27.2.2013

Vaihteeksi arkea

Ah. Palkka tippui tilille. Kuukausi, ja saan niskassani roikkuvat vuokravelat maksettua.

Töissä on ollut kivaa, vaikka työporukasta löytyikin yksi mätä omena. Kai niitä on yksi joka työpaikalla: Ihminen, jolla ei ole muuta elämänsisältöä kuin työ ja jonka on saatava päteä ja neuvoa muita, tietää sitten tai ei. Viime työvuorossa tuo tuli minulle karjumaan että eikö hän ole jo sanonut sinulle tästä asiasta neljästi. Minä vain vastasin tyynesti, että niin olet, mutta kun esimies sanoi minulle asiasta näin, ja minä noudatan sitä, kiitos vain. Jotain tuo mutisi, että kun hänellä on ollut tällainen tieto. Loppuvuoron hän yritti kovasti olla näkemättä minua. Toivottavasti jättää nyt minut rauhaan.

Jostain syystä hän muuten "neuvoo" vain itseään nuorempia ja vain naisia. Miehille ja itseään vanhemmille tai pidemmille hän ei uskalla sanoa mitään. Enkä vieläkään tiedä hänen nimeään. Luulin jo kasvattaneeni sellaisen selkärangan että karkottaisin tuollaiset tapaukset, mutta ilmeisesti vieläkin näytän sen verran pehmeältä että minua uskaltaa kiusata.

Tällä hetkellä opiskelut masentavat. En millään yllä samoihin arvosanoihin kuin ennen loppuunpalamistani, mikä on huvittavaa, kun silloin olin hädintuskin järjissäni. Tänään sain tietää saavuttaneeni yhden tärkeän merkkipylvään, kolmannella yrityksellä, mikä tarkoittaa sitä että saatan jopa valmistua joskus. Mutta sehän vasta masentaakin. Yksi aikakausi alkaa olla lopuillaan. Toinen, mikä masentaa, on se että saavutin päämääräni alimmalla pistemäärällä jolla se vielä oli mahdollista. Minusta tulee paska alallani.

Jouduin jättämään yhden tentin väliin, kun en ollut ehtinyt töiltäni lukea siihen. En ole koskaan ennen tehnyt niin, ja nyt ahdistaa. Masentaa. Vituttaa. Tiedän, että uusinta on olemassa, mutta silti. Uusinnat on luusereile.

Jos vaan jäisi tuohon hanttihommaan, jota nyt teen opintojen ohella. Maailma avartuu, kun suurin osa työkavereista ei puhu suomea kuin auttavasti. Työ on helppoa, vastuu pieni ja palkka sellainen että sillä elää.

24.2.2013

Sensuuri iskee tosissaan


Äh. Ei aina jaksaisi kirjottaa näitä tänne, mutta jos niin ei tee, niitä ei sitten enää muista. Tänään muistin muiston, joka voi selittää, miksen muista hyväksikäyttöä enää tietyn iän jälkeen. Olen dissosioinut rajusti tapahtumien aikana.

Mies raahaa minua jalasta. Kirkumiseni lomassa yritän tarrata mattoon, huonekaluihin, mihin tahansa, jotten joutuisi sinne, minne hän on minua viemässä. Äkkiä en olekaan hämärässä huoneessa. Aurinko paistaa kivisestä oviaukosta. Miehellä onkin päällään muinaisen roomalaisen gladiaattorin vaatteet. Hän raahaa minut stadionille ja heittää leijonille. Ääneni pettää, kun leijonat hyökkäävät kimppuuni. En kuollutkaan. Hämilläni kurkin ympärilleni sormieni raosta.

Välähdys todellisuudesta: Hämärä huone, verhot on vedetty ikkunoihin. Tuolit ympyrässä, joissakin istuu mies, jotkut ovat vielä tyhjiä. Minä ringin keskellä. Ehkä me odotamme vielä joitakin?

Todellisuus katoaa taas. Hypin kukkaniityllä, aurinko paistaa. Lyhyt välähdys miehestä, joka nostaa minut syliinsä. Sitten kukkia alkaa ryöpytä jostain miehen suunnalta (sieltä, minne sattuu, mutta en tajua sitä. Kipu sensuroidaan pois.). Hukun kukkiin.

Huohotan kuin olisin juossut maratonin. Tunnen karkean maton allani... Minuun sa-

Sitten olenkin jossain ihan muualla. Tiikeri näyttää minulle, miten hienon kerhotalon he ovat rakentaneet Nalle Puhille. Puh työntää päänsä ikkunasta ja sanoo jotain. Se tarjoaa tassuaan. Tartun siihen.

