saan taas vakuuttaa, etteivät paidat ole vaarallisia.

"Ei mennä kaappiin," osa pyytää. Ehdotan sänkyä. "Joo."

Menemme seisomaan sängyn reunalle. Tajuan olevani yhä päivävaatteissani ja lakanat on juuri vaihdettu. Käyn päässäni läpi vaihtoehdot ja suljen heti pois paidan pois ottamisen. Tämä osa ei uskalla olla alasti edes hetkellisesti. Ehdotan, että osa ottaisi edes farkut pois, koska ne ovat pölyiset.

Kehoni jähmettyy taas lankuksi, käteni puristuvat kylkiini. "Ei!"

Huokaan. Hyvä on. Mennään sitten peiton alle vaatteet päällä. Kysyn osalta, haluaako se vielä jotain. Se pyytää unileluaan. Kerron sille, että unilelu on varastossa ja kysyn, kelpaisiko tyyny korvikkeeksi. Kuulemma kelpaa, joten halaan tyynyä. Osa rauhoittuu ja ensin esiinnoussut osa palaa.

Katselen itseäni yöpöydän peilistä. Nauran peilikuvalleni.

"Minulla oli ennen pienemmät posket," osa kertoo ja tarttuu poskeeni. Se yllättyy, kun tuntee jotain kovaa. Kerron sille, että poskilihakseni ovat narskuttelusta jumissa. Se päättää auttaa ja alkaa heilutella poskeani ja komentamaan lihaksia rentoutumaan.

Kuulen, kuinka ovi käy. Dyykkari on tullut töistä. Minulla on hyvä olo. Olen taas ehjä.

19.1.2013

Tunto palaa paloittain

Nyt kävi ensimmäistä kertaa niin, että sain orgasmin ja tunsin kuinka kohtuni ja lantionpohjan lihakseni "jumppasivat" sen jälkeen. Ennen en tuntenut ja luulin, että se on normaalia.

Tajusin myös kanssabloggaajan blogia lukiessani, että minä en enää pelkää sitä tunnetta kun sukellan, katoan pääni sisään muistoihin ja todellisuus sekoittuu menneeseen. Minä olen oppinut rakastamaan sitä. Tunnen hullua vetoa sitä tunnetta kohtaan, koska palkinnot ovat niin suuria. Minä haluan hypätä siltä jyrkänteeltä, menettää hallinnan hetkeksi, pelätä tulevani hulluksi, maanitella osiani kertomaan minulle lisää - aina vain lisää - ja täristä kuin horkassa tunnottomia kipuja pihalle. Palkinnot ovat suuremmat kuin tuskat koskaan.

Taas semmoinen olo, että olen kirjoittanut tämän tänne jo. Että olen kertonut nämä asiat jo. Nyt on käynyt monesti niin, että olen luullut kirjoittaneeni tänne jotain, mutta se puuttuu täältä. Outoa.

16.1.2013

Mitäköhän minussa nyt tapahtuu?

Eilen nukuin 4 tunnin, tänään 8 tunnin päikkärit. Näin paljon unia. Hereillä käydessäni äänet päässäni riitelivät: Pitäisikö laiminlyöjä tappaa ja tulemmeko toimeen ilman äitiä. Olen nyt hyödyntänyt paljon lapsiosien "vanhentamista". Otan ne syliini ja sulaudumme hetkeksi. Kun lapsiosa taas irtautuu, se on kasvanut monella vuodella. Ajattelen itse, että ne lainaavat minulta tietoja siitä, miten eri kehitystehtävät ratkaistaan, ja vanhenevat niin paljon kuin kokevat tarpeelliseksi. Jos ne vähän vanhempina ja viisaampina omaisivat enemmän työkaluja ongelmiensa ratkaisuun.

15.1.2013

Jei!

Itkua pidätelleen padon murtumisen seurauksena osaan vetää rajoja helpommin ja myös pitää ne. Hyvä hyvä!

12.1.2013

Pato murtui

En kuollut. Kyseessä siis tässä postauksessa mainittu pato. Dyykkari näki ensimmäistä kertaa poskillani kyyneleitä. Tuntui hyvältä itkeä. Ympärilläni oli lämmin vartalo, turvallinen ihminen silitti hiuksiani ja minulle sanottiin "itke vain". Tämä jos mikä oli korjaava kokemus. 

11.1.2013

Ei hajuakaan, mitä tapahtui...

...Mutta kaikki on taas normaalisti. Ensin Dyykkari vietti koko vapaapäivänsä päästäkseen jonkun muun luo, kenen tahansa, kunhan ei tarvitsisi olla minun seurassani. Sitten tuli puhelu: Meille tulisi yllätysvieras yöksi. Piti lähteä kauppaan. Jotenkin se meni siitä, että minä ostan yhden asian, joka on vierailun kannalta välttämätön siihen, että Dyykkari hemmottelee minua ostamalla vähän kaikkea pientä. Paluumatkalla hän soitti viimeisetkin tuttunsa läpi, jos jonkun luo pääsisi. Minulla kuohahtivat tunteet siinä kohtaa. Kun päästiin kotipihaan, annoin Dyykkarille avaimet ja jäin autoon rauhottumaan vähäksi aikaa. Kun lopulta totesin, että itkuryöppyjä vain tulee, eivätkä ne lopu, luovutin ja lähdin raahustamaan kohti kotiovea. Keittiössä odotti Dyykkari ja jäätävä tunnelma. Istuin keittiönpöydän ääreen, ja taas käytiin se sama keskustelu kuin aina ennenkin. Miksi petin, anteeksipyynnöt ja vakuutukset, ettei se toistu. Uutta oli se, että Dyykkari kertoi hänessä taistelevan kaksi puolta: Toinen halusi rynnätä halaamaan minua heti, eikä päästää ikinä irti. Toinen käski juoksemaan karkuun niin helvetin nopeasti. Minä satuttaisin häntä uudelleen ja uudelleen, mikään ei auttaisi siihen. Minä vain sanoin, että ymmärrän. Tunsin itseni täysin alistuneeksi. Dyykkari lähti pois, ja minä aloin itku kurkussa siivoamaan keittiötä, kun en muuta osannut.

Sitten Dyykkari pyysi luokseen. Menin, ja jouduinkin syliin. Korvaan kuiskattiin "Kyllä minä yhä rakastan sinua". Molemmat pyytelivät anteeksi. Sitten tuli vieraita yksi toisensa jälkeen, ja me olimme kuin mitään riitaa ei olisi koskaan ollutkaan. Se tuntui oudolta, mutta myös hyvältä. Tänä aamuna minut vedettiin halimaan sängylle, kun olin tekemässä eväsleipiä. En joutunut pyytämällä pyytämään pusua lähtiäisiksi, niitä annettiin pyytämättä monta. Kaikki on taas kuin ennen.

Paitsi minä.

En kykene seksiin nyt ollenkaan. Viime yrityksellä kesken yhdynnän joku tuli ilmottamaan, ettei minulla ole pillua. Eipä sitten ollutkaan. En tuntenut emätintäni tai sitä, että joku oli sisälläni. Otin osan vakavaan keskusteluun heti kun kerkesin. On kuulemma liian vaarallista omistaa emätin. Seksi on jotain, mitä me emme halua harrastaa. Se on likaista, veristä, haisevaa, oksettavaa hommaa. Lisäksi siitä tulee tauteja. Yritin vedota siihen, eikö osa halua lapsia. Se puhkesi itkuun. Me emme ansaitse lapsia. Haluaisinko minä tehdä lapsia Hitlerille? Ei mennyt perille se, ettei Dyykkari ole mielensärkijä. Minä tekisin lapseni Dyykkarin kanssa, en mielensärkijän. Eikä mielensärkijä ole Hitler. Enkä minä tiedä, onko mielensärkijän hulluus periytyvää. Se voi olla.

Huoh.

En näemmä saa harrastaa seksiä, jollei se satu. Jos nautin seksistä, olen huora. Jos haluan seksiä, olen huora. Jos annan miehen satuttaa minua seksin aikana, se on ok, koska olen ansainnut sen.

Jos taas hajoaisi Dyykkarin syliin ja antaisi lapsiosien väitellä hänen kanssaan. Ehkä ne uskoisivat häntä.

En tiedä, mikä sai Dyykkarin päästämään minut taas lähelleen. Ehkä se oli se lappu, jolla olivat kaikki salasanani jokaiseen nettisivustoon jota käytän ja lupa tutkia viestihistoriani kaikkialla ja kännykkäni ihan milloin vain. Dyykkari ensin torjui koko lapun, mutta kävi myöhemmin lukemassa kaikki keskustelut, mitä olen muiden miesten kanssa käynyt. Ehkä se auttoi. Ehkä hän sai jotain käsiteltyä päässään. Ehkä tämä on vain suvantovaihe, ja kohta hän taas torjuu minut vetääkseen sitten taas lähelleen. En tiedä. Hänellä kuitenkin kesti kaksi vuotta päästä yli siitä, kun hänen eksänsä petti häntä ensimmäisen kerran. Muutama päivä on todella lyhyt aika siihen verrattuna.

10.1.2013

Nyt

Viime aikoina on tullut käsittelyyn paljon laiminlyöjään liittyviä tunteita: "Haluan tappaa äidin." "Äiti on hyvä." "Äiti rakastaa meitä..?" "Me emme tarvitse äitiä." "Se oli äitin vika, kaikki!" Ja hirveää, syvää vihaa. Dyykkari on saanut kestää sitä, että sivupersoonani ovat öisin tulleet juttelemaan hänen kanssaan. Hän sanoi, että pelkää minun paljastuvan hulluksi tai tulevan sellaiseksi.