Tassu onkin luurangonlaihan, niljakkaan hikisen, kiihotuksesta huohottavan miehen käsi. Hän tempaisee minut kohti itseään. Katoan.

Kellun myrskyävässä meressä laudan kappaleella. Näen kaukana uppoavan laivan. Kauhon lähemmäs, mutta kun pääsen sen luo, olenkin kasvanut kokoa ja laiva on enää lelun kokoinen.

Läähätän kauhusta. Olen taas siinä karkealla matolla. Joku valittaa, ettei läähätykseni ole seksikästä, hänellä menee fiilikset. Joku murahtaa “se voidaan korjata”. Kasvoilleni painetaan jotain pehmeää ja kosteaa. Se tuoksuu makealta. Ihana pimeys peittää kaiken, enkä tunne enää mitään.

20.2.2013

Muista kaikki, muista viimeisetkin

"Sinä et muista mitään. Et nimiä, et naamoja. Onko selvä?!" Lääkärisetä kähisee naama melkein minun naamassani kiinni. Olen kauhusta jäykkänä. On kuin hän olisi asettanut päälleni taian. Näin seuraavina öinä unia mustista hämähäkeistä, joiden pään tilalla oli raiskaajieni kasvot. Joka kerta kiruin kunnes heräsin. Lakkasin muistamasta. Paitsi nyt. Nyt alitajuntani syövereistä nousi nimi. Kirkkaana, ja vailla epäilyjä. Nousin sängystä ja kirjoitin sen ylös. Jotenkin paperille ilmestyi kolme muuta nimeä. Tunnistin niistä yhden. Muille nimille minulla ei vielä ole kasvoja.

Ehkä tuo määräys selittää sen, miksi minun on nykyään aivan mahdotonta muistaa ihmisten kasvoja tai oppia heidän nimiään. En olekaan naamasokea syntyjäni, minusta on käsketty sellainen.

Muistojen tulva karkotti unen. Muistin, miten mielensärkijä käski minun pussailla veljeni kanssa kun hän kuvasi. Missäköhän ne kaitafilmit ovat nykyään?

Muistan, miten yksi niistä paskiaisista viilteli puukolla nimensä selkääni. Jouduin pitämään samaa paitaa monta päivää, kun en uskaltanut vetää sitä irti haavoista. Ja hävetti. Jos joku vaikka olisi nähnyt. Piilottelin selkääni kuin valtion salaisuutta.

Sillä samalla paskiaisella oli joku sairas viehtymys puukkoihin noin muutenkin. Se tykkäsi kuljetella puukkoa kylkeäni pitkin ja vihellellä. Minä tärisin kauhusta ja pelkäsin, että kohta se viiltää.

Muistan, miten mielensärkijä opetti jotakuta nuorta poikaa (17v.?) pelottelemaan meitä lapsia. Pojalla oli puukko, ja sillä hän viilsi minua nilkkaan. Mielensärkijä suuttui, haava oli liian syvä. Verta ei saa vuotaa. Pitää pitää ne pelossa, mutta ei tappaa niitä. Tämän muistamisen jälkeen nilkkani vapisi ja tärisi vaikka kuinka pitkään, kunnes jännitykset oli purettu.

Kaikki tämä alkoi siitä, kun Dyykkari alkoi nukkumaan mentyämme kiusata minua kertomalla kakkajuttuja. Hän on näemmä huomannut, että jos minut haluaa saada siihen mielentilaan, että aloitan tyynysodan, parhaiten se onnistuu kertomalla kaikista lääkärikäynneistä, jotka liittyvät jotenkin ulosteisiin. Lopulta, kun makasimme huohottaen sängyllä, tyynyt ties missä, hän kysyi, miksi kakkajutut ovat minulle niin suuri tabu. Kerroin tapauksesta, jossa mielensärkijä oli pakottanut minut syömään omaa paskaansa kun olin kiroillut. Dyykkari meni tolaltaan, minun suussani maistui paska. Piti käydä hakemassa purkkaa keittiöstä. Kun vihdoin rauhoituimme nukkumaan, tajusin olevani kutistunut. Olin lapsi aikuisen kehossa. Yritykset saada lapsiosani ymmärtämään olevani aikuinen laukaisivat muistamisen. Niin ja sen tajuaminen, että olin väärässä päivässä menossa, eikä minulla olekaan aamulla töitä, kuten luulin. Voi siis rauhassa seota. Huoh.