Käytiin tankkaamassa auto, ja odotellessani huomasin astuvani lähemmäs maailmaa. Siis omissa nahoissani. Olen ollut niin pitkään kuin muistan tavallaan paenneena sisälleni. Se tuntuu kuin katsoisi maailmaa kauempaa, ei olisi aivan omissa nahoissaan. Kuin olisin todennut maailman niin vaaralliseksi paikaksi, että olisin astunut pari askelta taaksepäin siitä. Se turruttaa aisteja, saa aikaan kokemuksen että minä en koe tätä vaan joku muu, ja lisäksi tuntuu siltä, että joku muu kuin minä ohjaa tätä kehoa. Kun sitä jatkuu tarpeeksi pitkään, sitä ei edes huomaa. Ennen kuin nyt. Nyt uskalsin vihdoin astua vähän lähemmäs tätä maailmaa. Odotan innolla sitä, että vihdoin uskallan astua sen viimeisen askeleen, uskallan vihdoin palata nahkoihini.

Koen nykyään kaikki tunteet käsieni kautta. Kun tulee joku voimakas tunne, käsiäni kuumottaa tai pistelee. Outoa. Ehkä se tästä vielä leviää muuhunkin kehooni.

Vasen rintalihakseni on aivan jumissa ja niin kipeä, että siihen ei voi koskea. Arvelen sen liittyvän itkua pidättelevän padon murtumiseen, jota valmistellaan. En halua ajatella asiaa, joten en ole tehnyt mitään auttaakseni lihasta. Lämmin kauratyyny, venyttely ja hieronta voisivat poistaa kivun mutta myös vapauttaa tunteita, joita en halua kohdata.

Dyykkarin kanssa puhuttiin aiheesta haluaako hän tosissaan vielä jatkaa kanssani. Hän sanoi, että ei tunne minua kohtaan tällä hetkellä mitään. Hän on tavallaan jäässä. Hän kuitenkin sanoi, että tilanne on tilapäinen. Hänen tarvitsee viettää jonkin aikaa suojamuuriensa takana, ennen kuin hän voi taas alkaa tuntea. Katsotaan, miten pitkään se vie. Välillä vain tuntuu, etten jaksaisi odottaa enää hetkeäkään. On raskasta rakastaa, kun ei saa vastarakkautta. Mutta me nauramme yhdessä yhä useammin.

Nyt on kyllä saanut tehtyä jänniä huomioita Dyykkarista. Hän välttelee katsekontaktia. Jos makoilemme niin, että koskemme toisiamme, hän katsoo tiukasti muualle. Kaikki pienet yllätykset, joita hän tapasi tehdä, ovat loppuneet. Jos yritän ottaa hänen kätensä käteeni kun kävelemme jossain, hän ei ole huomaavinaankaan yritystäni. Hän ei halua tavata lapsiaan. Seksi loppui melkein kokonaan. Eipä sitä tee kyllä mielikään.

Eilen seksin aikana en voinut lakata ajattelemasta matoista lihaa. Seksin jälkeen sain kysyttyä lapsiosaltani, miksi se halusi minun ajattelevan jotain sellaista. Se vastasi "Koska seksi on likaista ja iljettävää." Yritin saada sitä muuttamaan mieltään, ja nyt se kuulemma onkin jo eri mieltä. Nyt seksi ei ole enää likaista, mutta se on yhä iljettävää, eikä meidän kuulu harrastaa sitä. Voi helkkari näiden kaikkien lukkojen määrää! Loppuisivat joskus!

Tämän piti olla vain nopea, lyhyt tilapäivitys. Ei näemmä ollut. Palaillaan.

8.1.2013

Dyykkari on lakannut vastaamasta, kun sanon "rakastan sua" tai "oot rakas". Kanssani ei kuulemma voi enää olla normaalisti. Hän pelkää liikaa, että satutan häntä. Hän ei voi luottaa, joten hän ei voi rakastaakaan.

Nukuin viime yön lattialla, kun en ollut tervetullut Dyykkarin viereen ja kissa oli kussut sohvalle.

Tässäkö tämä nyt oli?

2.1.2013

Melkein unohtui

En toivotellut täällä hyvää joulua. Minulla oli parempaa tekemistä kuin istua koneella. Kuten kuunnella joululauluja, hengittää ja yrittää selvittää, miksi yksi osani uskoi että kuolen, jos joululaulut loppuvat. Lopulta se kertoi.

Meillä oli lapsuudessani melkein aina sama mies joulupukkina. Hän oli hirveän hyvä pukki: Valkoinen parta ja hiukset jo valmiiksi, komea lauluääni ja piti lapsista. Jokin hänessä kuitenkin häiritsi minua. Nyt selvisi, mikä. Osa näytti minulle kuvan, jossa laulujen laulamisen ja lahjojen jakamisen jälkeen maksan pukin palveluksista luonnossa talomme rappusissa. Suihinotto pukista, varmaan ollut mielensärkijän mielestä hyvä diili.

Minulla on ollut hirveä lapsuus.

No, kun tapaus oli saatu käsiteltyä, pystyin viettämään hauskan joulun Dyykkarin sukulaisilla. Milloinkohan koittaisi joulu, jolloin ei tarvitsisi muistaa enää mitään?