18.2.2013

"Kunpa sitä vain kuolis pois"

Lohdutin koko yön itkevää miestä. Tuntiakaan ei nukuttu, ennen kuin aamuvuoro kutsui. Lapset ovat taas äidillään. Itku oli alkanut, kun lapsi oli juossut itkien isänsä auton perässä. Isä oli ajanut lähimmälle parkkipaikalle ja itkenyt huutoitkua. Kotiin tuli mies, johon ei saanut koskea. Tunteet purkautuivat kotitöihin, kunnes oli pakko mennä nukkumaan. Silloin tuli taas itku. Ymmärsin, ettei Dyykkari voi koskaan olla onnellinen, ennen kuin hänen kaikki lapsensa asuvat hänen kattonsa alla. Hän ei sovi viikonloppuisäksi.

Vanhin lapsi haluaisi muuttaa isänsä luo. Äiti ei päästä. Ei päästänyt silloin, kun ero tapahtui ja Dyykkari haki yhteishuoltajuutta ja lapsia asumaan luokseen. Ei päästä nyt, kun lapsi osaa jo itse ilmaista halunsa.

Toisen eksän kanssa taistelu alkaa virallisesti ensi perjantaina. Sekin nostaa tunteet pintaan. Yritän yhä rohkaista Dyykkaria hakemaan yksinhuoltajuutta. Perusteita olisi. Mies vain hokee, ettei siitä kuitenkaan mitään tulisi. Saihan hän turpaansa jo edellisessä erossa, hän ei halua saman toistuvan. Mieluummin nostaa valkoisen lipun heti alkuun kuin alkaa toivoa jotain. Toiveet eivät tässä maailmassa toteudu. Viime yönä hän alkoi taas puhua siitä, kuinka toivoo ettei heräisi.

Ja minä yritän olla se syy jatkaa, vaikka en ikinä voi korvata toisen lapsia. Huoh.

17.2.2013

Kun ei ehdi, ei ehdi

Olen nykyään töissä käyvä opiskelija. Vaikka tänään jouduin soittamaan töihin ja kertomaan, etten pääse. Tuskin pääsen huomennakaan. Flunssa mokoma iski. Tällä kertaa tiedän tarkalleen, keneltä sen sain. Älkää käykö kavereillanne kylässä, jos tunnette olonne kipeäksi.

Mutta juu. Pointti oli, että ei oikein ehdi muuta kuin käydä töissä ja opiskella. Blogi kärsii. Dyykkarin kanssa näemme viikolla pahimmillaan 2-3 tuntia aamuyöstä, kun ehdimme samaan aikaan samaan sänkyyn. Viikonloppuisin yritetään sitten ottaa menetetty aika takaisin.

Teen tylsää, yksinkertaista liukuhihnatyötä, joten töissä on aikaa ajatella. Yhtenä päivänä kuuntelin sivupersoonieni keskustelua. Sitten joku huusi, että Peto pääsi irti. Kävi ilmi, että Pedon oikea nimi on Armo. Se pääsi karkuun, kun Altaïr ei enää jaksanut vahtia sitä. Armon tehtävä on huolehtia siitä, että olen armollinen itseäni kohtaan. Sen syntytarina: Aikoinaan mielensärkijä on sanonut minulle, että sisälläni asuu peto, enkä voi koskaan tulla kunnon ihmiseksi, jos en kukista sitä. Päättelin, että tuo "peto" on armollisuus itseäni kohtaan, sillä minulta vaadittiin jatkuvasti yhä enemmän ja enemmän asioita, jotka ylittivät sietokykyni. Lakkasin siis armahtamasta itseäni. En valittanut, vaikka olin niin väsynyt, että itketti. En vaatinut kunnioitusta. Tein, mitä mielensärkijä vaati, vaikka yökötti. Hylkäsin itseni.

Armon myötä tunteet ovat alkaneet nousta pintaan. En voi enää harrastaa seksiä ilman, että lopuksi itken silmät päästäni. Orgasmi kaataa padot. Olen alkanut tunnetasolla ymmärtää, että minua kohtaan on tehty väärin. Sääli nostaa päätään. Samalla olen alkanut tulla yhä itsevarmemmaksi itseni suojelussa. En epäillyt hetkeäkään soittaa pomolle, kun tajusin sairastuneeni. Minä tiesin tarkkaan, että jos nyt rupean rehkimään, olen kipeänä viikkokaupalla. Lepäämällä tämän virusperäisen flunssan pitäisi mennä ohi parissa päivässä. Välillä käy mielessä, miten ärsyyntyneeltä pomo kuulosti puhelimessa, mutta en epäile hetkeäkään päätöstäni. En tunne syyllisyyttä. Minun terveyteni ja jaksamiseni on tärkeämpää kuin osakkeenomistajien rahavirtojen vuolaus, ainakin minulle.

Rakastan Dyykkaria päivä päivältä enemmän, vaikka on jo päivän selvää, ettei hän ole täydellinen. Hänellä on omat haavansa, oma painolastinsa, omat oikkunsa. Silti hän on minulle rakkaampi kuin kukaan muu. Tässä yhtenä päivänä hän rakensi minulle jätepaloista jotain, mitä tarvitsin harrastustani varten. Lopputulos on ruma kuin mikä, mutta tunnearvo on pilvissä. Kukaan, ei kukaan ole koskaan uhrannut niin paljon aikaa ja vaivaa ilahduttaakseen minua. Uskomatonta.

Luottamus uupuu yhä. Dyykkari ei uskalla luottaa minuun, ja kyselee jatkuvasti että ollaanhan koko loppuelämä yhdessä ja enhän minä vain jätä häntä. Dyykkari menetti ainakin osan luottamuksestani kun petti ensin usean pienen lupauksen ja sitten yhden ison. Tuli olo, ettei hän kunnioita minua yhtään ja että minulle voi puhua ja luvata mitä tahansa eikä sitä tarvitse tarkoittaa. Yritämme yhdessä rakentaa luottamusta, mieluiten vahvemmaksi kuin mitä se oli ennen kuin se murrettiin. Onneksi meillä on koko loppuelämä aikaa.

Tässä eräänä päivänä istuin keskellä olohuonettamme. Dyykkari oli ottanut pienen pöydän keskelle huonetta ja sahasi sen varassa vanhaa kaappia osiksi. Hänen lapsensa pomppivat sohvalla ja käyttivät ylimääräisiä kaapin paloja leikeissään. Meteli oli hirveä ja sahanpurua kaikkialla. Ajattelin, että eksäni olisi repinyt pelihousunsa tällaisesta menosta. Minä tunsin niin syvää onnea, että melkein itketti. Olen aina kaivannut sitä, että kotona saisi tehdä juuri sitä, mitä haluaa, olla oma itsensä ja ottaa rennosti. Että kaikki energia ei menisi kulissien ylläpitoon eikä koko ajan tarvitsisi pinnistellä voimiensa äärirajoilla. Saisi läväyttää minkä tahansa projektin levälleen keskellä olohuonetta ja perhe tukisi.

Totta kai lopuksi siivottiin, yhdessä.

Meillä asuu rakkaus. <3

5.2.2013

Rauhaa, vain rauhaa

Olen tavattoman väsynyt. Henkisesti, en fyysisesti. En ole sen sähköpostisekoilun jälkeen koskenut Dyykkarin huoltajuuskiistaan pitkällä tikullakaan, mutta jo sen sivusta seuraaminen on uuvuttavaa. Eksä tekee nyt kaikkensa, jotta saisi minut raahattua riitaan mukaan. Kun mikään muu ei ole auttanut, hän on sortunut pikkumaiseen kiusaamiseen, kuten omaisuuteni kätkemiseen. Minä juoksen pois huoneesta, kun hän soittaa Dyykkarille, en lue viestejä, en sähköposteja, en neuvo Dyykkarille, mitä vastata. Ainoa tapa, jolla sekaannun asiaan on hokea Dyykkarille, että hän on arvokas ihminen, sanoo eksä sitten mitä tahansa, ja että minä rakastan häntä ja että hän on hyvä isä. Valan uskoa, että vielä tästä jonkinlainen sopu saadaan aikaiseksi, vaikka sitten väkipakolla.

Jos saisi yhden yön nukkua ilman, että puhelin soi tai tekstareita alkaa sadella...

3.2.2013

Miten...

...Lohduttaa miestä, joka pelkää, ettei enää koskaan tapaa lastaan?
...Vakuuttaa toiselle, että eivät lastensuojelun työntekijät ole automaattisesti äidin puolella, kun et usko siihen itsekään?
...Valaa mieheen uskoa, että hän voi vielä lastaan säännöllisesti nähdä?
...Rohkaista miestä jatkamaan taistelua, kun lopputulos on vähintäänkin epävarma?

Dyykkari haluaisi saada paperille, paljonko elatusmaksuja hänen pitää maksaa ja kuinka usein lapsi saa häntä nähdä. Lapsen äidin mielestä tämä on liikaa vaadittu. Taas täällä itketään. Miksi lastensuojeluun saa aikoja vain kolmen kuukauden päähän?